8.7.2007

Elämän elämättömyys?

Syvin, itsenäisin, persoonallisin elämykseni on elämättömyys. Se on minusta tehnyt sekä taiteilijan että persoonalllisuuden. (Aino Kallas)

Koko päivän on satanut. Hesarin sain vielä haettua, ennen kuin hanat aukesivat siinä määrin, että ulos ei ollut enää asiaa. Piha lainehtii lätäköistä. Vettä tulee kaatamalla ja vyöryy alas rinnettä ehtimättä imeytyä maahan matkan varrella.

Rupesin sitten sateen rummuttaessa kattoa löhöämään tuvan vanhassa puusohvassa ja pinosin viereeni muutaman kirjan. Sohva on vanhanaikaisen korkea, ja jalat eivät ulotu lattiaan, kun siinä istuu säädyllisesti. Reuna painaa kipeästi reisiä, ja sohvaan kannattaa siis linnoittautua kunnolla tyynyjen sekaan ja ottaa mukaansa kunnon varustus, jottei heti tarvitse kavuta alas.

Lehteilin puusohvassa makoillen Suomalaisen naisen viisautta
-kokoomateosta ja pysähdyin ylle lainaamaani Aino Kallaksen ajatukseen elämän elämättömyydestä. Onpas Kallas paljaan rehellinen! Hän, jos kuka, on kai elänyt ihmisten mielestä täyttä ja ihanaa elämää eri maissa kuuluisien taiteilijoiden ihannoimana muusana ja kaunottarena, älykkäänä ja hienostuneena taiteilijana itsekin, rikkaan sivistyssuvun jäsenenä. Ja juuri hän sanoo, että ei ole elänyt elämäänsä!

Mietin, miksi elämä olisikaan vain extremessä ja saavuttamisessa, hetkellisessä perillepääsyssä. Miksi se ei olisi yhtä hyvin harmoniassa ja pysähtyneisyydessä, tai pidemmän reitin valinnassa? Usein tunnetaan tarvetta vakuutella, miten vauhdikasta elämää kukin elää. Tuleekohan näkyvien ulkoisten seikkojen arvostaminen siitä, että omaa elämänviivaa piirretään vain huippuhetkien kautta eikä väliaikoja katsota elämiseksi, vaan vain matkaksi kohti uutta huippuhetkeä?

Eikö elämä ole lopulta aika yksinkertainen juttu, vain summa sarjasta valintoja, joita teemme? Lohdullista on tietää, että ihailtu Aino Kallaskin valitsi huippuhetkien sijaan harmonian ja pysähtyneisyyden välttääkseen muutoksia ja pysyäkseen niissä urissa, jotka kehää kiertäessään itse oli polkenut. Voisiko ajatella niin, että elämän elämättömyys se vasta elämää onkin?

Jälkikirjoitus

Tunnen tarvetta lisätä tähän vielä pienen tositarinan elämättömästä elämästä, työtoveristani, jota nimitettäköön vaikka Heliksi. Hän oli juuri eronnut, kun hän tuli kouluumme kielten opettajaksi, kaksikymmentä vuotta sitten. Heli osti pienen kaksion kerrostalosta, hyvältä paikalta, ja hän kertoi remontistaan, kuinka valitsi kaikki sävyt inhoamakseen beigeksi, siis vastoin omaa makuaan, koska aikoi muuttaa aika pian töihin Helsinkiin tai ulkomaille ja tahtoi saada asunnon heti kaupaksi. - Näin se sopii sekä miehelle että naiselle, hän perusteli sävyvalintojaan. Mainittakoon, että Heli on edelleen töissä koulussani, katselee edelleen niitä beigejä seiniä ja kattoja ja inhoaa kaupunkia yhtä paljon kuin muuttaessaan.

19 kommenttia:

  1. "Ja elämä on helppoo
    silloin kun on joku josta pitää kii
    Ei tarvitse mennä nukkumaan
    itkeäkseen itsensä unelmiin"


    http://koti.welho.com/tkrohn/krohn.html

    VastaaPoista
  2. Ja ajattele, miten paljon teemme huonoja valintoja, jotka vaikuttavat vuosia meihin. Sitten on ne hyvät valinnat, jotka saattavat olla hetken mielijohteita, oivalluksia,merkittäviä asioita, joita joku muu voisi sanoa elämättömäksi elämäksi. Kuten niitä huonojakin valintoja.
    Joku voi olla 30 vuotta spurgu, alkoholisti ja elää vielä 30 vuotta hyvää, täyttä elämää. En usko, että mikään on hukkaanheitettyä.
    -minh-

    VastaaPoista
  3. Elämättömyyden tunne liittyy mielestäni onnellisuuden kokemiseen. Se on taas aivan subjektiivista eikä liity elämän kokemusten määrään vaan laatuun. Elämättömyys on surullista ja onnetonta eikä sitä voi oikein kohottaa miksikään ihannemalliksi, tai ehkä vain siten, että haluaa käyttää jäljellä olevat vuodet paremmin, tiedostaa asian ja yrittää vielä: Niin kauan kuin on toivoa, on elämää.

    VastaaPoista
  4. Sinänsä en tahdo puolustella elämätöntä elämää, vaan tahdon lähinnä ymmärtää sitä, koska jonkinlainen elämättömyys, tilaisuuksien karkuun päästäminen on tavallista, tekisi mieli sanoa jopa, että enemmän kuin tavallista. Siinä elämättömyyden asteessa on kyllä eroja.

    Jos joku valitsee yksinäisyyden, se ei ole välttämättä helppo valinta ja kyllä se maksaa yhdet kyyneleet nukkumaan mennessä. Samoin kuin jonkin elämäntavan valinta, olkoon se sitten vaikka spurgun tai absolutistin, voi olla hyvä muille, itselle huono ja aiheuttaa kyyneleitä tai ahdistusta.

    Niinkin voisi ehkä ajatella, että me emme oikeasti valitse, vaan asiat valitsevat meidät.

    VastaaPoista
  5. Niinkin voisi ehkä ajatella, että me emme oikeasti valitse, vaan asiat valitsevat meidät.

    Tai jos me emme hoida asioitamme, niin asiamme hoitavat meidät.

    VastaaPoista
  6. Juuri tätä tarkoitin. Ihminen ajelehtii kuin lastu laineilla.

    VastaaPoista
  7. Näin eilen telkusta Lilja 4 - everin. Lilja ei keiku laineilla, vaan kokemuksensa mukaan ei luota aikuisten maailmaan, vaan omaan sisäiseen rakkauden kaipuuseen. Elokuvan lopputulos ei lyö päin naamaa, vaikka tyttö pääsikin taivaaseen (kerrostalon tasakatolle) pelamaan korista "pettämänsä" pikku Volodjan kanssa. (Maaginen realismi kutistuu postmodernissa belle epoquen kiiltokuviin.)

    Ehkä olen nyt kovin tunteellinen. Tämä leffa teki vaikutuksen.

    VastaaPoista
  8. Uskon että teki, onhan leffa kiistatta kaikkien arvioitten mukaan jopa yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Elämätön elämä - sellainen siinä taisi olla konkreettisestikin. Ja tämä höpinä täällä on vain henkistä. :)

    Harmittaa vaan, että matkatelkustani ei näy nykyään yhtään kanavaa - antenni on hajonnut. Olisin tahtonut katsoa tuon filmin, jota en ole vielä nähnyt.

    VastaaPoista
  9. Palaan vielä hetkeksi Perustulon kommenttiin siitä, mitä elämättömyyden tunne on, niin laittamattomasti se on sanottu:

    Elämättömyyden tunne liittyy mielestäni onnellisuuden kokemiseen. Se on taas aivan subjektiivista eikä liity elämän kokemusten määrään vaan laatuun.

    Näinhän se menee. Kaikki voi olla ulkoisesti rikkaan ja runsaan näköistä, kuten Aino Kallaksella. Kuitenkaan annit eivät tuo sisäistä tyydytystä, koska kaipaa jotain muuta, kuten nyt vaikkapa Kallas kaipasi esimerkiksi Eino Leinoa, virvatultaan.

    Kuinkahan moni elämässään menee virvatultensa perään, antautuu elämään elämäänsä? Miksi tuntuu kuin se olisi poikkeus? Ja miksi tuntuu, kuin elämän elämättömyys olisi vain kupla ja kliseinen sanonta, ei paradoksi? Eihän elämätöntä elämää ole olemassakaan, sillä pieni ja hiljainen elämä on yhtä arvokasta kuin sellainen, missä edetään purjeet lepattaen. Se voi olla suurempaakin.

    VastaaPoista
  10. Niin, ja elämää se on kaikki, niin kauan kuin henki pihisee käyttipä tuon ajan sitten kaikenmaailman kissanristiäisissä juoksemiseen ja smalltalkkiin, tai toistaen päivästä toiseen samoja rutiineja.
    Kenen lanseeraama tuo sanapari elämätön elämä alunperin lie?

    Ihmisen pitäisi elää (viisaampien mielestä) siten, että varsinkin valintatilanteiden edessä pitäisi kysyä itseltään tahdonko, vai enkö tahdo. Ja valita aina sen mukaan.
    Sitä ennen pitää eri vaihtoehdot: onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet keskustella itsensä kanssa perusteellisesti, vaikka paperille listaten.

    No, emme taida aina voida noudattaa kirjaimellisesti edellistä ohjetta.
    On lukemattomia asioita joissa on pakko luovia, tehdä kompromisseja.
    Vaikka kuinka haluaisi tahtoa miljonääriksi, pelkkä tahto ei ihan aina auta.

    VastaaPoista
  11. Ja vaikka tietää mitä tahtoo, osaa valita lukemattomista vaihtoehdoista, silti se ei ole vielä tae tyytyväiseen, onnellisuuteen.
    Aina on olemassa tuntemattomia tekijöitä, ulkopuolisia yllätyksiä vaikka kuinka tietäisi miten itse haluaa elämällään tehdä.

    VastaaPoista
  12. siinä näkijä, missä tekijä10 heinäkuuta, 2007 00:40

    Vroooooooooom! Nirsk! Pam! Kolinkolin! Köpiten köpiten. Tissuntassun.

    VastaaPoista
  13. Jonkinmoisesta kolaritilanteesta kai edellä on kysymys :D Liekö moottoripyörällä jotakin tekemistä tässä kuvauksessa!?

    VastaaPoista
  14. Sohvan jalat todennäköisesti yltävät lattiaan,siinä istujalla eivät aina.

    VastaaPoista
  15. Sohva on vanhanaikaisen korkea, ja jalat eivät ulotu lattiaan, kun siinä istuu säädyllisesti. (Iines)

    Sohvan jalat todennäköisesti yltävät lattiaan,siinä istujalla eivät aina.(Anonyymi)

    Virkkeessä on kolme lausetta, joiden suhdetta kannattaa tarkistella, jos kokee jalkojen viittaussuhteen ongelmaksi. Virke on nimittäin oikein, vaikka anonyymin ajatuskin on ymmärrettävä.

    Viimeinen lause kun siinä istuu säädyllisesti alistuu nimittäin sitä edeltävälle päälauseelle jalat eivät yllä lattiaan. Niillä on siis kiinteä symbioosi. Jalat viittaa siis selkeästi istujan jalkoihin.

    Jos anonyymi haluaa varmuuden jalkojen haltijasta, tulisi hänen sijoittaa osoittava pronomini "sen" jalkojen eteen, jos tahtookin jalkojen viittaavan sohvaan. Eli näin: Sohva on vanhanaikaisen korkea, ja sen jalat eivät ulotu lattiaan, kun siinä istuu säädyllisesti. Muussa tapauksessa virkkeellä on varsin proosallinen merkitys.

    VastaaPoista
  16. Kun tuon Anonyymin tekstin (Sohvan jalat todennäköisesti yltävät lattiaan,siinä istujalla eivät aina.) Sohvan ottaa elämän vertauskuvana niin lausehan on himpskatin hiano.

    VastaaPoista
  17. Onhan se, mutta silloin pitäisi kait ottaa sana todennäköisesti pois, niin ilmaisu olisi aforismi.

    Juuri tuon sanan käyttö paljasti mielestäni anonyymin asenteen. :)

    VastaaPoista
  18. Kylläpä tuntui tutulta Kallaksen siteeraus.

    Kirjoitin asiasta blogiini tänään.

    VastaaPoista
  19. Juttusi linkin takana oleva runosi oli hyvä ja voimakas! Aistillinen kuin mikä. Tykkäsin kovasti.

    Kiitos linkkauksesta, Heidi!

    VastaaPoista