12.10.2017

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus


Puhelin soi eilen aamupäivällä. Tuntematon numero. Onkohan siellä nyt valepoliisi tai muu huijari. Oikein odotan että semmoinen soittaisi minullekin, jotta pääsisin näyttämään hänelle närhen munat.

- Iines Iinekselä

- Pertti Tukkila täällä, päivää.

- Päivää. Mitä sä myyt?

- Heh, en minä myy mitään. Lähestyn teitä sukututkimusasiassa.

- Ai anteeksi. Tulee niin paljon myyjäpuheluja.

- Noin minäkin sanon, kun tulee puhelu tuntemattomasta numerosta. 

Mies puhui hidasta ja huoliteltua kieltä ja teititteli minua. Hän kertoi löytäneensä nimeni  sukututkimuksensa linkeistä tutkiessaan sodassa kaatuneen setänsä taustoja. Hän eteni tavattoman verkkaisesti ja hienotunteisesti kysyen, sopiko jatkaa.  

Tässä vaiheessa olin jo valppaana, sillä äitini Tukkila-nimisen sulhasen kaatuminen viime sodassa hääpäivän aattona oli perheessämme ja koko suvussakin vaiettu asia, niin kova isku se oli ollut orpotytölle, joka oli kasvanut isoisänsä hoivissa. Äiti ei ollut päästä tapauksesta yli mitenkään, ja hänestä huolestuttiin jo.

Lapsuudessani äidin kapiokirstussa oli lakanarullapinon alle piilotettuna tummansininen, hopeanauhoin solmittu valokuva-albumi. Kun kerran katselin albumin kuvia, äiti yllätti minut, otti albumin pois ja sanoi, ettei sitä saa katsoa. Olin kuitenkin jo katsonut kuvia, joissa oli vaaleatukkainen nuori mies äidin kanssa, oli sama mies sotilaspuvussa, oli hymyilevä äiti veneen perässä ja lopuksi  äiti mustassa puvussa ja pillerihatussa, josta roikkui musta lyhyt harso. Kuva oli lohduttoman musta, puiston puut olivat lehdettömiä ja äiti seisoi valkean penkin vieressä hämärässä tihkussa puristaen pientä mustaa käsilaukkua käsissään. 

- Onko nimi  Eevi Elisa Sulonen teille tuttu?

- On. Hän on äitini. Tai siis oli. 

Tauko ja hengähdys. - No nyt meni lähelle.

Mies alkoi kertoa tarinaa,  jonka tunsin hyvin. Hän puhui hyvin rauhallisesti ja hitaasti, kirjakieltä. Hän kertoi alahärmäläisen suvun tunnoista, kun äidin sulhanen, hänen  setänsä oli kaatunut Kannaksella, kun kuulutuksetkin oli jo  luettu kirkossa ja häät olivat juuri edessä. 

- Meillä on ollut edelleen pala kurkussa, kun ei ole tiedetty äitisi kohtaloa.  Mutta siis tämä rauhoittaa, kun tiedämme, että hän jatkoi elämäänsä ja on elänyt hyvän elämän.

- Meilläkin, kun tapaus on ollut niin salattu. Ennen kuolemaansa äiti leikkasi albuminsa sivuja irti ja hävitti kaikki kuvat ja liimasi albumiin uudet kuvat. 

Minulle on nyt tulossa Alahärmässä otettuja kuvia tästä parista. Lähetän itsekin hänelle sen aineiston, jonka löydän tästä tragediasta. Toistaiseksi olen löytänyt vain kolme kuvaa. Täysin musta kuva äidistä surupuvussa lehdettömän puun alla, toinen kuva hänen sisarestaan samassa paikassa; hänelläkin on musta puku ja musta pillerihattu, mutta ei harsoa. Oma päättelyni on, että he ovat matkalla Alahärmään sulhasen hautajaisiin. Kolmas kuva on äidistä veneen perässä onnellinen hymy huulilla. Mahdottoman kiiltävä kihlasormus on näkyvästi esillä äidin sormessa. Kuvan ottaja ei voi olla kukaan muu kuin kaatunut sulhanen. 

Vaan ihmeellistä on elämä, ihmeellinen on ihmisen mieli. Miksi suru pitää salata ja piilottaa kirstun pohjalle, valkeiden lakanarullien alle? Minulle tapaus ei ole täysin auennut koskaan, ja aukeamattomaksi se varmaan jää.

9.10.2017

Lapsi on syntyvä




Kun some on tänään täyttynyt iloisista onnitteluista lasta odottavalle presidenttiparille, niin kuin sivistysmaassa kai kuuluukin, niin tunnettu toimittaja Maria Petterson kommentoi Twitterissä uutista happamesti: "Sanokaas joku muu työ, johon lapsen saaminen ei vaikuta mitenkään." Mulle ei tule mieleen ainoatakaan.

Häpeä Petterson! Olet yksi Suomen kovimpana pidetyistä  toimittajista, ja kirjoitat kuin teinityttö facessa. Onnittelut ovat onnitteluja ja erikseen, onniteltava on sankari. Eivät omat agendat kuulu juhlahetkiin, jollainen kauan odotetun lapsen syntyminen on. 


Nykyään on hienoa olla lapsi. Voi toteuttaa itseään ja sisintään kehdosta lähtien. Ei tarvitse olla poika tai tyttö, vaan vain vaikka nimeltään Vuue tai Rikkei. Mitä arvelette muuten kuvan lapsesta. Onko hän onnellinen neutraali ihmistaimi? Kumpi lienee, tyttö- vai poikaoletettu? Kuva on keskiajalta. 


Minusta on hauskaa, että maahan syntyy uusi ykkösvauva. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jokainen vauva on ykkösvauva vanhemmilleen, mutta tämän vauvan kautta saamme me kaikki nauttia vauvuuden sulouden seuraamisesta, tahdoimme tai emme. Minä ainakin tahdon, vaikken ole luonteeltani romanttinen höpsö enkä enkä kuningasmielinen. Kun yhteiskunnallinen tilanne on nyt niin masentava, synkkä ja riitainen, on ihanaa, että jotain positiivista ja ehkä kansaa yhdistävääkin tapahtuu


Että vaalivauva? On kai jokaiselle tarkkasilmäiselle selvää, että lapsia ei tehdä kello kädessä.. Etenkin kun mies on käytännössä seitsenkymppinen. Se on kuitenkin selvää, että tuleva vauva nostaa Saulin kannatuksen pilviin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. 


(Maalaus Bartolome Gonzalez 1564-1627)

30.9.2017

Hei elämää!


Harva asia saa minut pillittämään katsoessani tai lukiessani, vaikka huomaankin jonkin verran herkistyneeni viime vuosina.  Katsoessani joskus sen Hei elämään  katkelmaa - vai mikä on tuon ohjelman nimi, jossa laulajat pillittävät, kun joku toinen laulaa heidän laulujaan - minua ei itketä  yksikään laulu. Boooring, enkä voi sille mitään, että kyynel ei herahda saati valu yli äyräiden. 

Sen ymmärrän, että jännittävässä paikassa herkkiä taiteilijoita itkettää. Eläpäs itse viikko kahlehdittuna johonkin hotelliin tiukassa symbioosissa ärsyttävien kollegojen kanssa, niin voisit itkeä sinäkin.

Mauno Koiviston hautajaisia seuratessa sen sijaan kyynelehdin nenäliina hyppysissä, samoin itsenäisyyspäivän lauluja kuunnellessani. Liikuttavaa  oli  katsoa, kun vanha veteraani lauloi Sauli Niinistölle itsenäisyyspäivän juhlassa Veteraanin iltahuutoa. Olen katsonut sen Youtubestakin. 

Vaan nykyisin olen kai niin tottunut ihmisen kohtaamiin julmuuksiin, etteivät ne hätkäytä samalla tavoin kuin pari tämänpäiväistä lukemaani uutista. Nimittäin pienet herttaiset lapsukaiset ovat jossakin päin Suomea mätkineet siiliä mailoillaan tai jollakin kepillä. Yleensäkin lasten harjoittama eläinten pahoinpitely on uutisen mukaan lisääntynyt merkittävästi. 

Toinen uutinen oli se, jossa golfaajamies oli läiskäissyt mailallaan pään irti valkoposkihanhelta. Pää oli lentänyt kaaressa jorpakkoon. Oikeastaan en ihmettele. Golf on aika sieluton urheilulaji. Kesällä muuan golfaajapariskunta mietti, vaihtaisiko golfin suunnistusharrastukseen, kun se on nyt kuulemma trendikästä. 

Näissä tämänpäiväisissä  on sellaista julmuutta, joka saa voimattomaksi, itkettää ja raivostuttaa. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei pikkuinen lapsi ymmärrä, että teki pahaa siilille. Kyllä ymmärtää! Jo tarhaikäinen ymmärtää, että hakkaaminen sattuu. 

Lapsi ei ymmärrä ainoastaan siinä tapauksessa, ettei kukaan ole hänelle sitä koskaan kertonut: et saa lyödä, se sattuu.  Jokaisella lapsella on vastuullinen kasvattaja, ja ellei ole, hänelle järjestetään sellainen. Lapsi ei voi selvitä tarhasta läpi tai edes seitsenvuotiaaksi ilman, että olisi kuullut joltakulta tämän selityksen tai kiellon joskus. 

Vai voiko?  Tänään kierrellessäni isoa kirpputoria käytävillä juoksenteli pari kolme tarhaikäistä lasta vailla valvontaa. He ottivat myyntipöydiltä sumeilematta esineitä ja kuljettivat niitä toisille käytäville, leikkivät leluilla ja huusivat ja mekastivat. Kukaan ei kuulunut kieltävän heitä, kukaan ei tullut katsomaan heitä. En edes tiedä, kuka oli riehujien äiti. Jossakin hän ilmeisesti oli täysin piittaamatta lapsistaan. Lapsilla oli rajaton vapaus tehdä mitä tekivät. Arabiat helisivät ja lattia täyttyi leluista.

Loppukevennys: Sain kirpputorilta Pentti Saarikosken Prahan päiväkirjat kolmella eurolla ja villasukat viidellätoista eurolla. Käsityöllä tienaa enemmän kuin kirjoittamisella. Nyt harmittaa, etten ottanut myös Nenän pakinoita. Sekin olisi ollut vain kolme euroa. Ehkä minun pitää vielä hakea se sieltä.

Vaan sanokaapas te, miksi ihminen rääkkää eläintä, merkitsee omistamansa karjankin korvamerkein  lävistämällä herkät korvat, tai  miksi eläviä poroja kuohitaan puuduttamatta? Poroerotus on hirveää kidutusta. 

(Valokuvassa Lumo )

26.9.2017

Oi rakkahin



Kymmenen vuotta sitten kirjoitin blogiini runon rakkaudesta. Tai pikemmin tein, pykäsin, koostin Googlen hakukoneen silloin jo laajasta materiaalista poimimalla mielestäni merkityksellisiä rivejä allekkain kokonaisuudeksi.

Eteen avautui väkevä ja intohimoinen rakkaus, jonka jokuset kommentoijat näkivät synkistelynä. Minä en. Minusta rakkaus nyt vaan oli väkevä tunne, joka ei ollut vain onnellista hattaraa, vaan myös valtavaa tunteen paloa ja tuskaisia parahduksia: Oi Lauri!

Vaan miten rakkaus lie muuttunut kymmenessä vuodessa? Jos se vuonna 2006 oli mustaa ja punaista, niin minkälainen on sen kuva nyt kymmenisen vuotta myöhemmin? Katsotaanpa! Näin se menee, poiminnat siis Googlesta erilaisilla rakkaus-sanaliitoilla. Tehkääpä omanne, jos olette eri mieltä rakkauden nykyolemuksesta. Ja vaikkette olisikaan.



RAKKAUS VUONNA 2017

Minun Rakkauteni is on Facebook.

Rakkaus on yksilöllinen asia, mutta
hän saa minut tuntemaan oloni hyväksi
hän tekee minusta ensimmäisen
hän on minun suurin ihailijani.

Minä ja hän, tiedän sen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen.

Minä. Minun rakkauteni on puhdasta.

Älä etsi rakkautta, elä siinä, ole se/
En etsi rakkautta, elän siinä, olen se. 
Minä olen rakkaus.


Hieman olen nyt huolestunut näistä rakkauden kasvoista, jotka runo meille avaa, mutta voin olla väärässäkin. Nimittäin eikös se mennyt niin, että Jumala on rakkaus? Vai Jumalakos tuossa lopussa puhuukin? Vai?

(Veistos Hannu Riikonen)

19.9.2017

Tulta munille



Tämän sukupuolineutraaliuskeskustelun aikana mieleen tulee väistämättä se, mitä teemme sitten alastonpatsaille, joissa sukupuoli on jopa kantava voima. Miten suhtaudumme Michelangelon Daavid-patsaaseen, Indecline-ryhmän pykäämään Trump-patsaaseen, joissa molemmissa ihmisen sukupuoli on korostuneesti esillä?  Jos kerran kielestä poistetaan mies-loppuiset nimikkeet, eikö muukin taide tulisi samantien karsia sukupuolisuudesta? Miten käy eroottisen taiteen? Voisiko Mimosa Pale vielä vetää perässään kaupungin kaduilla jättihäpyä? Eihän se ole sukupuolineutraalia!

Paras analyysi tästä Aamulehden käynnistämästä keskustelusta on Katleena Kortessuon Ei oo totta -blogissa. Lehtihän ilmoitti, että se pyrkii eroon vakiintuneista mies-loppuisista ammattinimikkeistä. Tarkoitus on hyvä, mutta tuntuu kummalliselta, jos jokin lehti alkaa käyttää eri termejä perustuslaillisista nimityksistä  kuin asianomainen instanssi itse, toteaa Kortessuo. Juuri näin!

Jokamiehenoikeus on kelpoisa ja kieleen vakiintunut ilmaisu, samoin eduskunnan puhemies on juuri niin kunnianarvoisa, kun tehtävä edellyttää. Puheenjohtaja ei ole samanlainen kattava yläkäsite. Unohtaa ei sovi sitäkään, että man tarkoittaa alunperin myös ihmistä. 

Asiassa ei pidä totisesti vauhkoontua, ja kaikkia mies-sanoja ei kannata ampua alas. Monestihan nimike vaihtuu yleistyessään pikku hiljaa, kun käyttäjät vaihtavat sen tavallaan  itsestään. Tämä on normaalia kielen kehitystä: kieli muotoutuu kansalaisten puheessa. 

Muutosprosessi on hidas, mutta kestävänlaatuinen. Sen sijaan sanoja, joita vasiten keksitään, hylkäytyy itsestään. Tällaisia ovat mm.: eriö (vessa), lieke (sähkö), tyhjykkä (nolla) ja vaikkapa sanaluokat lausukka, mainikka, perukka, nimukka. Kannattaa huomata sanojen kotimaisuusaste. Nämä vakiintuivat verbinä, adjektiivina, substantiivina ja nominina.

Jostain luin sellaisen ehdotuksen, että mies-lopun voisi korvata nais-lopulla: lakimies - lakinainen, luottamusmies - luottamusnainen. En pidä tätä pahana, ellei sitten ole yhtä sanaa, joka kattaisi molemmat. Esimerkiksi juristi kattaa sekä naisen että miehen. Luottamusmiestä on vaikea korvata millään sukupuolen korostumatta. Henkilöstön edustajaa on ehdotettu, mutta eihän se tottavie ole tehtävänimike vaan tilapäinen luonnehdinta. Aamulehti ei tainnut huomata, miten vaikean tehtävän se itselleen asetti.

12.9.2017

Näin avaat oven oikein



Ylioppilasmaailmassa kuohuu. Nimittäin viime maanantaina alkaneissa ylioppilaskirjoituksissa on pitkän kielen kuullun ymmärtämiskokeissa käytetty lähteenä äärioikeistolaista sanomalehteä, Breitbart Newsia! Skandaali on vitosluokan  hurrikaaniin verrattava. 

Ai kauheaa siis. Nuoret ovat altistuneet muulle kuin perinteiselle medialle. Helsingin Sanomien närkästynyt toimittaja nostaakin luurin ja soittaa hermokeskukseen kysyäkseen hairahduksen syytä. Puhelimeen vastaa yo-tutkintosihteeri Anna Hatva-Jokinen.

- Me ei kyllä tiedetty tämmöisestä äärioikeistokytköksestä

- Ei me tunnettu sivuston mainetta

- Joo, lupaamme olla käyttämättä enää äärioikeistolaisia lähteitä.  Miten olisi Huffington Post? Ja Helsingin Sanomat? 

- Ai että sopii. No hyvä, käytämme jatkossa vain niitä, sallittuja lähteitä. Kiitos ja anteeksi. 

Näin Hatva-Jokinen tulee luvanneeksi, että äärioikeistolaisia sivustoja ei käytetä jatkossa ylioppilaskokeiden lähteenä, ei koskaan. 

Valtakunnassa kaikki siis hyvin, ollaan edelleen sananvapauden mallimaa. Kunhan saadaan vielä lisää vihapuhepoliiseja, niin saadaan internetkin puhtaaksi, koko somemaailma hyvään hallintaan.  

Ilta on tullut. Helsingin Sanomien toimituksessa huoataan helpotuksesta. Kyllä valppaana saa olla. On  tämä toimittajan työ kovaa, mutta kivaa, kun on niin selvät askelet, joiden mukaan edetä, avata ja sulkea, ovi kiinni, ovi auki.  Kuin se sketsien kesämies:

Miä en saa lukee Breitbert newsia, 
miä en saa lukee Mitä vittuu, 
miä en saa lukee Kansa taistelii, 
miä en saa lukee Sotaveteraanii, 
miä en saa lukee Suomenmaata, 
miä en saa lukee Sinist tulevaisuutta,
miä en saa lukee Daily mailii,
miä en saa lukee Sepastian Tynkkysen monikulttuurissii uutissii.

Miä saan lukee Hesarii
miä saan lukee Daily mirrorii,
miä saan lukee Huffingtonin postii,
miä saan lukee korraanii,
miä saan lukee Vihreetä lankaa
ja miä saan lukee Pirkkalan monistetta
ja miä saan lukee Antifa commii. 

(Video Yle 1979, Youtube)

7.9.2017

Lapsi on mainio manipulaation väline



Kun näinä päivinä kuulen sanan lapsi, poistan aseestani varmistimen. Älkää säikähtäkö. En minä lasta ampuisi, vaan lapsella ratsastajat, lapsen hyväksikäyttäjät. 

Lapsi lienee nimittäin  maailman käytetyin manipulaatio- ja mainosväline. Lapsella ratsastetaan härskisti myymällä omia ideologioita lapselta kysymättä.  Mikään ei myy niin hyvin tuotetta tai aatejärjestelmää tai järjestöä kuin suloinen tai kärsivä lapsi mainoksessa tai esitteessä. Jos kuvassa on suloinen lapsi, on tärkeää, että lapsi on hieman pullea ja hymyilevä, jos taas kärsivä, lapsen on paras olla tummaihoinen, laiha, kenties jopa kärpänen poskella tai radikaalissa tapauksessa kyynelkanavassa.

Kukapa voisi olla heltymättä lapsen kärsimyksen tai kuoleman edellä. Muistetaan hiljaisesti pientä Aylan Kurdia.  Avuttoman lapsen kärsimys tai maisen elon päättyminen alkumetreille saa meidät tuntemaan itsemme syyllisiksi ja avaamaan sydämemme ja rahapussimme, ja näin sen kuuluu ollakin. Lapsi on aina viaton ympärillään oleviin tapahtumiin. 

Vaan kun aikuiset miehet alkoivat pari päivää sitten itkeä somessa Suomen oikeusvaltion laillista pakkopalautuksen toimeenpanoa, ja vieläpä yltiökiihoittunein sananvalinnoin ja tulkinnoin (Suomi poistaa pahat vauvat), niin ollaan kaukana totuudesta ja rehellisyydestä sanankäytössä. En tunne Jori Eskolinin sometuotantoa, mutta mies lienee kärjistämisen ja totuudesta vieraantumisen mestari. Samoin kuin Jari Tervo.

Oikeastihan kyseisellä äidillä on Afganistanissa ennestään  kaksi pientä lasta, jotka olivat jääneet sinne äidin lähdettyä maasta, ilmeisesti miehensä vainoamana. Siltikin - teen nyt itsestäni pyhimyksen - minä en olisi pystynyt jättämään kahta pientä lastani missään oloissa. Olisin kärsinyt heidän kanssaan, heitä suojaten. - Lisäksi Afganistanissa elää kaiken aikaa noin 3,7 miljoonaa lasta, vaikka maa on epävarma ja varmaan turvatonkin. Pitäisikö heidät kaikki siirtää?  

*

Enemmän kuin julkkismiesten lapsia koskevat somehysteroinnit ja twitter-älämölöt minut herätti kuitenkin muuan maailmanlaajuinen järjestö. Nimittäin Unicef tulee nyt vainajienkin kukkarolle. 

Televisiomainoksessa näet kehuttiin yhtäkkiä suuria ikäluokkia ja vanhuksia makein ja me-henkisin sanoin sanoin: me teimme Suomen hyvinvoinnin, me teimme Suomen. - Annetaan nyt vielä testamenttikin, tehdään lahjoitus Unicefille! 

Onko mitään muuta instanssia, joka pyytää ihmisiltä testamenttilahjoituksia? Ja tässäkin käytetään lapsia hämärtämään vanhusten usein jo vähän haperaa yläpään toimintaa. Maailman lapset tarvitsevat rahanne, mummot ja paapat. Ettäs tiedätte. 

(Valokuva Dariusz Sankovski)