20.4.2007

Huhtikuun kahdentenakymmenentenä

Tasan vuosi sitten lähdettiin Rubenin kanssa viimeiselle automatkalle, tutun eläinlääkärin luo. Ajoin takaisin yksin, ja tutut kadut ammottivat tyhjyyttään.

Nyt kadut ovat taas täyttyneet elämästä, mutta edelleen Rubenia ajatellessa tulee kova ikävä. Useimmiten silti on hauska muistella Rubenin temppuja ja erikoista luonnetta. Kuinka se innostui esittämään peruutustanssinsa, kun sanoin, että nyt mennään autolla mökille. Innostus tuli mökillemenosta ja taaksepäin tanssahtelu autopelosta. Toinen erikoisuus oli se, että se osasi niistää, kun oli peloissaan. Ja silloin ei kyllä liikuttu mihinkään suuntaan, töräytettiin vain voimakkaasti ulospäin ja odotettiin, että vaara menisi ohi. Vaikka se vaara olisi ollut talon pihalla pyörivä pieni tuulimylly tai tuijapensaan päälle heitetty muoviharso.

Toinen koiramme ennen Rubenia oli newfounlandinkoiran musta äpäräpentu, Manu. Se eli myös kolmetoista vuotta.

Manu oli laukkufriikki. Se istui pakatun kassin tai matkalaukun vieressä hievahtamatta, teeskennellen olevansa yksi matkapakaasi. Ota mukaan, sen ruskeat silmät vihjasivat, kun joku tarttui laukkuun ja oli lähdössä ulos ovesta. Kerran mökillä pakkasin ison kassin täyteen likapyykkiä ja jätin sen odottamaan verannalle. Lähdin vielä Manun kanssa metsälenkille ennen pyykille lähtöä, ja yhtäkkiä huomasin, että koira oli kadonnut jonnekin metsän uumeniin. Huutelin sitä ja etsin minuuttikaupalla, mutta vain metsän hiljaisuus vastasi. Lähdin kauhuissani mökille kertomaan muille, että Manu katosi. Noh, siellähän koira istui odottamassa minua, pakatun likapyykkikassin vieressä verannalla.

Nyt nautin siitä, että aamuisin ei tarvitse heti rynnätä lenkille koiran kanssa, eikä tarvitse huolehtia eläimestä, kun on poissa kotoa. Toisaalta, minulla on kyllä jo valmiina nimi uudelle koiralle. Se on oleva Mimmi. Luen myös löytökoirapalstoja ja seurailen ilmoituksia. Vielä ei ole tullut ratkaisevaa ahaa-elämystä, sillä useimmat löytökoirat tuntuvat isoilta, ja monissa on ripaus ärhäkkäitä rotuja. Kun on kasvattanut yhden pelokkaan koiran, haluaisi antaa kodin vaihteeksi tasapainoiselle pennulle, sillä sääli ei ole mielestäni oikea peruste ottaa koiraa. Tätä nykyä kiehtoo kyllä enemmän monikulttuurinen vekkuli juhlasekoitus kuin viimeiseen asti jalostettu, lonkkakuvattu, sirutettu, madotettu ja trimmattu rotukoira.

37 kommenttia:

  1. Jaha, meni elukoimiseksi taas. Ylen suosittua erinäisissä blogeissa. Ilmeisesti minulla on jonkinlainen tunnevaje. Enempi olen itkenyt tyttöjen kuin koirien perään. Olisiko niitä sitten pitänyt olla, koiria? En metsästä, en tarvitse talonvahtia, en ole vielä sokea ym., ja jos hellyyttä kaipaan, niin viimeksi sitä koiralta ruinaan.

    VastaaPoista
  2. Sinusta en osaa sanoa enkä vajeesta enkä siitä oletko edes tosissasi.

    Olen kuitenkin tehnyt sellaisen päätelmän, että eläinrakkaat ihmiset ovat myös ihmisrakkaita. Toisin sanoen kyse ei ole siitä, pitääkö eläimistä, vaan siitä, osaako rakastaa. :) Kyky rakastaa on kai niin laaja ominaisuus, että se kohdistuu yhtä lailla eläimiin kuin ihmisiin, ei vain toiseen lajiin.

    Ihmiset, jotka vihaavat eläimiä tai suhtautuvat niihin poikkeuksellisen kylmästi tai välinpitämättömästi, osoittavat hämmästyttävän usein samaa pidättyvyyttä myös ihmisiin.

    VastaaPoista
  3. Ihmisen lemmikkikoiran rotu kertoo myös paljon ihmisestä itsestään.

    Tuttu koulupsykologi kertoi, että hänen asiakasperheissä on kaksi yleistä piirrettä: salainen puhelinnumero ja koirana shaeffer,dobermanni tai muu vastaava.

    Opettajavaimoni sai uuden mieskolleegan, jota hän piti miellyttävänä. Vaimon mielestä mies oli ensimmäinen täyspäinen shaefferin omistaja, jonka hän oli tavannut.
    Kuinka ollakaan ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa nautittiin alkoholia kyseinen mies veti mieskolleegaansa turpiin jonkin aivan mitättömän mielipide-eron vuoksi.
    En väitä etteikö olisi olemassa täysipäisiä shaefferin omistajia, mutta täytyy myöntää, että suhtaudun varauksella kyseiseen ihmislajiin.

    Lopuksi, minä ja muu perhe emme ole koira- tai eläinvihaajia. Olemme harkinneet vakavasti koiran ottamista. Kissa ei meille sovi vaimoni voimakkaan allergian takia.

    VastaaPoista
  4. Olen muuten samaa mieltä tuosta, että eläinrakkaat ihmiset ovat yleensä myös ihmisrakkaita. Ei se ihan täydellisesti yksiin käy, mutta pitkälti kyllä.

    Tuota rotukoirajuttua olen miettinyt viime aikoina aika kovasti. Vanhan koiran omistajana pelottaa jäädä ilman koiraa, joten koirakuume on kova. Vielä ei mitään ratkaisevaa ole tehtynä mutta kuitenkin.

    Aika vaikea on löytää sellaista rotua, josta koiran vielä haluaa. Sekarotuinen tietysti olisi vaihtoehto, enkä sitä pahana pitäisi, mutta tekisi mieleni joskus käydä vähän näyttelyissä ja sitä kauttakin tuulettumassa. Mistä vaan löytyy se liikaa jalostamaton ja hyväluonteinen koirarotu. Tähänastiset rodut ei tule toistumaan...

    VastaaPoista
  5. Tulee mieleen Akira Kurosawn elokuva Dersu Uzala, jos muistatte sen pikkuisen vanhan goldi-ihmisen, asui jossain Amur-joen laaksossa.

    Dersu kutsui kaikkia asioita ihmisiksi. Tuuli oli ihminen, tiikeri oli ihminen, puut olivat ihmisiä.

    Siitä jäi sellainen tunne että elämä oli Dersulle arvokas asia kaikkine ilmiöineen.

    Mutta Dersu ei kestänyt sitten tilannetta, jossa hän joutui asumaan jonkin aikaa venäläisen upseeriystävänsä talossa siellä Siperiassa.

    Että miten voi ihminen asua kuutiossa?

    Ei kestänyt, vaan karkasi takaisin. Tiikeri pääsi tappamaan miltei sokean Dersun.

    Ei haittaa vaikka kerroin pääosin leffan tarinan, jos joku ei ole nähnyt. Pääasia oli elokuvan hitaus ja kauneus, jollaista harvoin näkee.

    VastaaPoista
  6. Juuri näin, Ripsa, jotakin tällaista ajoin takaa, kun puhuin rakkaudesta, joka vain hakee kohteensa. Se rakkaus on valmiina ja kohdistuu kaikkeen elolliseen.

    Ajatelen jopa niin, tai kysyn, voiko rakastaa ihmistä rakastamatta eläintä. Tai voiko rakastaa eläintä rakastamatta ihmistä? Ei voine olla siis niin, että rakkaus olisi lokeroituna: ihmisrakkaus, eläinrakkaus?

    VastaaPoista
  7. Ihmisen todellisen luonteen näkee siitä, kuinka hän kohtelee lapsia ja eläimiä.

    Tämä on totta.

    VastaaPoista
  8. "Ihmiset, jotka vihaavat eläimiä tai suhtautuvat niihin poikkeuksellisen kylmästi tai välinpitämättömästi, osoittavat hämmästyttävän usein samaa pidättyvyyttä myös ihmisiin."

    Ohoh...Kuka tommmottii päästi suustaan? Eiku sormistaan..

    Luultavasti asia on päinvastoin; patologinen ja sokea eläinrakkaus kätkee taakseen kyvyttömyyden rakastaa inhimillistä ihmistä. Sitä omaa rotuaan/lajiaan; vastakkaista sukupuolta.

    Herääkin kysymys, onko koirakoohotukseen sublimoitunut jotain freudilaista viettiminää; sitä itseään, sitä idiä?? Kto?

    VastaaPoista
  9. Ihminen jolla on hyvinhoidettuja ja rakastettuja eläimiä ei ole ainakaan sitoutumiskammoinen.

    Esim. minä hautasin hiljattain kissani, joka tuli meille pentuna yli 20 vuotta sitten ja nukkui nyt viimeiseen lepoon. Olemme tyttäreni kanssa niin eläinrakkaita, että meillä on asian suhteen sellainen strategia että eläimiä kannattaa olla useita, eri-ikäisiä - näin jos yksi kuolee ei maailma kaadu.

    Itse olen kyllä niitä joka tulee paremmin toimeen eläinten kuin ihmisten kanssa, mutta rajoittuneesti sosiaalisena rakastan kyllä vilpittömästi niitä ihmisiä jotka otan lähelleni.

    VastaaPoista
  10. Kun puhutaan eläinrakkaudesta ja inhimillisyydestä, viitataan usein Hitleriin joka "rakasti" koiraansa.

    En usko että koiran "pitäminen" on kuitenkaan välttämättä merkki rakkaudesta; valitettavasti monet ottavat itselleen koiran, koska koiran loppumaton kärsivällisyys ja uskollisuus voi hivellä sisäistä tyrannia ja luoda samalla jatkeen egolle. (vrt. agressiivisten koirarorujen valitsijat)

    Itse olen sitä mieltä, että kauneinta on, kun eläintä ei valkata kuin autoa tai kodinkonetta, vaan yhteenmuuttaminen tapahtuu samoin kuin ihmissuhteissakin: kaksi sielua löytää toisensa.
    Tässä suhteessa olen äärimystinen ja -uskonnollinen!

    p.s. Ripsa, kiitos että muistutit tuosta hienosta elokuvasta; se on mieheni lempielokuvia ja hän sai minut aikoinaan rakastumaan Kurosawaan (ja siinä sivussa vähän itseensäkin) tuon elokuvan ansiosta.

    VastaaPoista
  11. Ihmisen todellisen luonteen näkee siitä, kuinka hän kohtelee lapsia ja eläimiä.

    Just joo. Antaa eläinten kasvaa "ihmisiksi" ja lasten eläimiksi.

    VastaaPoista
  12. Koira on toveri eikä rakastettu.

    VastaaPoista
  13. Lähinnä catuluxille ja Sarille

    Nyt on joissain kohdin hieman oikaistu. On tehty päätelmiä, että koiran (tai ns. lemmikkieläimen) omistaminen osoittaisi eläinrakkautta.

    Näin en ole sanonut enkä ole puhunut omistamisesta mitään. Tunnen itsekin henkilöitä, jotka ns. omistavat koiran, mutta eivät rakasta sitä. On tuhansia itsekkäitä motiiveja hankkia lemmikkieläin, ja niissä on valitettavasti aivan liikaa eläimen kannalta vääriä motiiveja.

    En ryhdy nyt saarnaamaan näistä enempää, sillä esimerkkejä huomaa ympärillään päivittäin.

    Kyllä koira saa olla rakas ja toveri ja täytyykin olla. Se on kuitenkin eläin, jota tulee kunnioittaa sen omista lähtökohdista käsin ja pyrkiä luomaan sille mahdollisimman lajinmukainen elinympäristö. Paratiisia emme kuitenkaan saa takaisin - se on menetetty ikuisiksi ajoiksi.

    VastaaPoista
  14. Niin, siis, en ollutkaan ajatellut, että sinä Iines pitäisit koirna omistamista samana kuin eläinrakkautta.

    Luulen, että Catuluxin mainitsema "patologinen eläinrakkaus" ei ole oikeaa kiintymystä, ja siksi olen ihan samaa mieltä siitä, että ihminen, joka osaa kiintyä eläimeen ja rakastaa sitä, osaa myös rakastaa ihmisiä.

    Eläin opettaa usein. mm. sen, että pinnallisilla seikoilla on kiintymyssuhteessa aika vähän merkitystä. Tämä nyt on kliseistä, mutta niin se vaan on.

    VastaaPoista
  15. Luulen, että tuon patologisen eläinrakkauskäsitteen takana on mustasukkaisuus. Ajatellaan, että eläimeen kohdistuva rakkaus olisi pois ihmisiltä, kanssaeläjiltä.

    On tietenkin patologista ihmisrakkauttakin, ahdistavaa ja sitovaa rakkautta joka pyrkii omistamaan kohteensa.

    Oikeastihan rakkaus ei voi olla patologista. Se on silloin jotakin muuta, jotakin joka on sukua pelolle.

    VastaaPoista
  16. Minä muistan hyvin, kuinka pikkupoikana ollessani ystäväni Miku karkasi ja naapurin "miksei minulla ole ommaa koiraa" Veijo toi sen SYLISSÄÄN takaisin pakettinaru kaulassaan. Miku ei koskaan suostunut syliini paitsi äärimmäisen hädän hetkellä, joita 16 vuoteen sattui vain muutama. Että olin Veijolle mustasukkainen.

    VastaaPoista
  17. Paratiisissa ei ollut kultaisia noutajia eikä dobermanneja eikä hylje-,jänis- tai lammaskoiria. Ihminen viisaudessaan näpelöinyt luontoa ja kehittänyt kaikenmaailman bullmastiffit, puudelit ja muut ällötykset, jopa karvattoman kissan kissankarva-allergikoille. Kai niitä on kaljuja koiriakin, ainakin nyljettyinä. Kiinassa tavataan hakata koiria ennen ruoaksilaittamista, koska koiran stressaantumisen on koettu parantavan lihan laatua.

    VastaaPoista
  18. repardpo, oliko Miku eläin vaiko lapsi...?!

    VastaaPoista
  19. Kullannuppu, me KAIKKI olmme lapsia.

    VastaaPoista
  20. Niin, varmaan sullakin on äiti.

    VastaaPoista
  21. Äitini sanoo leikillään, jos joku kysyy asuuko hän yksin, että onhan hänellä se karvainen kaveri. (Iäkäs Pekka-kissa)
    On todettu, että eläin kotona pidentää elinikää, ja alentaa mm. verenpainetta. Kaveri on kaveri, vaikka karvainenkin.
    Minä saan hepulin, sätkyn, hulluushellyyskohtauksen, kun satun näkemään pieniä pentuja, olivatpa ne minkä elukan tahansa.
    Kiroilen ja huudan ihastuksissani mm. tv:ssä niitä nähdessäni.
    Kenties minulla on liikaa äidin ja emon ominaisuuksia, sillä haluaisin ottaa ja viedä kotiin kaikki pienet koiran- ja kissanpennut, jos missä niitä näen.
    Kyllä aikuinen eläin on minulle kaveri, eläinystävä.
    Mutta kuten ihmisiä, eläimiäkin voidaan käyttää (sairaalloisestikin) hyväksi, moneen tarkoitukseen.
    En mielelläni katso tv:stä dokumentteja kaltoinkohdelluista eläimistä.
    Jokin aika sellainen ohjelma taas tuli.
    Hirveitä, karmeita, järkyttäviä eläinkohtaloita siinä esitettiin.
    Eläimet ovat keskuudessamme, ja toivoisi niille mahdollisimman hyvää elämää myös.

    VastaaPoista
  22. Rubenille sinne jonnekin!

    "Ja niin tapahtui tuona häikäisevänä talviaamuna Virginiassa, että Mr Bones, tunnettu myös nimellä Sparkatus, edesmenneen runoilijan Willy G. Ghristmasin apuri, päätti todistaa että se oli soturi koirien joukossa. Astuttuaan ruohikolta tien itäpuolen pientareelle se jäi odottamaan rakoa autoletkassa, ja sitten se lähti juoksemaan. Niin heikko kuin se olikin, sen jaloissa oli yhä hitunen pontta, ja kun se oli päässyt rytmiin, se tunsi itsensä vahvemmaksi ja onnellisemmaksi kuin kuukausiin. Se juoksi päin ääntä, päin valoa, päin häikäisyä ja päin jyrinää jotka syöksivät sitä kohti joka suunnasta.

    Jos sillä olisi onnea, se olisi Willyn luona ennen iltaa."

    Paul Auster, Timbuktu, Tammi 1999, englanninkielinen alkuteos 1998, suom. Arto Virtanen

    Terveisin koiru Mr Bones

    P.S. En oo edesmenneen rentturunoilija Willy G. Ghristmasin haukku, vaan eräs toinen Mr Bones. Mistäpä sitä kukaan konsanaan tietää kuinka monta Mr Bonesia maa päällään kantaa, taivas syliinsä on sulkenut tai Timbuktu takapihoilleen kätkenyt.

    Ja mitä tulee Dersuun, se on kerrassaan sydänalaan käyvä leffa tuumaa Timbuktun antrozoologinen väki.

    VastaaPoista
  23. Köyhät meillä on aina keskuudessamme. Toivoisin niillekin mahdollisimman hyvän elämän.

    VastaaPoista
  24. Uskon niin, että eläimille annettava hyvä ei ole köyhiltä pois.

    Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että on häpeällistä se, että keskuudessamme on oikeasti köyhiä ja leipäjonoja samaan aikaan kun koiria puunataan ja tuunataan ja puetaan ja madotetaan ja sirutetaan jne. tai nyhdetään muutama tonnikin loppuun asti jalostetusta pennusta.

    Näistä syistä johtuen mietinkin sen jalostamattoman monirotupennun hankintaa, jos nyt koiran yleensä otan.

    VastaaPoista
  25. Jäi sanomani, että Derzu Uszala on hyvä elokuva. Kuvaus ja sanoma erityisesti koskettivat.

    VastaaPoista
  26. Dersu Uzalasta tulee mieleeni ikuinen haaveeni matkustaa junalla Siperian halki. Olen elätellyt haavetta siitä lähtien, kun luin jostain, että tällainen junareitti on olemassa, ja sitä ovat käyttäneet jokuset eurooppalaiset matkailijat, joilla on sama kiinnostuksen kohde. Hassua tässä on se, että minulla ei ole muita yhtä voimakkaita matkahaaveita. Tahtoisin vain istua junassa ja nähdä, miten maisemat ja ihmiset muuttuvat matkan varrella aivan toisiksi.

    VastaaPoista
  27. Noista matkustushaaveista;

    Suurin haaveeni on päräyttää halki Euroopan Harlikalla ja samalla riisua itseni tästä keskiluokan pakkopaidasta, joka painaa ja ahdistaa ajattelevaa ja tuntevaa kansalaista.

    Hyppäisitkö Iines tarakalle?

    VastaaPoista
  28. Kyllä minä mieluummin istun junassa, catulux, pelkäämättä ja rauhallisesti maisemia tarkkailen. Pyörän selässä maailma vilistää liian lujaa eikä ehdi katsoa tarpeeksi. Mutta lyhyempi reissu, esimerkiksi etelästä pohjoiseen kyllä käy, ja voisin jopa irroitella nutturani sitä varten. :)

    VastaaPoista
  29. Ajattelen, että jos ihminen ylipäänsä rakastaa elämää, hän rakastaa kaikkea elävää, niin ihmisiä kuin eläimiäkin.

    VastaaPoista
  30. Menisikö se jotenkin niin, että ihmispelko näyttäytyy usein myös eläinpelkona, joka verhoutuu eläinvihaksi? Ei niin, että eläinkammoinen ihminen olisi kyvytön rakastamaan, vaan kyvytön antautumaan rakkaudelle sieluineen päivineen? Eläin on symboli omille peloille, ja edustaa irti päässyttä, kontrolloimatonta viettiä?

    - pohdiskelee keittiöpsykologi Iines

    VastaaPoista
  31. Hmm. Olen eri mieltä päätelmästäsi. Tunnen montakin sellaista, jotka rakastavat kotieläintään, ovat kiinnostuneita luonnosta televisioruudussa (Avara luonto yms.), mutta pelkäävät sitä livenä, ja ovat melkoisia ihmisvihaajia.

    Lemmikkieläintään he rakastavat nähdäkseni siksi, että sen rakkauden/uskollisuuden saaminen on henkisesti vaivattomampaa, ihmisten eteen pitää nähdä vaivaa. Nämä ihmiset ovat ihmissuhteissaan enemmän ottajia kuin antajia.

    Minusta on siis nimenomaan niin, että ihminen, joka osoittaa näkyvää rakkautta enemmän eläimiä kuin omia lajitovereitaan kohtaan, puuttuu kyky rakastaa, tilalla on sen sijaan pelko elää.

    Tietysti suurin osa tuntemistani lemmikinomistajista on sekä ihmis- että eläinrakkaita, eipä silti.

    VastaaPoista
  32. Sanot pölö (Anteeksi, siteeraan nimimerkkiäsi, en nimittele sinua:), että ihmisellä, joka osoittaa näkyvää rakkautta enemmän eläimiä kuin omia lajitovereitaan kohtaan, puuttuu kyky rakastaa, tilalla on sen sijaan pelko elää.

    Tällaista ei ole kukaan esille tuonut, että rakastaisi enemmän eläimiä kuin ihmistä, sillä yhtä lailla teoriani sulkee tämän pois kuin sen, että rakastaa enemmän ihmisiä kuin eläimiä.

    Minä ainakin olen koko ajan puhunut rakkaudesta, jota ei voi jakaa ihmisrakkauteen tai eläinrakkauteen, vaan rakkaus on kokonaisvaltainen tunnetila, joka kohdistuu molempiin lajeihin yhtaikaa, sekä ihmisiin että eläimiin, tai sitten ei kumpaakaan.

    VastaaPoista
  33. Tse tse! Näin minua kotona kutsuttiin...(a-k.h tietää kyllä).

    VastaaPoista
  34. Tulee mieleeni snautseri tuosta leukaparrasta. Sellainen suola ja pippuri -värityksellä varustettu.:)

    VastaaPoista
  35. Rakas koiratoveri, niin se menee Timbuktussa...

    VastaaPoista
  36. Rakas koiratoveri - tässä se juuri onkin. Koira ei ole lässytettävä mussukka, joka inhimillistetään tai alistetaan, vaan rinnalla kulkeva oman lajinsa edustaja, jonka katseessa asuu rakas toveruus.

    VastaaPoista