Maa lumen tulla

Marraskuu, ankeista ankein, kuukausista kaunein. Maa lumen tulla, kosteana, pehmeänä, mätänevät lehdet liimautuneina mihin vaan, rungoille, mullokseen, iholle, tuoksuen niin kuin ei kevät koskaan.

Ja sitten valokuvauksen haasteblogi pläjäyttää marraskuun teeman, jossa peräänkuuluttaa värikkyyttä kaiken harmauden keskelle: räiskyvää. Ihan sävähtää ja menee kananlihalle. Miksi, oi miksi? Miksi tämä pintapuolisuus kaikessa? Että ilo on väreissä ja suru mustassa. Kun mustassa on tuhat vivahdetta.

Eilen nautin, kun kapusin hämärässä marrastihkussa vuorenkukkulalle, liukastelin vähän sammalissa ja ihastelin pisaroiden kristalloimia tyhjiä koivun oksia. Muutama ruskea lehti oli jäänyt oksistoon, ja voi sitä värin hehkuntaa, kun märkä pinta antoi viimeistään! Ei milloinkaan muulloin ole niin hienovireisiä värejä, ei niin herkkiä eroja valon ja varjon välillä kuin ennen lumen tuloa, kun ilma on vielä pehmeä eikä tuule.

Hiljaisuuskin on hyvästä. Ei missään ole niin paljon ääntä ja volyymia kuin hiljaisuudessa. Ja hitaus on hyvä. Ei missään mennä niin lujaa kuin hitaudessa. Marraskuu on kaikkia näitä. Marraskuu on hyvä. Marraskuu voi kuitenkin viedä yksinäisen miehen.

(Valokuva Iines 19.11.2009)

Keisarille mikä keisarin on

Kun suomalainen vähätuloisena pidetty kokki maksaa palkastaan veroa 22 prosenttia, maksaa saksalaiskokki yhtä suurista ansioista 34 prosenttia.

Tämä ilmenee uusimmasta barometrista Veronmaksajain keskusliiton eilen julkistaman tiedon mukaan. Suurituloinen sen sijaan maksaa muiden Länsi-Euroopan maiden suurituloisia enemmän veroja, niin että hänen verotustaan voidaan kutsua kireäksi - se on jopa 4,8 prosenttiyksikköä kirempää kuin muiden verrokkimaiden. Vain keskituloisten verotus vastaa Suomessa muitten maitten tasoa.

Joutuukin kysymään, pääseekö vähätuloinen meillä kuin koira veräjästä pienten verojensa kanssa. Onko kaikenlainen tukitoiminta mennyt jo liian pitkälle? Pitäisikö alemmissakin tuloryhmissä olevilta ihmisiltä yksinkertaisesti pyytää lisää valtion kassaan, kun kouluissa mennään jo nälkärajoille ja terveyskeskuksissakin jonot näyttävät leipäjonoilta?

Pitkäänhän on ollut niin, että mitä pienemmät tulot, sen suuremmat tuet. Ilmaisen koulutuksen ja terveydenhoidon lisäksi on esimerkiksi asumistuki, on yritystukia sun muita, on maataloustukia, ja nämä kaikki tietenkin vähätuloisille ammatinharjoittajille, ei keskituloisille saati suurituloisille. Esimerkiksi minä yksinhuoltajaopettajan tuloillani en ole koskaan saanut asumistukea, yritystukea tai minkäänlaista yksinhuoltajan tukea. Opettajien ilmainen työterveyslääkärikin kehotti minua menemään yksityislääkärille, kun halusin foniatrille puhevaikeuksieni vuoksi. Minähän menin, kun käskettiin. Minusta onkin kypsynyt ihminen, jonka mielestä ihmisen tehtävä on elättää itsensä ja jälkikasvunsa ja maksaa keisarille, mikä keisarin on.

Ja jos miettii asiaa eettiseltä kannalta - voiko tällainen tukien jako ja samanaikainen matalista matalin verotus olla edes humaania ja tasa-arvoista ihmisten kohtelua, saati sitten kansantaloudellisesti järkevää? Ja miksi hyvin ansaitsevia rangaistaan meillä enemmän kuin muualla maailmassa, ikään kuin olisi väärin tienata hyvin? Eikö jokaisella ole nykyään samanlaiset mahdollisuudet kouluttaa itsensä, sivistää itseään, olla ihmisiksi ja hoitaa velvoitteensa ja vastuunsa itsestään ja perhekunnastaan? Eikö ihminen lopulta ole oman onnensa seppä?
(Maalaus Claude Monet)

Musta surma

"Kun Helsingin kouluissa aletaan rokottaa terveitä koululaisia sikainfluenssaa vastaan, ehdotan että ensiksi rokotetaan peruskoulun neljäsluokkalaiset. Heillä on edessään ylipormestarin kutsut Finlandia-talolla itsenäisyyspäivän tienoilla." (HS 16.11.2009, sivu C8, SK, neljäsluokkalaisen äiti)

Toisessa lehdessä luki, että Ukrainassa sikainfluenssasta on ehkä kehittynyt jo tappava superinfluenssa. Kuolleita on jo 200, ja osalla heistä on on ollut avattaessa mustat keuhkot. " Vaikutti kuin keuhkot olisi poltettu. Se on kauheaa", kertoo muuan lääkäri Daily Mailin mukaan. "Ihmisiä kuolee. Epidemia tappaa lääkäreitä. Tämä on täysin käsittämätöntä 21. vuosisadalla", toteaa presidentti Justshenkokin lehdessä. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että Ukrainan koulut on suljettu.

Huh huh. Kyllä nyt pelottaa. Eikä Tarja Halonenkaan sano mitään. Espanjantauti vei aikanaan sukuni nuorimmat ja terveimmät voimat seisovilta jaloilta, miehet ratsujen ohjaksista, naiset kehtojen ääreltä, vanhukset ja lapset säästyivät ja jäivät isännättömiin ja emännättömiin taloihin, kunnes holhumies tai kuolema korjasi.

Toisaalta ihminen on minusta elänyt liian pitkään sen luulon varassa, että hän voi hallita elämäänsä itse ja voi omilla toimillaan torjua kaiken pahan, jos vain tahtoo. Kehitysoptimismi on kritiikitön: tekniikka kehittyy rajattomasti, syöpä kukistetaan, hiv taltutetaan, elinikä pitenee, ihminen hallitsee maita ja meriä eikä tarvitse enää nöyrtymistä minkään luonnonmahdin tai toisen ihmisen edessä. Jumalat ja kirkot hylättiin hippivuosina, tilalle otettiin rationaali uskonnottomuus ja kastaa rapsautettiin lapsetkin omaan ateismin uskoon kieltämällä heiltä harras ja nöyrä mielenlaatu, kun potkimalla kerran pääsee pitemmälle. Eläimetkin ihminen on alistanut yhä pieneviin reviireihin, ne eläimet, joita hän ei paloittele lihoiksi ja turkiksiksi ja nahoiksi tai joiden elimistön tuotteita hän ei pistele poskeensa.

Onkin jo aika taivaitten näyttää mahtinsa. Mutta kai sitä ennen nuo neljäsluokkalaiset pitää rokottaa, että pääsevät kättelemään ylipormestaria?

(Opetustaulu, Lennart Segerstråle, Musta surma Suomessa 1350)

Rakastatko minua?

"Tiberiaanjärven rannalla kaksi miestä lämmittelee ja paistaa kalaa nuotion hiilloksella.

– Simon Johanneksen poika, rakastatko minua?
– Rakastan, Herra; sinä tiedät, että olet minulle rakas!" (Avatar)

Sehän menee niin, että vain epävarma kysyy. Tietävä ei kysy, ellei hänellä ole ketunhäntä kainalossa.

Jos Jeesus siis kysyy Simon Johanneksen pojalta, rakastaako tämä häntä, hän ei ole vakuuttunut joko omasta rakkaudestaan Simonia kohtaan tai Simonin rakkaudesta itseään kohtaan. Minua askarruttaa, kummin päin tuo asia tässä kysymysformaatissa menee.

Jos nainen siis kysyy mieheltä, rakastaako tämä häntä, niin arvelen naisen olevan epävarma enemmän omista tunteistaan miestä kohtaan kuin miehen tunteista itseään kohtaan.

Esittämällä tuon klassisen kysymyksen nainen heittää toiselle nyrkkeilyhanskat käteen. Hän tahtoo kuulla miehen puolustavan rakkautta, jota siis joko on tahikka ei ole; ja hän tahtoo lukea vastuksesta sen, rakastaako hän itse miestä. Jos mies sanoo, että tottakai hän rakastaa, se merkitsee, että tottakai nainen rakastaa miestä - sillä tärkeämpää on saada rakastaa kuin olla rakkauden kohde. Vain nymfomaani tyytyy olemaan rakkauksien kohteena, koska ei itse pysty rakastamaan, samoin donjuan. Ja narsisti.

Oikeastihan ei lisäksi ole mitään tunnistettavaa rakkautta, se on mielen harha jota runoilijat ruokkivat, ja halu saada kiinni rakkauden liepeestä ja tuntea itse tämä tunne on se, mikä ajaa ihmistä liikkeelle. Juuri siksihän näitä kysymyksiä kysytään, epävarmuudesta ja jotta rakkaus edes sanoilla saataisiin hitusen lihallisemmaksi ja uskottavammaksi asiaksi.

Till svenska dagens äran

När jag var en liten skolflicka, tittade jag med mina blåa stora ögon skoltavlan om negrer. Den var inte just den här tavlan, tror jag, men jag kommer ihåg , att det var mycket likadan som den här. (Om du klickar bildet, blir den större!)

Jag undrade, hur dessa människor kan vara utan kläderna, så att deras bröst och pimpan är klart bara - utan byxorna. Från geografiks bok tittade jag ordentligt också på negerns penis, som var ful. Ingen under, att vi tänkte, att dessa svarta människor är inte kloka. Vi tänkte, att vi var i lycklig situation, när vi inte var negrer i mörk Afrika. Vi tackade God om det, att vi var vita och bättre folk.



Den här tavlan har jag sett! Jag kommer ihåg klart denna katten med musen i munnet, och lilla söta kattpojkarna. Jag älskade kattorna, och ville gärna ha egen katt. Mina katternas namner har varit: Misu, Villi, Hupi I, Hupi II och Mökö. Hunden hade jag också, och han hette Masi, dog under bilen.



Jag tycker, att det var bara i fina familjen, som hade karbad i badrummet, ty alla hade inte ens wc-toalett. Men händerna tvättade och fötterna strykte vi också alltid! Vi kunde också niga och pocka, vår lärarinna Aino lärade dessa till oss.

*

Jag har skrivit dessa rader utan ordbrok och grammatik och önskar, att också ni skriver rohkeasti något på svenska, till dagens äran. Ni ska skriva också på finska, om ni vill. Kommer ni ihåg dessa skoltavlorna? Vad tänker ni om negrer? Och mina feler kan också repareras med rödpennan, om ni bara vill.

(Här årets 2007 svenska dagens essee.)

(Gamla skoltavlor)

Flora-paketti väärässä asennossa

Olipas kerran mies, joka suivaantui margariinipaketille. Tai ei hän margariinipaketille suivaantunut, vaan muijalle, joka sen siihen oli laittanut, pöydän kulmalle. Tai ei hän siitäkään suuttunut, että se siinä oli, pöydänkulmalla, vaan siitä, että paketti oli vinossa.

- Helvetti, huusi mies, ja otsasuoni pullistui. – Flora-paketti on väärässä asennossa. Etkö sää akka perkele ymmärrä, että sen kuuluu olla keskellä pöytää ja suarassa ettei kakarat sitä nuale!

Ja niin mies tempaisi muijaa pikkuisen olkapäästä, sen verran vaan, että se saatanan horoperse ymmärtäisi, millä tavalla margariinipurkin pöydällä kuuluu olla.
- Nyt otat ton purkin kätees, sanoi mies ja survoi rasiaa akkansa käteen, josta se luiskahti lattialle, josta taas koira sen sieppasi ja murisi pöydän alla hampaitaan välkytellen margariinia lipsutellen.

- Mitä sää siinä maassa makaat, ärjäisi mies ja potkaisi akan ylös. - Ylös kun mää sanon, saatana. Ja paa noi kakarat kuriin, jumalauta Pasi paskahousu, naama umpeen vai väännänkö kättä.

Ja mies väänsi, ihan vähän vaan, sen verran että kakara uskoi. - Ja nyt akka ne sapuskat pöytään sil aikaa kun mää käyn kusella. Ja kaljalla.

Meni sitten kuselle, mies, ja kaljalle, ja palatessaan havaitsi hiljaisuuden ja asunnon tyhjäksi. Jaahas, sitä on taas lähdetty vähän Espoon Turmakotiin. Mutta perkele, akkahan alkaa oppia. Margariinipurkki, se oli keskellä pöytää, ja suorassa. Mies hymähti. Aamulla palaavat. Voisi sitä akkaa vähän kehaista, horopersettä.

*

Suomessa kuolee vuosittain 20 - 30 ihmistä perheväkivallan uhrina, ja joka kuudes minuutti yksi nainen pahoinpidellään, ja joka päivä kaiken kaikkiaan 250 suomalaista naista joutuu fyysisen pahoinpitelyn uhriksi, ja syyksi riittää Flora-paketti väärässä asennossa keittiön pöydällä. (HS 4.11. 2009, s. A4)

Syyspäiväkirja 5. sivu

Kun luin Haavikko-nimistä miestä, tarvitsin usein pientä hopeista kirjanmerkkiä, joka on tyttären askartelema. Kaarevassa varressa heiluu, ikään kuin hirressä, itämainen turbaaniin kiedottu pää, naamio, johon on kiinnitetty viisi pientä valoa heijastavaa kidemäistä kiveä. Merkki kiinnitetään lukukohtaan koukusta, jossa pää killuu.

Usein otin lukiessani tuon merkin sormiini ja koskettelin sen rosoista pintaa ja kääntelin sitä, jotta saisin kivien valon väriheijasteet esiin. Välillä kiteet olivat sinisiä, välillä vihreitä tai keltaisia ja vanhan roosan värisiä. Sitten jatkoin taas lukemista ja fuskasin aika ajoin harppomalla Otava-kohtausten yli.

Niin miehinen oli tuo kirja, Mauno Saaren Haavikko-niminen mies. Niin keskittynyt kuvaamaan kirjapainotalojen miehisiä valtakiemuroita. Niin monta tuhannen taalan paikkaa hukattiin, niin kuin nyt vaikka Marja-Liisa Vartiokin, kaikkien miesten unelma ja Haavikon laskemattoman kiiman kohde. Jos nainen on miehen elämän rakkaus jota hän ikänsä kaipaa, niin olisi annettu enemmän! Tämä olisi ollut olennaista, elämän korkea kohta, kipukohta. Ja tytär Johanna, joka unohdettiin sinne komeroon jonne hän meni kuullessaan äitinsä kuolleen ja joka tuli kirjassa ulos vasta isona, haistattelemaan isää, joka kielsi hänet: ne geenit olivat Marja-Liisalta ja minulta, mutta ne selätettiin, käännettiin nurin ja parkittiin kuin ketun nahka.. Kunpa Johanna olisi elänyt ja kertonut tarinan. Banaalissa on totuus, ei vallankiemuroissa. Minusta tässä kohdassa oltiin veren maku suussa, lähellä runoilijaa ja avainta hänen kieleensä.

Ikään kuin miehestä ylipäänsä voisi kertoa elämäntarinan kuvaamalla hänen valtansa kiemurat ja nimeämällä hänen rakkauksiensa määrän, niiden alun ja lopun.

Ei se kirja huono ollut, mutta Saari hukkasi Haavikon elämän ja ehkä runoudenkin. Piirsi vain jonkinlaisen ulkokohtaisen kaaren tiettyjen tapahtumien väliin, sen kaaren jossa itsekin oli ollut mukana. Naisen pitäisi kirjoittaa Haavikosta. Mitähän Ritva Haavikolla olisi sanottavana? Tai sillä, joka näkee runoilijan autistisen elämän draaman kaaren ja osaa kytkeä tapahtumia toisiinsa, ottaa Johannan pois komerosta ja herättää Marja-Liisan henkiin ja katsoa Haavikon lapsuuteen ja pään ja sielun sisään.

Eivät kirjapainotalojen valtakiemurat ole runoudelle edes oleellisia, vaikka runoilija pelaisikin osakkeilla. Älköön niillä rasitettako runoilijan postuumia elämää. Tulee mieleen pikkukaupungin historiikki, jossa luetellaan kunnanvaltuustot, hallitukset ja kunnanjohtajat ja heidän vaalipelinsä ja vaihdoksensa.

*

Sain Runotalon Sarilta Tunnustuksen, joka liittyy aisteihin. Kiitän ja kumarran! Haasteessa pitää nimetä viisi aistia ja kertoa niistä. Huomaan kokevani tämän yllättävän vaikeaksi ja kuittaan tämän aistikuvauksen nyt tuolla yllä olevalla kirjanmerkkikuvauksella. Yhdistyisikö siinä tuntoaisti, näköaisti ja kuuloaisti, kun tuo hirressä roikkuva turbaanipää helisee liikkuessaan? Haju- ja makuaistini voisi liittää edellisen keskustelun loppuun, kun kuvaan Kuunkuiskeelle syömisiäni? Joka tapauksessa tärkein aisti minulle on näköaisti, ja ilman sitä en tahtoisi elää, olenhan lähes ilman puhetta, eli tavallaan minulta puuttuu jo tärkeä toiminto. Olen ajatellut opetella viittomakielen, mutta kuka puhuu sitä minun kanssani?

PS Kyllä tässä päreessä voi keskustella muustakin kuin kirjasta, jonka harva lie lukenut. Jos vaan joku keksii jotain jutustelua kanssani. Toivottavasti! Voisitte vaikka kertoa, mitä kirjaa luette parhaillaan tai minkä olette viimeksi lukeneet. Tulisiko tästä pieni kirjakeskustelu?

(Valokuvassa Marja-Liisa Vartio, Haavikon ensimmäinen puolis0)