28.1.2007

Huojuvat talot

Seurasin Teema-kanavalla taas kertalleen uusittua Huojuvaa taloa, joka on tehty Maria Jotunin postuumin romaanikäsikirjoituksen pohjalta. Viimeinen jakso näytettiin eilen, ja seuraamista haittasi pahasti epäsäännöllisinä aikoina näytetyt jaksot. Pari jaksoa meni sivu suun, mutta olen nähnyt elokuvan kahdesti ennenkin.

Jotunin kieli soi korviini hyvin shakespearelaisittain, sointuvana, aforistisena ja väkevänä, enkä voi olla ihmettelemättä sitä seikkaa, miksi Jotunin kohdalla on aina korostettu sanaa naiskirjailija, samoin kuin Minna Canthinkin, joka oikeasti on kyllä tehnyt miehen työn sanataiteellaan ja aatteillaan, niiden murtamisella läpi ennakkoluulojen ja keskiaikaisen pimeyden. Asetan Jotunin arvossa Eino Leinon ja Canthin Aleksis Kiven rinnalle, kyvyssään sytyttää sanojen virta ja raivata tietä uudelle.

Siinä missä Leino huokaa kaihossaan elämän lyhyyttä tai krapulaisen lemmentuskiaan, Jotuni ja miksei Canthkin huokaa konkreettisemman ikeen, miehen ja miestä suosivien lakien alla. Jotunin naiselle aukeaa uusi elämä vasta miehen luhistuttua, itsellisyyden ja omanarvontunnon nousun myötä, kun taas Leinon uusi elämä on aina uusi nainen ja uusi rakkaus. Dramaattisia asioita kaikki, mutta mies on kirjallisuudessa kuningas, Leino runouden ja Kivi proosan, Jotuni ja Canth ovat vain naiskirjailijoita, jotka ovat juhlapuhetasolla merkittäviä, mutta eivät pitkään esimerkiksi oman liputuspäivän ansainneita. Tosin maaliskuun yhdeksännestätoista päivästä on tänä vuonna vihdoinkin tulossa Minna Canthin ja tasa-arvon päivä.

Elmiina kirjoittaa blogissaan, että Huojuvalla talolla on onnellinen loppu. Onkin siinä mielessä, että nainen pääsee vapaaksi väkivaltaisesta miehestään. Minua jäi kuitenkin mietityttämään naisen pojan, Pojun loppusanat, kun hän katsoi samalla ikään kuin kauas tulevaisuuteen: "Minä opin vihaamaan. Minä vihaan..." Ikään kuin isä olisi jo valmiina Pojun sisällä. Äiti maksoi kalliin hinnan pitäessään huojuvaa taloa yllä viimeiseen asti.

(Valokuva Jan Fikacek)

17 kommenttia:

  1. Minä tein eilen päätöksen juhlia jokaista päivää miestenpäivänä. Naistenpäivää en tunnusta. Tämä kaikki tasa-arvon vuoksi.

    VastaaPoista
  2. Miten olisi ihmisen päivä? Minä juhlin sitä.

    En minäkään pidä naistenpäivästä enkä äitienpäivästäkään. Uhriuttavia päiviä, jolloin jaellaan runsaasti ruusuja. Risua tuleekin sitten pitkin vuotta.

    VastaaPoista
  3. Sattuipas, minulle tuli juuri joku päivä sitten mieleen tuo sarja, ja nyt kuulen, että se on esitetty uudestaan.(itse en ulkosuomalaisena harmi kyllä sitä näe).

    Jotunin ja Canthin kirjoituksissa oli todellakin yhteiskunnallista syvyyttä, ei ainoastaan naisasian näkökulmasta. Olen siis samaa mieltä Jotunin ja Canthin paikasta muiden aikalaisten rinnalla.

    Mutta nyt tekisi kovasti mieli lukea se Jotunin kirja. Tai edes nähdä tuo sarja, joka oli minusta erittäin onnistunut dramatisointi.
    Ja kuinka ajankohtainen aiheeltaan, valitettavasti.

    p.s. olen tunnistavinani kotkansiivissä tyylillisesti samanlaista kuivakkaa, toteavaa lausetta kuin juuri Jotunilla ja Canthilla; päättelen sen olevan tietoinen valinta, jos vaikutteet ovat sieltä(kin). Itseasiassa minulle tuli juttujasi lukiessa mieleen isoäitini kirjeet, joissa hän kertoi arkipäiväisistä tapahtumista. Minulle kirjeet ovat aikakone sen ajan tapaan ajatella, puhua ja toimia. Viime kesänä sain lukea vasta taannoin löytyneitä ukin kirjeitä, joissa puolestaan oli "ammattimaisempi" ote(hän kirjoitti luultavasti paljon), niissä kieli oli ehkä hienostuneenpaa, mutta aika kylmää, ehkä juuri siksi. Ja kyse oli sentään rakkauskirjeistä!

    VastaaPoista
  4. Tämä televisionäytelmä on onnistunut kaikin puolin, ja mm. sen näyttelijäsuoritukset kantavat yhä tuoreina. Ehkä juuri näyttelijöiden työn takia olenkin katsonut esityksen jo kolme kertaa. Uskomaton roolien sisään meneminen!

    Myös tietenkin se, että näytelmä on naisen aseman radikaalista parantumisesta huolimatta yhä perimmäiseltä tematiikaltaan ajankohtainen, puhuttelee vahvasti.

    Kysymyksessä on mielestäni myös ikuinen uhriutumisen ja (väki)vallan toisiinsa kietoutuminen, joka antaa teokselle myyttiset mitat.

    On mahdollista tuo mitä sanot Kotkansiivistä, vaikka itse en sitä tiedä. :) Tässä nähdään edellisten keskustelujen totuus siitä, että lukija ja kokija voi nähdä sellaista, mitä tekijä ei näe. Miten se Salama sanoikaan: siinä näkijä, missä tekijä? M.o.t.

    VastaaPoista
  5. Luin Huojuvan talon hyvin nuorena, enkä silloin oikein ymmärtänyt sitä. Myöhemmin televisiosta nähty sai minut ahdistumaan.

    On tullut mieleen, miten nuo lapset, jotka näytelmässä esiintyivät, ovat selviytyneet. Miten he ovat voineet erottaa toden näyttelemisestä niin, etteivät ole saaneet sielulleen vahinkoa.

    En halunnut katsoa uudelleen näytelmää.

    VastaaPoista
  6. Varmaan moni ahdistuukin, sillä tarinahan on varsin synkkä ja siinä mennään inhimillisen sietokyvyn rajoille.

    Jos nainen olisi murtunut ikeen alla, olisin minäkin ahdistunut. Nyt hän nousi kuitenkin jokaisen hakkauksen jälkeen pystyyn entistä nöyrempänä ja kirkastetumpana, kuin puhdistuneena. Hänhän sanoi:"Oikea rakkaus on kohtalo. Ei siinä onnesta kauppaa käydä". Kärsimystensä loppupuolella hän kysyi: "Tarvitseeko ihmisen olla onnellinen?" Minua puhuttelee tämä kärsimys ja tämä uhriutumisesta voimansa imevä puhdistautminen. Ei niin, että ihannoisin sitä tai yleensäkään väkivaltaa, vaan niin, että näen tässä naisessa jotain korkeampaa kuin fyysisen kärsimyksen uhrin. Hänhän antoi kaikille kaiken anteeksi, miehensä rakastajattarille, miehelleen, kaikille. Sehän on eettisesti suurinta, mitä voi olla.

    Tämä kuvio siis hämmentää minua, joka en hyväksy naisen sortoa.

    VastaaPoista
  7. Jotunin ja Canthin arvo kirjailijoina ja esitaistelijoina on tunnustettu yllättävänkin hyvin. Harva myöhempi naiskirjailija on yltänyt lähellekään heidän tasoaan ja arvostustaan.
    Totta silti, että moni turhempi mies mainitaan usein heidän edellään.
    Jotuni oli myös kielellisesti mestarillinen, Canth ehkä enemmän yhteiskunnallisena herättäjänä merkittävä.

    VastaaPoista
  8. Olihan Canth mestarillinen näytelmädialogin kirjoittaja, vaikkakin hänet muistetaan eniten yhteiskunnallisesta vaikuttamisestaan, ehkä liikaakin.

    Mitä tulee sukupuolittuneeseen arvostamiseen, olen joskus aprikoinut Juhani Ahon yletöntä arvostamista, esimerkiksi nyt vaikkapa ohi Jotunin ja ehkä ohi monen mieskirjailijankin, esimerkiksi Joel Lehtosen. Minusta Jotuni on yksinkertaisesti parempi kuin Aho, ja Joel Lehtonen samaten on parempi kuin Aho. Noh, makuasia tietenkin...

    VastaaPoista
  9. Minua ahdisti Huojuva talo siksi että kirjan ja tv-sarjan tapahtumat olivat niin tosia. Sellaista tapahtui30-ja 40-luvun sivistyneissä perheissä.Jotuni draama- ja novellikirjailijan kärjisti tapahtumia, mutta Pojun repliikki oli suoraan todellisesta elämästä. Muistan aina isäni repliikin: "Jotunin pojat vihaavat isäänsä." Isäni mukaan pojat olivat hylänneet vanhan isänsä. Ehkä isänikin dramatisoivähän tapahtumia. Olin niin nuori silloin, enkä musta yksityiskohtia, mutta tuo repliikki palautui mieleen, kun luin Huojuvan talon. Se on ollut yksi ahdistavimpia lukukokemuksiani, mutta luin silti kirjan loppuun. Tv-sarjaa en pystynyt paikoin katsomaan.

    Obeesia mietti miten ne näytelmän lapset selviytyivät niin rankoista rooleista. Se oli vain näytelmä! Lapset ovat ihmeellisiä selviytyjiä todellisuuden vaikeissa oloissa. Jotunin "Pojukin" selviytyi.

    VastaaPoista
  10. Joka kerran kun katson näytelmän, tai kirjaa lukiessani, mietin, missä määrin tapahtumat vastaavat kirjailijan avioliittoa kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen kanssa. Eivät ne yksyhteen tietenkään mene, mutta missä määrin Jotuni on noutanut valmista tavaraa omasta liitostaan, repliikkejä myöten, jää kai arvoitukseksi.

    Taideteokset ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta itse olen heikkona elämäkertoihin.

    Mielenkiintoista, ja ehkä kuvaavaakin, että mies ehkä ymmärtää miestä tässäkin, kokee ja tietää poikien vihan, mutta ei ehkä välttämättä syvimipiä syitä siihen? Vaikka eiväthän syitä tainneet tietää muut kuin perheenjäsenet siihen aikaan.

    PS Olen huomannut, että jos on valmiiksi kirjautunut omaan blogiinsa sisään, sujuu kommentointi muitten bloggerilaisten blogeihin paremmin. Muuten takkuaa, ja nytkin siis oli kaksi viestiä, joista toisen poistin.

    VastaaPoista
  11. Iines, ihmisen päivä on ja viisas ratkaisu.

    VastaaPoista
  12. Ihmisen päivänä olisi tapana helliä itseä, voisi ostaa kivan lahjan itselleen, ja saisi varmaan mieleisen. Voisi sanoa itselleen kauniita asioita, ostaa ruusun pöydälle ja hymyillä peilikuvalleen ja levittää näin hyvää mieltä muillekin. Olisi myös kiva olla kun tietäisi, että muutkin ihmiset hellivät tänä päivänä itseään eivätkä ehdi sen vuoksi ilkeillä toisilleen. :)

    VastaaPoista
  13. Maria Jotuni oli biologisesti naiskirjailija.

    VastaaPoista
  14. Niin oli, a-k.h, mutta miksei sitten sanota myös että mieskirjailija Aleksis Kivi tai miesrunoilija Eino Leino.

    Eräästä näkökulmasta historiaa on tapana paaluttaa sen mukaan, milloin ensimmäinen nainen teki sitä ja tätä, lensi avaruussukkulassa, oli ministerinä, presidenttinä, sai äänioikeuden. Hm, nyt huomaankin, etten muista yhtään, milloin mies sai Suomessa äänioikeuden. Ja mikä Euroopan valtioista oli tässä suhteessa edistyksellisin.

    VastaaPoista
  15. Hm, nyt huomaankin, etten muista yhtään, milloin mies sai Suomessa äänioikeuden.

    Suurin osa suomalaisista miehistä sai äänioikeuden samana vuonna kuin suomalaiset naisetkin: Äänioikeutta vailla olivat kaikki ne miehet, jotka syntyperänsä, varallisuutensa tai yhteiskunnallisen asemansa puolesta eivät kuuluneet mihinkään neljästä valtiosäädystä ja kaikki naiset säätyyn, ikään ja varallisuuteen katsomatta. Vuoden 1906 uudistuksen myötä äänioikeutettujen lukumäärä kymmenkertaistui nousten noin 1,2 miljoonaan.

    VastaaPoista
  16. Niin, merkillepantavaa on se, että naiset kokonaisuutena oli yksi säädytön "sääty", joka rinnastettiin sellaisenaan köyhälistöön ja vähäväkisiin. Siis pelkkä sukupuoli heitti naiset paarioiksi.

    Minusta tämä historiallinen seikka ei tee asiaa ymmärrettävämmäksi, vaikka siis osoitetaan, että olihan niitä sorrettuja miehiäkin. Ainahan valtaapitävillä orjansa on ollut. Mutta aina ne valtaapitävät ovat olleet miehiä.

    VastaaPoista
  17. "Ainahan valtaapitävillä orjansa on ollut. Mutta aina ne valtaapitävät ovat olleet miehiä."

    Näinhän se tietenkin on, valitettavasti. Mutta se kannattaa muistaa, että kysymys äänioikeudesta ei aikanaan polarisoitunut pelkästään sukupuolikysymykseksi, vaan myös luokkakysymykseksi. Tästä historiallisesta tosiseikasta on silloin tällöin näköjään hyvä muistuttaa.

    VastaaPoista