Liina

Liina muistaa tulipalosta vain hajun. Hässäkkä alkaa kesken Leenan syntymäpäiväjuhlien. Isä ottaa Underwoodin ja kantaa sen yläkerrasta alas. Sitten hän ottaa nojatuolin toimistosta ja kantaa sen puuliiteriin. Liina menee siihen istumaan ja nukahtaa ja herää vasta, kun häntä huudetaan ja hätääntyneitä ääniä kuuluu joka puolelta. Oli etsitty jo liekkimerestäkin.

Siitä mennään sitten pieneen puutaloon yhteiskoulun viereen asumaan. Kotia korjataan, sanoo äiti ja itkee kastiketta sekoittaessaan. Jotenkin Liina tietää, että äiti ei itke vanhaa kotia eikä kastiketta vaan jotain paljon kauheampaa. Seinässä on pieni hylly ja sen päällä sähkölevy, ja äidin kasvot ovat ihan punaiset ja märät, kun hän seisoo levyn edessä eikä Liina muista isää nyt ollenkaan tähän huoneistoon. Ikkuna on iso, entinen kaupan näyteikkuna ja kadulta näkee suoraan sisään, koska talo on alempana. Liina ja Leena menevät ikkunaan pelleilemään. He makaavat lattialla selällään ja nostavat jalat lasia vasten ylös, niin että hameenhelma valahtaa alas ja ruskeat villahousut näkyvät. He kikattavat ja levittävät jalkojaan kiinni ja auki vuoronperään. Ohikulkevat yhteiskoululaiset katsovat heitä.

Jossain vaiheessa muutetaan takaisin omaan kotiin, mutta siitä Liina ei muista mitään. Hän muistaa vain miten siitä taas lähdettiin pois, keltaiseen omakotitaloon, joka oli vino, niin ettei kehdannut opettajallekaan sanoa, että on muuttanut. Opettaja kuitenkin sai Liinan kiinni ja sanoi että oletkos sinä muuttanut, kun menet tuohon suuntaan. Muutenkin opettaja oli hänen peräänsä, ollut jo ensimmäiseltä välitunnilta lähtien, jolloin hän yritti kotiin, mutta opettaja sai ulko-ovissa kiinni. Opettaja taisi tykätä hänestä, koska heillä oli sama etunimi. Päästi laulukuoroonkin, vaikka Liina ei osannut laulaa, ja laulukokeessa ei suutaan avannut. Laulukoe oli kamalinta mitä hän tiesi. Jokainen nousi vuorollaan pulpetin viereen seisomaan ja lauloi valitsemansa laulun, yksin. Opettaja merkitsi sitten numeron muistikirjaansa ja sen sai todistukseen laulusta.

Kaikkein hienointa oli päästä etupulpettiin. Etupulpettilaiset saivat jakaa tavaroita koko riville. Liina odotti aina, että opettaja antaisi uudet kynät tai vihkot, seitsemän kappaletta ja sanoisi "Jaa riville!" Sitten Liina nousisi, ottaisi tavarapinon ja jakaisi jokaiselle yhden. Ihan kuin itse saisi antaa jotakin muille. Takapulpettilaiset taas saivat kerätä asioita, täytettyjä vihkoja ja piirustuksia, ja antaa opettajalle kauniisti tasoitetun paperipinon tai nipun, ja sekin oli hienoa kun he pamauttivat pinon etupulpetin päällä viivasuoraksi. Aika hienoa oli myös luovuttaa vihkonsa kerääjälle, kun tuli oma vuoro, sillä kaikki katsoivat aina sitä, joka antoi, että miten se pani tavaran kerääjän käteen. Liina yritti panna vihkonsa sirosti, kuten Sirpakin. Kaikkein hienointa, hienompaa vielä kuin etupulpetti, oli kuitenkin päästä opettajan asialle, hakemaan postilähetystä tai kermaa. Valitut nousivat pulpeteista ja lähtivät ylpeinä ulos opettajan raha tai lappu kourassa. Ja paluu oli vielä hienompaa. Tulla luokkaan ja antaa opettajalle oikea tarvike ja loppurahat ja niiata päälle. Voi niitä katseita jotka tunsi selässä.

*

Kyseessä on lyhyt tarina omasta lapsuudestani, osa pidempää kirjoitussarjaluonnostelmaa. Olen tuoreuttanut tämän juuri äsken.

Panen näitä kesäluettavia aina väliin vähän ajankohtaisempia puheenaiheita odotellessa.

(Kuva on lähteestä: http://majorlycool.com/item/the-urge-for-going)

PS Tekstiin on tehty lisäyksiä ja muokattu klo 22.10

Satu miehestä, jolta puuttui persoonallisuus

Olipa kerran mies, jolta puuttui persoonallisuus. Voidaan nimittää häntä tässä vaikka Pertiksi.

Kohtasipa Pertti kerran Mirjan, joka oli vain puolentoista metrin tyttöpätkä. Pertti, joka itse oli pitkähkö mies, rakastui tulenpalavasti Mirjaan ja alkoi ensin kulkea kumarassa luonnollisista syistä kuullakseen Mirjan pienen ja hieman piipittävän puheen. Sitten Pertti alkoi itsekin piipittää, koska se kuulosti niin somalta.

Kumarassa kulkeminen ja piipittäminen ei kuitenkaan ajan mittaan riittänyt Pertille, vaan hän alkoi tahtoa kokonaan Mirjaksi. Lopulta Pertti leikkautti itseltään kikkelin pois ja otti iloisena Mirjaa kädestä ja viittasi kädellään alapäähänsä. Tästä ei Mirja pitänyt, vaan lähti lätkimään.

Kulki sitten pitkin tietä Pertti ja kohtasi Jessican, jolla oli tumma juurikasvu ja muu osa hiuksista kuin elopeltoa. Pertti silitti usein Jessican hiuksia ja alkoi haaveilla samanlaisesta vaaleasta tukasta. Meni sitten kampaamoon ja pyysi värjäämään hiuksensa elopellon väriseksi mutta jättämään viiden sentin juurikasvun. Innoissaan juoksi sitten Jessican luokse. Tarttui kädestä ja osoitti päätään. Jessica lähti siitä sitten lätkimään.

Nyt hän kohtasi Raijan, tytöistä kauneimman, jolla oli tatuoitu ruusu vasemmassa pakarassa. Heti tahtoi Pertti samanlaisen samaan paikkaan. Varmuudeksi hän piirsi kuvion voipaperille ja meni Tattoohon Pursimiehenkadulle. Tattoomestari tikkasi sitten ruusun Perttiin, ja Pertti juoksi iloissaan Raijan luo ja näytti pakaraa. Kun Raija näki ruusun, hän katsoi miehen läpi ja lähti siitä sitten lätkimään.

Tarinaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä naisia tuli ja meni, eikä Pertti ollut vielä nelikymppisenäkään vakiintunut. Lopulta hänen ihossaan ei ollut tatuoimatonta paikkaa, ja hän oli kokeillut kaikki pituudet ja painot ja hiusvärit ja mallit aina marttapermistä myöten. Tällä hetkellä Pertti asuu teltassa lomakylässä, koska hänen rakkaansa on leirintäalueen vahtimestari. Loppu kuitenkin häämöttää jo, sillä Pertti on alkanut verhoutua telttakankaaseen, eikä rakas erota enää Perttiä teltasta.

Tarina päättyy niin, että Pertti päättää kirjoittaa kirjan Kokonaan Tatuoitu Mies. Siinä hän sanoo, että nainen on julma peto. Vaikka mies olisi miten hyvä tahansa, naiselle ei kelpaa kuin roisto tai rikas alphauros. Pertti saa jonkin verran mainetta, ja naisiakin alkaa tulla, yksi jopa muita rakkaampi. Toivotaan tässä kohden Pertille onnea, ja jätetään tarina avoimeksi. Kenties loppu on onnellinen, kenties Pertin kujanjuoksu ei pääty koskaan. Eihän ihminen edes tiedä kuolevansa kun kuolee. Arvelen lisäksi, että kuolinhetkelläänkin ihminen on vielä vahvasti elossa ellei ole oliguurisessa tilassa.

*

Tämä tarina täyttäköön kesän hiljaisimman viikonlopun Blogistanissa minun osaltani. Tuskin keskustelu nyt käy kovin vilkkaana, kun Suomi hiljenee lomakauteen.

(Kuvan lähde tuntematon)

Jarikin on joskus ollut lapsi

Tein äsken pienen blogikierroksen, ja löysin kolmesta blogista - joita nyt en linkkaa koska kyse ei ole blogeista, vaan itse asiasta josta puhun - hurskastelevan selityksen, jonkalainen ärsyttää minua pakkasillakin. Sellaiseen törmää tavan takaa, kun henkilöllä on mielipide asiasta, joka ei millään tavalla hänen kulttuuritasolleen kuulu, mutta johon hän nyt suvaitsee ottaa hieman kantaa.

Kyse on siis Jari Sarasvuon purkautumisesta lehdistössä häntä koskevan naissuhdekohun keskellä. Ja oikeastaan kyse ei ole edes Jari Sarasvuosta, joka tietenkin on tyhmä paska, kun on mennyt tienaamaan muutamia miljoonia (biljoonia?) ihan itte pelkällä hammasraosta viheltelyllä. Onhan se nyt jo riittävä aihe halveksia jätkää, kun on itse parempi ja tienaa pientä ja vaatimatonta kuukausipalkkaa.

Kyse on tietenkin kulttuuri-ihmisistä, joilla on mielipide tästä paskajätkästä, mutta nyt tulee paradoksi ja päreen paukku - tieto on julkaistu sopimattomassa hyihyi-lehdessä - jota henkilö siis ei lue, mutta nyt on sattumoisin mennyt huomaamaan maininnan. Henkilö esittääkin mielipiteensä käsiään väännellen ja selitellen tekostaan. Kun jutun henkilökin siis on hänen arvolleen itse asiassa vähän sopimaton!

Hämmästyn kerta kerran jälkeen, kun nämä älyköt pieraisevat mielipiteensä eetteriin. Tällaista toistuu tavan takaa, ja aina käsienvääntelyn kera, vaikka hyvin tunnutaan tietävän, mistä jutussa on kyse. Muuan veikkailee mätäkuun alkaneen, kun on antanut itsensä vajota niin alas, että lukee - ilman muuta nopeasti ja vahingossa - sitä, mistä lehti kirjoittaa. Voi pyhä kiesus.

Tunnustan: minä olen koulutukseltani pätevä äidinkielenopettaja ja mediakritiikin käsittelijä, olisin vieläkin ilman äänisairautta, ja pidän ihan hyvänä, että ihmiset lukevat lehtiä, myös keltaista lehdistöä. Yleensä jos lukee kirjoja, lukee myös kaikkea muutakin. Miksi joitain laajalevikkisiä lehtiä tulisi halveksia, sillä niiden kieli on kohtuullisen hyvää ja kielikuvat jopa rikkaita?

Onko tässä nyt kyse siitä, että arvellaan ihmisten ostavan lehtiä tyhmyyttään ja uskovan, mitä niissä sanotaan? Toisin sanoen katsotaan kansaa nenänvartta alaspäin eikä luoteta siihen, että iltapäivälehden lukemisella saattaa olla muitakin funktioita kuin ammottavan tyhjyyden paikkaaminen aivoissa.

Voin sanoa syvästi vakuuttuneena: ihmiset tietävät, että lehdissä on valheita ja liioittelua. Ydin on se, että jutut ja lööpit ovatkin pikemminkin nykyajan satuja, joita tahdotaan lukea ajankuluksi, kuten faabeleita kerrottiin ennen päreenvalossa. Ei ihmistä tee paremmaksi se, että hän vuoraa henkisen pääomansa täyteen klassikkoromaaneja ja laistaa sen, mitä nykyajassa rahvaan parissa tapahtuu. Yhtä lailla viisaaksi voi tulla vaikka rahvaan tekoja havainnoimalla.

Minusta siis itsensä asettaminen jonkin tietyntasoisen median ja kansan yläpuolelle kertoo jopa moralismista ja tiukista mielipiteistä, herramentaliteetista. Kyllä se on niin, että kansa on taatusti kriittistä lukiessaan näitä iltapäivälehtien ja seiskan juttuja.

Iltapäivälehtien yksi funktio onkin nykyään sama kuin narrilla kuninkaan hovissa: viihdyttäminen ja naurattaminen. Tämän keinon avulla vakaviakin asioita pystytään käsittelemään - siellä rahvaan parissa.

(Valokuva Jari Sarasvuo lapsena, kotialbumikuva Ylen sivuilta)

Kumma kapistus

Ihmisen pää on kumma kapistus. Helteellä se selvästi höyryää ja pakkasella kärsii vajaatoiminnasta.

Päässä syntyvät pelot ja toiveet, nuo kummajaiset jotka eivät tahdo totella selkeitä faktoja. Sen sijaan vaikkapa surut ja ilot, nuo elämänmurut, syntyvät pikemmin ulkoisesta ärsykkeestä, tai ainakin niihin tarvitaan katalysaattoreina suhdetta ihmisiin. Pelot ja toiveet ovat irrationaalia tavaraa, ja siksi hankalia hallittavia.

Minulla on kaksi voimakasta kammoa: kyykäärmekammo, joka vallitsee kaikkialla missä liikun ja ukkoskammo, joka vallitsee kun olen yksin mökillä. Kaupungissa ollessani odotan ukkosia, jopa yöllisiä elokuun lopun myrskyjä ja nautin siitä, että olen turvassa vankassa kaupunkitalossa, lällällää ukkonen, enpäs olekaan yksin mökillä pelkäämässä, lyökää salamat, iskekää tulta, haljetkoon taivas tuhannesti, minä vain nauran päin vasamia.

Nämä kaksi kammoa aiheuttavat jokakesäistä vapinaa. Kun luvataan hellettä niin kuin nyt, mietin heti, että jaaha, nyt kyyt nousevat koloistaan ja kumpupilvet kumuloituvat korkeiksi punerviksi torneiksi, jotka varaavat sisälleen jumalannuolia - pakkohan niiden on ihan tilastollisestikin joskus osua johonkuhun. Ei aina voi olla niin hyvä tuuri, että salama iskee korkeintaan jalan viereen kuten eräällä Raamatun miehellä, jonka nimeä en nyt muista, mutta joka teki parannuksen ja tuli uskoon pamahduksen myötä.

Tällainen ennakkoaavistus tulevista kesän kauhuista taittaa nautinnon kärjen, ei mitenkään rajusti, mutta takapiruna kuitenkin. Nytkin ihmettelen, nousevatko pilvet Laitilan takaa, kun istun lepotuolissa laiturilla kirjoittamassa tätä pärettä oikein kynällä OAJ:n vuoden 2006 kalenteriin, huhtikuun viidennen päivän kohdalle. Tämä kalenteri on tyhjä invalidisoiduttuani edellisen vuoden syksyllä ulos työelämästä, äänisairauden parantumattomuuden ja neurologisen pohjan selvittyä. Kalenteri on erinomainen laiturimuistiinpanoja varten, pieni ja kevyt kirjanen. Nyt muistiinpanoja on siis huhtikuuhun asti, joten tilaa on vielä - ja minulla on myös pari muuta tyhjäksi jäänyttä ammatikalenteria, joihin on kiva raapustaa mieleenjuolahtumiaan.

Mutta asiaan ja pääkopan ihmeellisyyksiin takaisin! Naapuri soitti minulle ennen tätä kirjoittamista, tänne laiturille ja kysyi, missä olen kun minun pihaani, polkua pitkin, nousee juuri metrinen ruskea kyy, jonka ohi ei pääse, kun se nostaa päänsä ja sihisee, ei yritäkään pakoon. Mietin miten uskallan kävellä sen polun ja mäen ylös, sillä onhan kyy siellä jossakin, mustikanvarpujen takana. Käärmeiden reviiri on aika pieni, joten pesä on mäessämme. Huh huh, puistattaa. - Nyt voin kertoa, päästyäni kotiin ja koneelle, että hengissä selvisin! Leikkasin jo nurmikonkin siitä polulta pörisevällä koneella. Mutta taas on mielessä kyypelko joka kerran kun kuljen paikan ohi.

Heinäkuun kolmantena vien pääni Poriin aivosähkökäyrämittaukseen. Jospa invaliditeettini syy tätä kautta aukeaisi, kun perussyy on edelleen tuntematon. Invalidihan minä siis olen, kun verokortissani nimittäin lukee, että invalidivähennys 150 euroa. En kyllä ennen verokorttimainintaa tiennyt olevani vammainen, ja tiedon saatuani mietin, saanko käyttää parkkipaikoilla kätevää inva-paikkaa. Ystäväni sanovat, etten saa, koska jalat pelaavat. Hassua, että meitä vammaisiakin luokitellaan toisen luokan vammaisiksi. Jotkut ovat aina parempia kuin toiset.

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Opettaja kaipaa lomaa, palkallista lomaa

Kuuntelen taustalla kuuluvia radiouutisia, joissa sanotaan että opettajiien lomautukset uhkaavat koululaisten oikeuksia. Mikäs uutinen tuo nyt on. Tottakai uhkaavat, ja se pitäisi kuntapäättäjienkin tietää. On olemassa ammattiryhmiä, joiden lomautus ei ole yhtä helppoa kuin muiden ryhmien. Sairaanhoitajia, lääkäreitä ja vaikkapa palomiehiä on hankala lomauttaa. Jostain syystä kansan sympatiat ovat lakkojenkin aikana näiden ammttiryhmien puolella, päättäjiä vastaan. Poikkeuksen tekevät nähtävästi vain opettajat, joiden lakoista tai lomautuksista kieltäytymisestä syyllistetään itse ammattiryhmä.

Kansa tarjoaakin perässä seuraavassa radio-ohjelmassa lääkkeeksi opettajien kesäaikaisia lomautuksia, jolloin lasten ei tarvitsisi kärsiä. Samaa mieltä ovat juontajat, entinen missi, ja miestoimittaja, jotka eivät näe asiassa esteitä, vaan huhuilevat opettajia talkoisiin.

Tämä on ajatusmalli, joka on raakile. Ei lomalla voi ketään lomauttaa, sillä lomautushan tarkoittaa jaksoa, jolloin ei tehdä normaalia arkityötä. Ollaan palkatta, ja saadaan vastineeksi loma. Mitään ammattiryhmää ei tietääkseni olekaan koskaan lomautettu lomalla, ja moraalitontahan se olisikin. Miten joku voi edes harkita tällaista jollekin ammattiryhmälle, että luovuttaisiin palkasta ilman vastinetta?

Opettajan palkkaus on erikoista perua, ja tätä ei kansa taida tietää. Aikoinaan opettaja ei saanut kesältä palkkaa, ja yhdeksän kuukauden palkka tasattiin sittemmin koko 12 kuukaudelle syystä, ettei kukaan voinut olla kolmea kuukautta palkatta. Niin opettajan kuukausipalkkaa samalla myös pienennettiin, jotta tasaus voitiin tehdä. Opettajan vuosiloma alkaa 16.6. ja hän on siis velvollinen tulemaan kesäkuussa kouluun, jos kutsu käy, ja moni selvittelee edellisen vuoden projekteja kesäkuun alussa kouluilla pitkäänkin. Itselläni meni useita päiviä siivotessani esityskurssien tavaroita oikeille paikoilleen juhlasalin pukuhuoneissa.

Jos työntekijä lomautetaan, sen tulee siis tapahtua aikana, jolloin työntekijä on työpaikallaan. Tämän täytyy voida koskea myös opettajien ammattiryhmää. Lapsia eivät siis pane kärsimään lomautuksesta kieltäytyvät opettajat ammattiyhdistyksineen, vaan kuntapäättäjät, ne isännät, emännät ja edusmiehet, jotka olemme valtuustoihin itse valinneet, joten kritiikki kannattaa suunnata oikeaan osoitteeseen.

Kesäpäiväkirja 2. sivu

Ei minulla nyt paljon asiaa ole, mutta on pakko näyttää teille rantapolkuni loppupää, niin kaunis se on alkukesästä. Tuolla puitten takana kuultaa viime vuoden kuivunut kaislikko, jonka uusi vihreä kohta peittää. Kaislikon suojassa on laituri, jossa lepään kuunnellen tuulen suhinaa, tiirojen kirkunaa, ja usein papin veisuuta, kun kyläläisiä siunataan maan poveen vastapäätä olevassa kirkossa.

Koiranputkien pitsi verhoaa polun reunukset puna-ailakkien ja niittyleinikkien kanssa, ja niiden takana kasvaa isoja saniaisryhmiä. Polkua reunustavaa leveää vesiojaa, entistä merenpohjaa, kansoittavat keltaisten miekkaliljojen rykelmät, pitkin ojaa, koko matkalta. Polku on osin varjoisa, ja niillä paikoin pitää olla kylmäverinen, sillä hyttysarmeija hyökkää kimppuun.

Kun saapuu puitten taakse, laiturille aurinkoon, hyttyset katoavat, ja tilalle tulevat sudenkorennot. Viime vuonna minulle piti seuraa myös villiminkki kaksine poikasineen, joista oli kuva blogissani.

Nyt on erityisenä murheena muuan röyhkeä maanviljelijä, joka tänään kylvi mereen ulottuvan peltonsa täyteen rikkaruohomyrkkyä. Juuri eilen olin katsellut myrkkypellon laidalla, vesiojassa pesivää lintupoikuetta, jossa oli yli kymmenen poikasta - en saanut selvää linnun lajista, pöheikkö esti näkyvyyden, ja näin vain pienet päät, kun ne uivat kohti merta. Pellon laidalla asustaa myös fasaaniperhe, joka sai osansa näistä myrkyistä, loput valuivat suoraan mereen, ja poukamaani. Mattojen pesu mäntysuovalla on rannoilla kielletty - myrkkyruiskutukset eivät. Kiva kun vähän suojellaan rantoja mäntysuopamyrkyiltä.

Muuten loma on lähtenyt alkuun juuri niin kuin odotinkin. Orava juoksee katolla aamutuimaan, mustarastas laulaa iltaisin pihapuussa, sepelkyyhkyt pesivät tutuilla paikoilla, käki kukkuu kuusikossa. Menen aikaisin nukkumaan kirja kädessä, ja nukahdan melko pian. Aamuisin sytytän pesään valkean ja juon kahvia ja luen lehtiä ja kirjoja pari tuntia. Sitten teen ruumiillisia töitä, minulla on mm. klapikone ja muutama paksu runko taas kaadettuna. Teen niistä klapeja ihan itse. Rantatien silta on myös rikki, ja aion korjata sen naulaamalla päälle uudet lankut. Iltaisin olen joskus ystäväni luona istuskelemassa pihalla ja harjoittelemassa puhe-elimiäni - en tahdo saada sanaa suustani, koska en ole käynyt botox-ruiskeella puoleen vuoteen. Pelkään jokaista soittoa, ja soitot on pakko tehdä aamuisin, koska päivällä sanat ovat kiven takana. Onneksi nyt ei ole soittoja näköpiirissä, kaikki toimii.

Ei tule nyt muuta mieleen, joten lopetan klassisen vanhanaikaisesti. Juuri nyt, tässä puutarhassa istuessani, alkoi mustarastas laulaa taiturimaisesti! En kyllä näe sitä.

Kesäpäiväkirjan juhannussivu

Lattioiden jynssö, laiskanlinnan nosto ikkunasta sisälle ja marketissa käynti vei kyllä mehut naisesta, mutta kirjoitan silti, ilokseni ja virkistyksekseni, kun en mitään hauskempaa tiedä kuin tämä bloggaaminen. Ehkä joku vielä lukee tätä ennen kuin laskeutuu juhannukseensa.

Lupasin äsken kommentissani kirjoittaa ohutsormisesta miehestä, mutta arvoisa lukija ehkä arvaa, että tarkoitin ohutkikkelistä miestä, sillä minullahan on usein viettelyasiat mielessäni, rysänpitäjällä.

Tahdon kuitenkin ensin kuvata uuvuttavaa päivääni, sillä olen tehnyt tänään miehen tekoja, joskin toki myös perinteisiä naisen - olen mm. leiponut murupiirakan toisella kädellä samalla kun keitin toisella kananmunat pois jääkaapista - päiväys vanhenee juuri.

Ostin nimittäin tänään kirppikseltä muhkean laiskanlinnan tyttärelle, jonka kamarissa täällä mökillä on ollut vain sänky ja hylly ja pieni irtopöytä sekä kova puutuoli. Tytär katselee mielellään huoneessaan dvd-leffojaan ja sarjojaan, istuen kyssyssä sängyn päällä, läppäri alhaalla, niin että arvelen hänen painuvan kohta lopulliseen kumaraan. Ongelmaksi osoittautui vain se, että kun sain muhkean laiskanlinnan ulos autosta, en saanutkaan sitä mahtumaan kamarin ovesta sisään. Tuoli on yli 80 cm leveä ja oviaukko vain 60 cm.

Alkoi sataa, ja tuoli nökötti pihalla. Otin puutarhakärryt ja punnersin tuolin niihin, kärräsin ikkunan alle, ja avasin molemmat ruudut ikkuna-avaimella. Leveys riitti, vaan ei voimat. Ikkuna oli paljon pääni yläpuolella, ja tuoli oli siis muhkea, todella muhkea. Menin välillä sisälle ja kuuntelin sateen ropinaa, ja mietin, että olisi nyt naapureita kotona. Vaan ystäväni, joka asuu lähellä mökillään, on juuri ollut leikkauksessa, eikä voi nostaa eikä kantaa mitään. Naapurin poikamies taas ei ollut kotona, auto oli pois. Sitten hoksasin korkeahkon puutarhapöydän, jonka päälle sain ähkyttyä tuolin. Sisäkautta ankarasti vetämällä tuoli lupsahti sisälle. Nyt on tyttärellä laiskanlinna odottamassa ja minulla niskat nuljahtaneina!

Kaupassakäyntikin oli hieman raskaanpuoleinen. En nimittäin jaksanut ottaa kunnon otetta olutpakkauksesta, jonka halusin kärryyni. Mäyräkoira lipesi käsistäni myymälän lattialle ja arvaatte, mitä kaljapulloille tapahtuu, kun ne putoavat korkealta. Ne vaahtovat sirpaleiden keskellä. Lähdin sitten hädissäni hakemaan myyjää tunnustaakseni pahan tekoni, ja myyjä lohdutteli minua kovasti. En sitten kehdannutkaan ostaa enää kaljaa, vaan poistuin myymälästä grillilihat, hiilet ja sytystysneste kärryissäni. Törmäsin vielä kaupan oveenkin, kun en häpeissäni huomannut katsoa, onko se auki. Nyt on sormikin kipeä. Hain sitten Alkosta olutta ja lisäksi hanapakkauksen viiniä.

Nyt ohutsormiseen mieheen! Tai ohutkikkeliseen, mitäpä tässä vertauskuvin puhumaan. Totuushan on, että miehen sormien ja kikkelin paksuudella ei ole yhtenevyyttä, vaan hyvin ohutsormisilla voi olla möreä ääni ja paksu kikkeli, ja paksusormisilla taas naismainen ääni ja ohut kikkeli.

Ohutkikkelinen mies - muuan kaupunginsihteeri jota menin tapaamaan Mukkulaan Lahteen kun olin kyllästynyt yksinäisyyteeni - tuli nimittäin mieleeni kun luin naistenlehdestä artikkelia, jossa psykologi Tony Dunderfelt sanoo, että moderni nainen kaipaa vahvaa miestä ja haluaa tulla seksuaalisesti avatuksi. Juuri niin, ja sitä ei ohuella kikkelillä tehdä! Tätä olen koettanut kuvata, kun olen sanonut, että monilla naisilla on jopa raiskausfantasioita. Tätä nainen tarkoittaa, että mies olisi vahva ja ottaisi hänet, ei kyselisi että kulta, mitä haluat ja miten haluat. Tasa-arvo tappaa seksin, sanoo Dunderfelt, ja perustelee sillä, että jos mies suostuu ohjailtavaksi eikä aseta naiselle rajoja tai puutu mihinkään, nainen ei koe häntä herraksi talossa, jota hän pohjimmiltaan haluaa miehen olevan. Tasa-arvoinen parisuhde tappaa seksin, sanoo Dunderfelt. Ei seksi parhaan ystävän kanssa ole intohimoista.

Mielenkiintoista! Jollain tasolla allekirjoitan kaiken, mitä tämä herra sanoo, jos olen rehellinen. Nainen haluaa nimenomaan alistua ja avautua miehen alle, kuin kukka, ei ratsastaa päällä keikkuen tai istuen, jos hän ajattelee omaa nautintoaan. Miehen päällähän nainen on maailman herra, ja se ei osu yksiin naisen seksuaalisuuden kanssa. Seksuaaliseen avatuksi tulon tarvitaan myös fyysistä voimaa ja tarpeeksi paksua kikkeliä. Eli kyllä kikkelin koolla on naiselle yhtä paljon merkitystä kuin naisen rintojen tai pimpsan koolla miehelle. Kaikki ovat merkitseviä ainakin mielikuvatasolla, ehkä jopa konkreettisesti, kuitenkin.

Leppoisaa juhannusta kaikille!

(Maalaus J. J. Lefebre)