9.5.2007

Eloni alkutaival -albumi kertoo

Siivoskellessani yhdistettyä äitien- ja syntymäpäivän häslinkiä varten käsiini osui keltakantinen vanha Eloni alkutaival -albumi, jossa on valokuvia ja merkintöjä lapsuudestani. Huomaan oikeastaan nyt vasta, että tällaiset muistoalbumit kertovat enemmän kirjoittajistaan eli vanhemmista kuin lapsesta, josta albumia kirjoitetaan.

Albumikirja on lähes kokonaan isän täyttämä. Yhtään tyhjää kohtaa ei ole. Käsiala vaihtelee sen mukaan, onko isä kirjoittanut merkintänsä selvin päin, vähäisessä vai täydessä kekkulissa. Erotan hyvin nämä käsialan vaihtelut ja ne tuovat mieleeni joitain tilanteita vuorosanoja myöten lapsuudestani. Hassua on se, että muistan näistä kirjoitetuista lauseista isän ja äidin, siskonkin, mutta en itseäni, omia ajatuksiani - ne ovat jossain muualla. Niitä vanhemmat eivät ole koskaan tavoittaneet, ja hyvä niin.

Äiti jää muutenkin taustalle kirjassa, sillä hän on kirjoittanut vain pari asiaa. Kun isä kirjoitti Ensimmäiset sanani -kohtaan: Haittuma roosaa, bismairoosaa, slattua tokatai ismairoosaa, iso vaiski otsiko, pikku vaiski kutsiko, ällikästä mullikka, mullikasta gullikka jne., on äiti lisännyt tähän sievästi kauniilla käsialallaan: kukka, pallo.

Kohtaan Minun oli helppo oppia on isä huitaissut: pelleilemään. On kuulemma isän perintöä, jota äiti paheksui voimakkaasti, mutta isä piti vireän elinvoimaisuuden merkkinä. Oikeastaan tästä kohdasta heijastuu se ristiriita, joka kodissa vallitsi. Isä oli luova ja taiteellinen innostaja, äiti jäyhän uskonnollishenkisen kasvatuksen saanut uhri ja latistaja - tämä rakkaudella sanottuna. Omituista muuten, etten muista pelleilystäni mitään. Oliko se sitä, että pelleily oli merkinnyt itselleni muuta? Kenties se oli peitetarina, jolla vedin vanhempien huomion itseeni, jotta he olisivat unohtaneet murheensa ja kinansa ja hymyilleet minulle.

Aika huvittava on jakso, jossa isä kuvaa luonteenpiirteitäni, keskittyen vain musikaalisuuteni, jota ei koskaan tullutkaan. Hän oli itse nimittäin hyvinkin musikaalinen ja kertoi myöhemmin haaveilleensa siitä, että minusta olisi tullut kuuluisa laulajatar ja hänestä minun pianosäestäjäni. Olisimme kiertäneet yhdessä maailmaa ja pitäneet konsertteja. Kun sanoin hänelle tylysti, että enhän minä osaa laulaa, hän tuhahti, että saahan sitä haaveilla.

Ensimmäinen albumimerkintä musikaalisuudestani siis kertoo, että ollessani puolitoistavuotias arveltiin, että minulla on hyvä musiikkikorva. Kolmivuotismerkinnän kohdalla lukee, että vielä ei ole havaittu lisäkehitystä. Kolme ja puolivuotismerkinnässä lukee, että "Iines" osaa viheltää! Viisivuotiaan kohdalla lukee: Ei vieläkään mitään oireita, onko hän kehityksestään myöhässä kuin ummustaan puhkeava ruusu. Merkinnät loppuivat tähän.

Olen itsekin täyttänyt omasta tyttärestäni tällaisen albumin. Olen kirjoittanut hyvin paljon tyttären kielellisestä kehityksestä, laatinut listoja hänen uusista sanoistaan ja laukomistaan hupaisuuksista. Olen mittaillut ja punninnut häntä, vertaillut ja päätellyt hänen olevan lähes nero. Minun on täytynyt kasata hänen harteilleen hirveitä odotuksia ja paineita.

Jos nyt olisin tuore äiti, voisin harkita myös blogimuotoista nettialbumia, joka olisi tietenkin salasanan takana, vain perheen luettavissa. On paljonkin asioita, joita ei ole syytä julkistaa maailmalle, on jotain omaa ja tavallaan pyhää. Olisin kuitenkin toivottavasti viisaampi, en listaisi enää sanoja vaan kertoisin vain siitä, mitä on koettu ja mitä on tehty. Ehkä kuvauksen kohde näin paremmin löytäisi itsensäkin tekstistä.

(Maalaus Marc Chagall, Birthday)

16 kommenttia:

  1. Oma vauvakirjani on jäänyt jostain syystä todella vajaaksi, joten asiasta harmistuneena olen kirjoittanut omien lasteni vauvakirjat täyteen kaikenlaisia muistoja vuosien varrelta. Ehkä kiireinen isä ja omassa maailmassa heiluva äiti eivät ehtineet kirjoittaa muistiin lapsuuteni muistoja.

    VastaaPoista
  2. Noin se on varmaan mennyt useiden kohdalla. Toisaalta on niinkin, että jos elää ja jos elämässä tapahtuu, ei ole aikaa kirjoittaa. Sanotaanhan niinkin, että vain kilteillä tytöillä on aikaa kirjoittaa päiväkirjaa, tuhmilla ei.

    Vaan, niinkin se menee, että joillain on vahva halu dokumentoida elämää.

    VastaaPoista
  3. hupaisa isä :D Aika johdonmukaista ja pitkäjänteistä vitsailua

    Et ole sattumoisin törmännyt tähän Kaisa Ruokamon pitämään blogiin

    http://tuukkalatvala.blogspot.com/

    jossa hän kirjoittaa pienen poikansa elämästä minä-muodossa. Minusta se on niinkö erittäin friikkiä. Mihinkähän väliin se pojan itsensä ajatukset ja elämä mahtuu, kun äiti käsikirjoittaa sitä netissä valmiiksi.

    Ja mitä siitä lopulta tulee? äiti kirjoittaa lopulta:

    "Menin tänään kihloihin Annan kanssa, äitin mielestä Anna on varsinainen onnenonkija, onkohan äiti sittenkin oikeassa..."

    puistattaa

    VastaaPoista
  4. Annikki, vielä minä kissojen kirjoittamat blogit ymmärrän, mutta tuo mainitsemasi on todella FRIIKKI.

    Omien lasteni kirjat ovat aika tyhjiä, valitettavasti.
    Ajattelin, että sitten kun maailmalle lähtevät, täydennän muistoilla ja kuvilla.

    Mutta ne vähät lausahdukset, joita muistiin on kirjattu, ovatkin sitten arvostettuja!

    VastaaPoista
  5. Hyvää syntymäpäivää! Se on kalendaarisesti komea: Voitonpäivä ja Eurooppa päivä.

    VastaaPoista
  6. Tuosta huomaa, miten tärkeinä nämä albumit ja muistokirjat koetaan. Niistä haetaan juuria ja omaa minuutta ja nuo kirjatut lauseet muistetaan koko elämän ajan. Kukapa kyllästyisi kuulemaan, millainen oli pienenä tai mitä hassuja teki ja sanoi.

    Kiitos annikki blogivinkistä, en ole sitä ennen huomannut. Siinä muuten äiti puhuu lapsen suulla. Mitenkähän oikeaan äiti osuu - se pitäisi kuulla lapselta myöhemmin.

    VastaaPoista
  7. Kiitos TN! Harmi, etteivät liputa nyt. Olisi ollut juhlavaa.

    VastaaPoista
  8. Täällä päin jaettiin ilmapalloja!

    VastaaPoista
  9. Tasan ei käy onnen lahjat. Toisaalta pääkaupungissa ukkosti kait juuri, kun taas täälläpäin piti ulkona riisua uloin vaatekerta pois, auringossa vaeltaessa.

    VastaaPoista
  10. No juu. Alan vähitellen ymmärtää ongelmaperhettänne. Sieltähän se myöhäsyntyinen äänihuuliherpeskin on peräisin.

    VastaaPoista
  11. kaikilla meillä on ongelmaperhe, se on totinen tosi.

    VastaaPoista
  12. Minäpä kirjoitin ongelmasta jutun. Kiitos iines.

    VastaaPoista
  13. A-k.h, nyt sanoit kyllä turhan pahasti. Sairauksillakin voi laskea leikkiä, mutta en osaa nähdä minkäänlaista huumoria tokaisussasi, päinvastoin.

    Äänisairaudellani ei ole mitään tekemistä korvien välin tai sieluntilan kanssa, se on puhdasta fysiologiaa. Se ei ole herpes, joka puhkeaa stressistä, vaan se on neurologinen sairaus, joka on tullut jäädäkseen minuun loppuelämäkseni.

    Tässä vielä linkki tuohon sairaustarinaani, jos se on jäänyt lukematta.

    Mitä ongelmaperheeseen tulee, uskon että annikin toteamus pätee: kaikki perheet ovat tavallaan ongelmaperheitä.

    VastaaPoista
  14. Iiines:"isä oli luova ja taiteellinen innostaja, äiti jäyhän uskonnollishenkisen kasvatuksen saanut uhri ja latistaja - tämä rakkaudella sanottuna."

    Tuo on kuin suoraan minun näppäimistöltäni, juuri tuollainen on minunkin taustani.

    Annikki: "kaikilla meillä on ongelmaperhe, se on totinen tosi."

    Pitkälti noin, ihmiset tuppaavat tekemään isoja ja pieniä virheitä, ja tiiviissä perheyhteisössä virheiden vaikutukset eloomme kertautuvat.

    VastaaPoista
  15. Meidän tietokoneelle kirjoitettu vauvakirja meni, kun lapsi juoksemaan opittuaan ryntäsi tietsikan pöydän alta nurin.

    Ei ollut varmuuskopiota.

    VastaaPoista
  16. Meillä taas meni tulipalossa muinoin osa joistain muistiinpanoista ja vauvuuskuvista, siis minun vauvakuvistani. Mitään muuta menetystä vanhemmat eivät koskaan harmitelleet kuin niitä.

    VastaaPoista