Ja sitten valokuvauksen haasteblogi pläjäyttää marraskuun teeman, jossa peräänkuuluttaa värikkyyttä kaiken harmauden keskelle: räiskyvää. Ihan sävähtää ja menee kananlihalle. Miksi, oi miksi? Miksi tämä pintapuolisuus kaikessa? Että ilo on väreissä ja suru mustassa. Kun mustassa on tuhat vivahdetta.
Eilen nautin, kun kapusin hämärässä marrastihkussa vuorenkukkulalle, liukastelin vähän sammalissa ja ihastelin pisaroiden kristalloimia tyhjiä koivun oksia. Muutama ruskea lehti oli jäänyt oksistoon, ja voi sitä värin hehkuntaa, kun märkä pinta antoi viimeistään! Ei milloinkaan muulloin ole niin hienovireisiä värejä, ei niin herkkiä eroja valon ja varjon välillä kuin ennen lumen tuloa, kun ilma on vielä pehmeä eikä tuule.
Hiljaisuuskin on hyvästä. Ei missään ole niin paljon ääntä ja volyymia kuin hiljaisuudessa. Ja hitaus on hyvä. Ei missään mennä niin lujaa kuin hitaudessa. Marraskuu on kaikkia näitä. Marraskuu on hyvä. Marraskuu voi kuitenkin viedä yksinäisen miehen.
(Valokuva Iines 19.11.2009)








