31.5.2007

Piiri pieni pyörii

Edellisessä keskustelussa päiväkotimaksuista muuan kommentoija on huolissaan niistä lapsista, jotka jäävät varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Tuleeko lapsi siis aina ottaa varhaiskasvatuksen piiriin?

Mitä tapahtuu, jos lapsi jää piirin ulkopuolelle? Syrjäytyykö hän lajitovereistaan ja menettää jotain korvaamatonta? Saako hän huonommat kortit käteensä?

Peräänkuulutin keskustelussa varhaiskasvatustermin määrittelyä. Sitä ei jostain syystä tullut, vaikka kyselin sitä tosissani. Ehkä se hukkui keskustelun jalkoihin. Näytti nimittäin siltä, että varhaiskasvatuksella tarkoitettaisiin vain ammattikasvattajien toimesta suoritettavaa kasvatusta päiväkodeissa ja perhepäivähoitokodeissa. Omassa kodissaan lapsi siis kasvaisi ikään kuin pellossa tai ainakin piirin ulkopuolella, mikäli yhtäänkään oikein tulkitsin.

On selvää, että koti on ihmiselle vaarallisin paikka, myös lapselle. Siellä lapsia läpsitään, napsautetaan otsalumpioon kireitä luunappeja, vedellään remmillä pikkupepulle ja tukistetaan rusettisaparosta. Pahempaakin tapahtuu, kuten olemme lehdistä lukeneet. Näin tapahtuu kaikissa sosiaaliryhmissä. Ristiriitaista kuitenkin on, että ilmaislasten huonot kotiolot nostetaan aseeksi taistelussa ilmaisedun säilymisestä. Rahalla maksavien läpsimisistä ja kurjista kotioloista ei kukaan kanna huolta. Ajatellaan ilmeisesti niin, että raha korvaa kaiken.

Jotenkin tuntuu siltä, että pikkulapsilla on valtakunnallisesti kanonisoitu varhaiskasvatuspakko, jonka ulkopuolelle jäämistä pidetään alkavan syrjäytymisen ensiaskeleena. Lapselle pitää jakaa hyvät kortit, jotta hänestä kasvaa kunnon kansalainen suomalaiseen loistavan koulutuksen ja tietoyhteiskunnan hyvinvointitihentymään, jossa pärjäämisen harjoittelu alkaa jo vaippaikäisenä.

(Piirros Norman Rockwell)

10 kommenttia:

  1. Hyviä kysymyksiä ja kirjoitus. Valitettavasti en pääse aiheessa kovinkaan syvälle ensiyrittämältä. Voitaneen oikeutetusti sanoa, että lapsi saa ’varhaiskasvatuksen’ puuttuessa kehnommat kortit käteensä. Se, että ollaan näistä korteista huolissaan, tarkoittanee myös, että lapsen odotetaan pelaavan muiden peliä.

    Mitä itse sain päiväkodista ja eskarista? Vaikea sanoa. Ehkä kavereita, jotka menivät kaikki yhtä lukuunottamatta eri kouluun. Ihastuin ensimmäistä kertaa. Kotona olisivat asiat olleet ihan hyvin, mutta äitini, joka vaikka olikin kotiäitinä koko lapsuuteni ajan, sai varmasti tervetulleen tilaisuuden huoahtaa, vaikka kotona ei mainittavia sosiaalisia huolia ollutkaan. Miksi täytyy olettaa, että kotona olevan äidin täytyy olla täysin lapseen sidottu? Tarvitseeko ihminen ajaa jaksamisensa rajoille? Ei ihmisen tai oman lapsen rakastamisen tarvitse tarkoittaa sitä, että äiti (ja toivottavasti joskus vielä isä) on merkittäväksi osaksi elämäänsä erotettu arkisen oman ajan mahdollisuudesta. Päivähoidolla olisi ongelmia ennaltaehkäisevä vaikutus.

    Jokainen yhteiskunta, jolla on ihmisille jo valmiiksi olemassa joukko rooleja ja ulkoa asetettuja tarkoitusperiä, joihin elämä tulisi sovittaa, kohtelee ihmistä oman mallinsa mukaisena resurssina. Minusta tällä on hermostuttava kaiku: rooleja, resurssina.

    VastaaPoista
  2. Minua huolestuttaa sananvalinta äiti on sidottu lapsen kanssa.

    Sidoksia nyt on niin moninaisia. Harvoin kuitenkaan tapaa valittavaa mainintaa sidoksesta puolisoon tai työpaikkaan - ne ovat itsestäänselvyyksiä eikä niitä koeta rasitteena vaan positiivisina sidoksina, jotka samalla nostavat naisen statusta, toisin kuin lapsi, jolla ei ole statusarvoa ja jonka avulla ei pysty parantamaan materiaalista elintasoa.

    Muuten olen kyllä sitä mieltä, että kasvua tapahtuu ihmisen elämässä oman oivalluksen kautta, ei välttämättä välittäjää käyttäen. Tämän mallin mukaan lapsi oppii myös huonoilta vanhemmilta. Lyöty lapsi voi oppia senkin, että lyöminen sattuu. Kaikki lyödyt eivät lyö takaisin, eli vinoon kasvu on kai monen tekijän summa.

    En siis tiedä, yhdynkö käsitykseesi siitä, että järjestetyn varhaiskasvatuspiirin ulkopuolelle jäävillä olisi huonommat kortit kädessään.

    VastaaPoista
  3. Ihan hyvä huomio. Tarkoitukseni ei ollut vihjata, ettäkö perheenjäsenet olisivat toisilleen riippakiviä, vaan että ihminen saattaa kaivata monenlaista olemista. Ihanteellisesti kai perheessä kasvatetaan sen jäsenten välille siteet, jotka eivät tunnu kiristävän. Tämä ei kuitenkaan aina ole itsestäänselvyys.

    Toivon kovasti, ettei tämän 'varhaiskasvatuksen' ulkopuolelle jääneellä ole kehnommat kortit käsissään. Paljon arvovaltaa kantavaa peliä voi kuitenkin olla vaikea olla pelaamatta.

    VastaaPoista
  4. Siis toivon, ettei tämä mene nyt jankkaukseksi, kun sanon vielä, että eihän lapsen kanssa olo sulje pois monenlaista muuta oloa, ainakaan muutamaa vuotta pidemmäksi aikaa. Kiinteän symbioosin aika on käsittääkseni kolme neljä vuotta, jolloin sidos väljenee huomattavasti. Aikansa kutakin.

    Jos isät ottaisivat osan tästä ajasta kontolleen, tuo varhainenkaan sidos ei olisi niin tiukka. Onhan kaikilla lapsilla isä.

    Jos nainen on tehnyt lapsen isälle, joka on niin tollo, ettei välitä olla lapsensa kanssa, syyttäköön itseään. Tuollaiset ennusmerkit ovat kyllä nähtävissä hyvissä ajoin.

    Jos asioihin halutaan muutosta, voidaan kai miettiä, miksi kasvatus on eriytetty ammattilaisille.

    VastaaPoista
  5. Iines:"Jos isät ottaisivat osan tästä ajasta kontolleen, tuo varhainenkaan sidos ei olisi niin tiukka. Onhan kaikilla lapsilla isä.

    Jos nainen on tehnyt lapsen isälle, joka on niin tollo, ettei välitä olla lapsensa kanssa, syyttäköön itseään. Tuollaiset ennusmerkit ovat kyllä nähtävissä hyvissä ajoin."

    No huh huh! Minä väitän kyllä erittäin voimakkaasti, että olet väärässä tai ainakin kirjoituksesi asenne on negatiivinen isiä kohtaan. Kyllä suurin osa isistä haluaakin olla ja onkin lastensa kanssa niin paljon, kuin aika sallii. Laki on epäreilu ja syrjivä isiä kohtaan, esim. isyyslomien suhteen ja asenteet vielä vanhanaikaisia, mutta minäkin tunnen paljon miehiä, jotka ovat käyttäneet vanhempainloman tai kotihoidontuen, kun äiti on mennyt töihin äitysloman jälkeen.

    Ei voi sanoa, että ihmisistä tietää kaiken etukäteen, esim. miten he reagoivat riitatilanteissa ja kuka käyttää lapsia aseena riidoissa, kuka ei esim. eron jälkeen tapaa lapsiaan ollenkaan tai pitkään aikaan, tai syitä näihin asioihin. Ihmiset saattavat käyttäytyä täysin odottamattomasti ja yllättää kaikki läheiset tempauksillaan. On kyllä raakaa syyllistää naisia siitä, että ovat "hankkineet lapsen miehelle, joka ei välitä olla tämän kanssa".

    On myös naisia, jotka estävät isältä lasten tapaamisen. Moni äiti on manipuloinut lapsensa tämän isää vastaan tai nyhtänyt isältä rahaa, mutta ei antanut tavata lasta.

    Ylläolevassa kommentissa vedetään kyllä mutkia suoriksi melko rankasti.

    Kaikilla lapsilla ei ole isää. Onko sellainen isä, joka ei tiedä lapsestaan, jota on käytetty vain siitosorina tai joka on kuollut? Tai lapsi, joka ei tiedä isästään, jonka äitikään ei välttämättä tiedä, onko hän isätön? Kyllä minusta.Isä on minun käsitykseni mukaan paljon kattavampi hahmo, kuin vain se, jolta on saatu spermaa raskauden alulle panemiseksi.
    -minh-

    VastaaPoista
  6. Minh,

    suotta huhhuttelet, koska selvästikään et lukenut tai halunnut nyt ymmärtää selvää lausettani: jos isä ei välitä olla lapsen kanssa.

    Ei tuo väitä, että isät eivät halua olla, vaan puhuu niistä isistä, joita ei todellakaan näy lapsen ja äidin elämässä.

    Usko pois, heitäkin on, jos lukee naisten kirjoituksia ja tuntee erilaisia ihmisiä. Minäkin tunnen tällaisia isiä ja kokonainen liuta heitä on ollut oppilaitten vanhemmissa.

    Tietenkin tiedän, että suuri ellei peräti suurin osa isistä osallistuu lapsensa hoitoon ja elämään täysin palkein ja halusta. En minä sentään tollo ole, minh, vaikka fossiili olenkin!

    Mitä tulee mainintaasi isyyslomista, niin juurihan penäsin niitä päreessäni. Minusta kun isyyslomista tulee vihdoinkin edes keskustella tosimielessä eikä puhua naurettavista parin viikon lomista alkuunkaan. Pari kuukautta alkuun olisi hyvä ja siitä sitten juttua kehitellääm pidemmäksi.

    Sanot minua raa’aksi syyllistäjäksi. Raakaa tai ei, vastaan sanoistani. Olen sitä mieltä, että niin miehenkipeä ei yhdenkään naisen pidä olla, että antautuu suojaamattomaan yhdyntään miesten kanssa, joista selvästikään ei ole isäksi ja vastuunkantajaksi. Sen kyllä näkee, jos on hiukankin järkeä päässä.

    Minh, tunnut hakevan keppihevoseksesi kommenttiisi kaikki poikkeavat erikoistapaukset ikään kuin ne olisivat mitä vallitsevinta todellisuutta. Tietenkin aina on myös äitejä, jotka estävät isää tapaamasta lapsiaan, aina on orpoja lapsia ja ehkä noita siitosorimiehiäkin jokunen löytyy.

    En epäile tietämystäsi, mutta enhän minä näistä nyt kuitenkaan puhunut, vaan tällä kertaa puhuin isistä, jotka itse eivät välitä olla lapsensa elämässä. Luetun ymmärtäminen hoi!

    VastaaPoista
  7. Osallistun tähän varhaiskasvatuskeskusteluun oman lapsuuteni muisteloilla.

    Olin esikoinen ja äitini lähti heti lyhyen äitiysloman jälkeen töihin, hankkien minulle ja pari vuotta jälkeeni syntyneelle pikkuveljelleni naapurin vanhemman naisihmisen hoitajaksi. Asuimme todella syrjässä, joten yleisiä hiekkalaatikkoja ja niissä kakkuja rakentelevia kavereita ei pahemmin ollut. Oma piha oli ja oma hiekkaranta. Joka viikko kylän talosta toiseen kiersi seurakunnan kerho, jossa tapasimme muita lapsia - yleensä kylläkin taisin leikkiä yksin. Viikonloppuisin näin usein samanikäistä serkkuani ja kesäisin serkkuruljanssi oli aika valtava. Perheessämme oli ongelmia, mutta ne eivät vielä siihen aikaan tuntuneet suurilta, näin muistelisin.

    Joka tapauksessa tämän pienen pohjustuksen jälkeen tahdon sanoa vain sen, että ihan hyvin tällainen varaäitihoitajasysteemi meillä toimi. Emme kasvaneet kieroon metsän keskellä ilman päiväkodin virikkeitä. Hoitotäti luki ja oli läsnä, vei kirjastoautolle ja teki ruokaa. Varmaan aika pitkälle sellasia juttuja, mitä kotona olevat äiditkin tekevät. Oikeastaan vasta ala-asteella tajusin olevani hieman yksinäinen, kouluun saakka asia ei ollut vaivannut. Olin aika ujo mennessäni kouluun, mutta osasin pitää puoliani ja mennä normaalisti muiden mukaan leikkeihin.

    Ei päiväkodissa oleminen jokin ainut mahdollisuus kasvaa kunnolliseksi ihmiseksi ole, vaikka kotona olisikin ongelmia. Lapset ovat toisaalta niin erilaisia, omalle temperamentilleni tällainen ratkaisu oli hyvin sopiva ja ehkä päiväkoti olisi ollut vähemmän sopiva, vaikea tietysti sanoa näin jälkeenpäin.

    En oikein oman ja veljeni kokemuksen valossa ymmärrä sitä, miksi päiväkodissa käyminen antaisi automaattisesti paremmat kortit ihmisenaluan käteen. Hyvinkin vähillä sosiaalisilla kontakteilla voi kuitenkin kasvaa ihan sosiaalisesti valmis ja kelpoinen lapsi, kunhan lapsen kokemus maailmasta on persuturvallinen. Päiväkoditta kasvaminen ei tarkoita automaattisesti syrjääntymistä.

    VastaaPoista
  8. Kotiäidin kokemuksia:

    Olen ollut suurimman osan "urastani" kotiäiti. Halusin hoitaa lapseni itse, jotta heillä olisi onnellinen ja vapaa lapsuus.

    Varsinkin varhaislapsuudessa vapaa leikki ilman ohjelmointia on arvokasta. Lisäksi omien lasten hoitaminen oli minusta luonnollista ja hauskaa.

    Ainoa varsinainen ongelma oli rahapula, kun oli vain yhden ihmisen palkka eikä mitään kotihoitotukia, kuten nyt onneksi on. Olin lisäksi lasten pieninä ollessa opiskelija, ja opintoni kestivät kauan, yhteensä 11 vuotta, kun tein sitä vähitellen.

    Kotiäitinä olo on työlästä, sillä esimerkiksi meidän viiden hengen taloudessa oli paljon töitä, ruanlaittoa ja siivoamista lasten hoitamisen lisäksi. Mielikuvitus joutuu korvaamaan rahan.Vaatteet voi ommella itse, leluja voi valmistaa kotona.

    Lapset oppivat kotona luoviksi ja itsenäisiksi ajattelussaan. Ohjelmaa voi järjestää niin paljon kuin haluaa. Kirjastoista saa kirjoja, voi käydä museoissa, lastenteatterissa, sirkuksessa, mummolassa maalla sekä
    taidenäyttelyissä kaupungissa, voi kuunnella lastenlauluja ja klassista musiikkia. Ulkona voi olla kahdesti päivässä. Korvatulehdus oli täysin tuntematon asia.

    Eräs parhaita asioita oli se, että lapset saivat leikkiä rauhassa. Leikkejä ei tarvinnut purkaa koko ajan. Kerran tapahtui niin, että 3- ja 4-vuotias tekivät eräänä kesänä Suomenlinnassa värikkäistä villalangoista verkoston, joka risteili lastenhuoneessa. Poikamme sanoi aikuisena, että he muodostivat siten tietämättään erään kuvion, joka on matematiikassa keskeinen. Sitä leikkiä kesti pari viikkoa.

    TV hankittiin vasta, kun lapset olivat 6-, 7- ja 11-vuotiaita. Kaikki olivat 3-vuotiaasta asti puolipäivätarhassa ja 4-5 -vuotiaasta asti vieraskielisessä koulussa. Halusimme lasten oppivan jotain, mitä emme osanneet itse heille opettaa - ranskan.

    Välillä mieheni oli neljä vuotta koti-isä ja jatko-opiskelija ja minä elätin perhettä (Lapset pääsivät heti vapaaoppilaiksi, vaikka minulla oli silloin suurempi palkka kuin miehelläni!)

    Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa varaa autoon. Meillä ei ole omistusasuntoa eikä kesämökkiä. Ihminen voi tehdä itsenäisiä valintoja elämässään.

    Kotiäitinä olo oli minulle itselleni hyvin onnellista aikaa. Mieheni pitää tärkeinä niitä vuosia, jolloin hän oli koti-isä. Lapset pitävät lapsuuttaan onnellisena. Tämä on yksi suositeltava tapa elää
    Suomessakin.

    Olin kotiäiti ja vapaa toimittaja myös lasten ollessa murrosikäisiä, sillä halusin heidän säilyttävän äidinkielen ulkomailla asuessa. Siitä olikin kovasti hyötyä, kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden jälkeen.

    Vanhemmat voivat antaa lapsilleen henkisen perinnön, joka on tärkeämpi
    kuin aineellinen perintö.

    Tärkeää on myös se, että lasten ja vanhempien välille syntyy läheinen ja lämmin suhde, joka kestää myöhemminkin. Ihminen tarvitsee omaistensa tukea koko ikänsä, jos ei rahallista niin henkistä.

    Onnellista on, jos kullakin on oman perheen lisäksi muita läheisiä ystäviä.

    VastaaPoista
  9. Hieno Kirjoitus, Anna, kiitos siitä!

    Minusta rikoit mukavasti ennakkokäsityksiä, joita "hyväosaisiin" kotiäiteihin on tapana liittää. Juttusi perusteellahan kyse on elämäntavan ja arvojen valinnasta, ei rahan kasautumisesta yhteen kohteeseen.

    Itse olen aina haaveillut suurperheestä, puutalosta isolla tontilla ja mahdollisimman vapaasta ja luonnonmukaisesta elämästä maaseudulla, mutta lähellä kaupungin kulttuurimahdollisuuksia. Olisin ollut valmis olemaan kotiäitinä ja lasten kanssa heidän varhaisvuotensa. Molemmat, mieheni ja minä, olisimme ehkä tehneet taiteellista työtä ja lapset olisivat saaneet kasvaa mukana kaikessa.

    Vaan harvoin elämä kulkee haavekuvien suuntaan, aina ei omien ihanteittenkaan. Olen oppinut arvostamaan naisen panosta yhteiskunnassa ja ihmettelemään, miksi nainen on niin paljon vähemmän kuin mies. Olen kyllä ylpeä suomalaisesta päivähoitojärjestelmästä, mutta uskallan myösa kritisoida sitä siitä, että se on enemmän materialistisiin arvoihin kuin lapsen sielun ja mielen tuntemukseen perustuva.

    VastaaPoista
  10. Iines,

    haaveilimme mieheni kanssa nuorina siitä, että kummankin meistä olisi ollut mahdollista hoitaa lapsiamme ja olla vain puolipäivätyössä. Miehetkin rakastavat lapsiaan.

    Eiköhän ole nykyään mahdollista hoitaa lapsi kotona tämän ollessa pieni ja siirtyä sitten vähitellen työhön. Jos äidillä on sellainen ammatti, josta ei voi olla poissa kolmea vuotta, voisi isä hoitaa lapsen ne kaksi vuotta. Nythän monet miehet hoitavat lapsia esimerkiksi silloin, kun perhe asuu ulkomailla vaimon työn vuoksi.

    Tarvitaan ennakkoluulottomuutta. Kolme vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä ja merkittävä ajanjakso lapsen elämässä.

    Tämä keskustelu lasten hoitamisesta kotona tai päivähoidossa tuo jostakin syystä mieleen aikaisemman suomalaisen keskustelun imettämisestä. Siihen aikaan, kun lapseni olivat vauvoja, minullekin väitettiin neuvolassa, että on turhaa imettää vauvaa kauan ja suorastaan naurettavaa imettää vuoden vanhaa lasta. Onneksi en uskonut "asiantuntijoita", vaan kuuntelin vaistojani.

    Lapset ovat onneksi niin joustavia ja sitkeitä, että heistä tulee ihan kunnon ihmisiä saivatpa he pulloruokaa tai rintaa ja hoitipa heitä äiti, isä, mummo tai naapurintäti tai päivähoitolan setä.

    Rakkaus on tärkeintä. Kyllä lapsi ymmärtää, että aikuinen tekee sen, mitä niissä olosuhteissa voi. Tämähän on selvää, kun ajattelemme omia vanhempiamme. Tärkeintä ovat olleet hymy ja katse. Niitä muistelemme, olipa äiti ollut kotiäiti tai kodin ulkopuolella töissä käyvä äiti. Ne ovat tärkeämpiä kuin kalliit tavarat, soittotunnit tai ranskankieli.:)

    VastaaPoista