20.5. Sain kirjeen Kuikka Koposen nuorelta sukulaiselta, alenevassa polvessa. Hän kysyi, kirjoitanko blogissani Kuikka Koposesta. Olin äimänä ja arvelin hänen tarkoittavan, että joko minun tulisi kirjoittaa Kuikasta tai toisaalta ehkä vedän hänen mielestään lukijoita höplästä, kuten silmänkääntäjä Koponen kuuluu tehneen varsin onnistuneesti Savon puolessa. Onhan melkoinen taito höynäyttää umpikieroja savolaisia - sen vielä ymmärtää, jos joku huijaa hitaita hämäläisiä, mutta että savolainen saa savolaisen koukkuun!
Ei Kuikka Koposen sukulainen ollut kuitenkaan lukenut blogiani, turha toivo, hän oli sattumoisin googlatessaan löytänyt osuman blogini Kuikka Kopos -mainintaan, eikä ilmeisesti ollut kuitenkaan löytänyt kyseistä kohtaa monisatapäisestä kommenttikeskustelusta. En löytänyt minäkään vilkaistessani lähdettä, sillä en jaksanut lukea yli kolmeasataa kommenttia.
Ennen Google näytti haetun kohdan välimuistitallenteessaan keltaisella pohjalla, jolloin sen löysi helposti laajastakin lähteestä. Nyt tämä mainio toiminto on poistettu. Tämä on iso takapakki, sillä tietoja ei enää välttämättä löydä Googlen avulla, jos osumaksi tullut materiaaliotos on laaja. Esimerkiksi yksittäistiedon löytäminen väitökirjasta tai tutkimuksesta onkin lähes mahdotonta. Tämä on paha puute - näyttää valtameri, kun ihminen hakee sivujokea. Silmänkääntöä tämäkin.
22.5. Katsoin televisiodokumentista lisää silmänkääntöä, vaan nyt pahaa sellaista - Kuikka Koponenhan oli riemastuttava ja hyvä silmänkääntäjä, joka saattoi usein itsekkäitä ja ahneita ihmisiä naurunalaiseksi, vähän niin kuin Noora Karma Kanervan itsenäisyysjuhlien jatkoilla.
Takaisin dokumenttiin. Täällä Satakunnan syrjäkylillä vaikutti 1920-luvulla Alma Kartanon ja Tilda Reunasen johtama uskonlahko kartanolaisuus, neitsytuskonlahko, jossa kaikki seksi oli syntiä. Perisyntiä piiskattiin lapsista pois, myös aikuisia piiskattiin ja naisilta litistettiin rinnat. Lahkoon kuulumattomat joutuivat suoraan helvettiin ja perhe-elämäkin oli suurinta syntiä. Olikin äitejä, jotka jättivät lapsensa lahkon kasvattamiksi, ja yksi tällainen poika on kirjoittanut muutama vuosi sitten tästä kirjan. Dokumentissa kuvataan, miten Tilda Reunanen maaten sängyssä lapsen kanssa siveli pojan pippeliä paljailla käsillään, huohotti ja tärisi vartin verran. Hän ajoi paholaista pois ja pyhitti poikaa.
Minulla oli joskus oppilaana muuan Kartano. Hän oli kuin tynnyrissä kasvanut, kumara ja kalpea, täysin pölähtänyt tapaus. Ei ollut koskaan käsitellyt rahaa, ei edes pitänyt käsissään, vaikka oli teini-ikäinen. Puhui monotonisesti pienellä ja piipittävällä äänellä, suorastaan huusi osakseen koulukiusaamista, jota ei kuitenkaan tapahtunut. Hän oli liian outo jopa kiusattavaksi. Myöhemmin kuultuani kartanolaisuudesta olen yhdistänyt tämän Kartanon tuohon samannimiseen väkivaltaiseen lahkoon ja sukuun.
23.5. Kuikka Koposen jälkeläinen alenevassa polvessa lähetti vielä viestin, jossa kertoi, että silmänkäännön jalo taito jatkuu: suvussa on edelleen taitoa ja kykyjä harjoitetaan! Pidän Noora Karmastakin. Minusta on hyvä, että ihmiset antautuvat elämäntaiteilijoiksi eikä konsulteiksi, vaikka molemmat höynäyttävät ihmisiä uskomaan ja näkemään, mitä tahtovat. On muitakin mielen todellisuuksia kuin yksi reaalinen. En pidä pahana edes sitä, että tahkotaan vähän suolarahoja huijaamalla. Pitäähän silmänkääntäjänkin elää.
(Juliste Wikipedia, Zan Zig performing with rabbit and roses, magician poster, 1899)
Kerronpa vähän taloyhtiöni asukkaista. Alkuun totean, että tämä on rauhallinen taloyhtiö, jonka yksikerrosasuntojen kantajoukon muodostaa kunnan reunakylistä keskustapalvelujen äärelle siirtynyt ikääntynyt viljelijäväestö. Kymmenen vuoden aikana tämä väestö on supistunut kuitenkin niin, että miehiä viedään kaiken aikaa eri kyydeillä sairaalaan, kuka pillit soiden, kuka kiireettömänä tapauksena. Joskus riittää pelkkä menokyyti, joskus he palaavat, osa dementikoiksi diagnosoituina tai infarktin kokeneina ja uuden terveen elämän aloittaneina; useista pariskuntien asunnoista on kuitenkin kurkihirsi katkennut ja vaimosta tullut leski.
Leskivaimot ovat jokseenkin terveitä tuki- ja liikuntaelinsairauksia lukuunottamatta, onhan heillä kunniallinen leskeys kannettavanaan, toisin kuin esimerkiksi Kertulla, joka on koskaan naimaton entinen postineiti ja kärsii luulotaudin ja puolikuurouden lisäksi paksusta verestä. Usealle leskivaimolle on laitettu uusi polvi, eräälle kaksi, ja parhailla on jo lonkkakin vaihdettu. Niin vaan naiset sitten jatkavat toista kierrostaan, keinojäsenin, ohennetuin verin, rollaattorilla päästellen, miehen hautaa kastellen.
Toinen vähempi kantajoukko muodostuu minun kaksikerrostaloni kymmenestä hieman nuoremmasta perheestä. Minä ja seinänaapurini Tatuoitu Poika olemme poikkeuksia, kaksi yksinäistä asujaa isoissa huoneistoissaan. Kummassakaan asunnossa ei vietetä rietasta elämää, vaan hyvin rauhaisaa. Tatuoitu Poika tosin yritti aluksi jotain bassonjytkeen tapaista, mutta minä kerroin hänelle piha-aidan yli, miten täällä kuuluu asua. Taisi olla valistuksesta kiitollinen, koska olemme puhe- ja tervehdysväleissä.
Puhutaanpas hieman tarkemmin Aulis Pärnästä, matalien talojen asukkaasta. Miekkonen on 82-vuotias. Hänellä on päässään hattu ja hän puskee tyynelläkin säällä vahvassa etunojassa. matkalla johonkin taloyhtiön seurantatapahtumaan, kuten tarkistamaan roskakatoksen jätteitä tai valittamaan lipputangon väärästä paikasta tai tarkkailemaan, liikkuuko yhtiön pihalla vieraita henkilöitä, jotka aiheuttavat välittömästi piikin asukkaiden vesilaskuun.
Aulis Pärnällä on monia hyviä mielipiteitä, jotka hän käy viikoittain kertomassa isännöijälle. Isännöijä on hieman kiittämätöntä sorttia, hän ei ymmärrä täysin Pärnän kaltaisen yhtiölle omistautuneen asukkaan arvoa. Lipputangon siirtoonkin oli sanonut, että se vaatii rakennusluvan.
Itse törmäsin Aulis Pärnän aktivismiin talvella, kun ihmettelin, kuka lanaa lunta minun ja naapurini autoreitille toiselta puolen autokatoksia. Pärnähän siinä putsasi hattu vinossa omaa plassiaan tuomalla lumet naapurin puolelle, keskelle ajorataa.
Otetaan lopuksi vielä lyhyesti yksi asukas, Yksinhuoltaja, nuori nainen, jonka taustat kuulin kunnialliselta leskirouvalta. - Hän on vuokralainen, kuiskasi kunniallinen leskirouva minun korvaani. Nyökkäsin tietävästi. Leskirouva intoutuikin kertomaan lisää. - Siellä on ollut entisessä paikassa ampumatapaus, jatkoi rouva ja odotteli reaktiotani, jota ilman jatkoa ei heruisi. - Ampumatapaus? Pyöristin silmiäni niin, että juttu jatkui samantien. Yksinhuoltajan mies oli ampunut yksinhuoltajaa, mutta osunut pöydänjalkaan, juovuksissa kun oli. Taas tauko, ja minä lisäsin silmieni kauhistuksen volyymia. - On parasta pysyä kokonaan erossa tästä perheestä, sanoi leskirouva innostuneena. - En kyllä rupee lapsenvahdiksi, jos kysytään. Niin kauheesti lapsetkin iltaisin poraa.
Tästä kunniallisesta leskirouvasta voisin kertoa enemmänkin, mutta se olisi jo oma tarinansa. Sanon vain, että hänellä on pieni valkoinen karvalakkimallinen Toyota, jonka hän imuroi kerran kuukaudessa. Hänen on nähty juovan pullon olutta, minkä sitten kuulin toiselta leskirouvalta.
(Ylempi maalaus Niko Pirosmani, alempi maalaus Henry Raeburn)
Tänään minä heräsin aurinkoiseen aamuun. Oli kiva ajatella, että oljentelen ja keitän minulle ylentärkeän ekan kaffekupposen. Mielellään pootoorilla, ja minähän sen päätän.
Vaan tiedättekö: muutama aika sitten heräsin pelon vallassa joka aamu. Vatsaa kouristi, kipuun asti, ja itketti, mutta kun ei itkua tullut, kun tajusin, että olen minä, olen hereillä, ja taas pitää selviytyä. - Mies, tuo kurja, toi kyllä kahvin sänkyyn - ja minä vain odotin että saisin nukahtaa uudestaan. Nukuin niin paljon noina aikoina, että nyt nautin erikseen heräämisistä, silloin kun ei ole paha olo. Usein on kyllä vieläkin.
Mies oli kurja. - Aluksi ihana, ja hurmasi paitsi minut, myös kaikki. Niinhän ne kaikki ihanat alussa.
Suhde oli lyhyt; lopetin sen parin vuoden jälkeen. En listaa kurjuuksia tähän. Sanon vain, että itkin niin paljon, että hakeuduin aika pian lääkärille - mikä olikin hyvä asia. Minulle tarjottiin terapiaa, mihin ilman muuta suostuin. Silloin tajusin vain, että jotain on pahasti pielessä. Sittenkin kun selvisi, että miehellä on diagnosoituun narsistiseen persoonallisuushäiriöön viittaavaa käyttäytymistä, ja suhteen päättymisen jälkeen, olin kiitollinen terapian mahdollisuudesta.
Kaipaatte varmaan yksityiskohtia, ja voin johonkin asti kertoa. - Sanottakoon että hänen kohtuuttomuutensa ja oikkunsa tekivät suhteen mahdottomaksi.
Vaadin rehellisyyttä ja rehtiyttä, siten, ettei minun tarvitse teeskennellä. Suhde ei kaatunut siihen, ettei hän eronnut "siivoojaksi" esitellyksi vaimostaan - vaan koko siihen häiriintyneisyyden aiheuttamaan mahdottomuuteen. Vaikka olenkin niin vanhanaikainen, että pelkkä "vaimo" olisi riittänyt jo.
Minä oireilin ja sairastuin jo suhteen alkumetreillä. Itkin paljon, enkä käsittänyt mistä me milloinkin tapeltiin - siis minä inhoan riitoja! Tykkään väittelyistä - kai sen nyt täälläkin huomaa - mutta mies kinasi, siis riidellen, kaikesta. Lääkärin suosituksesta hain ja pääsin terapiaan. Jota jatkoin - varsinkin kun huomasin miten sairas tilanne oli. En korjatakseni suhdetta, vaan pitääkseni itseni kuosissa.
Olen hyvä ja hauska nainen, eikä kenenkään viattoman miehen tarvitse kanssani kärsiä vanhoista kamaluuksista, jos se minusta on kiinni. Jos pieni mainoslause sallitaan. Ja huumori! Nykyinen hra Char-kokelas meinaan hermostuisi muista kuin flirttiviesteistä, että älkäätten nyt miehet liikaa riehaantuko!
Lopetin suhteen, mies pysyi naimisissa, ja jatkoi ja jatkaa ahdisteluani. - Luojan kiitos siitä avioliitosta, vaimo varmaan pärjää, kun haluaa jatkaa, mutta mies siis nyt kuudetta vuotta, lähestymiskiellon langettamisen jälkeen, jatkaa minun kärttämistäni.
Oikeudenkäynnistä ei ole puhuttavaa. Se oli alkutyöltään repivää, ja loput voitte lukea lakikirjasta. Sain ja hain Suomen oloissa enimmäismuotoisen lähestymiskiellon, itse kehittämäni ennakkopäätöksin, maksimimääräksi.
Eikä siis lakijutun syy ollut se että minulla oli ja on paha mieli. - Oikeusjärjestelmä toimii sääntöjen mukaan. Mies rikkoi lakia. Oli väkivaltainen. Rikkoi minua, ja rajojani.
Elämäni pohjalukema oli se, kun kyyristelin yhtenä toukokuisena päivänä kylppärissä, ainoassa ikkunattomassa huoneessa asunnossani, miehen, jonka siis piti olla unelma, piirittäessä asuntoani, ovikelloa piritellen, lappuja pudotellen. - Olen mielestäni vahva ja reipas, vaikkei yhtään siltä tuntunut, ja soitinkin sitten kaupungin oikeusapuun heti aamulla.
Nöyryytystä en unohda, tukea ja apua sain, ja kahvi maistuu nykyään niin hyvältä. Vaikka monesti vieläkin kourii aamuisin herätessä vatsaa, ja vaikka häirintä jatkuu, nyt pärjään paremmin. Boteron aamukuva jaksaa nousemaan. Postikorttikuva, ammoisesta taidenäyttelystä ostettu, asunnosta toiseen muuttanut, ja tuonkin suhteen nähnyt, jo haalistunut, on siskonpojalta saadulla tuliaismagneetilla tiukasti kiinni jääkaapin ovessa. Se odottaa joka aamu.
Ehkä tänään on rauhallista!
Tekstin kirjoittaja on Char
(Maalaus Fernardo Botero)
Pöly herrojen keskiviikkokerhokohun yltä alkaa laskeutua. Hyvä niin, sillä en ymmärtänyt koko kohua enkä närkästystä. Onhan naisillakin Martta-kerhonsa, on shoppailuretkensä, joille miehiä ei huolita ja on tyttöjen illat, joissa ei ole sijaa uroille. Miten virkistävää onkaan olla joskus vain oman sukupuolensa parissa, koska tässä nyt kuitenkin eletään maailmassa, jonka itse olemme ladanneet täyteen miesten ja naisten lokeroita ja miesten ja naisten roolikäyttäymistä.
Muistan miten harmistuin, kun ihanaan naisten kesäparatiisiimme ui käärme miehen muodossa. Paras naisystäväni ja huvilanaapurini otti kymmenien vuosien paaston jälkeen miehen, symbioitui hänen kanssaan niin tiiviiksi paketiksi, ettei sitä alienia irrottanut toisistaan kirveelläkään. Kun ennen voi mennä paitasillaan tai rintaliivisillään naapurin huvilan naispihattoon ja ottaa aurinkoa yläosattomissa, nyt siellä istuikin mies, joka tuli ottaa huomioon. Piti pukeutua ja vilkaista peiliin ennen kotipihalta poistumista, vaikka metsikön halki kulkikin. Samainen lonkeroitunut alien saattoi milloin tahansa tupsahtaa kuusikon takaa omalle pihalle, jolla ennen tuli koisittua vaatteitta aurinkotuolissa, haarusta auki metsäpolulle päin tuulen tulla. Nyt tämä ihana kesäinen vilvoittelukeino oli unohdettava ja pidettävä jotakin säädyllistä riepua siinä varalla. Onneksi alien on jokseenkin sivistynyt: ymmärtää nykyään yskähdellä jo kaukana metsäpolulla lähestyessään. Vaan aina manaan mielessäni: oi entisiä aikoja, jolloin naiset liikkuivat huvilanpihoillaan kuin paratiisissa, nyt tuolla yhdellä on aina miessyylä kyljessä. Ikinä ei voida jutella naisten juttuja.
Minusta on siis vain rentouttavaa pyöriä välillä piirissä, jossa organiseeraa vain oma sukupuoli. Eroottiset väristykset kun ovat aina läsnä, niin on vapauttavaa olla välillä rauhassa ilman virityksiä. Ehkä miehiltä tulee parempia päätöksiä, kun naiset eivät ole viemässä heidän ajatuksiaan sivupoluille. Olkaamme siskot siis vain tyytyväisiä näihin keskiviikkokerhoihin ja leijonaklubeihin. Ne ovat asiallisia klubeja ja niissä vaihdetaan arvokkaita ajatuksia elämän eri aloilta, ajatusten aatelisten kesken. Itsehän me naiset koetamme kaiken aikaa sumentaa miesten päät omalla pukeutumisellamme, johon katsomme meillä olevan täyden oikeuden työtehtävissäkin: avokaulat, kohotetut povet, korsetit, minihameet ja kantojen alla piikkikoturnit. Mitä vielä kitisemme tasa-arvoisesta sukupuolijakaumasta vapaa-aikojen kerhoissa? Mies kun nyt vain on hormoniensa vietävissä, niin kuin hyvin tiedämme. Sitä paitsi siskot, eikös tutkimuskin kerro, että mikään ei ole niin seksikästä kuin valta. Kelpaisi varmaan itsekullekin mies keskiviikkokerhosta?
(Maalaus English School, rajattu osio)
30.4. Lakki päähän ja työväen tarjoama malja kaikille vapun viettäjille!
Oma ylioppilaslakkini lensi ensimmäisenä vappuna kuraiseen vesilätäkköön Turun kujasilla, eikä ole sen jälkeen päätäni koristanut. Se nimittäin kutistui pesussa pilleriksi päälaelle.
Muutoinkaan minulla ei ole kovin hyviä muistoja vapusta. Ensimmäisen ylioppilasvappuni poikaystävä sammui jo menomatkalla Ruissaloon ja sain kannatella häntä pystyssä juhlatalossa, kunnes katsoin parhaaksi suunnata, edelleen häntä kannatellen, takaisin Turun-bussiin. Vapunpäivä kului hänen pahoinvointinsa merkeissä, ja loppupäivä kylmässä sateessa Vartiovuoren mäellä vapun palopuheita kuunnellen.
Jonain vappuna aiheutin silloisen poikaystävän, kiltin savolaisen kemianopiskelijan häädön hänen vinttikamaristaan, junien huojuttamassa talossa radan varressa. Käänsin nimittäin radiosta nupit kaakkoon, kun tuli työväenlauluja ja taisin laulaa mukana. Vuokraisäntä syöksyi ylös verisuoni pullottaen ja huusi, että tuommoisia kommarilauluja täällä ei huudateta ja irtisanoi poikaystävän, joka puolestaan irtisanoi minut, samantien. Tai hän siis sanoi, että Iines ei sitten enää koskaan tule tähän asuntoon. Kävelin siitä sitten radan yli kotiin ja tiesin, etten enää palaisi poikaystävän uutenkaan asuntoon. Päälläni oli harmaaraidallinen Marimekon trenssi ja jalassa beiget korkokengät. Ja samanvärinen nahkalaukku, jossa oli Maon pinssi. Päässäni kaikui laulu kahdestakymmenestä perheestä. Tunsin syvästi olevani järjestelmän ja lisäksi, nyt uutena, miesten hyväksikäyttämä uhri.
Joku aina joskus kehtaa ihmetellä, mistä feminismi tai naisen vahvuus ja itsenäisyys kumpuaa. Minulla se kumpuaa osaksi siitä, että olen elämässäni kohdannut helkkarin huonoja miehiä. Kaikki ovat pettäneet ja haihtuneet yksi toisensa jälkeen. Isä petti pahimmin juomalla lapsuudelta pohjan pois, ja sitten poikaystävät, yksi toisensa jälkeen osoittautuivat kelvottomiksi luusereiksi, joilla on velliä housuissaan. Yksi oli jopa naimisissa, kertomatta sitä heti. Sitten oli jo liian myöhäistä lopettaa noin vaan.
Tiesittekö muuten, että Niko Pirosmanashvili - paremmin tunnettu Niko Pirosmanina - on georgialainen naivisti? Löysin hänet vasta jokin aika sitten. Humoristisen vakavat, jopa kivikasvoiset ihmiset, etupäässä miehet, toimivat kuvissa usein juhlameiningeissä. Kuvat henkivät jotain samaa kuin Marc Chagallin leikkisämmät maalaukset. Miten paljon maailmassa on sielunsukulaisuutta, taideteoksia, joihin ei eläissään edes törmää! Tämä asia suretti minua silmäillessäni valtavan antikvariaatin kattoon asti ulottuvia hyllyjä muutama kesä sitten. Tajusin elämän rajallisuuden ja sen, että lähtölaskenta on jo alkanut. Vaan kiitän internetiä maailmani rikastuttamisesta. Ikinä en olisi Pirosmaniakaan löytänyt ilman niskojeni ja silmieni pilaamista tietokoneen äärellä, ilman hyvää surffailutaitoa.
Siispä, siskot ja veljet, malja Pirosmanashvilille ja keväälle! Hauskaa vappua!
(
Maalaukset Niko Pirosmani)
20.4. Se aika vuodesta, jolloin voi päättää kesän alkaneen. Jätetään takki kotiin ja kuljetaan ohut paita topin päällä. Avonaiset liepeet lepattavat.
Katu ei ole tuulitunneli, ei olla isossa kaupungissa. Taloja kadun reunassa ei juuri ole, pikemmin kaikki on avointa tuulikenttää. Kauempana on S-marketin valopylväs, jossa bensiinin hinnat on nostettu korkealle. Ne näkyvät ensimmäisenä, kun tullaan sisään kaupunkiin. Toisella puolella on linja-autoaseman varikko, jonka takana pikkukadulllinen omakotitaloja. Kirkon torni on suoraan edessä, kauimpana. Takana on Helsinki, edessä on Pori, vasemmalla Turku ja oikealla Tampere. Yleensä kuljetaan selkä Helsinkiin tai Turkuun, sillä niin on kaupunki kaavoitettu kartalle. Jos kuljetaan selkä Tampereelle tai Poriin, ollaan menossa pois kaupungista. Aivan keskustassa voi pienellä alalla kävellä ristiin rastiin. Korkein talo on nelikerroksinen, ja siinä on hissi. Alko on, postipiste on, poliisipiste on, terveyspisteet ovat siellä ja täällä, silloin tällöin. Parhaiten toimii Alko.
Mieluiten matkustaa kasvot lounaaseen, sitten etelään ja lopuksi länteen. Näin ollaan mökillä, jossa vietetään kesä. Syksyllä katsotaan koilliseen ja palataan. Käännetään selkä lounatuulelle. Joskus tekee mieli ajaa ulos kaupungista, ohi kirkon ja katsoa maisemaa nurinpäin, korkealta vuorelta. Ei arvaisi, että kaupunki on kirkon takana, se on piiloutunut. Se täytyy tietää.
On tullut kevät ja on nähty sitruunaperhonen, joka loisti kuolleen heinikon yllä kuin räikeä mainosvalo. Joki tulvii uomistaan, jäät ovat rytisseet kaduille ja talojen nurkkiin, yllättäviä paikkoja on sulkeutunut luontokuvaajalta. Pitää vaihtaa saappaat, pitää kahlata ja toivoa, ettei tulva sillä aikana vie kauemmas jätettyä autoa. On päästävä katsomaan, mitä tiettyyn metsään kuuluu kevään ensi päivänä, auringossa. On peippoja, on kurkia, on lokkeja.
21.4. Vipinää taivaalla. Kurkiaura on nähty, sorsapari on nähty, peipponen nähty, herätty fasaanikukon kirkunaan. Jokin muukin outo eläin huusi, kenties kevätkiihkoaan. Luettu päivän lehdet. Yli kahtakymmentäviittä lastentarhaopettajaa sadasta on lyöty, hakattu ja purtu. Niin ne kullannuput. Pitää ymmärtää, lapsilla on nykyään vaikeaa. Bostonin terroristilta on survottu äänihuulet tohjoksi, puhekyky mennyt. Nyt surraan, ettei poikaa voida kuulustella. Kun Amerikassa terrorisoidaan, se on suurta, ja syyllinen saadaan aina kiinni, niin kuin Osamakin saatiin, viemäritunnelista. Sodissa kuolee joka hetki enemmän lapsia kuin nyt Bostonissa, se yksi. Lapsia silvotaan ja turmellaan ja raiskataan. Vaan mikään ei voita Bostonin kauhuviikkoa.
(
Valokuva Iines, Näkymä pikkukaupunkiin.
Kuva kannattaa, tai oikeastaan pitää suurentaa!)
Mikä yhdistää Kirsi Pihaa, Minna Lindgreniä ja vaikkapa Marjo Kyllöstä? No pehmopornoilu, ajatuskömmähdysten julkinen paljastelu ja olkinukeilla ratsastelu.
Pihalla, Lindgrenillä ja Kyllösellä on julkinen mielipide asiasta, josta eivät selvästikään tiedä tarpeeksi. Viestinnän ammattilaisuuden ja opetusviraston byrokratian muurin takaa on hyvä heitellä kolumneissa onttouttaan kumisevia väitteitä ja olla oikeassa. Etenkin kun kolumnien perästä puuttuu kommentointimahdollisuus. Varsinkin Piha tuntuu olevan pihalla viestinnän ammattilaisuudestaan huolimatta - tai ehkä juuri siksi.
Nythän on suuressa koulugatessa meneillään se keskustelun vaihe, että kun pöly on alkanut laskeutua, opetusviraston naiset ja Jukka Gustafsson ovat uskaltautuneet esiin koloistaan puhumaan pari sanaa. Asiastako? Ei niinkään asiasta, vaan väärässäolijoiden vääristä mielipiteistä. Oikeastaan opetusministeri Jukka Gustafsson ei kyllä sanonut televisiossa mitään, hän pyllisti ja kumarsi niin ahkerasti, että perä tarttui lokaan.
Mutta tarkastellaanpa asioiden nykytolaa lähemmin ja tutkitaan viestinnän ammattilaisen, yksityisyrittäjä Kirsi Pihan, viestintätaitoa kolumnin Läskisika ja huligaaniteini (IS 13.4.) valossa. Hän sanoo suorat sanat. Vaviskaa!
Kirsi Piha on nimittäin löytänyt käydyistä keskusteluista sanat "kuri ja järjestys" ja tehnyt niistä astalon. Hän kirjoittaa näin nasevasti: "Meille on heti selvää, että jos oppilas loukkaa sanallisesti opettajan auktoriteettia ja kutsuu tätä vaikka läskisiaksi, tähän pitää fyysisesti puuttua."
Piha sivuuttaa siis totuuden, Korhosen etukäteisvaroitukset ja toisenkin opettajan puhumisen. Näin lause sisältää mojovan olkinuken eli argumentointivirheen, jossa vastapuolen argumentti tai tapahtuman totuus sivuutetaan hyökkäämällä sen kimppuun omalla karikatyyrilla tai virhekäsityksellä. Pannaan sanoja tai tekoja vastapuolen kontolle, tai esitetään toisen ajatus niin kärjistetyssä muodossa, että sillä mitätöidään toinen tai toisen ajatus.
Piha muuntelee siis totuutta oikaisemalla mutkat suoriksi: opettaja hyökkää heti opppilaan kimppuun fyysisesti, jos oppilas haukkuu häntä läskisiaksi. Sitten viestinnän ammattilainen rakentaa koko kolumninsa tämän karikatyyrin varaan - että kuri ja järjestys on fyysistä mäiskintää, jota koko Suomi nyt suupielet veressä vaatii.
Seuraavan olkinuken kirjoittaja Minna Lindgren puhuu samasta näkökulmasta, mutta korostaa motiivina opettajien auktoriteettihinkua: "Niskurointi nitistetään alkuunsa, muuten auktoriteetti katoaa. " Auktoriteetti on Lindgrenistä mystinen auranpätkä, jonka lujittamiseksi käytetään mm. karttakeppiä, tukistuksia ja luunappeja.
Tällä auktoriteettihinku-olkiukolla rakennetaan sitten koko kolumni suuttuneesta aikuisesta, joka on Lindgrenistä säälittävä. Opettajille hän suosittaa Mozartin Taikahuilun kuuntelua, jotta nämä oppisivat itsehillintää. Hei, haloo! Miten nuoret häiriköt? Sopisiko Mozart heillekin? Eli opettajat, aina kun kuulette rähinää, painakaa kuulokkeet korville ja ryhtykää kuuntelemaan Taikhuilua, vaikka ihan silmät voi sulkea. Älkää välittäkö vaikka maailma ympäriltänne romahtaisi ja Miro löisi Kaken kanveesiin ja Jere kakkaisi ruokalan pöydälle. Lisää Taikahuilua vaan ja simmut kiinni! Hokekaa vaikka jotain mantraa. Kunhan ette suutu.
Opetusviraston Marjo Kyllösen olkiukko television ajankohtaislähetyksessä oli ehkä kuitenkin huvittavin. Hän perusti koko erottamispäätöksen väkivallan esiintymiseen: "kyllä tämä on tarkkaan tutkittu opetusvirastossa ja video on katsottu ja lausunnot on katsottu papereista-- ".
Jukka Gustafssoniltakin tuli samaan Kyllösen saumaan, siis olkiukko. Muutoin munattomaan ja kaikkia mielistelevään TV-esiintymiseen lipsahti: "Vähän oli - öh - jääkiekkomeininkiä. .. Opettajat ovat äärimmäisen päteviä - öh" ja "se on hiinä ja hiinä, rajoilla" - tämä joka suuntaan hymyillen. Siis jos tuo oli jääkiekkomeininkiä, niin johan ovat matsit siistiytyneet.
Antti Korhonen oli muuten ainoa, jota toimittajat ja Kyllönen kutsuivat etunimellä, muista käytettiin koko nimeä. Minusta jo tämä kertoo, että Antin opettajanpäivät ovat luetut. Asia lienee jo päätetty. Virkakoneiston kunnia on liian iso asia. Ja niin, pitäähän opettajan pyytää anteeksi pojalta, kun poika sitä kerran oli vailla.
(Maalaus English School, Egerton Sisters)
