30.1.2007

Uni, minä ja Kjell Westö

Olen viime vuosina nähnyt öisin vain nonstop-unia, katkonaisia pätkiä, joita en aamulla muista; muistan vain sen, että joitain lyhytkuvia unessa vilahteli. Olen hämmästellyt, kun olen lukenut blogeista pitkiä ja täsmällisiä unikuvauksia. Tänään heräsin kuitenkin helpottuneena, kun havaitsin pitkän ja selkeän painajaismaisen uneni olleen vain unta.

Uni saattoi tulla eilisestä Rikos ja rangaistus -kirjoituksesta, sillä tein unessa rikoksen, jota en ilmoittanut poliisille ja mietin Raskolnikovin tavoin, pystynkö elämään loppuelämäni asia tunnollani.

Jätin nimittäin vauvani johonkin kuoppaan tai pitkulaiseen ojaan, jonne se minulta putosi. Vauva oli ehkä viiden sentin mittainen, oikeastaan vasta sikiö, joka oli riippuvainen hoivastani. Se lipesi sylistäni ja etsin sitä ojaa hapuillen, mutta en löytänyt. Viereeni tupsahti Kjell Westö, joka sanoi, että vauvan katoamisesta pitäisi ehkä ilmoittaa poliisille. En pystynyt puhumaan - unessakaan - ja Kjell sanoi soittavansa puolestani. Odotin ja tuskastuin, että lapsi kuolee kohta, ellei se pian löydy. Kävi ilmi, että Kjell ei ollutkaan saanut soitetuksi ja minun piti vain lähteä pois. Tai minä siis lähdin pois, ei pitänyt, olisinhan voinut jäädä sinne. Tässä vaiheessa tiesin, että olin tehnyt rikoksen, kun annoin lapseni kuolla. Kuljin eteenpäin ja kahlasin jossain ja odotin bussia tyttäreni kanssa. Häpeäni ja pelkoni oli suuri tyttären edessä, ja muiden ihmisten. Kukaan ei tiennyt, että olin hylännyt lapseni kuolemaan ja pelkäsin vain, koska poliisit seisovat ovellani ja tyttäreni saa tietää, että hänen äitinsä on tehnyt kauhean teon. Tähän ansaittuun häpeään heräsin siis helpottuneena.

Niin, mistä Kjell Westö tuli uneeni? Minäpä kerron, sillä tiedän sen. Luin nimittäin eilen juuri tullutta Yhteishyvää (2/2007), jossa Westö kolumnoi. Ihmettelin, lukeeko Westö kenties minun blogiani. Joulukuisessa jutussani Muuttuuko ihminen esitin nimittäin saman kysymyksen kuin Westö tuoreessa kolumnissaan, samoja esimerkkejä käyttäen. Rinnastin Saddamin hirttämisen samaan aikaan näytettyyn Helen Mirrerin tähdittämään Elisabet I-televisioelokuvaan ja sanoin, ettei ihminen ole muuttunut 500 vuodessa ollenkaan. Westö rinnastaa myös Saddamin ja näytetyn Elisabet I-elokuvan ja sanoo saman lausahduksensa samoin: emme ole kehittyneet neljässäsadassa vuodessa ollenkaan. (Westö laskee ajan Elisabetin kuolinvuodesta, minä syntymävuodesta + pyöristys.)

Ihmeellisiä ovat unen tiet. Mutta tuo oma uneni jää minulle käsittämättömäksi, ellei joku lukija osaisi sanoa siitä jotain. Mitä uni voisi merkitä? Mitä toiveita tai pelkoja se voisi kuvastaa?

(Maalaus Gustav Klimt, yksityiskohta teoksesta)

29.1.2007

Väkivallan kokemisesta

Huojuvan talon keskustelussa mm. Obeesia ja Anita Konkka sanovat, etteivät voineet katsoa juuri uusintana näytettyä tv-näytelmää sen hurjan väkivallan vuoksi. Aviomies hakkasi vaimoaan sekä nyrkillä että avokämmenellä, kuristi ja uhkasi aseella, ei antanut ruokarahaa, pilkkasi ja nauroi, alensi ja nöyryytti. Pienet lapset olivat siinä jaloissa kokemassa kaikkea, ja poika sai myös maistaa isän nyrkkejä verissä kasvoin äitiä puolustaessaan.

Mietin miksi voin katsoa tätä, mutta en voi katsoa monien muiden elokuvien väkivaltaisia silpomisia ja lyömisiä, vaan käännän nopeasti kanavaa, koska tulee fyysisestikin paha olo järjettömien raakuuksien edessä. Mietin sitäkin, miksi eläimiin kohdistuva julmuus saa minut poikkeuksetta itkemään, mutta tämä Jotunin draaman väkivalta ei. Katsoin kohtaukset kääntämättä katsettani pois, oletettavasti kylläkin järkyttynein ilmein.

Mietin sitä, koinko Jotunin väkivallan jotenkin perusteltuna. Tarkoitan tällä kysymystä siitä, perusteliko väkivalta näytelmässä miehen hulluuden ja pahuuden ja naisen uhriksi heittäytymisen. Näinkö hakkaamisen tapahtumana, jota nainen tarvitsi havahtuakseen todellisuuteen ja arvottomuuteensa tuon ajan yhteiskunnassa ja omassa perhehelvetissään? Näinkö, että kirjailijan tarvitsee näyttää tämä väkivalta, jotta ihmisten silmät avautuisivat ja he näkisivät pinnanalaisen totuuden. Kenties. Sen sijaan järjetön väkivalta elokuvissa on vailla funktiota, sillä ryöstöt ja rahan vuoksi tapahtuvat murhat eivät minun maailmassani perustele väkivaltaa. Eikä pelkkä rakkaudenkaan vuoksi tapahtuva väkivalta perustele olemassaoloaan millään tavoin, sillä rakkaus voi olla myös itsekästä.

Muistan kun aikanaan keskusteltiin Kummisetä-elokuvan tai Kellopeli appelsiinin väkivallasta, jonka näyttämiselle elokuvassa hyristiin kriitikko- ja ns. älykköpiireissä yleisen hyväksyvästi. Perusteluna käytettiin kliseistä ja löysää tokaisua, että koska yhteiskunta nyt on niin väkivaltainen, niin todellisuus pitää näyttää sellaisenaan. Minusta tämä oli samalla käsiennosto ja järjettömän väkivallan hyväksymisen allekirjoitus. Elokuvissahan herkuteltiin kohtauksilla, joille ei löytynyt muuta kuin typerän ja aivottoman julmuuden funktio.

Mietin sitäkin, löytyykö esimerkiksi Dostojevskin Raskolnikovin väkivallanteolle perusteluja, koska sekään ei kauhistuttanut rivejä lukiessa tai elokuvaa katsoessa. Perusteliko köyhän Raskolnikovin puhdas eettinen hyve, halu auttaa perhettään, hänen tekemiään kirvessurmia? Vai tekikö sen moraalinen pohdiskelu ihmisyyden rajoista, tosin niiden venymisestä eläimelliseen suuntaan? Myöhemminhän viattoman Sonjan vaikutus Raskolnikoviin puhdisti loputkin murhateon rippeet.

Kun kuvataan ihmismielen syvyyttä, sen demonisiakin ulottuvuuksia, sieltä löytyy varmaan aineksia niin hyvään kuin pahaankin, ja näiden ulottuvuuksien esilleotto antaa väkivallanteolle motiivin, joka auttaa näkemään rikosten taustaa ja taiteilijan mission. Totuus on se, että rikos kutistuu huolimatta kauheudestaan ja inhimillisistä kärsimyksistä, joita se aiheuttaa. Jos ihminen ymmärtää hyvää, tulisiko hänen ymmärtää myös pahaa? Voitaisiinko pahan vaikutukset näin paremmin torjua?

Tämä on retorinen pohdiskelu, joka ei tarkoita sitä, että pahaa tulee missään oloissa hyväksyä. Ydin on siis kysymys siitä, löytyykö selitys väkivallan kokemiseen taiteessa nimenomaan siitä, miten taiteilija onnistuu perustelemaan väkivallan käyttönsä luomuksessaan. Ei niin, että lukija tai katsoja pitäisi väkivaltaa hyväksyttynä, vaan niin, että hän kuitenkin armahtaisi väkivallanteon osapuolet ja näkisi teon taakse.

28.1.2007

Huojuvat talot

Seurasin Teema-kanavalla taas kertalleen uusittua Huojuvaa taloa, joka on tehty Maria Jotunin postuumin romaanikäsikirjoituksen pohjalta. Viimeinen jakso näytettiin eilen, ja seuraamista haittasi pahasti epäsäännöllisinä aikoina näytetyt jaksot. Pari jaksoa meni sivu suun, mutta olen nähnyt elokuvan kahdesti ennenkin.

Jotunin kieli soi korviini hyvin shakespearelaisittain, sointuvana, aforistisena ja väkevänä, enkä voi olla ihmettelemättä sitä seikkaa, miksi Jotunin kohdalla on aina korostettu sanaa naiskirjailija, samoin kuin Minna Canthinkin, joka oikeasti on kyllä tehnyt miehen työn sanataiteellaan ja aatteillaan, niiden murtamisella läpi ennakkoluulojen ja keskiaikaisen pimeyden. Asetan Jotunin arvossa Eino Leinon ja Canthin Aleksis Kiven rinnalle, kyvyssään sytyttää sanojen virta ja raivata tietä uudelle.

Siinä missä Leino huokaa kaihossaan elämän lyhyyttä tai krapulaisen lemmentuskiaan, Jotuni ja miksei Canthkin huokaa konkreettisemman ikeen, miehen ja miestä suosivien lakien alla. Jotunin naiselle aukeaa uusi elämä vasta miehen luhistuttua, itsellisyyden ja omanarvontunnon nousun myötä, kun taas Leinon uusi elämä on aina uusi nainen ja uusi rakkaus. Dramaattisia asioita kaikki, mutta mies on kirjallisuudessa kuningas, Leino runouden ja Kivi proosan, Jotuni ja Canth ovat vain naiskirjailijoita, jotka ovat juhlapuhetasolla merkittäviä, mutta eivät pitkään esimerkiksi oman liputuspäivän ansainneita. Tosin maaliskuun yhdeksännestätoista päivästä on tänä vuonna vihdoinkin tulossa Minna Canthin ja tasa-arvon päivä.

Elmiina kirjoittaa blogissaan, että Huojuvalla talolla on onnellinen loppu. Onkin siinä mielessä, että nainen pääsee vapaaksi väkivaltaisesta miehestään. Minua jäi kuitenkin mietityttämään naisen pojan, Pojun loppusanat, kun hän katsoi samalla ikään kuin kauas tulevaisuuteen: "Minä opin vihaamaan. Minä vihaan..." Ikään kuin isä olisi jo valmiina Pojun sisällä. Äiti maksoi kalliin hinnan pitäessään huojuvaa taloa yllä viimeiseen asti.

(Valokuva Jan Fikacek)

27.1.2007

Vanhemmuus kateissa?

Aikamoinen älämölö on noussut Opettaja-lehden päätoimittajan, Hannu Laaksolan pohdiskeluista siitä, tulisiko kouluihin palkata turvamiehet opettajien ja oppilaiden fyysiseksi turvaksi.

Selasin maan antoisinta keskustelupalstaa, Helsingin Sanomien Keskustelut-foorumia, jossa asiasta oli värikäs keskustelu. Turvamiesajatus koetettiin osittain tyrmätä ennakkoluuloisten intohimojen saattelemana. Tosin maltillisen perusteltuja kannanottoja taitaa olla enemmän - kaikkea en ole ehtinyt lukea, mutta tunteiden kuumentamat heitot erottuvat tietysti aina näkyvämmin.

Turvamiehet nähtiin mm. lihaskimppuisina väkivallan lietsojina, jotka lisäävät yhteiskunnassa muutenkin rehottavaa valvontaa ja kontrollia. Tilalle tarjottiin mm. tällaisia ratkaisuja: kameravalvontaa, seurantaranneketta riehujille, perheneuvojia kouluihin, opettajiksi vahvoja yksilöitä ja miehiä eikä hysteerisiä pieniä naisia, hyssyttelyn lopettamista ja niska-perseotteen harjoittelua, talonmiehiä kouluihin, vanhemmille ravitsemusvalistusta, koska lapset ovat aliravittuja. Nämä keinot kahdelta ensimmäiseltä sivulta, joten niitä riittää, kun tällä hetkellä keskustelua taisi olla jo kaksitoista sivua.

Itse en pidä turvamiesten tuloa kouluun pahana, päinvastoin. Jotain pitää tehdä parempia aikoja odotellessa. Kestää ehkä ikuisuuksiin saada vanhemmat tajuamaan vastuunsa jälkeläistensä hyvinvoinnista. On mielestäni turha syyttää yhteiskuntaa, joka vaatii 12-tuntisia työpäiviä. Jokuhan niihin näyttää aina suostuvan lisätienestien toivossa.

Oma elintaso on myös valintakysymys. Asua voi muuallakin kuin pääkaupunkialueella - sinne ongelmat ovat tutkimusten mukaan kasaantuneet - jossa asunto maksaa käsittämättömiä summia asunnon kokoon, laatuun ja ympäristöön nähden. Asumisen hinnalla maksetaan lapsen hyvinvointia, ja samalla tarjotaan hänelle kasvuympäristöksi turvaton ja yksipuolinen kaupunkiympäristö, kenties betonilähiö, jossa virikkeet haetaan ostetuista harrasteista - kenellä niihin on varaa.

Aika järkyttävää on lukea Viikin normaalikoulun nuorten opettajien kertomusta siitä, miten lasten rajuus on lisääntynyt ja miten jokuset eivät yksinkertaisesti tiedä sitä, että toista ei saa lyödä. Kun opettaja menee väliin, sattaa riehuja potkaista päällään opettajaa leukaan. Itse muistan omalta uraltani tapauksen, jossa ovi oli irrotettu saranoiltaan, kun menin luokkaan. Sain painavan oven osittain päälleni, mutta valppauteni ansiosta pääsin pois kaatuvan oven alta. En puhunut tapauksesta kenellekään, koska häpesin sitä, että ovi oli irrotettu minun tuntiani varten. Toisen kerran tuolillani oli nasta ja se todella pisti minua pakaraan, kipeästi. Siitäkään en tietenkään puhunut kenellekään, koska vian täytyi olla minussa. Eihän hyvän opettajan tuolille panna nastaa.

Osaan eläytyä hyvin siihen edelleen vallitsevaan opettajan tunteeseen, että opettaja on todella yksin ongelmineen, ajattelee ensimmäiseksi sitä, että ongelmat ovat hänen vikansa, hän ei osaa hoitaa tilannetta. Vanhemmat ovat mestareita syyllistämään opettajaa, ja mikä pahinta, myös rehtori ja kollegat. On kunnia-asia osata "pitää kuri" luokassa, ja siksi ongelmista ei aina puhuta, vaan kärsitään yksin. Sääliksi käy opettajaparkaa, joka ei aina tajua, että kyseessä ovat työsuojelulliset asiat. Kenenkään ei tarvitse tulla lyödyksi tai haistatelluksi työpaikallaan, työtään tehdessään. Eikä kenenkään pitäisi joutua altavastaajaksi selvitellessään itsestään riippumattomia riehuntakohtauksia.

(Maalaus Nick Feldaeff)

25.1.2007

His Master's Voice?

Kun puu kaatuu metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Onko ääni olemassa ilman kuulijaa, kirja lukijaa, taulu katsojaa, esitys ilman yleisöä?

Eihän värikään ole olemassa ilman valoa, joten voiko olla varma, että kirja ilman lukijaa on olemassa, sillä eikö kirja ole osa tapahtumaa, jossa sen funktio on luettavaksi tuleminen samoin kuin sinfonian funktio on kuulluksi tuleminen? Voiko esinettäkään olla ilman funktiota? Ikiliikkujan funktio on liike, kynän funktio on avustaa ihmistä ilmaisemaan ajatuksiaan ja sängyn funktio on sallia leposija ihmisen uupuneelle keholle.

Olen aina ajatellut niin, että kirja on osa vuorovaikutuksellista tapahtumaa, eli se on kirja vasta lukijan kädessä. Sinfonia on sinfonia vasta yleisön kuullessa sen, joten ajattelen myös niin, että metsässä kaatuvasta puusta ei kuulu ääntä, koska äänen funktio on kuulluksi tuleminen.

Näihin ajatuksiin juohduin keskustelun kautta, jossa Anna Amnellin kanssa oli puhe siitä, ettei ole oikeastaan tärkeää, mitä Norman Rockwell kuvallaan mahdollisesti tarkoitti, jos nyt tarkoitti ylipäänsä mitään. Taideteoshan alkaa elää omaa itsellistä elämäänsä sen jälkeen, kun taiteilija on sen julkisuuteen päästänyt. Kaikki tulkinnat ovat oikein, eikä taiteilijan mahdollisella tarkoitteella tarvitse olla merkitystä. On jopa mahdollista, että luomuksen kokija "tietää" paremmin kuin tekijä itse, koska hän näkee etäämpää ja voi muodostaa kokonaiskäsityksensä objektiivisemmin. Millään luomuksella ei voi olla vain yhtä tarkoitusta, jota kokijat sitten usein hieman briljeeraten arvailevat.

Omistaako tekijä siis teoksensa? Minusta ei. Kun hän on sen tehnyt ja luovuttanut ihmiskunnan aarteeksi, yhteiseksi pääomaksi, se on poisannettu, avoin kaikille tulkinnoille ja jopa väkivallalle ja väärinkäytöksille, kuten Anna Amnell toteaa. Tekijä omistaa korkeintaan juridisen etuoikeuden hyötyä teoksestaan taloudellisesti. Tähän pykälät nojaavat, ja muuhun niistä ei ole kuin materiaa puolustamaan. Itse taideluomus elää kaikkien pykälien yläpuolella, ihmisten mielissä. Onhan Blogistankin täynnä Olen rikollinen -tarroja. Tämä arkinen esimerkki todistaa sen, että tekijä oikeasti ei voi omistaa teostaan, kun hän sen on käsistään päästänyt.

PS Vinkki: Sivu päivässä on olemassa!

23.1.2007

Näki kauhut kaikkialla?

Ajallemme on tyypillistä pedofiilikauhu, tuntuu että pedofilia on lisääntynyt, vaikka se voi johtua siitä, että aiheesta puhutaan enemmän kuin ennen. (maalainen)

Viime viikonlopulla, kun blogini alemmissa jutuissa käytiin kiihkeää keskustelua lähinnä minun persoonastani, suunnittelin laittaa tämän kuvan pikkutytöstä ja vanhasta miehestä, joka kaupitsee hänelle nukkea. Nukke näyttää vanhan miehen omalta kuvalta, vaikka sillä on hame päällä. Ajattelin tehdä kuvasta testin ja kysyä, mitä näette kuvassa. Voisin tehdä sen nyt, kun luin sattumoisin yllä mainitussa blogissa ja sen viittausblogeissa käytyä keskustelua, joka myös läheni henkilökohtaisuuksiin menemistä, niin kuin minunkin blogissani. (Mikä meitä blogisteja nyt muuten vaivaa, kun ei ole liikaa hellettäkään - siellä täällä höyryää ja päästellään paineita niin että roikaa, lyödään ovia kiinni ja varmaan myös ollaan pahoilla mielinkin.)

Mutta siis, mitä kuvassa on?

(Maalaus Norman Rockwell)

22.1.2007

Sukset ristissä

Iineksellä on herkästi hankalaa, todisteltiin edellisen juttuni kommenttiloorassa. Että on sukset ristissä milloin kenenkin kanssa. Totta vieköön! Nytkin on skismaa erään kirjakaupan edustajan kanssa, jolle olen lähetellyt reklamaatioita yhden jos toisenkin. En mitenkään pysty sauvomaan yhtä latua kirjakerhon kanssa, vaikka itse Jörn Donner on sitä mainostanut.

Liityin kerhoon vuosi sitten, lähinnä tarjouskampanjan sisäänvetämänä. Eurolla kuusi kirjaa (+ kestojäsenyys ja vähintään viiden normaalihintaisen kirjan tilaus tai muuten tarjouskirjoista joutuu pulittamaan normaalihinnan), jokin tällainen se koukku oli. Tilasin muutamia taidekirjoja, maailmanhistoriaa, Kama Sutran ja muistaakseni yhden romaanin.

Huomaan, että eniten olen viihtynyt Kama Sutran kauniiden kuvien parissa. Modernin taiteen opus oli aika nopeasti katsottu enkä ole siihen palannut. Kuvakirja von Wright-veljesten lintutauluista tuotti pettymyksen, koska kauniita kuvia, mm. Taistelevat metsot, oli halkaistu sijoittamalla ne tökerösti kirjan koko aukeamalle! Jos olisin tiennyt tämän, en konsaan olisi ostanut kirjaa.

Maailmanhistoriasta olen pyrkinyt lukemaan joka päivä yhden luvun, mutta nyt olen kyllästynyt ja lopettanut tämän amerikkalaisen sillisalaatin lukemisen, koska mitään ei jää mieleen, kun tapahtumat ja asiat esitetään irrallisina, yhteenvedot ja suuret linjat puuttuvat. On vain parin sivun mittaisia syväkurkistuksia eri aiheisiin. Esimerkiksi Varhaisaikojen Eurooppa on mahdutettu yhteen tekstisivuun ja yhteen karttasivuun. Teksti vastaa pikkiriikkistä kirjasinkokoa 8 tai korkeintaan 10, eli sitä ei normaalinäköinen lue vaivatta. Tämän olisi nähnyt heti kirjaa selatessaan. Miksi kirjaa ei panna mainokseen avattuna vaan aina kuvataan mitäänsanomaton kansi?

Vielä ärsyttää kirjakerhojen teosten kliseinen lajittelu miesten ja naisten kirjoihin. Miehille on kotimaisia dekkareita ja veijariromaaneita (Mäki, Joensuu, Tervo, Paasilinna) ja naisille askarekirjoja ja romantiikkaa ja jännitystä, kuten Patricia Cornwellia, Enni Mustosta, Catherine Cooksonia, Tuija Lehtistä, Diane Gabaldonia, Utrion historiallisia tarinoita . Joukossa on kyllä myös painavampaakin ja uudempaakin antia kuten Härköstä, Hämeen-Anttilaa ja joitakin uunituoreita opuksia, samoin Finlandia-palkinnon saaja näyttää aina olevan tarjolla. Pääpaino on kuitenkin viihdepuolessa, ja kirjojen mainoskuvat isoja ja näyttäviä.

Yksi ryhmä on, joka kirjakerhosta valitettavasti puuttuu kokonaan, ja se on kaiken ikäinen klassikkokirjallisuus, jonka edullisista tarjouksista elättelin toiveita liittyessäni kerhoon. Lisäksi poissaolollaan loistaa täydellisesti suosikkini runous, lukuunottamatta joitain Arno Kotron tai Tommy Tabermannin CD:lle lausumia omia runojaan.

Tänään tulleen jäsenlehden mukaan tammikuun kirjatarjous on Helpot huonekasvit ja aion palauttaa sen, koska olen aktiivinen puutarha-alan harrastaja. Ei kiinnosta yhtään helppous-näkökulmasta valitut kasvit, vaan jopa ärsyttää, hankala kun olen. Oletan lisäksi tekstin olevan samanlaista pientä pränttiä kuin historiaopuskin. Tekijä on jälleen amerikkalainen, kuinkas muuten. Mitenkähän amerikkalainen kasvivalikoima soveltuu suomalaisiin kaamosajan pirtteihin? Kuukauden vaihtoehtokirjana on Stefan Einhornin Aidosti kiltti. Teos on kuulemma kansantajuinen ja keskustelua herättävä ja sisältää ilosanoman katkeruudesta luopumisen vapauttavasta vaikutuksesta, jolloin voi elää täyspainoista elämää. Pitäisikö minun tilata tämä? Vissiin.

Mainittakoon lopuksi, että kirjakerhon palvelukin onnahtelee. Viimeksi joulukuussa postista tupsahti aatonaatonaattona uusin Vares, vaikken ollut saanut edes siitä kertovaa jäsenlehteä. Kiireesti postiin jouluruuhkaan palauttamaan, koska en saa tätä lajia luetuksi pakotettunakaan. Sitten taas toinen kesällä tilaamani kirja ei ole saapunut tähän päivään mennessäkään.

Kirja pitää saada tuntea käsissään ennen ostopäätöstä. Sitä tulee saada selata, jotta näkee onko teksti tarpeeksi suurta luettavaksi. Pitää saada katsoa, miten taidekirjojen kuvat on sijoitettu. Onko ne raiskattu halkaisemalla ne aukeamalle? Onko sidonta tiukka ja jopa niin ahdas, että on vaikea saada tekstiriviä kokonaan näkyviin? Varmistaakseni tämän aion ostaa seuraavan kirjani kirjakaupasta ja hankkiutua eroon kirjakerhosta, kunhan keksin, mistä voin tarkistaa, joko olen tilannut viisi normaalihintaista kirjaa. Ellen ole, minun olisi maksettava nuo euron kirjat oikean hinnoittelun mukaan ja se olisi paljon. Niin, se seuraava kirja jonka ostan oikeasta livekirjakaupasta on muuten Helena Anhavan Toimita talosi. Muistijälkiä.

18.1.2007

Sananen positiivisesta elämänkatsomuksesta

Olen tässä mietiskellyt blogijuttujeni rataa, kun muuan lukija tupsahti blogini ovesta sisään ja sanoi, että täällä on huono ilmapiiri. Hän oli osunut blogiini pitkästä aikaa, kun taas Anonymous oli osunut blogiini sattumalta pitkästä aikaa, mutta kertoi lähtevänsä tarkoituksella. Hän myös toivotteli kaikille hyvää iineksetöntä elämää sivupalkissa olevan viikon ikkunamietteen sanoin.

Kummallista, että en koskaan huomaa itse negatiivista ilmapiiriäni, ennen kuin positiivisen elämänkatsomuksen omaavat henkilöt astuvat pitkästä aikaa tai sattumalta - tämä hieman vaihtelee - kynnykseni yli.

Mitä siitä tulisi, jos kaikki olisimme samanlaisia? Eikö se olisi aika mekaanista ja tylsää? Mahtaisiko maailma radikaalisti parantua, jos tunneasteikosta olisi käytössä vain heleät sävyt ja positiivinen puoli?

Eikö tyytymättömyys ole kaiken muutoksen alku? Eikö tyytyväisyys ole henkisesti laiska asenne tässä maailmassa, jossa kait kiistatta on paljon korjattavaa? Vai onko idea nimenomaan se, että ihmisen tulee sopeutua epäkohtiinkin, eettisesti huonoon käytökseen, moraalisesti alhaisiin tekoihin? Onko selän kääntäminen oikea ratkaisu, sillä jos ei käännä selkää epäkohdille, ei voi olla kaikkeen myönteisesti suhtautuva? Voi olla vain, jos kääntää selän ja hyväksyy oman mielenrauhansa vuoksi toisten huonon kohtelun tai osan. Vai olisiko perimmäinen idea se, että se huono kohtelu onkin henkilön oma vika? Onko tämä positiivisen maailmankatsomuksen ydin?

Olen aina tällaisissa yhteyksissä muistanut Elmer Diktoniuksen runon sanoja: Jaguaari voi suudella kukkaa. Sillä on kyyneleitä, hempeitä tunteita. -- on hajalle raadeltava elämän rumuus, kunnes kauneus täydellisenä sen mullasta voi itää*. Nämä sanat voisin omistaa kelle tahansa, ja ne taitavat olla meikäläisen motto sekä toiminnassa että jutuissa.

* vapaasti muistista

15.1.2007

Piiskaajat

Valkea lumi on yön aikana satanut näillekin lakeuksille ja olen lähdössä sauvakävelylenkille metsikköön, luontoa kuvailemaan, reppu selässä ja siinä kaksi kameraa muistikortit tyhjinä. Minua kiusaa kuitenkin hieman yksi asia, jonka tahdon ensin purkaa mielestäni, mahdollisimman lyhyesti ja lakonisesti. Blogipiiskaajat.

Blogissani on nimittäin muutama kommentoija, joka saapuu paikalle aina piiska kädessä, vain silloin, kun on jotakin negatiivista sanomista. Ei koskaan silloin, kun on jotakin myönteistä tai pelkkää asiaa koskevaa pohdintaa. Tälle negatiiviselle sanomiselle on ominaista se, että se joiltain osin, enemmän tai vähemmän, kohdistuu persoonaani eikä käsiteltävään asiaan.

Ykkösblogissani oli ärhäkkä kommentoija, joka saapui paikalle kuin haukka löydettyään heikon lenkin, johon tarrasi. Ei siinä mitään, mutta kommentti sisälsi aina suoraa persoonani haukkumista ja nälvimistä. Tätä kesti kauan, kunnes toivotin riehahengen tervemenneeksi ja tervetulleeksi, jos suostuu jättämään henkilökohtaisuudet ja puhumaan vain asiasta. Toinen kommentoija kirjoitti kokonaisia päreitä "häiriintyneestä" persoonastani ja kävi räksyttämässä jopa kommenttieni perässä muissa blogeissa nimitellen meikäläistä naudaksi tai blogiani miehenpyydykseksi. Nyt blogi on haihtunut listoilta, kun olen alkanut pitää puoliani ignoroimalla asiattomuudet.

En kuitenkaan ymmärrä, mistä näitä blogien kommenttipiiskaajia oikein sikiää. Miksi jokuset ovat aina, kerta kerran jälkeen liikkeellä hakeakseen heikkoja kohtia? Miksi ei koskaan myönteisesti, edes yhtä ainoaa kertaa? Mistä näitä kalvajia piisaa?

13.1.2007

Muun muassa peniskateudesta

Ihmettelen suuresti, mistä saan välillä energiaa tempaista suuria kommenttimääriä keränneitä juttuja ja jutella itsekin suuna päänä, lippua liehuttaen.

Nuoren Annikinkin kanssa oli aika vääntö. Ja Saaran kanssa oli hyvät skabat ja lopulta aika harmonistakin, vaikka keskusteluissa taisi käydä niin, että lautat hipaisivat toisiaan ja liukuivat sitten hiljalleen ohi, kiinnittymättä toisiinsa, niin kuin elämässä ihmispoloille valitettavan usein käy.

Blogissani kävi jopa Blogistanin tähtiä, joita en viitsi nyt linkata päälleni todennäköisesti satavien nuolemisepäilyjen vuoksi. Mutta tuolta alempaa ne lahjakkaat julkut löytyvät. Heitäkin kiitän tupavierailusta ja virikkeellisistä kommenteista.

Nyt on varmaan arki koittanut ja tupa tyhjenee, onhan weekend; ainakin puhti on minusta poissa, takki tyhjä, biorytmit pohjalukemissa. Turisen tässä lämpimikseni lauantaisiivouksen jälkeen, saunaa odotellessa.

Ehkä paikallaan on sananen maalaisen peniskateudesta, siis hänen jutustaan aihetta koskien. Hänhän kallistui sille kannalle, että ainakin yllä mainitun Saaran tyyypiset naiset kadehtivat penistä. Tietenkin, koska maalainen on mies! Naisella on kuitenkin rasitteenaan jo kaksi roikotinta, joten kolmatta ei enää kaivata. Itsekin olen joskus ajatellut mennä rintojen pienennysleikkaukseen, kun en pidä isoista tisseistä. Muistan vieläkin epämääräisin tuntein erään poikaluokan muinoin minulle antamaa lempinimeä Pamela. Jos tuolla alhaalla olisi vielä puolenkaan kilon verran tavaraa, niin se haittaisi jo kulkua ja saisi meikäläisen kallistumaan etukenoon.

Itse en olisi muutenkaan mies mistään hinnasta, sillä minusta miehen elämä on tylsää ja ankeaa. En voi mitään sille, että sanasta mies mieleeni nousee hikiset sukat ja kyseenalaisen persvaon paljastavat harmaanvalkeat kalsarit, jotka roikkuvat mahan alla. Jos jatkan skenaariota, mieleni loihtii jostain syystä miehen käteen paksun palan makkaraa ja käteen iltapäivälehden ja kaukosäätimen. On jopa mahdollista, että välttääkseni päivittäin kohtaamasta tätä näkyä olen tiedostamattani pysytellyt viime ajat yksinäni. Toisaalta tietysti hieman säälittää tuo kuvaamani olento. Ihminenhän hänkin on, ja monesti sellainen äitiä kaipaava paitaressu.

(Maalaus Nick Fedaeff)

10.1.2007

Pimp my kielipoliisi

Edellisen päreen kommenteissa tulin ihmetelleeksi sitä, miksi kieleen kohdistuvat toiveet ja huomautukset koetaan usein loukkauksina. Ihmisen henkilökohtaisesta kielestä ja kielenkäytöstä ei yksinkertaisesti sovi puhua.

Esimerkiksi lause Toivon että noudattaisit terveellistä ruokavaliota koetaan jokseenkin epämiellyttävänä, mutta sen ymmärretään tarkoittavan ihmisen parasta. Se sijaan lausahdus Toivon, että käyttäisit rikasta kieltä koetaan pahimmanlaatuiseksi henkilökohtaiseksi solvaukseksi, jonka sanoja, mokoma besserwisseri, ansaitsee tulla roviolla poltetuksi ylevyydessään:

"Saturday, September 24, 2005

"Tutti frutti ähäkutti"

Kielipoliisi*, aapiskukko tunkiolta, tunnusti olevansa cross-dresser ja pani lapun luukulle. Tämä on viikon paras uutinen. Mikadossa on laulu jossa pyöveli Ko-Ko laulaa tappolistansa tyypeistä "joita ei koskaan tulla kaipaamaan". Eri esityksissä usein vaihdetaan nimiä listaan tekijöiden fiilisten mukaan.
Kielipoliisi oli minun tappolistani kärjessä. Blogi on
kammottava esimerkki silkasta ilkeilynhalusta. Sen kirjoittajapersoona on besserwisseri ja nimittelee ikävästi kanssabloggaajiaan. Lisäksi oma kielenkäyttönsä on täynnä ontuvia sanaleikkejä ja se on erittäin sukupuolittunutta ja sovinistista
.
Haukkujen kohdalla sukupuoli mainitaan erityisesti jos kyseessä on nainen, ja edelleen häntä sitten tytötellään ja hysterisoidaan. Samoin hän syyllistyi puoleen niistä virheistä joita tältä listaltalöytyy [via].En tule kaipaamaan.
MY TYPO "

Hieman haudan takaa yllä oleva epikriisi nyt tuli, mutta törmäsin siihen äsken etsiessäni kielipoliisikuvia. Tästä riemastuneena herätän tietenkin kielipoliisin henkiin ja annan hänelle pikkuisen palstatilaa sattumoisin.

Mikä nyt sitten ahistaa? No poimitaan lyhyesti tällä kertaa vaikka nämä pimpit ja muut keskustelupalstojen ja blogien kukkaset: pimp my x, säätää, agenda, jargon ja dilemma. Täytyy myöntää, etten tiedä, mitä pimp my tarkoittaa, niin sekavasti sitä käytetään. Käyttöyhteyksistä voisi kuvitella, että se on henkeä nostattava ilmaisu, mutta toisaalta pimp tarkoittaa sutenööriä eli parittajaa.

Eniten mainituista sanoista haukotuttaa dilemma, toiseksi eniten jargon, joka jostain syystä aina tuo mieleen sinänsä virkistävän ajatuksen jatulintarhasta. Jokaisella mainitulla sanalla on konstailematon vastine suomen kielessä. Säätää nyt tietenkin on suomen kieltä, mutta löytynee sillekin täsmällisempi vastine. Kun vain tietäisi mitä tarkoittaa, kun joku säätää juttuja tai tekee säätöjä ilman laitteita tai asetuksia.

Mikä vika noissa sanoissa sitten muka on? Nehän ovat pirteitä uutuuksia japanilaiselta kuulostavassa kielessämme? Eivätkö ne rikasta kieltä ja anna sille kivan kansainvälisen sävähdyksen? Juu ja ei, etupäässä ei. Käyttäköön kuka tykkää, itse kierrän ne kaukaa, koska minulle ne merkitsevät kielen köyhtymistä ja jonkinasteista laiskuutta sanoa asia selkeän yksinkertaisesti ja kaikille ymmärrettävästi. Jos haluaa brassailla, voi kai brassailla todellisella asianhallinnalla, ei sanalla. Lisäksi tämänkaltaisissa vierassanoissa on se ikävä piirre, että ne erottuvat kielestä liikaa, koska niiden äännerakenne usein poikkeaa oman kielen rakenteesta. Näin ne kuluvat myös nopeammin ja kääntyvät toisen kielen keskellä sijaitessaan ehkä jopa käyttäjäänsä vastaan.

Olen pohtinut perimmäisiä syitä myös yllä olevan lainatun pätkän kaltaisiin ärjähtelyihin, koska tiedän mitä jauhoja pussissani oli. Onkohan se niin, että kieli on ihmisen ominta omaa, pala hänen egoaan ja sieluaan, johon kajoaminen koetaan raiskauksen kaltaiseksi hyökkäykseksi? Vai onko tässä ilmiössä jotakin syvempää? Vai olisiko kuitenkin niin, että kun nyt kaikki kerran suomen kieltä osaavat, niin siitä ei saa sanoa mitään, sillä pääasiahan on että ymmärtää? Vai onko tässä mukana ikiaikaista herravihaa byrokratiaa ja kaikenlaista holhua kohtaan? Viimeinen vaihtoehto: onko kielipoliisilla ryssävihaa vierasta ainesta kohtaan?

* Kielipoliisi-blogini syksyllä 2005

8.1.2007

Asiakaslähtöinen bloggaaminen

Paljon on puhuttu siitä, että bloggaajat seuraavat blogilistaa ja itkevät kadotettujen tilaajien ja lukijoiden perään. Itkijöitä koetetaan palauttaa maan pinnalle muistuttamalla siitä, että pitää kirjoittaa vain itselleen, itsensä vuoksi.

Olen toista mieltä. Jos haluaa säpinää blogiinsa ja jonkinlaisen tilastollisen näkyvyyden, pitää kirjoittaa lukijalle, joka on asiakas, Blogistanin Kuningas.

Kannattaa siis mennä itseensä ja kysyä, missä vika, jos putiikki on tyhjä ja asiakkaat pakenevat suurempiin marketeihin. On turha itkeä poiskaranneita ja nakata lihakirvestä nurkkaan, sillä sille voi löytyä käyttöä, kun oivaltaa sen, miten hyvä ja asiakaslähtöinen blogipäre leivotaan.

Ensinnäkin kannattaa pitää mielessä, että ihan kenen tahansa ei kannata kirjoittaa hyvää blogipärettä, vaan mieluiten kirjoittajan tulisi tulla jostakin blogiklusterista, jossa on valmis asiakaskunta. Näin hyvä juttu sijoitetaan heti arvolleen kuuluvalle paikalle, ja kantapäiden yhteenlyönti on välitöntä ja ihastunutta ilman Mozartin sonaattiakin.

Jos nyt kuitenkin joku rohkelikko ilman blogosuhteita tai käsityöorientoituneisuutta haluaa yrittää, niin siitä vaan. Tässä muutama markkinointioppeihin ja dramaturgiaan pohjaava kultakimpale työkaluksi:

1. Älä tyhjennä akkujasi päreessä!

2. Jätä paukkuja dialogiin!

3. Muista että hyvä päre ei ole patsaanpaljastustilaisuus, jossa verho vedetään kertanykäisyllä patsaan yltä.

4. Rinnasta päreesi draamaan, joka näytellään monessa näytöksessä runsaan avustajajoukon saattelemana.

5. Linkitä ahkerasti klusterisi jäseniä!

6. Varmista näkyvyytesi ja kuukkeliehdokkuutesi miittiorientoituneisuudella!

7. Lohduta itseäsi, että jos nyt ei onnaa, niin onhan kuukkeleissa jaossa myös Paras vähän tunnettu blogi. Jos persiilleen menee, on vielä Paras uusi blogi -pysti.

8. Kirjoittaessasi pärettä ajattele koko ajan lukijan tulevaa nautintoa! Se tarttuu lukijaan.

9. Helli lukijaa tarjoilemalla herkullista kieltä maukkaassa sanasalaatissa! Voit käyttää räväkkää ja kansanomaista ilmaisua, jos olet reilu tyyppi.

10. Lähesty lukijaa kertomalla bileet ja aamukrapulat hauskan höpösti - kaikkihan toki juhlivat weekendit.

11. Pane blogin sivuun Tilaa tästä -nappi!

12. Nosta blogisi huomioarvoa lisäämällä itsellesi tilaaja hiljaisina kausina.

(Kansikuva venäläisestä kaupan alan oppikirjasta)

5.1.2007

Soidinmenot

Nyt kun pantavimmat blogit panevat kilvan toisiaan, voi täällä periferiassa pohtia vaikkapa blogien kommentointia, joka puolestaan johtaa ajatukset bloggaamisen syvimpään olemukseen, joka tietenkin on itsensä heijastamista muiden kautta.

Turha kuvitella, että bloggaamisella olisi jotain tekemistä kirjoittamisen tai yleensäkään sanataiteen kanssa. Tai edes yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Ihan kannatettava missio on saada muiden hyväksyntä olemassaololleen blogosfäärissä. Keinoja sen saavuttamiseksi on useitakin.

Ensinnäkin, jos omat rahkeet eivät riitä havaituksi tulemiseen, voi suuntimaa antaa hajumerkkejä jättämällä. Sopivat uroot tai naaraat kyllä tunnistavat tuoksunäytteen ja rynnistävät perässä, jos kemiat syttyivät. Mitä ahkerammin käy siis kommentoimassa blogeissa, sitä enemmän tunnettuutta hankkii.

Ja jos hieman viitsii panostaa näihin hajumerkkeihin, voi herättää laajempaakin kiinnostusta. Ei siis ehkä kannata pihtailla kommentissaan totemalla, että kiva blogi - tilasin, vaan jos tosissaan on nuottaa vetämässä, voisi ehkä mennä syvempään analyysiin ja kehua lisäksi blogin visuaalista habitusta. Hymiö perään ja ystävällismielisyys on pramilla ja uusi tilaajakin mitä todennäköisimmin. Se vaan, että pitää katsoa tarkkaan, missä rysiä kokee, sillä kevyesti saadut tilaajat lähtevät ensimmäisten syystuulien puhaltaessa, mikä taas on itkun paikka. Hajumerkki kannattaa siis jättää vasta sitten, kun on lukenut edes sen yhden päreen loppuun asti.

Toiseksi hyväksyntää voi saada olemalla aidosti oma raadollinen itsensä, joka luonnollisesti on taksikuski, poliisi, käsityön harrastaja, depressiossa kärvistelijä, lihavaksi itsensä tunteva (mielellään ei ihan jumbo), itsemurhahakuinen, kaunis, älykäs, kultturellisuutensa osoittamaan pystynyt (laaja lukeneisuus ja briljeeraustaito, kenties julkaisu: oma- tai osakustanne tai pienkustantamo) tai miittihakuinen normi-ikäinen. Kirjoittamisella ei edelleenkään ole niin väliä, joten siitä ei kannata ottaa paineita. Voi myös opetella kiroilemaan kunnolla ja puhumaan panemisesta reippaasti. Tässä joitain vinkkejä, muitakin on, mutta ei nyt tule mieleen.

(Maalaus Nick Fedaeff)

4.1.2007

Luettelo tuli!

Räntäinen tuuli vonkuu nurkissa ja vesisade pisaroittaa ikkunan. Istun edelleen yöpaita päällä, kun suosikkiblogieni luetteloinnissa vierähti tunti jos toinenkin. Kaikkeen sitä ihminen aikaansa uhraakin! Siinä se nyt kuitenkin on, uudistettuna. Poistin jonkun blogin, joka ei näytä päivittyvän juurikaan enää. Lisäsin muutamia uusia. Mikäli listalta puuttuu jokin päivittyvä blogi, joka siinä aina on ollut, kyseessä on virhe, jonka korjaan heti kun huomaan sen. Mm. Dionysoksen tarinoiden tahattoman tippumisen huomasin vasta kun herra hanhensulka kävi kirota räiskäisemässä peräkaneeteissa, jotka poistin kaikki listan perästä, koska ne liittyivät vanhaan blogiin, johon lista edelleen on liitettynä. Kiitos vaan hanhensulalle tarkkaavaisuudesta!

On lisäksi muutamia blogeja, jotka tahtoisi listaansa liittää, muttei tohdi, kun tietää, että oma blogi ei konsaan ilmesty ihailun kohteen listalle, vaikka siellä näyttää olevan kirjallisesti kehnompiakin blogiviritelmiä. Mutta ne kemiat, ne kemiat. Niitä pitää olla Blogistanissakin, samoin kuin rakkaudessakin, jota parisuhteeksi nykyään kutsutaan.

Sitten varsinaiseen asiaan! Postista tuli siemenluettelo! Piti oikein keittää uudet kahvit eilen ja istua keltainen merkintätussi kädessä ruksaamaan niitä siemeniä tai sipuleita, jotka ehdottomasti ainakin nyt ensi hätään on tilattava. Sain joululahjaksi lasitetun ruukkusarjan, ja se suorastaan huutaa tuoretta multaa sisuksiinsa ja vaikkapa varhaisyrttejä ikkunalaudalle versomaan.

Kesäkukista lempikukkiani ovat krassit, orvokit ja varsinkin unikot ja sinisievikit, joiden uskomatonta sineä yksikään kuva ei pysty toistamaan, väri pitää nähdä luonnossa. Korpikankaan siemenluettelossa on orvokeista uudenlaisia sinisiä versioita, joita on pakko tilata, samoin uudenvärisiä köynnöskrasseja. Ja lisää tarhasalkoruusua, joka on kaksivuotinen ja kerrassaan upea pihan komistus. Jaapa jaa, pitäisiköhän jälleen pykätä pystyyn puutarhablogi? Vai hakisinko ensin ne multapussit?

Viittaan ohessa vielä kuvablogiini, jossa on uusia kuvia mielimateriaalistani , vedestä eri olomuodoissaan. Toinen mielimateriaalini on tietysti multa, härkä kun olen. Siitä vaan ei saa nättejä kuvia. Koska poistin eilisen kirjoituksen, mainittakoon vielä sivulinkki Kotkansiivet, jonne kerään materiaalia elämästäni, sikin sokin, kuten ihmisen ajatuksetkin ovat. Tarina on kokonaisuudessaan, jos ja kun valmistuu, oma historiikkini alkaen vuodesta 1918.

2.1.2007

Tom of Finland

En muista tarkkaan, milloin seksi minussa heräsi, tai sanotaanko, milloin ensi kerran aistin olevani sukupuoliolento. Muistan vain oudon kiihtymyksen, kun löysin isän toimiston laatikosta, arvokkaan Billnäs-pöydän paperipinojen uumenista käsin tehdyn lyijykynäpiirroksen. Se esitti alastonta naista, joka lepäsi jossain, ikään kuin ilmassa, koska minkäänlaista alustaa ei ollut piirretty. Ehkä kuva oli kesken, sillä isä piirteli usein milloin mitäkin. Tapaus sattui jo ennen kouluikää tai sitten alaluokilla, koska muistan, että päälläni oli sininen henskelihame, jota käytin vielä ensimmäisellä luokalla. Hame on muuten sama, joka löytyy vanhan blogini viimeisen jutun kuvasta.

Piirros oli taitavasti tehty, mutta miksi nainen oli alasti? Siinä oli jotain salamyhkäistä, kuten siinäkin, että se oli kätketty Linen Bank -paperinipun alle. Katseeni eteni pitkin naisen vartaloa. Rinnat olivat pyöreät ja niiden keskelle oli piirretty nipukka, kuin pieni u-kirjain. Naisen reidet olivat hieman levällään, mutta muistini ei anna myöten eikä kerro, miten jalkoväli oli kuvattu. Ehkä sisäinen sensuurini on pyyhkinyt tuon näkymän, jonka on täytynyt olla merkittävä kohta kuvaa. Naisen pää oli takakenossa, ikään kuin hän olisi levännyt jonkun käsivarsilla pää retkottaen. Tukka oli pitkä ja kihara, ja sen laineet oli piirretty huolellisesti. Kuva kiehtoi minua ja muistan katselleeni sitä usein kun olin yksin toimistossa. En koskaan kysynyt siitä mitään, kuten en kysynyt mitään Tosca-karamellipussista ja Apu-lehdestäkään, jotka myös olivat piilotettuina erään laatikon peränurkkaan. Söin muutaman karamellin lukiessani Apua ja ihmettelin, miksi isä on ostanut itselleen karkkipussin ja kivan lehden kertomatta muille mitään.

Ellei isän piiros ollut seksin heräämiseni ensi värähdys, olisiko se sitten kuitenkin ollut se, kun kirjoitin tarinan, jonka henkilöt panin panemaan toisiaan - niin silloin sanottiin, ei puhuttu rakastelemisesta mitään, koska paneminen oli kerrassaan syntistä ja likaista touhua. En muista tarinan kulkua, mutta minua kiinnosti paneminen sinänsä ja se, mitä siinä tapahtui. Olin kai edelleen kansakouluiässä, ehkä tulossa murrosikään, melko laiha, runoja kirjoittava ja tyttökirjoja lukeva kiltti koululainen, luokan priimus ja vissiin opettajan lellikkikin siihen aikaan.

Kirjoitin siis panemistarinani lyijykynällä siniseen vihkoon ja niin siinä kävi, että äiti löysi tarinan, luki sen ja kysyi, että mitä tämä on. Hämmennyin täysin ja peitin järkytykseni kiinnijoutumisesta raivokkaaseen itkuun. Häpeä oli valtava ja hoin vain nikotellen, että luitko sää mun kirjoitukseni, luitko sää mun kirjoitukseni ilman lupaa - -. Mietin, miten voin elää tällaisen häpeän jälkeen ja katsoa äitiä silmiin. Kirjoituksesta ei tämän jälkeen enää koskaan puhuttu. En muista sitäkään, sainko rangaistukseksi jotain tukkapöllyä, mutta mahdollisesti. Selkääni en kuitenkaan saanut.

Olin sitten niin kiltti ja kunnollinen jatkossa, että aloin seurustella ensimmäisen kerran vasta kotoa lähdettyäni yhdeksäntoistavuotiaana, jolloin rakastuin ensi kerran ja pääsin tutustumaan ihmisen seksuaalisuuteen. Se vaan, että nuorena odotti poikaystävältä aina romanttista rakkautta ja kosintaa, ei niinkään seksiä. Nyt taas, kun on on kohta jo vanha, odottaa seksiä, ei niinkään romanttista rakkautta. Hassua. Vanha mies taas jo alkaa lerpahtaa tähän ikään tultaessa. Miksi naisen ja miehen seksuaaliset iät ovat koko elämänkaaren niin kaukana toisistaan? Vanhan naisen pitäisi ottaa rakastajakseen nuori mies ja nuoren miehen olisi nautinnollisinta vanhemman naisen kanssa. Entä vanha mies? Kävisikö hänelle sitten nuori nainen, koska nuori nainen ei ole vielä seksuaalisessa huipussaan?

PS Kiitän juttuvinkistä muuatta kommentoijaa, joka alla olevan jutun kommentissa väitti jutun matruusia Tom of Finlandin piirrosten tyyliseksi hahmoksi. Tom of Finland on niin hyvä taiteilija, että pannaan tähän alle vielä testosteronia uhkuva ikkunakuva hänen hahmoistaan, jotka miellyttävät naisenkin silmää. Minä ainakin huomaan tirkisteleväni taiteilijan kuvia samanlaisen lievän euforian vallassa kuin muinoin isäni piirtämää taidokasta naisen kuvaa. Voiko joku sanoa, että kuvat ovat rumia tai kamalia? Löytyyköhän naista, jota kuvat eivät puhuttele?













(Piirrokset Tom of Finland)

1.1.2007

Myötäisiä tuulia!

Olkoon vuosi 2007 myötäisten tuulten vuosi itse kullekin, sekä minulle että kaikille lukijoille. Kun niitä vastaisia tuulia on ihmispolon elämästä monesti suuri osa, niin eikö nyt olisi kohtuullista, että ilkeä Saturnus väistyisi vihdoinkin tähtikuviosta ja antaisi tilaa vaikka Venukselle.

Jokaisella on oikeus saada ja antaa rakkautta. Eihän se edes luonnetta katso, ei edes ulkonäköä, kuka tämän onnen kohtaa. Katsokaa vaikka yllä olevan Kustodievin tukevalta lihakauppiaalta näyttävää korstoa ja persjalkaista venakkoa, jonka olemus kuiskii viehkosti rakkauden tulevista iloista ja tyydytyksen tunteesta.

Olen nimittäin joskus luullut, etttä rakkaus kohtaa vain kauniit ihmiset. Että on ruma, jos on yksin. Se ei kuitenkaan todellakaan mene niin, sillä suuri osa parisuhteessa elävistä on Kustodievin kuvan kaltaisia tanakoita lyylejä ja tukevia lökäpöksyjä. Monet itselliset ihmiset taas ovat ulkoiselta habitukseltaan varsin viehättäviä. Mikä siis ratkaisee sen, että jokusilla on vaikea löytää paria itselleen, kuten nyt vaikkapa minulla?

Pitäisikö olla vaan vähän helpompi tapaus, joka ei kränise joka asiasta ja vaadi tiettyjä asioita toiselta ja itseltään. Ei olisi jonkinlainen perfektionisti? Mutta mitäs sitten, kun ei vain onnaa. Ei voi vain kiinnostua sellaisesta, joka ei täytä oman mielen normeja? Eikä voi tyytyä johonkin rasvaläiskää seinään tekevään makoilevaan miehenkutaleeseen? Ja ennen kaikkea, ei viitsi nähdä vaivaa asian hyväksi.

Niinkin olen ajatellut, että seksi pyörittää maailmaa. Seksi ei pysty kuitenkaan muuttamaan maailmankulkua, koska seksi on niin jokapäiväinen asia, kuten nälkä tai jano - se tulee tyydytettyä kätevästi parisuhteessa, vaikka rakkautta ei enää olisikaan. Seksiähän saa sitä paitsi muutenkin aina halutessaan, jos on viitseliäisyyttä, tavalla tai toisella.

Rakkaus sen sijaan on kortilla, se ei tule kutsuttaessa, mutta ajattelen niin, että kun se tulee, siinä murtuvat muurit eikä rakkauden ovea voi sulkea, kun se avautuu. Se syttyy sielujen ja ruumiin kohtaamisesta tietyllä samalla tasolla. Matti Vanhasellekaan ei riittänyt seksi, lopultakaan, koska hänellä ei ollut rakkautta mukana tunteissaan. Jos olisi ollut, tilanne olisi nyt toinen, ja tarinalla olisi ollut happy end. Myötäisiä tuulia vain Matillekin, jos lukee näitä blogeja!

(Maalaus Boris Kustodiev)