24.8.2016

Oletko valmis?


Valokuvassa mykän filmin koomikolta Max Linderiltä nousee tukka pystyyn, kun hän kuulee sen Jari Lindströmin viimeisenkin pahan teon, että kuusikymppiset työttömät tulisi päästää eläkkeelle. Että se kehtaa.

Vaan jos totta puhun, Max Linderin tukka nousee pystyyn myös uusien uhkien edessä: Saksa kehottaa kansalaisiaan varastoimaan ruokaa kymmenen päivän ja vettä viiden päivän varalle,  mikä tarkoittaa noin kymmentä litraa vettä henkilöä kohti! Hyökkäys Saksan maaperälle on Frankfurter Allgemeinen mukaan epätodennäköinen, mutta maan tulisi olla ”riittävän valmistautunut, koska olemassaoloa uhkaavaa kehitystä tulevaisuudessa ei voida sulkea pois”. Linder haukkoo henkeään.

Suomalaisessakin lehdessä esiteltiin 25 kohdan Kotivara-järjestelmä, jollainen tulisi aina olla kaapissa. Nyt sitten tämän päivän lehdessä on kyselty kansalaisilta, ovatko nämä varautuneet pahan päivän varalle kotivaralla. Osa on, osa ei. 

Yksi kansalainen kysyy, että millä tämän päivän kyykytetyt köyhät edes saisivat kasaan tuon varaston ja vielä rahaakin, jota Kotivara ehdottaa setelijemmana. Että haloo vaan, valtiovalta, suutahtaa kansalainen. Ilmeisesti kyykytetyltä ei löydy edes jauhoja kaapista.

Jos kotivaran sisällön laskee rahana, varaston hinta ei päätä huimaa: puoli kiloa perunoita, puoli kiloa makaronia, puoli kiloa öljyjä ja rasvoja, puoli kiloa makaronia, puoli kiloa sokeria ja hunajaa, 16 litraa vettä tai juomia ja tätä rataa, perustarvikkeita, ei pitsoja, ei makkaroita, ei Olvia. Tosin puoli kiloa lihaa, kalaa tai munia kuuluu listaan, mutta minulla on tässä oiva ehdotus kyykytetylle.

Että haloo siis vaan kyykytetty köyhä, perustarvikkeet ostat ketterästi saamallasi tuella, ellet törsää sitä parempiin vaihtoehtoihin. Itse ostin euron tonnikalapurkkeja kymmenkunta, samoin halpaa purkkiananasta, perunoita minulla on aina, samoin makaronia, jauhoja, sokeria, pullovettäkin jonkin verran. Taskulamppukin löytyy ja radio, sekä molempiin patterit. Pähkinöitäkin löytyy! Ja porkkanapussi!

Ei kai se muutoinkaan voi olla valtion syy, jos kansalainen on köyhä? Vai voiko? Jos mielestänne voi, kertokaa, mitä valtio on teille, juuri teille tehnyt?  Ja mitä se kyykytyskin on? Viaton uhri lyödään matalaksi ja nauretaan päälle?

Mieluummin kuulkaapas kyykytetty kuin sairas tai vammainen. Että repikääpäs tuosta kaikki valtiovaltaa syyttävät kyykytetyt.

Vai voisiko kaikki valtakunnan asioitten hoito sujua niin, että mentäisiin aina kaikkia käyriä ylöspäin, myös velkakäyrää? Eihän sitä pois tarvitse maksaa. Nostetttaisiin myös rikkaiden veroja, kun niillä perkeleillä on meidänkin rahat. 

(Julisteessa mykän filmin koomikko Max Linder, jolta nousee tukka pystyyn vielä kun hän kuulee kansliapäällikkö Gustafssonilta,  että suomalaisten palkat ovat liian korkeat tuottavuuteen nähden.)

13.8.2016

Patja, jolla on muisti



Tarvitsin uuden patjan, vanhasta oli jousto pois ja päälliseen oli ilmaantunut ratkeaman alku. Siispä paikalliseen huonekalukauppaan.
- Tarvitsen uuden patjan.
Myyjä on hoomoilasena. Siis mihin tarkoitukseen?
- Nukkumiseen, sänkyyni. Runkopatjan päälle uusi patja.
- Tarkoitaksää petaria?
- Siis en mä tiedä, patjan, kunnon patjan.
Myyjä katsoo minua otsalohko etukenossa. - Tarkoitaksää jotain  vaahtomuovipatjaa? Semmoista ohkaista?
- Ei semmoista, vaan semmoinen joku jousitettu juttu tai muu, mitä niitä nyt on, joilla on hyvä nukkua.
- Se on petari, jos sulla on kerran runkosänky.
- No petari se varmaan on.

Myyjä johdattaa minut petarihyllyille. Hintalappu hyllyn kyljessä alkaa kolmosella ja on kolminumeroinen. Hyllyssä on piukkaan pakattuja muovipäällysteisiä rullia. Suustani pääsee parahdus.
- Onksne noin kalliita? En mä kyllä ajatellut vanhaan sänkyyn mitään huippuluksusta.
Myyjä kyykistyy alemmalle hyllylle. Minäkin notkistan polveni.
- No tämä mahtuu vielä budjettiini, 125 euroa.
- Niin ja huomaa, että tämän oikea hinta on 249 euroa, hehkuttaa myyjä. Huomaa vissiin, ettei minun kanssani ehkä tarvitse kyykistyä alimmalle hyllylle.

Nyt myyjä laukaisee valttikorttinsa. Hän katsoo suoraan minuun paksujen rilliensä takaa.
- Tällä patjalla on muisti.
Nyt minä olen hoomoilasena.
- Se muistaa vartalosi.
Jestas. Jos patjalla on muisti, se lienee standardoitu kaikin tavoin. Mitä jos se piippaa, kun  asetan takapuoleni patjalle tai vapautan ryntääni sen ilmatäytteisille solukoille? Tai jos se ei reagoi, kun joku aliravittu lehahtaa sille? Vaan ei se varmaan antibakteerinen ole, joten en luultavasti halua sitä.
- Kyllä tämä on antibakteerinen, pölypunkit eivät voi elää tässä.
Riemastun ja sovimme myyjän kanssa, että mennään koemakaamaan se sänkyosastolle. Riisun kenkäni ja pylläytän itseni patjalle. Voisin  nukahtaa samantien. Ei piippausta, vaikka ahterini vaipuu patjan uumeniin. Pehmeys ja jämäkkyys, yhtä aikaa. Patja, jolla on muisti. Kelpaa tässä.
- Otan tämän. Ja sitten vielä Tempur-tyynyn, M-kokoa.

Tarina ei valitettavasti pääty näin mutkattomasti, sillä rahdattuani ison  ja painavan käärön yläkertaan ja tuuletettuani avoimeksi singahtaneen älypatjan huomaan illalla, että olen ostanut väärän levyisen patjan. Liian kapean. Se nököttää tornimaisena runkopatjan päällä vierellään kymmenen sentin aukko seinään. Päätän kuitenkin, että patja leviää, kun menen sille. Vietän tuskaisen yön uudella patjalla. Tuntuu kuin olisin vuoren huipulla, josta vierähdän kääntyessäni lattialle. Tuskin nukun.

Niinpä aamulla ajan takaisin huonekalukauppaan ja kysyn voinko vaihtaa patjan leveämpään. Myönnän auliisti, että muistin sängyn leveyden väärin.
- No joo, kyllä se voidaan vaihtaa, sanoo myyjä katsottuaan minua arvioivasti. Riemastun.
- Sitten emme voi vaihtaa, jos sillä on nukuttu.
- Ei ole nukuttu.
- Kun silloin sitä ei voi myydä uudelleen. Myyjä katsoo minua kiinteästi.
- Niin joo, ei tietenkään.

Vaan mitä jos patja lähetetään takaisin pakkaamoon ja siellä tarkastetaan patjan muisti? Huomataan, että patjalla on joku nukkunut, niin kuin Kultakutri pikkukarhun sängyssä?
- Eikun on sillä nukuttu. Mä koetin, toimiiko se silti. Eikö tota patjaa voi nyt myydä?
- Noh, asiakas ei vaan tiedä sitä.
Tunnen itseni syylliseksi ja kanssarikolliseksi. Myyjä sanoo, että tehdäään nyt se vaihto, tuot patjan  tänne ja saat uuden, kun maksat erotuksen.

Eli raahaan kapeamman patjan alas rappusia, ja asetellessani sitä suojan päälle auton takakontiin huomaan sen reunassa pienen harmaan läikän.  Läikkä on reunassa, mutta siinä se on, tullut ehkä autosta. En uskalla koskea siihen, ettei se leviäisi, mutta päätän ojentaa patjan tahrapuoli alaspäin myyjälle. Myyjä katsoo patjan päällisin puolin ja sanoo, että ok, hyvältä näyttää ja että otetaan sulta vielä puhelinnumero.
No nyt tietenkin odotan, koska puhelin soi. Vaan tuskin se soi. Myyjä nimittäin sanoi, että puhelinnumero on muodollisuus. Vaan varma ei voi olla.

9.8.2016

Iltapäivälehdissä pöhö ja koukku



Nyt bikinikuntoon, kehottaa iltapäivälehti huhtikuussa. Vielä ehdit laihtua kesäksi!

Nyt eroon lomapöhöstä, kehottaa lehti elokuun yhdeksäntenä ja kysyy vielä: Jäitkö alkoholikoukkuun? Näin irti juomisesta!

Miten se nyt noin kääntyi? Juuri kun tyrmäävässä bikinikunnossa hypättiin nirunaruvirityksiin, niin nyt niistä kuoriudutaankin pöhöttyneinä ja siiderikoukussa? Miehillä bokserit ovat valahtaneet soman olutkummun alle.

Niinpä niin. Iltapäivälehdistö kertoi joskus oikeitakin uutisia, mutta nyt ne on piilotettu lehden sisäsivuille, tai sitten niitä ei juurikaan ole.

Tämä on aika masentavaa, sillä jotakin se kertoo meidän lukutottumuksistamme. Suuntamme Pisassakin on alaspäin, ennen kaikkea luetun ymmärtämisessä. Ehkäpä lehdet ennakoivat tätä ja kehittävät tyyliään sopivaksi. Ehkäpä toimitusharjoittelijat ovat jo tätä uusinta sukupolvea, joka ei ole entisenlaista lukulehteä käsissään pidellyt ja jolla ei ole täsmäkoulutusta, koska hallitsee digin ja on kiva ekstrovertti tyyppi.

Jos itse vakavan luvun ohessa kaipaisi hieman avoimempaa mutta kuitenkin asiallista linjaa, niin pettyy lehden löysyyteen. Lehti tarjoaa suoraan sanottuna ripulipäästöjä.

Suomen suurimman uutismedian etusivun päästöt eli lööpit tänään tiistaina:

8 täsmävinkkiä: Näin eroon lomaPÖHÖstä!
Aurinkorasva ei suojaakaan ihoSYÖVÄltä!
MITRO REPO SAI POTKUT !! (lehden sisäänvetoartikkeli)
Loviisan SURMA: epäilty asui ennen MURHAtilalla! (Unelmien talossa asui kirous...)
Karut syyt: tämän vuoksi yli 50-vuotiaan miehet EROAVAT!
Asiantuntija arvioi Mintun sormuksen: valtavan iso timantti!

(Manuskelit minun, samoin värit; minuskelit lehden)

Mainittakoon, että Loviisan surma -artikkelissa ei puhuta kirouksesta mitään. Sitä ei käsitellä, siihen ei viitata, vaikka se otsikossa on. Joskus äidinkielenopettajat, minäkin ja varsinkin minä,  opettivat piirtoheitinkeppi koholla, että jutun tulee vastata otsikkoa, se tulee kattaa jutussa kokonaan, tulee antaa vastauksia joka sanasta. Jos juttu oli muuten moitteettomasti kirjoitettu, mutta otsikkon jäi viittaamatonta ainesta, juttu oli hylätty tai alimmalla pistemäärällä hyväksytty.

Herääkin kysymys: Miten tällainen kirjoitus- ja toimitustapa eroaa vaikkapa MV-lehden tavasta tehdä juttujaan? Voiko näihin iltapäivälehtien juttuihinkaan uskoa? Tarvitaanko näitä uutisia? Ovatko ne ylipäänsä ollenkaan totta? Joskus naureskeltiin yleisesti lehtien horoskoopeille, koska kaikki tiesivät, että toimittajat kirjoittavat niitä itse. Nyt tämä keksimislinja näyttää laventuneen muihinkin artikkelityyppeihin.

Huolimattomasta toimitustyöstä kielivät mitä törkeimmät kielivirheet, joista näkyy, että kirjoittajilta puuttuu joko koulutus tai suomen kielen riittävä taito tai molemmat. Esimerkiksi illatiivin päätteen oikea liittämistapa otsikossa VOK:in esitetään järjestyksenvalvojia (IS 17.6.) näyttää olevan liian vaikea toimittajalle. Pitkää vokaalia ei päätteessä saa katkaista, sanoo sääntö. Tämmöisiä joskus päntättiin toimittajaopiskelijoille, ja niiden osaamista pidettiin jopa tärkeänä.

Aiheista muotiin on käsittämättömästä syystä lipsahtanut naistenlehtimäinen kevytpsykologia, jossa yksi asiantuntija kertoo ennestään varsin hyvin tiedossa olevia syitä mitä tavallisimpiin ongelmiin. Tänään ovat vuorossa naisalkoholismi ja miesten erot, ja syyt kumpaankin ovat ne, mitkä jo tiesimme.  Seitsemän syytä naisten alkoholismiin ja viisi miesten eroamishaluihin.

Voi miten kiinnostavaa olisi lukea vaikkapa kansantajuinen koko sivun artikkeli vaikka islamista maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden, myös naisten ja lasten ja imaamien kertomana,  mitä se oikeasti on ja mitä ei ole, ja mistä naisten helvetillisen huono asema - siteeraan Tuomas Enbuskea - oikeasti muslimimaissa johtuu.  Jaakko Hämeen-Anttilaa ei päästettaisi ääneen, eikä muitakaan päivystäviä islamin selittäjiä. Ei kiintiömuslimi Husua,  ei vihreää Ozan Yanaria, ei Razimaa.

Kun Suomi on täynnä kiinnostavia ja eläviä aiheita, joita voisi käsitellä sanomalehtiä avoimemmin ja kun iltapäivälehtien lukijakunta on suuri, niin eikö tällainen tosiaankaan kiinnosta lukijoita? Mitä sieltä lehdestä sitten oikeasti haetaan? - Älkää vaan sanoko, että ---

2.8.2016

Isänmaallista uhoa ja riemukasta anarkismia

Käsiini osui kirpputorilta vanha muistovärssykirja, lähes sadan vuoden ikäinen, vuosilta 1918 - 1920. Omistajan nimikirjoitus on alkulehdellä, eräs Helmi Turusta. Värssyjen kirjoittajat ovat turkulaisia tyttöjä, mutta onpa joukossa yksi Erkkikin. Itselleni kurkistus kirjaan kertoo autenttisesti itsenäistymisen jälkeisten lähivuosien tyttökulttuurista ja ajan hengestä.

Värssyt on kirjoitettu mustekynällä, kastamalla terä mustepulloon. Rivi himmenee usein loppua kohden. Muste on useimmiten mustaa. Tyttöjen ikä ei ilmene mistään, mutta käsiala on monella varsin sujuvaa, jopa kypsää, joten alakoululaisista ei ole kyse. Veikkaan teini-ikää tai myöhempää aikaa. Tyttöjen yhteinen kokoontumisympäristö voisi olla jokin jatkokoulutuspaikka, koska kyseessä on iso kaupunki.

Värssyjen joukossa on muutamia piirroksia, joissa esiintyy enimmäkseen naisten kuvia.  Yhdessä on ilmiselvästi Iines ikkunansa vieressä katselemassa joutilaasti pihalle. Toisessa kuvassa korostuu vaikkapa naisen työ, joka suinkaan ei ole emännän pesti.

Useimmat värssyt ovat niin isänmaallisia, että näinä päivinä niiden kirjoittaja saisi rasistin leiman otsaansa ja osoituksen Rajat kiinni -ryhmään: Uhraa intos' isänmaalle,/ uhraa intos' ja voimas'!/Anna syömmes Jumalalle/ puhdas, nuori, lämpöinen. Tai: Laps Suomen älä vaihda pois --- sil leipä vieraan karvast ois --.  Tai näin: Lemmi Suomeasi kuoloon asti/ sen eestä työtä tee ja rukoile/ Se on sun isänmaasi pyhä kallis/ Siis ollos sä sen kaunis koriste/ Sen hyväksi sä laajenna sun tietos/ ja lue, tutki oppiaksesi.


Monessa runossa korostuu naissukupuolen into uuden oppimisesta ja ennen kaikkea tiedon hankinnasta, koulunkäynnin merkityksestä. Vain parissa runossa on viittauksia poikaystäviin tai myöhempään avioliittoon. Kun olen saanut nähdäkseni nykyisiä tyttöjen muistokirjoja, valtaosa värssyistä vihjailee pojista ja seksistä, aatepuolelta ei ole mitään, ei edes kepeää filosoivaa mietelausetta. Oman tyttärenikin värssykirjasta löysin aikonani erään Susannan kirjoittaman värssyn: Äh puh Pentti, työnnä vielä sentti taikka kaksi, sitten  tulen lihavaksi.

Paitsi isänmaallisuutta ja naisen työn merkitystä värssyissä esiintyy suurta luottamusta Jumalaa kohtaan: Kaksi sanaa vaan,/ Luota Jumalaan!  Tai näin: Ällös pelkää yötä maan/ Taivaan tähdet loistaa!/ Luota Herraan Jumalaan! Hän se vaarat poistaa. Tai näin: - - Jumalaas' ain seuraa, elosi matkalla!  Onkin peräti virkistävää löytää kaiken luottavaisen jumalisuuden jälkeen kirjasta Aili Heleniuksen riemukkaan anarkistinen runo:



Pidän ikivanhoista ja vieraiden ihmisten päiväkirjoista. Minulla on niitä monia. Mistään ei saa niin todentuntuisia historiatietoja. Viime talvena löysin kirpputorilta Arvo I:n  Hevosmiehen ja Pellervon kalenterit 1950-luvun alkuvuosilta aina vuoteen 1957 saakka. Kalenterit ovat  täynnä merkintöjä ajan tapahtumista. Arvolla oli aikaa kirjoittaa, sillä vaimo oli opettajana naapurikunnassa, jossa hänellä oli viikolla kortteeri. Kalenteriin on merkitty suurempien tapahtumain lomaan myös vaikkapa äidin sairaus: Äiti Meni sairaalaan matokuurille. Mainittakoon, että matokuuri näytti kestäneen viisi päivää vuonna 1954.

27.7.2016

Tää onnea on




26.7. Televisiossa ja radiossa on esitetty tänään onnellisuusuutisia. On tehty tutkimuksia ja todettu, että suomalainen on yllättävän onnellinen. "Yllättävän" on oma lisäykseni, sillä olen saanut meistä kuvan, ettemme ole kauhean onnellisia, vaan enemmän valittajakansaa, joka kadehtii isompiaan.

Meillä on esikuvia, kuten Ruotsi ja Amerikka, ja Venäjää taas suvaitsemme historiallisista syistä ja vanhan politiikan  innoittamina.  Vain Viroon suhtaudumme hieman alentuvasti, kuin pikkuveljeen, mitättömään sukulaiseen, jota ei tarvitse ottaa tosissaan. Suvaitsemme heitä, haemme halvat viinat ja silikonit Tallinnasta, voita emme enää hae mutta kylpylöissä käymme hoidattamassa vaivojamme. Muita Baltian maita ei meille ole olemassa, tai no, Praha on kiva kaupunki ja ehkä Pietari, koska siellä on Eremitaasi. Latvia, tai jokin Liettua taikka Lätti, ugri-osastoa, neverbeen.

Emme taida huomata, että Viro on hilpaissut ohitsemme jo ainakin muodissa, naisten kauneudessa ja euroviisuissa, jossa sen kappale saa paremmat pisteet kuin omamme, jota ennakkotilastot veikkaavat voittajaksi.

27.7. Tänään suren edelleen vanhan ranskalaispapin kuolemaa. Tai en sure, sillä en tuntenut häntä. Kauhistelen, järkytyn uudestaan hengenmiehen kohtaloa. Kurkku viilletty auki nunnien edessä. Murhaaja on syyrialais-eurooppalainen  Adel Kermiche, 19-vuotias, äiti professori, sisko lääkäri. Enon mukaan hirmuteon tekijä oli tavallinen nuori, koulua käynyt, ystäviä ja kavereita oli. Mielisairasta hänestä ei taida saada yksikään päivystävä dosentti. Mutta se voidaan toki sanoa, että  teolla ei toki ole mitään tekemistä islamin kanssa. Eihän rauhanuskonto käske vääräuskoisia tappamaan. Eikä saa antaa pelolle valtaa, sillä se lisää terrorismia.

En toisaalta ihmettele itse näitä nuorten muslimien ääritekoja enkä radikalisoitumisia, sillä he elävät kahden vastakkaisen kulttuurin puristuksessa. Tiukan ja vanhoillisen islamin uskontopiirissä kasvanut ei voi olla täysin tasapainossa eurooppalaisen humaaniuden ja suvaitsevuuden keskellä eläessään. Koulussa ja kaveripiireissä on vapaat arvot. Ristiriita on oikeastaan mahdoton, eikä siitä juuri ole puhuttu tai kirjoitettu. Herkän mielen täytyy olla kovassa paineessa, kun se, mikä on Euroopassa ihmisoikeus, voikin olla omassa kulttuurissa vakavasti otettava synti, jonkinlainen virhe tai rikokseen verrattava asia.

On liiankin helppoa selittää näitä tekoja rasismilla. Tällainen kuittaaminen säästää ihmiset enemmältä ajattelulta ja asiaan paneutumiselta. Vika voi olla kodinkin asenteissa, sillä kyse lienee yksinkertaisesti maailmojen erilaisuudesta. Taustalla voi olla myös se merkittävä kuvio, että nuoren ei ehkä sallita omaksua uusia arvoja ja olevan samanlainen kuin eurooppalaiset kaverinsa. Nuori haluaa nimenomaan sulautua joukkoon: "Olen saksalainen. Saksalainen!" huusi Münchenin nuori joukkosurmaaja allahu akbarinsa lisäksi. Jos sulautuminen muihin ei onnistu, radikalisoituminen on mahdollista.

Lopuksi -  en vieläkään ymmärrä, miksi selkeästi vanhakantaisen ja ihmisoikeuksia polkevan kulttuurin piiristä tulijoilta ei edellytetä tasa-arvoisten ihmisoikeuksien eurooppalaista omaksumista. Mikä tässä olisi väärin? Millä tavalla se olisi pois heidän oman kulttuurinsa parhaista arvoista?

Meiltä puuttuu yksi puolue. Sivistyneitten ja rauhallisten tolkun ihmisten ihmisoikeuspuolue, arvopuolue. Kaikille roduille ja ihonväreille, kaikille sukupuolille ja kaikenikäisille, myös vanhuksille. Ohjelma olisi valmiina paperille pantavaksi.

Vaan sitä odotellessa - koetetaan saadaan Ruotsi kiinni. Alussa mainitun tutkimuksen mukaan se on nimittäin Suomen edellä onnellisuustilastossa. Olemmeko ikuisia perässähiihtäjiä? Toistetaan edelläkävijän virheetkin?

21.7.2016

Kesäpäiväkirjan loppu, sivut 12 ja 13

20.7.  Kaupungissa. Mökki tyhjenee toistaiseksi. Muut lähtevät Vantaan suuntaan, minä Satakunnan sydämeen, halki avarien peltojen, auto täyteen pakattuna. Unohdan ostaa kahvin kaupasta, kotona purkin pohjalla on jauhot vain yhteen kahvitteluun. Päätän säästää sen aamuksi ja nappaan siiderin Hesarin seuraksi.

Koti näyttää paremmalta ja siistimmältä kuin muistan. Näkymähän on vallan fiini, antiikinpunaista mattoa, vanhoja puuhuonekaluja, kauniita lamppuja ja yksi seinä ikkunaa. Tämä kauniina näkemisen ilmiö toistuu aina, kun palaan pidemmältä reissulta. Talvisin katson kuluneita pintoja, jotka kaipaavat remonttia. Näen likatahrat kaikkialla. Valonapin vierus on nuhruinen, tapettia kulunut pois. Punaisella matolla on muruja, löhötuolin alla varsinkin. Haistelen ilmaa, pitääkö tuulettaa.

En tiedä sitäkään, voiko varttuneella ihmisellä olla vielä rahanreikiä. Minulla on. Runsaasti. En voi tehdä, mitä haluaisin, en edes sitä, mitä pitäisi. Pitäisi käynnistää täydellinen pintaremontti, pitäisi rakentaa uusi terassi, laudat notkuvat ja on vain ajan kysymys, milloin jalka menee laudasta läpi. Aidat kallistelevat miten sattuu. Pitäisi saada uusi keittiö.

Kun puhun raharei'istä muutamille ystäville illanistujaisissa, he sanovat, että ei heillä ole rahareikiä ja rahaakin on niin ettei lainoja tarvita. Autot ostetaan käteisellä ja mitä nyt halutaan. Mainitsen raharei'istä esimerkiksi rantaprojektin, haaveeni rakentaa vielä joskus rantaan laituri ja niittää sieltä kaislat.  Projekti on iso ja kallis, sillä kaisloja on valtavasti eikä niitä voi niittää ihmisvoimin eikä myöskään veneestä käsin, koska ranta on matala merenlahden pohjukan alareuna. Laituri tulee rakentaa käsin paikan päällä. Tekijöitä ei kylässä enää ole ollut.

Haave lytätään. Minun ei kannata enää rakentaa laituria, saati viettää siellä joutilasta aikaa, ei vaikka olen porukan kuopus.
- Ajattele nyt, sanoivat järkevät. Typerien haaveitten sijaan tulee säästää, niin että tilillä on aina rahaa vaikka talon ostoon ja matkailuun. Uimassa voi käydä kylän rannassa. Ja omat arkkurahat tulee olla tilillä.

Vaan kyllä minä unelmaani puolustan. Laituri on ollut onnellisin ja rakkain paikkani ikinä. Se on introvertin lepopaikka kälätykseltä ja mökkiin tunkevalta vierastulvalta. Lautojen raoista voi katsella pikkukalojen meininkiä ja villiminkkiä pesueineen. Vieras ei eksy poukamaan, eikä oikein sosiaalinen kälättäjäkään viihdy siellä kauan. Tuuli suhisee kaisloissa ja sudenkorennot tulevat pyytämättä kädelle lepäämään. Tiirat ja lokit kirkuvat yläpuolella ja meri kimaltaa vihreänä. Repussa kirja, kamera, vettä tai pari siideriä.  Matala vesi kastelee kahlaajan hitaasti ja lempeästi. Voi kävellä vaikka kaulaan asti, jolloin ei tarvitse erikseen "kastaa" itseään. Hitaus ja hiljaisuus, minun mieleeni. Voi lähteä soutelemaan veneellä ja nousta maihin saaressa ja maata kalliolla kaiken kohinan ulkopuolella. Kai ihmisellä saa olla edes unelmia? Ja mitä tulee rahareikiin - unelmilla on taipumus kadota, kun rahareikiä ei enää ole. Sääli sellaista ihmistä.




21.7. Lopuksi mietin tässä ääneen ja hieman sopimattomasti mutta en ilkeällä mielellä sitä,  uskooko uuninpankkopojan blogia kirjoittava henkilö omiin sanoihinsa. Niin vihaista propangandaa hän kirjoittaa, kerta toisensa jälkeen. Aina on jokin vinossa, ja yleensä ihmiset ovat lähes petoja, hirveitä rasisteja tai ainakin tyhmiä persuja tai pahantahtoisia virkamiehiä tai ministereitä. Koko blogin kommentoijakunta on perehtynyt rasistien keskustelualustoihin, ja etenkin Rajat kiinni -foorumi on kommentoijien mielilukemista. Joskus mietin, että he tuntevat sen palstan paremmin kuin itse RK-yhdistys. Vaan miksi he luulevat, että kaikki ihmiset ovat rasisteja, jos nämä eivät ole sulaa vahaa suvaitsemisessa?  Miksi he yleistävät ja leimaavat niin rajusti?  Eivätkö he huomaa harrastavansa kaksoisstandardeja?

Itse arvelen rasisteja olevan aika vähän. Ehkä tämä luulo tulee siitä, että en jaksa lukea rasistien palstoja ollenkaan. Miksi siis joku lukee himoiten noita kauheuksia? Mitäs niistä homoistakin sanotaan, että homofoobikot ovat itse homoja?

Minun onkin pakko vilkaista aina uuniblogin yhden totuuden  jälkeen, mitä usean syytteen alainen MV-media nyt valehtelee. Videoita en sieltä katso, kuten en katso luontodokumenttien saalistuskohtauksiakaan. Katson lööpit ja jonkin jutun kursorisesti. Uunipojan blogista en lue Jore Puusan enkä Jari Kähkösen kommentteja. Naiskvartetti on sen sijaan kiihkossaan hupaisa. Ja jollakin tavalla MV ja Uuniblogi kuuluvat yhteen. Toinen pää ja toinen pää, ei tolkkua ollenkaan.

Blogi olisi virkistävä tapaus tylsällä blogirintamalla, jos blogin pitäjä ei olisi niin ynseä dialogin estäjä. Ihan mukavan näköinen mussukka vihaisenakin, mutta kun laajempi elämisen ymmärrys puuttuu tyystin, valistunut lukija ei koe katharsista, vaan eriasteista tympeyttä. Miten tässä maailmassa ylipäänsä voi selvitä ilman huumorintajua? Sitä onneksi löytyy Kemppiseltä ja se on hänen kirjoitustensa suola. Samoin kuin laaja ymmärrys, joka ulottuu mitä ilmeisimmin oman reviirin ulkopuolelle.


13.7.2016

Kesäpäiväkirja, sivu 11

13.7. - Rauman Ganalii on siirretty,  sanoi kuvan  mies  tänään  La Bamban terassilla, jossa istuin näpräämässä puhelinta ja odottamassa seuralaisiani naisten vessasta.
- Jaa. Kukas sitä on siirtänyt?
- Siinäpäs se. Mies katsoi minua merkitsevästi, että enkö nyt ymmärrä jutun ydintä.
Pieniä vihreitä miehiä jälleen asialla. Kerran minua puhutteli mies, joka toi terveisiä avaruusalukselta, jonne hänet oli siepattu.
- Mertakin on siirretty. Ja tätä taloa. Mies viittasi La Bamban taloon, vanhaan kivilinnaan.
- Totta turiset! Meren pinta on laskenut meidänkin rannassa.
 - Kaikki on muuttunut. Miehen kultahammas värähteli alapurennassa, keskellä riviä. Katselin Rauman Kanaalin suuntaan, jonka reunalla keltaliiviset työmiehet rakensivat uutta  Kanaalin ylittävää siltaa. Lapsena ruokin juuri siinä kohdassa sorsia, kun odotettiin Uuteenkaupunkiin menevää linja-autoa. Autossa siskolle tuli aina huono olo. Äidillä oli valmiina suusta taitettu kaksinkertainen avoin paperipussi, johon sisko pian oksensi, yleensä jo Unajanmäessä, joskus vasta Reilan suoralla. Toisinaan kuski pysäytti auton, ja äiti sai heittää pussin metsään. Työläisvuoroissa oli kiire, ovi ei auennut.

Naiset tulivat Bamban vessasta. Toivottelin miekkoselle mukavaa päivää ja hän kohteliaasti hyvät kesänjatkot.  Lähdimme siitä sitten Nordeaan, jossa sisko tahtoi kirjauttaa minulle oikeuden käyttää Nordean  tiliään äärimmäisen surullisessa tapauksessa kuljetuskustannuksiinsa lentoteitse  ja hautajaismenoihin, ja ehkä muutoinkin tarvittaessa. Tahtoo tulla haudatuksi kotimaan multiin lähelle rakkaita. Miehen saksalaisessa sukuhaudassa  ei ole ulkomaalaiselle vaimolle paikkaa, vaikka vaimo oli kovinkin pidetty.

Huomasin, että tilin summa on viisinumeroinen. Huomasin myös, että sisko haiskahti viinalle ja tupakille,  ja  hänen hampaanraossaan oli vaaleaa katkarapua.  Vilautin hänelle salaa pikkupeiliä samalla, kun pankkihenkilö naputti tietokonettaan ja me seisoimme siihen tiskiin nojaten.  Siskon onnistui puhdistaa hampaanrakonsa. Pelkäsin, että pankkineiti luulee minun pakottaneen ulkomaalaisen sukulaiseni luovuttamaan tilinkäyttöoikeutensa minulle tai että hyväksikäytän avutonta.

Hieno pankkisali kiilsi nimittäin siihen malliin, että tunsin meidät muurahaisiksi jumalan valtakunnan porteilla. Kafkamainen tunnelma. Olimme ainoat asiakkaat isoissa tiloissa ja vain yksi palveluluukuista oli auki, muu ympäristö oli kuin kuollutta holvistoa. Olin varma, että pankkineiti veti kerran sieraimensa laajoiksi ja haistoi kaljan ja tupakin.

Minua ei kuitenkaan epäilty siskon ryöstäjäksi. Pankkineiti toivotti meille jopa hauskaa lomaa, ja me hänelle. Poislähtiessä ohitimme Vanhan Rauman reunalla pienen kirpputorin, joka on aina kiinni, kun osun sen taakse. Minusta se on hienoa. Liikkeen ei tarvitse olla ovet ja seinät seljällään ollakseen kiinnostava. Liikkeen nimi oli Vähä-Kirppis. Aukioloajoissa luki, että Auki vain vähän.

(Valokuva Iines 13.7.,  Rauman mies)