1.2.2007

Pyynnöstä: Dysphonia spasmodica I - II

I

Kaikki alkoi hiipimällä vuonna 2001, kun vedin suuria opetustuntimääriä kahden peräkkäisen jakson ajan. Jokainen arkipäivä sisälsi kahdeksan tuntia opetusta, paitsi yksi neljä. Tämän päälle olivat iltaisin ja viikonloppuisin tehtävät tuntien valmistelut, tenttien laatimiset ja korjaukset, kirjoitelmien korjaamiset, palaverit ja kokoukset ja lisäksi opettajakollegoitten luottamusmiehenä toimiminen. Koulussamme oli mm. vakava väärinkäytös, johon johtotason edustaja oli syyllistynyt.

Muistan myös ensi hetken, jolloin tajusin, että jokin on vinossa, jotain kummallista on tapahtunut. Olin oppilaitoksen juhlasalin näyttämöllä tsemppaamassa luovan ilmaisun ryhmääni. Opiskelijat istuivat löhöten salin mukavilla ja pehmeillä istuimilla, ja minä puhuin siinä avarassa tilassa ilman mikrofonia, seisten ja kävellen edessä, esiripun vieressä. Oli hiukan kylmä, sillä salissa oli päällä tehotuuletus, ja sali oli iso ja korkea, lähes 500-paikkainen juhlasali.

Yhtäkkiä huomasin, että en saa ääntä, se ei tule, tuli vain heikko henkäys. Kun ääni sitten tuli, se oli heikko ja jouduin haukkomaan henkeäni. Olin sairastanut hiljakkoin henkitorven tulehduksen ja jonkun sortin influenssan, ollut antibioottikuurilla. Muistan, että sain myös kämmenselkääni oudon verenvuodon, käsi turposi huomattavasti ja mustelma täytti koko kämmenselän. Ajattelin, että olin kantanut liian painavaa kassia, mutta nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että minulla on saattanut olla jokin yleisvaarallinen influenssan reaktio, jolla on tekemistä myös äänisairauteni puhkeamisen kanssa.

Äänen heikkous ja kuiva yskä vaivasi siten kesälläkin, lomaillessani rentoutuneena länsirannikon merimökissäni, nauttiessani paikallisista ystävistä ja luonnosta ja hiljaisuudesta, kaikesta alkukesän kauneudesta, joka mykistää niissä maisemissa. Menin melko nopeasti seudun lähimmälle korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärille. Muistan sanoneeni, että minun on vaikea puhua, vaikea saada sanaa. Olin jopa hädissäni, sillä tunne oli painajaismainen ja mietin, olisiko vika psyykkisperäinen tai jotain liikarasitusta. Lääkäri naureskeli oireelleni eikä saanut katsottua edes kurkkuuni. Sain kuitenkin syksyksi lähetteen puheterapiaan, ja kalenteriani silmätessäni huomaan käyneeni siellä kahdesti viikossa, ruokatunneillani. Näen kalenterista myös, että olen ollut sairauslomilla muutamia kertoja, ja muutaman kerran sairauslomamerkinnän kohdalla lukee: ei poissa, eli olen vetänyt tunnit vaikka minun on ollut määrä säästää ääntäni.

Puheterapiasta ei ollut hyötyä, etenkään kun puhuin terapeutin mielestä oikealla tekniikalla ja selvisin harjoituksista leikiten. Äänen pätkiminen ihmetytti häntäkin eikä hänellä huolimatta alan koulutuksestaan ollut hajuakaan siitä, mikä minua vaivasi. Terapia lopetettiin tarpeettomana ja olin tyhjän päällä. En enää odottanut työssäni kesälomaa, vaan mietin jokaisen tunnin alussa, miten selviän siitä läpi. En tiennyt sitäkään, että tulisin vielä miettimään, miten selviän yksinkertaisen tehtävän annosta oppilaille. Enkä tiennyt sitäkään, että tulisi aika, jolloin minun oli pakko pinnata opetuksesta, jättää opetussuunnitelmaan kuuluvia kokonaisuuksia pois ja antaa vain tehtäviä, tehtäviä, tehtäviä, jotka sitten korjaisin ja kirjoittaisin palautteen paperin marginaaliin, jokaiseen erikseen. Sitäkään en tiennyt, että tästä kirjoittamisestakin tulisin falskaamaan ajanpuutteen vuoksi. Että en yksinkertaisesti ehtisi korjata papereita sitä mukaa kun niitä sateli eteeni.



II

Jäin siis täysin tyhjän päälle, kun puheterapia petti ja pikkukaupungin suosittu kurkkutautilääkäri levitteli käsiään. Minulle aletiin nyt syöttää reflukslääkkeitä. Sanottiin että Lanzo kyllä kirkastaa äänen, kun napsit näitä muutaman kuukauden. No, minähän napsin toiveikkaana vatsahappolääkkeitä purkin jos toisenkin, mutta ei niistä ääneeni mitään tehoa ollut.

Sitten päädyin keuhkotautilääkärille. Keuhkot kuvattiin, astmakokeet tehtiin, mutta kaikissa tulokset olivat normaalit, jopa hyvät. Olin tässä vaiheessa jo itse löytänyt itselleni diagnoosin netistä: dysphonia spasmodica, mutta en maininnut sitä kenellekään, koska määrittelyissä sanottiin, että sairaus on harvinainen. Löysin sitten yllättäen, Opettaja-lehden artikkelin perusteella, opettajien äänihäiriöihin erikoistuneen yliopistosairaalan foniatrin, joka piti vastaanottoa Turussa Sibeliuskadulla.

Tilasin ajan, ja johan alkoi tapahtua. Erinäisten varmistusten ja kokeiden jälkeen hän kertoi minulle, että sairastan harvinaista neurologista sairautta, spasmodista dysfoniaa. Heureka! Hän tyrmäsi suoralta kädeltä kysymykseni siitä, voiko sairaus olla korvien välissä tai voiko se johtua stressistä. Pääsin hänen koeryhmäänsä Tyksiin, jossa aloin saada botoxpistoksia äänihuuliin kahden kuukauden välein, puolen vuoden ajan. Tässä sairaudessahan lihas supistelee tahdosta riippumatta, aivan kuin monelle tuttu elohiiri silmässä tai jossain lihaksessa, satunnaisesti. Se vaan, että dysphonia spasmodica ei mene ohi, vaan on tullut jäädäkseen, asumaan huoneeseesi. Botox-pistoksella lihas saadaan lamaantumaan, niin että se ei kouristele eli spasmaa omia aikojaan. Pistoksen vaikutus lakkaa muutamassa kuukaudessa, ja se voidaan uusia, melko turvallisesti, sillä haittavaikutuksia ei ole; annokset tätä botuliinitoksidi-hermomyrkkyä ovat mitättömän pieniä.

Melko pian osoittautui kuitenkin, että pistosten teho ei saanut ääntä edes minimitason työkuntoon. Työ kävi ylivoimaiseksi, sillä opettaja ei voi hoitaa tunteja vain oppilaita työllistämällä. Suun edessä pidettävästä mikrofonistakaan ei ollut apua, koska ääneni ei ollut tasainen vaan katkeileva, ja mikrofoni vahvisti kiusallisesti myös äänen virheet ja tauot ja hengityksen. Luovuin mikrofonista siis kättelyssä, koska oppilailla on mielestäni oikeus kuulla vaivatta, ei kiusaantumisen kautta. Samalla perusteella hakeuduin lääkärin suosituksesta ensin osatyökyvyttömyys- ja vuoden päästä täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle. Katsoin että opiskelijoilla on oikeus täysipainoiseen opetukseen. Kiusallisia falskaamisia ja oppisisällöistä luistamisia minun puoleltani oli jo liikaakin.

Työstä luopuminen oli kova paikka, ja on sitä edelleen, tosin nyt kirvely on vaihtunut kaihoksi. Edelleen näen unenpätkiä, joissa avaan salkkuani työhuoneessani ja mietin, mihin luokkaan minun pitikään mennä. Hyvin usein olen myös koulun käytävällä ja etsin epätoivoisesti luokkaani, pahasti myöhässä tunnilta.

Kaikkiaan dysphonia spasmodica on nöyryyttävä sairaus, koska tämä invalidisoi sosiaalista elämää. Puhevajavaista saatetaan myös arvella järjeltään vajaaksi, jos ääni sattuu olemaan huonoimmillaan. Puhelinkeskustelut käyvät lähes mahdottomiksi - tämä mainitaan jostain syystä jopa taudin lääketieteellisisssä kuvauksissa. Samoin autossa puhuminen ei onnistu tasaisen hurinan ja ilmanvaihdon vuoksi. Parhaiten puhuminen onnistuu levon jälkeen, aamulla, jolloin soitankin pakolliset puheluni. Vapaaehtoisesti soitan vain läheisilleni, enkä heillekään usein, vaan olemme päivittäin messenger-yhteydessä. Eniten kaipaan keskusteluja, joissa voisi vapaasti sanoa mielipiteitään ja kertoa asioitaan höpötellen niitä näitä. Käyhän tämä edelleen läheisten kesken, joskus jopa hieman paremminkin, mutta puhuminen rasittaa kyllä paljonkin.

Tuntuu oudolta joskus mietteissään kuunnella jonkun valitusta jostain asiasta, kun hän ei edes huomaa, että hänellä on kaikki aistit tallella ja terveys kunnossa. Mitähän joku marmattaja tuumaisi, jos menettäisi puhekykynsä?

En koe sairautta kuitenkaan tragediana enkä halua säälittelyjä, joita kammoan. Ystäväni, läheiseni, kohtelevat meikäläistä vähintään yhtä ronskisti kuin ennenkin, ja nauramme mm. pistosten jälkeiselle eunukin äänelleni estoitta ja yhdessä. Jos tämä tässä mallissa pysyy, kaikki sujuu. Olen kiitollinen siitä, että en ole menettänyt näköäni enkä kuuloani enkä liikuntakykyäni - ne olisivat tragedioita. Olen aina ollut rauhallinen, viihtynyt kotona, lukenut paljon, ollut sivustatarkkailija, havainnoija, pohdiskelija. Tämä sopii kyllä mieluummin minulle kuin jollekulle ulospäinsuuntauneelle persoonalle, jolle se olisi ollut merkittävästi elämänlaatua heikentävä tekijä.

Minulla on harrastuksia, joista ei ole tarvinnut luopua, vaan olen jopa saanut mahdollisuuden syventyä niihin, siihen mitä kaikkein mieluiten teen: kirjoitan, valokuvaan - olen hankkinut jopa kaksi hyvää kameraa, piirrän, kuuntelen musiikkia, katson elokuvia ja kaikkea mukavaa ja kiinnostavaa televisiosta, hoidan isoa puutarhaa ja mökkiä, voin uida ja ottaa aurinkoa laiturilla kaislojen suojassa, lenkkeillä, sienestää, poimia marjoja, käydä huutokaupoissa ja kirppareilla, tehdä sukututkimusta, ehkä alan taas maalata. Ehkä alan myös matkustella, sillä nyt olen vapaa.

41 kommenttia:

  1. Sinähän olet tehnyt kolmen ihmisen työt. Tiedän äidinkielen opettajien opetusvelvollisuuteen kuuluvan tuntimäärän peruskoulussa ja lukioissa. Ja itsekin entisenä kieltenopettajana sen, että se työ ei todellakaan lopu siihen, kun auto ilmestyy kotipihan parkkiruutuun.

    Mikä lopulta laukaisee minkä tahansa sairauden puhkeamisen jäänee arvoitukseksi. Mitä harvinaisempi sairaus, sitä pitempi prosessi löytää oikea diagnoosi.

    VastaaPoista
  2. Kyllä siinä niin kävi. Jos on 36 opetustuntia viikossa, se on mahdoton yhtälö etenkin äidinkielessä, mutta myös muissa aineissa. Ei mitenkään voi hoitaa työtään hyvin, jos pitää puhua, olla esillä skarppina 8 tuntia päivässä. Se on jo fyysisesti raskasta, puhumattakaan henkisestä puolesta.

    VastaaPoista
  3. Taisi olla onneni, että en hakeutunut opettajaksi, vaan tein muita töitä.

    VastaaPoista
  4. Eh öh. Mitenköhän tämän muotoilisi. Olisi aika ristiriitaista kirjoittaa esimerkiksi "mielenkiintoinen ja hieno alku".

    VastaaPoista
  5. Aika hurjan kuuloista. Sitä kun aina sanotaan, että kannattaa ruveta opettajaksi, kun on kolmen kuukauden kesäloma. Tosiaan.
    Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

    VastaaPoista
  6. Kaikilla meillä ilmavaivaivamme on. Sairauksista puhuminen (kirjoittaminen) ei ole tylsää, mutta niistä kuunteleminen (lukeminen) on uuvuttavaa, mutta jos niistä kertominen hoitaa kertoja, niin OK.

    VastaaPoista
  7. Kihomadonhan ei ole pakko lukea jos uuvuttaa. Iines vastaa, kerta kysyttiin.

    VastaaPoista
  8. Olen huomannut, että ihmiset rakastavat puhua eniten itsestään, kuin myös sairauksistaan.

    Sellaisia me olemme, kaikki.

    VastaaPoista
  9. Niina ja kihomato,

    miten oli luetun ymmärtämisenne? :) Otsikossa oli sana pyynnöstä, joka esitettiin mm. edellisen keskustelun kommenteissa. Asiaa on kysytty joskus myös sähköpostitse, ja nytpä on tarina, johon voin jatkossa linkata uusille lukijoille pitkästyttämättä muita.

    Eikä tämä ole sarja, vain jälkiosa puuttuu. Pidin järkevänä kahta osaa, kun tämä kuitenkin venähti.

    *

    Obeesia,

    älä ota noin, että työ oli vain rankkaa! Äidinkielenopettajan työ on parhaimpia ammatteja joka suhteessa, oli se suhde sitten henkinen tai aineellinen hyvä. Tässä kertomuksessa korostin tietenkin työn rankkuutta, koska elin silloin työelämäni hektisintä kautta.

    Mainittakoon, että minulla oli myös opetusjaksoja, jolloin oli tunteja vain kymmenkunta tai 0. Muistan eräänkin huhtikuun alun, jolloin minulla alkoi kesäloma (tunniton jakso) aprillipäivän jälkeen... :)

    VastaaPoista
  10. Nyt hiljaa! ;) Tai muuten minulla lähtee pyörimään fantasia matematiikan opettamisesta.

    VastaaPoista
  11. Tuo sairauden alkuaika on ollut varmasti rankkaa, kun lääkäritkään eivät ole tienneet tautisi nimeä. Mielenkiintoista lukea kuitenkin näin oudosta sairaudesta.

    VastaaPoista
  12. Mikko, suosittelen sinulle opettajan työtä lämpimästi, jos vain hiukankin tunnet vetoa opetustyöhön. Itsellenikin se oli kutsumustyö, vaikkakin haaveilin myös ammatista kuvataiteiden alalta.

    Ja palkkaan voi itse vaikuttaa tuntimäärällään ja aineella. Tuona hektisenä vuonna ansaitsin enemmän kuin esim. talomme rehtori, m.o.t. Eli kun puhutaan palkasta, puhutaan yleensä peruspalkasta, jonka päälle tulevat ylitunnit ja muut lisät. Kyllä opettajiksi tarvittaisiin lisää miehiä, niin naisistunut ala on.

    VastaaPoista
  13. ent. poikaoppilas31 tammikuuta, 2007 22:21

    Palkka pitäisi saada paremmaksi. OAJ miesten hoitoon.

    VastaaPoista
  14. Ent. poikaoppilas,

    palkkaahan ei kukaan koskaan taida saada mielestään tarpeeksi. Mitä tulee opettajan palkkaan, se on varsin hyvä ellei oteta huomioon luokanopettajia ja aloittelevia opettajia. Palkka nousee kuitenkin nopeasti huomattavastikin, mikä johtuu ylitunneista ja ns. ikälisistä.

    Useimmiten palkasta puhuttaessa puhutaan vain opetusvelvollisuuden (äidinkielenopettajalla esim. 16 t/vk) tuottamasta peruspalkasta. Yhdelläkään tuntemallani opettajalla koskaan ei ollut vain perusmäärää, vaan huomattava osa tunneista on rahakkaita ylitunteja ja muun opetustuntien ulkopuolisen työn tuottamaa lisää.

    Peruspalkkaa tulisi kyllä siis nostaa, jotta elantoa ei tarvitse haalia ylitunneista, joita riittäisi sitten nuoremmillekin opettajille. Vanhoilla opettajilla kun on tapa pitää kynsin hampain kiinni runsaista ylitunneistaan.

    VastaaPoista
  15. Korutonta kertomaa, mutta luin kiinnostuksella.
    Itse olen ollut opetajana vuosikausia perustuntimäärällä, jopa alle eli sivutoimisena. Niin että kyllä tiedän ne palkat.

    VastaaPoista
  16. Varmaan tiedät, meirami, jos peruspalkalla olet ollut. Uskoisin kuitenkin, että tuo käytäntö on hyvin harvinaista, sillä urani aikan en törmännyt yhteenkään opettajaan, joka piti vain opetusvelvollisuusmääränsä. Sivutoimiset opettajat ovat tietenkin asia eriksen.

    VastaaPoista
  17. Ei sitä kyllä varmaan kukaan osaa kuvitella, että menettäisi puhekykynsä yhtäkkiä.
    Onneksi meillä on kuitenkin nykyisin internet ja tämä sosiaalinen media, eli blogit jne.
    Itsekin taidan kommunikoida nykyisin enemmän kirjoittamalla kuin puhumalla, vaikka ääni on tallessa. Tämä tarina (tositarina siis) herätti kyllä arvostamaan omaa terveyttä enemmän.

    VastaaPoista
  18. No ei varmaan osaakaan, enkä minäkään siis ole menettänyt puhekykyäni, vaan se on rajoittunut. Kommunikoin kyllä edelleen suullisesti, ja hoidan kaikki asiani itse, ketään vaivaamatta. Mutta siis on tilanteita, joista olen luopunut.

    VastaaPoista
  19. Minä taasen jouduin kuvataiteiden alalle, mutta jos olisin nuorempi, opettajan ammatti kiinnostaisi kovasti.

    Opettaja joutuu puhumana työssään paljon ja se rasittaa ääntä kovasti.

    VastaaPoista
  20. Opettajan ammatti on hieno ammatti! En tiedä kyllä parempaa enkä luovempaa ammattia.

    Saa olla tekemisissä nuorten ja lasten kanssa, saattaa heitä opin ja tiedon teille, auttaa löytämään uutta ja ennen kaikkea oman itsensä, saa oppia itsekin koko ajan, saa olla keskellä elämän ja kasvun prosessia. Saa koko ajan kyseenalaistaa kaiken, luoda, löytää, tuntea, olla vuorovaikutuksessa kaikkein tärkeimpään maailmassa: ihmislapseen. Voiko työltä enempää toivoa?

    VastaaPoista
  21. Iines,

    kun kuvailit sitä, mitä teet, se vaikutti minusta hyvältä elämältä. Kaikki näyttäisi kääntyneen parhain päin. Sinulla on varmaankin valtavasti energiaa, joten lisää harrastuksia saattaa tulla. Mistä tietää vaikka aloitat jonkin aivan uuden uran.

    VastaaPoista
  22. Vaikka kirjailijana ;-)

    Sinullahan lahjoja, taitoa, koulutusta.
    Kirjoituksiasi on ollut ilo lukea, yleensä ryntään ensimmäiseksi tänne, jos huomaan pitkältä suosikkilistaltani, että olet ollut aktiivinen.

    Kiitos myös terävistä kannanotoista, arvostan niitä!

    VastaaPoista
  23. Joskus uran alusaa pitkän työpäivän jälkeen näin toistuvasti painajaista, jossa pureskelin purkkaa, joka kasvoi ja kasvoi, kunnes en enää saanut suuta auki. Tulkitsin sen johtuvan yksinkertaisesti leukojen väsymisestä, kun päivät puhua pajatti tottumattomana.(Nykyisin puhun paljon ekonomisemmin)

    Sinua kohdannut sairaus on opettajan ja kenen tahansa puheammattilaisen painajainen, opettajalle kun ääni on yksi tärkeimmistä välineistä, kuten hyvin kuvasit.

    Tätini, joka sairastuessaan menetti puhekykynsä, turhaantui usein siihen, että häntä kohdeltiin kuin idioottia; puhuttiin ohi ja vältettiin katsekontaktia. Hän sanoikin, että teki mieli laittaa lappu kaulaan "HUOM:ei mitään vikaa järjessä tai kuulossa".

    Sinulla vaikuttaa olevan hyvät eväät, vaikka helppoa ei taida totisesti olla.

    VastaaPoista
  24. Jos me ns. maallikot emme jaksa/osaa lukea toistemme sairauskertomuksia niin tarkkaan, että ymmärtäisimme ne, niin eivät kyllä lääkäritkään osaa tai eivät lue. Kun heidän luokseen menee vastaanotolle ja potilaan eli asiakkaan mappi on yli 6 cm paksu nippu epikriisejä, niin ei ole sellaista lääkäriä, joka 15 minuutin vastaanottoajan aikana ehtisi tutustua menneisiin vaivoihin, niiden hoitoihin ja nykyiseen vaivaan ja sen hoitoon. Kotiin tullessa miettii: Arvasikohan tuo lääkäri vai tirsikö?
    Olet iines ihan oikea ihminen tautisi takana. Elämä on.

    VastaaPoista
  25. sananjalka,
    meidän alueen terveyskeskuksessa ovat omalääkärit vaihtuneet niin usein, että kirjoitan aina uudelle lyhyen ja selvän yhteenvedon vanhoista vaivoistani ja siitä, mitä asiaa minulla on. Kerran annoin sen jo muutama päivä ennen vastaanottoa, ja lääkäri kiitteli. Säästyi aikaa.

    VastaaPoista
  26. Kiitos kommenteista ja kannustuksesta!

    VastaaPoista
  27. Kyllä luokanopettajuuskin tämän logiikan mukaan nykytilassaan kannattaa; nykyisin luokanopettajan peruspalkka 60-90 euroa pienempi kuin lukion lehtorilla, opetuspäivät tiiviimpiä ja työ muutenkin painottuu eri tavoin. Mene ja tiedä sitten, kumpi kannattaa enempi :-).

    VastaaPoista
  28. Kiitos muuten Iines tämän tarinan kertomisesta. Minä luin sitä mielelläni, kiinnostuneena.

    VastaaPoista
  29. "Ne, jotka osaa, ne tekee mitä vaan.
    Ne, jotka ei, ne ryhtyy opettamaan."

    Näinhän se Juice sanoi, ja vaikka olen jäävi, totean että kyllähän tämä pitää paikkansa.

    Opettajainhuone on se tavallisten tyhmien, keskinkertaisten keskinkertaisuuksien tyyssija, jossa kukkii ja viheriöi omahyväisyys, itsekkyys, suoranainen tollous ja omaan napaan tuijottelu.

    Aineenopettajat ovat ihmisiä, jotka katselevat elämää oman "aineensa" näkökulmasta ja myös oman aineensa kautta.

    Kuvittele ihmistä, joka luulee olevansa humaani, avarakatseinen ja sivistynyt. JA joka siitä huolimatta kurkkii arkista elämää ikäänkuin avaimenreiän kokoisesta kolosta ja jonka maailmankatsomus on jähmettynyt omaan opetettavaan aineeseen/Egoon. Tässä Sinulle Opettaja! Ecce homo!!!

    Tällä kommentilla en nyt tarkoita Iines-kaunokaista, joka on ilmeisesti taistelija. Vaan totean tämän totuuden tässä illan hämärtyessä; yleisesti ja erikseen....

    VastaaPoista
  30. Karttakeppi on puhunut.

    VastaaPoista
  31. catulux,

    aika kliseen vedit esiin, nimittäin tuon Juicen säkeen.

    Luulenkin, että tuo laulun säe on vain jonkinlainen metafora ihmistyypistä, joka on kaikkitietävä ja pyrkii aina sanomaan viimeisen sanan, vaikkei tietoakaan olisi. En yhdistä sitä opettajan ammattiin, vaan mieluummin Sarasvuo-tyyppiseen opettajuuteen, joka lepää kuplan päällä.

    Olen ollut eräässä tilaisuudessa Porissa, jossa Juice itse oli kanssamme keskustelemassa opettajuudesta ja luovuudesta. Ei hän opettajan työtä pitänyt ollenkaan tuollaisena kuin laulun säkeestä äkkipäätä vois luulla.

    VastaaPoista
  32. Opettajainhuone on se tavallisten tyhmien, keskinkertaisten keskinkertaisuuksien tyyssija, jossa kukkii ja viheriöi omahyväisyys, itsekkyys, suoranainen tollous ja omaan napaan tuijottelu.


    En tiedä opettajainhuoneesta, mutta suurin osa tuntemistani opettajista on erinomaisen hyviä ihmisiä.

    VastaaPoista
  33. Vielä sananen tuosta kliseisestä opettajankuvasta, jonka catulux suureksi hämmästyksekseni otti esille.

    On tietenkin mahdollista, että tässä oli kyseessä vain ajatus herättää keskustelua aiheesta tai sitten yksinkertaisesti kertoa vain se totuus, että opettajakin on ihminen, ei kaikkitietävä auktoriteetti.

    Näinhän tietysti kuitenkin on, että opettajista löytyvät ne samat heikkoudet kuin muistakin ihmisistä - en menisi yksilöimään mitään heikkoutta millekään ammattiryhmälle.

    Mielestäni ne ajat, jolloin opettaja oli olevinaan erehtymätön auktoriteetti, ovat takanapäin, ja melko kaukanakin jo. Kyllä opettajakunta on jalkautunut katedeerilta alas, oppilaiden pariin ja myöntää rajallisuutensa kaiken tiedon ja jopa kasvatustieteen edessä.

    Henki on nykyään nähdäkseni se, että yhdessä opitaan ja koetaan tätä alati muuttuvaa maailmaa. Ehkä suurin muutos onkin se, että on mielletty yhteinen päämäärä, jota kohti kuljetaan: kanssakokeminen, tiedon ja totuuksien etsiminen yhteistyönä, eräänlaisena oppimispelinä, jossa tarvitaan sekä pelaajia että pelinohjaajia.

    VastaaPoista
  34. Ja sen kyllä huomaa. Meillä ei ollut kukaan opettajan kaveri eikä opettaja ollut mikään vertaisohjaaja. Pidän tuhtia määrää behavioralismia edelleen suotavana peruskoulussa ja lukiossa. Vanhempien täytyy uskaltaa olla vanhempia lapsilleen ja opettajan opettaja oppilailleen. Koulussa demokratia joutaa romukoppaan, mutta ei opettajan pyrkimys oikeudenmukaisuuteen oppilaittensa kohtelussa.

    VastaaPoista
  35. Kuulin juuri toisella korvallani radiouutisista, että vanhemmuus todella on hukassa nykyajan vanhemmilta.

    Jonkun Ritva R:n (sukunimen tarkka muoto meni ohi korvan) juuri tarkastetun väitöskirjan mukaan syy kateissa olevaan vanhemmuuteen löytyy mm. siitä, että suhde omaan lapseen on liian kaverimainen.

    Allekirjoitan tämän, ja ajattelen niin, että lapsella on kyllä omat kaverinsa, mutta vain yhdet vanhemmat. Lapsen aikuisennälkä on tänään suuri.

    VastaaPoista
  36. "En tiedä opettajainhuoneesta, mutta suurin osa tuntemistani opettajista on erinomaisen hyviä ihmisiä."

    Tuota, "hyvä ihminen" on aika laaja määritelmä; siihen väliin mahtunee taivas ja helvetti riippuen tietenkin kirjoittajan näkökulmasta.

    Mieleen tulee OAJ:n hieman kansaa nuoleskeleva kampanja 90-luvun alussa, jossa mainoksen poika piirtää liitutaululle sanat: "Opetaja on hyvä ihminen."

    Blaah, sanon minä. Olisi pitänyt kirjoittaa: "Opettajakin on VAIN ihminen."

    Iinekselle toteaisin, että ainakin peruskoulussa meidän pitäisi nousta takaisin kateederille ja ottaa itsellemme se rooli, joka meille opettajille kuuluu; aikuisena, esimerkkinä ja auktoriteettinä. Opetusala on sopulihenkisten ihmisten ala, jossa ylikiltit opettajat (etenkin naiset!) ovat vedettävissä mukaan kaikenaliseen huuhaa-juttuihin, joka tarjotaan heille hallinnon ylemmältä taholta.

    Ja nuoret opettajat (etenkin naiset) ovat useimmiten voimakastahtoisten ja röyhkeiden vanhempien marionetteja. Valitettavasti.

    Itse olen muuten aina korostanut sitä kollegoiden kanssa jutellessa, että uskon kaikesta eniten keskiaikaiseen kateederiopetukseen, joka on verbaalisesti sujuvaa, havainnollista ja selkeää.

    Ja omlta oppilailtani olen aina vaatinut puhuttelua opettajaksi. etteivät hypi syliin, eikä silmille. Minua ei siis Sinutella.

    En ole mami, enkä papi, enkä kaveri, vaan Opettaja, jonka tärkein tehtävä on olla auktoriteetti ja kasvattaa/opettaa omia oppilaitani hyviksi ihmisiksi ja suomalaisiksi.

    Yläkoulun opettajien suurin ongelma lieneekin tarve miellyttää oppilaita ja olla hieman niinku kaverina, että homma pysyisi ainakin näennäisesti kasassa...

    VastaaPoista
  37. Vielä Iinekselle. Juice on varmaankin tarkoittanut täsmälleen, juuri ja tarkoituksella opettajiien luonnetta biisissään.

    Eri asia on sitten, mitä mies on kertonut, kun on käynyt luennollaan rahastamassa opetusvirastoa ja yhteiskuntaa.

    Vaikka onkin tenyt hienoja biisejä. R.I.P.

    VastaaPoista
  38. catulux, opettajan luonne ei kait ole sidoksissa opettajuuteen vaan persoonallisuuteen. ;)

    Opettajanluonne taas on yleistys, jonkalaisen kaavan mukaan voitaisiin puhua vaikkapa sairaanhoitajanluonteesta, presidentinluonteesta, myyjänluonteesta. - En usko näihin ammattisidonnaisiin luonnemäärittelyihin, niin erilaisia ihmiset ovat ammattirooleissaankin. Juicen sanoja tuskin siivitti se vaatimaton palkkio, jonka hän meiltä sai. Enemmän oli luvasssa illan keikalta.

    Tuohon sen sijaan yhdyn, että opettajat, varsinkin nuorehkot naisopettajat menevät liian herkästi kaikenlaisten kasvatusalan propellipäiden huuhaapyöritykseen.

    Olen itse vahvan opettajuuden kannalla - samoin kuin vahvan vanhemmuuden - koska sitä vuosi vuodelta opettajilta enemmän pyydetään - lapset, pienetja isot koululaiset ja isommat opiskelijat ovat toivoneet ja suorastaan vaatineet harhailtuaan "itseohjautuvina" ohjuksina eksyksissä. Vahva opettajuus ei estä kateederilta jalkautumista ja oppilaan kuuntelemista ja ohjaamista omatoimisuuteen ja oman persoonansa hyväksymiseen.

    VastaaPoista
  39. Olen itse vahvan opettajuuden kannalla - samoin kuin vahvan vanhemmuuden ...

    Sen vahvuuden lapset tunnistavat!

    VastaaPoista
  40. Tunnistavat sekä hyvässä että pahassa. Arvaa, kumpaa tarkoitin?

    Siis pakko seliselittää. Vahvuushan ei ole kovuutta, ei käskytystä, ei vahvemman oikeutta, ei fyysisen tai henkisen ylivoiman käyttöä.

    Vahvuus on luottamusta omaan vanhemman tai opettajan eli siis aikuisen rooliinsa ja lapsen kykyyn kasvaa suureksi ja kykyjään käyttämään pystyväksi, ja niin että vahvempi jaksaa myös kantaa pienempää, silloin kun on tarvis. Ja usein on.

    VastaaPoista
  41. Pieni tilannekatsaus 1.12.2008

    Olen ollut nyt työkyvyttömyyseläkkeellä yli kolme vuotta. Puheeni on nyt siinä mallissa, että kokonaisen lauseen tuottaminen ei onnistu, aina ei sanankaan, ja ainoasta lääkkeestä, botoxista, ei ole minulle apua. Olen kirjoitetun sanan varassa, jos haluan sanoa yli kolme sanaa pidemmän mielipiteeni johonkin asiaan.

    VastaaPoista