28.2.2007

Voiko matemaattista ajattelua opettaa kaikille?

Matemaattinen ajattelu yhdistyy mielestäni hyvään pelisilmään ja kykyyn ennakoida tulevaa. Se on eräänlaista laskelmointia ja operoimista abstraktioilla, jotka ovat päällekkäin, vierekkäin ja limittäin. Pitää osata keskittyä moneen tasoon yhtaikaa ja tehdä niistä päätelmiä pitämällä kaikkien tasojen langat koko prosessin ajan käsissään.

Olen huono käsittelemään tietoa, josta ei voi piirtää kuvaa, jota ei voi muistiinmerkitä sanallisesti. Tämän vuoksi minusta ei tullut filosofia, vaan pohdiskelija. Tämän vuoksi en osaa esimerkiksi kostaa mitään, koska en osaa laskea siitä koituvaa mahdollista hyötyä. Tämä matemaattisen ajattelun puute, kyvyttömyys operoida käsitteellistä tietoa toteutuu siis myös elämäni käytännön tasolla.

Koulussa olin matematiikan opettajan painajainen. Kävin varmaan myös hänen kunniansa päälle, sillä olin muissa aineissa hyvä, jopa kiitettävää tasoa, jos olin kiinnostunut aineesta. Jouduin hänen hampaisiinsa, ja hän höykytti minua kunnolla, ei tahtonut uskoa, etten yksinkertaisesti pysty ajattelemaan numeraalisesti. Hän yritti retuuttaa minua taululle laskemaan laskuja, mutta en mennyt, ja hän haukkui minua uppiniskaiseksi.

Takiani hupeni varmaan useampi punakynä, taisi jopa katketa joskus, sillä niin raivokkaasti sillä oli painettu paperiin. Sain ehtoja lähes joka luokalla, kerran jopa kahdet, algebrasta ja geometriasta. Sen ajan opetus oli mitä oli, kaikille samaa pajatusta vailla mitään havainnollistusta. Opettaja vain näytti ensin taululla, miten joku uusi asia tulee laskea, veteli numeroita ja janoja tauluun, höpötti selkä luokkaan päin. Antoi sitten laskut, joita kukin tuhersi vihkoonsa yksinään, ilman minkäänlaista opastusta. Jonkin ajan päästä sitten oppilaita pyydettiin taululle laskemaan, malliksi muille. Olin kaiken aivan kuutamolla, sillä en ollut ymmärtänyt yhtään mitään sen jälkeen, kun murtoluvut tulivat ja yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut lakkasivat. Niissä olin hyvä!

Olen siinä vakaassa uskossa, että minulle ei pysty kukaan opettamaan matemaattista ajattelua, koska minulla ei ole resursseja siihen. Matematiikan taju on synnynnäinen taito, kuten musikaalisuuskin. Jonkinasteinen hiominen on mahdollista kovasti preppaamalla, mutta epämusikaalisesta ei tehdä millään opilla musikaalista, kuten ei matemaattisesti lahjattomasta voida tehdä matemaattisesti lahjakasta.

27.2.2007

Tekniikalla on rajat

Olen laihtunut kolmessa viikossa 4,8 kiloa, vaikken ole ollut tietoisella dieetillä. Satuin vain käymään terveydenhoitajalla valittelemassa huimausta ja tensio neck -oireitani ja oikeassa korvassa jatkuvasti läsnäolevaa sydämen jumputusta. Hän mittasi verenpaineeni ja totesi sen olevan liian korkea, alapaine huiteli yli sataa.

Jouduin mittausseurantaan ja lääkäri määräsi verenpaineeseen lääkityksen, joka pahensi huimausta ja pahaa oloa. Ruoka ei yksinkertaisesti mennyt alas, muu kuin hedelmät ja kylmä tonnikala keitetyn riisin kera. Piti istua keskellä sohvaa, kiinnittää katse ikkunasta näkyvään tuomipihlajaan, jotta huimaus lakkaisi. Kun kiersin päätä tai nousin yhtäkkiä seisomaan tai menin makuulle, maailma keinahti.

Paine on edelleen korkea, koska tensio neck -oireet eivät ole menneet ohi ja niskajännityshän nostaa verenpainetta. Teen nyt pari kolme kertaa päivässä luonnonmukaiset jumppaliikkeet, joilla huijataan huimaus esiin, jotta aivot tottuisivat siihen. Näin huimaus saadaan pois ilman lääkitystä. Kävin lisäksi tilaamassa erilliset lukulasit tietokonetyöskentelyä varten, koska moniteholinsseillä pää joutuu luonnottomaan asentoon, kun niska kekassa hakee sattumaa linssin alareunasta, jossa lukualue aina on. Yksiteholukulaseilla voi lukea myös linssin yläosalla niska luonnollisessa asennossa.

Olen nyt ottanut tavakseni panna tietokoneen kiinni jo alkuillasta, jotta silmät ja aivot saisivat lepoa. Jatkuva ruudun tuijotus antaa aivoille liiaksi työtä, ja seurauksena voi olla erilaisia näköhäiriöitä.

Minullahan oli ennen tammikuista lasien uusimista ns. silmämigreenikohtaus, jossa näkökenttääni ilmestyi silmät sirrallaan suoritetun pikkiriikkisen blogitekstin tihrustelun aikana vaalea pieni alue, jossa oli puna-musta-kelta-sininen sahareunus, kuin dadataidetta Dalin maalauksesta. Läntti laajeni kaiken aikaa, kunnes iloinen sahareunus haihtui näkökentän ulkopuolelle. Ilmiö esti lukemisen, koska se sumensi näkökentän, ja lähdin tietenkin päivystävälle niiltä sijoilta kysymään ilmiötä, josta en ollut kuullutkaan. Lääkärin mukaan kyseessä oli sinänsä viaton silmämigreenikohtaus, jossa aivot yksinkertaisesti kieltäytyvät kuormittumasta liikaa ja reagoivat ratahäiriöllä. Onneksi kohtaus meni vartissa ohi eikä ole uusinut. Lääkärin mukaan mm. työterveysvastaanotoilla on ilmennyt lisääntyvässä määrin erilaisia silmäoireita jatkuvan päätetyöskentelun vuoksi.

Itse mietin sitä, että en halua koskaan lukea kokonaista kirjaa netistä. En vastusta tekniikkaa jääräpäisyyttäni, vaan minusta e-kirjalla ei yksinkertaisesti ole tulevaisuutta, koska siinä tulee vastaan ihmisen rajallisuus. Tietokoneen ruutu välkkyy koko ajan aivoja rasittavasti, vaikka silmä ei sitä huomaakaan - aivot kyllä. Tekniikka ei voitakaan ihmistä, vaan ihmisen fysiikka asettaa sille suitset. Parhaimmillaan e-kirja ehkä toimii lähdeteoksena, josta noudetaan, josta tarkistetaan.

Ja muuten vielä, koneen sijoittaminen oikealle korkeudelle on tärkeää. Ei riitä, että tuoli on hyvä ja näppäimistö oikealla korkeudella. Monitorin tulisi olla katseen alapuolella, joten paras on sellainen pöytä, jossa koneen voisi sijoittaa koloon, pöydän pintaa alemmas. Sellainen on nyt sitten ostoslistallani, kunhan tästä tokenen.

(Maalaus Albert Edelfelt)

26.2.2007

Kaurapuurolapset

Blogistanissa on käyty keskustelua sinkuista ja lapsiperheistä. Osuin kiinnostavaan ehdotukseen siitä, kuka on sopivin maksumies jollekin, mikä ei oikein selvinnyt kursorisen lukemiseni myötä.

Ehkä pitää kustantaa tukia ja helpotuksia lapsiperheille, jotka repivät kahdesta palkasta elantoa usealle hengelle tai sitten hätää kärsiville sinkuille, jotka joutuvat revittelemään elämishässäkkänsä vain yhdestä palkasta.

Keskustelussa näyttää olleen vastakkainasetteluja ja kiistaa siitä, kenellä on kaikkein kurjinta ja kuka joutaisi antamaan ja kuka saamaan lisää valtion rahaa. En ole lukenut tätä keskustelua kuin niiltä osin, joihin Sun äitis viittasi blogissaan.

Äiti esitti riemastuneena nerokasta ratkaisua, jonka mukaan50 - 65-vuotiaat ovat sellainen ikäryhmä, jolla ei ole enää pulaa rahasta ja voi jopa valita, meneekö kiinnostaviin tehtäviin 500 euroa halvemmalla vai pysyykö tylsemmissä töissä pienemmällä euromäärällä. Näin he voisivat osaltaan olla lievittämässä nuorten lapsiperheiden ja sinkkujen hätää. Toteutuisiko tämä ikäryhmäveronkorotuksella - sitä äiti ei kertonut, mutta näin arvelen.

Tässä on nyt nähdäkseni kyse samasta suurten ikäluokkien kaurapuuroryhmästä, jota Osku Pajamäkikin tykittää väistymään takavasemmalle nuorempien pätkätyöläisten tieltä. Eläkepommikin on räjähtämässä ja leviämässä nuorempien päälle.

Me kaurapuurolapset taidamme tosiaan olla liikaa tälle yhteiskunnalle. Ei vissiin riitä se, että kärvistelemme tätä nykyä vaivojemme kanssa melko hissukseen, suuri osa vielä viimeisiä lainoja poismaksellen, oli jonkinlaisella eläkkeellä tahi ei. Ensimmäinen lainammehan oli opintolaina, koska suuri osa lapsista työnnettiin oppikouluun opin ja sivistyksen ja paremman elämän tielle itsestäänselvästi. Se opintolaina maksettiin sitten takaisin valtiolle korkojen kera, opintotukia kun ei vielä ollut tai ne tulivat juuri minimaalisina parina satalappusena mummonmarkkaa.

Itse valmistuin aivan seitsemänkymmentäluvun lopulla ja muistan, miten ensimmäiset palkat olivat ns. kireitä nostoja - laina ja laskut nollasivat tilin joskus jo palkanmaksupäivänä. Omasta asunnosta uskalsi haaveilla vasta 80-luvun loppupuolella, joten tuosta voi laskea, miten kauan on eletty asuntovelattomana, kun lainat otettiin yleensä kymmeneksi vuodeksi.

Passaa myös laskea, miten paljon on maksettu veroja ja eläkemaksuja, kun on saatu tehdä säännöllistä työtä koko elinikä. Mutta siis, ei siinä mitään. Ei muuta kun vaaleissa äänestämään nuorempaa ikäpolvea, niin saadaan edelleen osallistua iloisesti yhteiskunnan hyvinvoinnin ylläpitoon. Onhan minunkin eläkeverossani toki kiristämisen varaa, kun prosenttini on vain 30 ja jotakin. Eihän se asuntoremontti ole pakollinen, aina voi myydä koko höskän ja muuttaa yksiöön tai hellahuoneeseen. Oma on kuitenkin aina oma ja loppuviimeksi senkin voi myydä ja maksaa kunniallisena kansalaisena vielä viimeiset hoitonsa ja arkun.

Sen vaan olen havainnut, että nuoremmilla on idealistisen materialistinen maailmankuva ns. kolmannen iän kansalaisista. Että kaikilla on talous tasapainossa, tavarat hankittuna, asunnot odottamassa perijöitä, mökit vanhoilla kotitanhuvilla ja etelänmatka aina varattuna. Ikään kuin ihmiselämässä joskus vanhempana saavutettaisiin taloudellinen tasapaino ja jopa mahdollinen vauraus. Se on kukkua suurimmalla osalla vanhuksia ja varttuneita. Erikseen ovat tietenkin liitossa elävät rikkaat akateemiset tai muuten vauraat parit, joilla on kahden tulot niin kauan kuin liittoa piisaa. Miten se menikään Suomessa, että joka toinen talous on yksinäistalous? Muistanko väärin?

(Maalaus Bernardo Strozzi)

24.2.2007

Paljastuksia Blogistanissa

Miten paljon blogissa voi paljastaa itseään huoraamatta? Jos määritellään huoraaminen jonkin kallisarvoisen myymiseksi alihintaan, niin blogeissa huseerataan huoraten alinomaa ja paljon.

Sanon heti kärkeen, että minä se aikamoinen huora olenkin, kun olen paljastanut lähes kaiken itsestäni saadakseni keskustelua aikaiseksi, saadakseni siis lukijat tulemaan juuri tänne, tähän blogiin. Ja toimiihan se huoraaminen terapianakin. Kalleintani olen antanut ja saanut joka kerta puhdistuneen mielen, joskaan en aina sitä ymmärrystä, jota ehkä olen hakenut.

Paljastuksia elämänsä tragediasta on tehnyt myös meirami, jonka avioeroa kuvaava blogi sulkeutui hiljakkoin ja toimii nyt salasanan takaa. Myös minhin blogi on yllättäen ollut lukittuna oven taakse. Tänä aamuna se näytti uudelleen avautuneen. Itsekin olen harkinnut oman Kotkansiivet-blogini lukitsemista, koska se kuvaa läheltä omaa elämääni ja haluan kuitenkin säilyttää intimiteettini.

Näyttää olevan henkisesti haurasta kirjoittaa niin vereslihalla kuin meirami ja minh ovat tehneet - hyvin ja kaiken antaen. Voi tietenkin kysyä, mitä saa vastineeksi. Ei voi olla niin, että pelkkä purkaus riittää, sillä kun tulee tyhjäksi, tulee myös saada täyttyä uudelleen. On lisäksi vaara tulla hyväksikäytetyksi ja väärinymmärretyksi, koska kirjoitettu sana tulkitaan sellaisenaan.

Trisin lukijamäärä on lähtenyt nousuun uuden paljastavan blogi-ingressin myötä, samoin benrope on voittanut puolelleen ennätysmäärän uusia lukijoita paljastamalla nähtäväksi kömpelön ja hellyttävän neuleensa. Pitää osata markkinoida tuotettaan. Näin se menee.

Sen sijaan uusin totuudentorvi, Blozakstan, näyttää hyytyvän hyvän alun ja lukijaryntäyksen jälkeen ja säikäyttäneen tilaajat paljastamalla bloggaajan sisimmän olemuksen. Hupaisin huumoriblogi aikoihin, mutta keskivertobloggaaja ei näytä sietävän liian lähelle osuvia analyzeerauksia itsestään. Naurattaa kuitenkin blogin riemukas kielenkäyttö. Miten monta versioita sanoista blogi tai bloggaaja blogissa lienee? Pitäisi listata, ja nopealla vilkaisulla haaviini osuivat ainakin blygääjä, blögääjä ja blägääjä. Tässä alla on vielä näyte paljastusblogin raadollisista totuuksista, jotka menevät ytimeen:

"Sitten varsinaiseen asiaan, kommenteista siis.

-Kommentoimaton blogi näyttää kuolleelta. Siksi kaikki kosiskelevat kommentoimaan. Tule tänne!
-Kaikki kommentoivat, jotta heitä kommentoitaisiin. Kieroa, eikö totta?
-Hyvin monet roikkuvat 'tunnetuissa' 'blogeissa'. He ovat Blozakstanin groupie-huoria. Imevät kenen tahansa näkyville tulevan kuppaista fallosta.
-Bloggaamisesta 75% käydään kommentti-sektiolla. Sinne on useimmiten kaikilla pääsy. Ikävä kyllä. Näin ollen pätijät pääsevät pätemään."
(Blozakstan)

Minusta tässä on oikeasti Totuus. Tunnen piikin lihassani.

(Maalaus Jobst Harrich)

22.2.2007

Puhuttelevia kuvia

Pakkanen paukkuu ja sisällä on kiva olla ja katsoa vaikka vähän taidekuvia. Muuan lukija pyysikin hiljakkoin minua kirjoittamaan lempitaiteilijoistani: kirjailijoista, kuvataiteilijoista, säveltäjistä.

Minun on aina ollut vaikea nostaa taiteiden virrasta nimiä esiin, samalla tavoin kuin on ollut vaikea nostaa oppilaitten joukosta suosikkeja esiin. Kun kaikissa on jotain, eri aikoina esille nousevaa.

On kuitenkin monia kuvataiteilijoita, joista pidän ehkä aikojen kuluessa aina vaan enemmän. Näin on ennen kaikkea monien symbolistien ja art nouveau -taiteilijoiden kohdalla. Tyylisuunnista jugend on minulle läheisin. Toisaalta hurmaannun naivistisen tai surrealistisen kuvataiteen ulottuvuuksista - jälkimmäistä suuntaa ehkä itsekin edustan kuvillani, jos omimmillani olen. En halua jäljentää kameralla postikortteja, vaan tulkita vaikkapa sitä kuuluisaa ruostetahraa, ruosteen estetiikkaa. Tosin kuvani ovat teknisestä tumpuloinnista johtuen varsin vaatimatonta tasoa ammatillisessa mielessä.

Mainittakoon vielä, että tosi haaveenani oli pyrkiä silloiseen Ateneumiin kuvataiteen tai kamerataiteen linjalle. Kaivelemaan on jäänyt, etten edes yrittänyt, vaikka kuvaamataidon opettaja ajoi meikäläistä sinne kuin käärmettä pyssyyn. Tyypillistä oli, että valitsin opiskelupaikkani kaupungin sijainnin mukaan. Ainutkaan tuttuni ei opiskellut Helsingissä, vaan Turussa, jonne minäkin suuntasin kirjallisuutta ja suomen kieltä opiskelemaan. En ole katunut, koska kuvataiteisiin voi aina palata. Se vaan, että tekniikkojen puute tekee jäynää, kun itse tarttuu sutiin tai kameraan, ja se on merkittävä seikka.

Yksi lempitaiteilijoistani on ranskalainen symbolisti Louis Welden Hawkins, 1849 - 1910. Olen hurmoksissa ennen kaikkea hänen sutinsa viivaan, arvoitukselliseen muotokieleen ja maanläheisiin väreihin, jotka sointuvat toisiinsa täydellisen harmonisesti. Lisäksi - art nouveau -maailma on aina kaunis!




Olisi kiinnostavaa lukea tai katsoa, millaisia kuvataiteilijoita muut pitävät lemmikkilistoillaan!

(Kaikki maalaukset Louis Welden Hawkins)

20.2.2007

Muijaenergiaa

Susan Kuronen on riemastuttavan raikas muija. Häntä on kohta puolen vuoden ajan naurettu, pilkattu ja yritetty vaientaa, mutta muija nousee aina tuhkasta kuin valkaistu Fenix-lintu.

Kellä muulla olisi munaa nousta estradille mainostamaan tyhjiä kirjankansia, hyvin tietäen, että samalla on maaliinampujien täysosuma? Kuka muu on niin viisas, että on tallettanut setelien sijaan tuhat tekstiviestiä puhelimensa arkistoon? Mitä lie muijan päässä liikkunut, mikä lie ollut motiivi noin ison viestitilan varaamiseen? Tähän ei moni pysty.

Loistavaa Susan, anna palaa! Olet median lemmikki, riekkujien ykköstunkio, oksentajien vessanpönttö, keskustaväen painajainen, kirjallisuuspiirien hikka. Aion lukea kirjasi, kunhan sen käsiini saan. Jos olisin työnantaja, palkkaisin sinut työhön ohi muiden, sillä olet luonnonlahjakkuus. Oli pontimesi sitten balsamia haavoihin, rahaa kirstuun tai ahdistuksen purkaminen, viis siitä. Hengen palo on nykyään aivan liian harvinaista.

(Piirros Norman Rockwell)

17.2.2007

Laps Suomen

ällös vaihda pois,
sa maatas ihanaa.
Sill leipä vieraan karvast ois
ja sana katkeraa...
(Z. Topelius)

Kannattaisiko lapsen kuitenkin vaihtaa? Ei tarvitsisi syödä yksin, kuten Unicefin tuore tutkimus kertoo. Suomi johtaa maailmassa tätä lasten yksinäänsyöntiä.

Fyysisesti voidaan pulskasti, koti on täynnä uusinta tekniikkaa ja jääkaappi einesruokaa, pastoja ja pitsoja ja ranskalaisia ja hampurilaisia. Lapsilla on omaa rahaa, kännyköitä, merkkivaatteita, pelejä ja leluja, erilaisia teknisiä laitteita musiikin kuunteluun ja videoitten katseluun. Mutta ei aikuista läsnä.

Aikuinen on tienaamassa rahaa vempaimiin, viihdykkeisiin, härveleihin ja asuntojen miljoonalainoihin. Pitää mennä kun työnantaja määrää ja pankki käskee. Ja kaljallekin pitää mennä, ja mikäs mennessä. Lapselle rahaa käteen ja koko perhe baanalle. Eri suuntiin.

Yksin oot sinä lapsonen,
kaiken keskellä yksin.
yksin sa kokkaava oot,
yksin sa rokkaava oot.

Hetken ja kaksi sa luulet kulkevas rinnalla äidin,
mutta jo töissä hän on ja yksin sut mesettään jätti.

Tovin ja toisen sa itseäs vastaan painavas luulet iskän, suurimman turvas
mut äkkiä huomaat: koneen kylmää lämpöä halasitkin:

ainoa uskollinen, on oma iPodis vaan.
(RR:tä ja Koskenniemeä mukaellen Iines)


Ehkäpä lapsen olisi parempi syödä karvasta leipää vieraalla maalla, vaikkapa rehevässä italialaisperheessä, jossa aterialle kokoontuu iltaisin suurin piirtein koko suku isovanhempia myöten. Lapselle ei voi olla lottovoitto syntyä Suomeen, näinä aikoina, huolimatta Pisan ylistävistä tuloksista. Lasku maksetaan ajallaan.

(Maalaus Albert Edelfelt)

PS Virikkeen juttuun sain Anna Amnellin kommentista alemmassa keskustelussa.

15.2.2007

Nettiin voi hukkua

Yksin oot sinä Iines,
Netin keskellä yksin,
yksin sa kokkaava oot,
yksin sa bloggaava oot.

Kommentin kaksi sa luulet kulkevas rinnalla nörtin,
mutta jo vierais hän on ja yksin sut mesettään jätti.

Hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
nörtin, kaltaises – mut äkkiä huomaat:
läppärin kylmää lämpöä rakastitkin:

Ainoa uskollinen on oma URLisi vain.
(Rauno Räsänen)

Näin runoili mies koskenniemeläisittäin avaten haavan. Jokin liikahti minussa lukiessani näitä säkeitä, jotka ovat niin totta että.

Sitä luulee joskus löytäneensä netistä ystävän, joka oikeasti pitää sinusta, juuri sinusta eikä kenestäkään muusta. No ei nyt ihan noin, mutta sinnepäin. Jotenkin kun huomio ja hyvät sanat kohdistuvat itseen, kokee olevansa neulan silmässä, ainoana kohteena, valittuna. Muu maailma sumenee ympäriltä, muita ei ole. Sitä ajelehtii kuin lastu laineilla ja kokee elävänsä. Ajattelee jopa, että miten nyt vasta löytyy jotakin näin hienoa.

Samoin käy tietenkin laiffin puolella, kuinkas muuten. Se vaan, että siellä unelmat ja haaveet kariutuvat nopeammin todellisuuden tullessa vastaan toisen silmissä, ilmeissä, eleissä konkreettisessa läsnäolemisessa, selkeissä valinnoissa. Virtuaalissa enteet jäävät verhon alle. On vain kirjoitetut sanat, jotka latautuvat täyteen merkitykseensä, paljaina, edustaen vain itseään, ottamatta sivumerkityksiä non-verbaalista viestinnästä.

Mitenkähän paljon ihmiset oikeasti ovat siirtäneet elämäänsä virtuaaliin? Luulen, että edessä on uudenlainen tapa elää, uudenlainen todellisuus, toinen olemisen taso. Uusi ihmisyys? Miten virtuaalin ja laiffin yhdistäminen onnistuu, kun kaikki, aivan kaikki hoituu jo netissä? Netissä on tai sinne tulee televisio, lehdet, pankki, ystävät, kaupat, kirjastot, kokoukset. Joku voi hukata elämänsä ja hukkua nettiin.

Minusta saatetaan tarvita mm. uusi lainsäädäntö virtuaalielämää varten, sillä virtuaalissa elävä persoona on lihaa ja verta, vaikkei hän operoisikaan ristimänimellään.

(Maalaus Piero della Francesca)

14.2.2007

Onko oikea sulle hän?

Näin ystävänpäivänä moni yksinäinen tuntee olonsa ankeaksi. Harpun kielet eivät heläjä, cembalo ei soi, mieli on maassa kaikkien vaaleanpunaisia sydämiä tursuavien näyteikkunoiden ja myyntipöytien keskellä. Tämä nyt tietenkin karrikoiden, mutta yhä enemmän ystävänpäivää täälläkin vietetään asiaankuuluvine hössötyksineen.

On vuorenvarmasti ihmisiä, jotka eivät saa ainuttakaan ystävänpäivätervehdystä. Itsekin jännitin aamulla, tuleeko tervehdyksiä. Lähetin kolme sähköpostitervehdystä itse otettuine valokuvineen ja sain kolme. Yksi oli riemastuttava, sillä se sisälsi kutsun helluntailomalle Würzburgiin juhlimaan kutsujan syntymäpäiviä. Taidan mennä, jos saan matkakaverin. Würzburg on kaunis vanha kaupunki, ja nyt minulla on hyvä kamera - tai kaksikin - mukaanotettavaksi.

Mutta kai se kaikkiaan on niin, että jollei ystäviä ole eikä tervehdyksiä tule, se on oma vika. Ystävyys on vastavuoroinen juttu, jossa antaminen on kenties vielä tärkeämpää kuin saaminen. Kun avautuu, saa taatusti ystäviä, ja kun sulkeutuu, ihmiset kaikkoavat, koska kokevat sulkeutumisen tylyksi.

Se vaan, että mistä niitä ystäviä löytää? On kai kuitenkin aika epätoivoista varta vasten virittää nettiverkkoja ja kokea rysää täällä bittilaineilla. (Minullahan on erään anonyymin mukaan tämä blogirysä miehiä varten.) Kun liikaa yrittää, verkkoon tarttuu lähinnä särkiä ja alamittaisia ahvenia. Mikä olisi se oikea tapa löytää ystäviä nettimaailmasta? En usko chattaamiseen, sillä siinä mennään liikaa yrityksen ja erehdyksen tietä. Syntyvätköhän parhaat ystävyydet sattumoisin, kun samanmieliset lähellä toisiaan asuvat osuvat yksiin foorumeilla? Toisaalta tässäkin on vaaransa, sillä en oikein usko näiden suhteiden kestoon - aikansa kutakin ehkä, mutta ei enempää. Ja jos sydänystävää etsii, uskon nykyään lähinnä reaalimailmassa tapahtuvaan kosketukseen.

Tälle alla olevalle Yksinäiselle nostan kukkahattuani positiivisesta elämänuskosta. Leikkasin ilmoituksen skannattavaksi tämän päivän aluelehdestä:

Hyvää blogiystävän päivää kaikille!

12.2.2007

Poikien olematon kielipää

Poikien äidinkielen taidot ovat tuoreiden tietojen (STT 12.2.) mukaan 20 prosenttia huonommat kuin tyttöjen. Tutkimus on tehty kolmansilla luokilla, ja siihen osallistui noin 6000 yhdeksänvuotiasta.

Aiemmin on ollut tiedossa, että yhdeksäsluokkalaisten poikien äidinkielen taidot ovat tyttöjä huonommat. Pojat eivät ole näin saaneet tyttöjä kiinni koko peruskouluaikanaan.

Erot näkyvät kuulemma eniten kirjoittamisessa, mutta oletettavasti myös alakoululaispoikien lukutaidossa. Merkittävää on, että matematiikassa näitä eroja ei ole, ei myöskään niin, että pojat olisivat tyttöjä parempia matematiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.

Itse olen opettanut yli kuusitoistavuotiaita, ja tilanne on näillä asteilla ehkä hieman tasaisempi, joskin samantyyppinen jaotus on nähtävillä peruskoulun jälkeenkin.

Kyse ei ole kirjoittamisen lahjakkuuseroista, sillä pojat kirjoittavat sisällöllisesti yhtä hyvin kuin tytöt, kun pääsevät vauhtiin. Monesti luokan paras kirjoittaja on ollut poika. Muistan ikuisesti yhtä levotonta poikaoppilasta, joka ei jaksanut keskittyä työskentelyyn, vaan sanoi jopa kusevansa kenkääni, ellen päästä häntä vessaan. Kirjoitti sitten myöhemmin laudaturin ylioppilasaineesta.

Tyttöjen tekstit ovat usein sujuvia ja pitkiä, huolellisesti tehtyjä ja tytöt näkevät vaivaa hioessaan ilmaisuaan, koska ovat usein kiinnostuneita kirjoittamisesta. Pojat sen sijaan voivat olla jähmeitä ja suoraviivaisempia ja heidän on vaikeampi saada persoonallisia ajatuksiaan ilmaistuksi paperille. Heillä on kuitenkin usein tyttöjä rohkeampi ote kirjoittamiseen ja taito kirjoittaa olennainen turhia lavertelematta. Monilla pojilla on alkeellisia kielioppivirheitä, jotka haittaavat tekstin ymmärtämistä. Samat huonosti itseään kirjallisesti ilmaisevat pojat saattavat sen sijaan olla puhetaidoissaan loistavia ilmaisijoita ja tulkitsijoita.

Syytä on tietenkin perinteisessä sukupuolittuneessa tavassa kasvattaa tyttöjä ja poikia eri tavoin, yhä edelleen, samoin kuin omassa lapsuudessani. Poikia opetaan arvostamaan urheilua ja toimintaa, tyttöjä opastetaan hoivaamaan toisia ja itseään ja toimimaan pehmeämmin. Tytöt ohjataan myös poikia useammin sisäleikkeihin ja lukemisen pariin ikään kuin mikään ei olisi muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Poikkeuksia tietenkin on, mutta keskimäärin näin lienee.

Lisäksi pojat kehittyvät tyttöjä hitaammin. Poikien oma suhtautumistapakin on kieltä väheksyvä; etenkään äidinkieltä ei arvosteta, sitä pidetään tylsänä ja turhana, se ei yksinkertaisesti kiinnosta.

On aika outoa, että perheissä panostetaan satoja euroja lastenhuoneen ja olohuoneen teknisiin vempeleisiin, mutta kirjaa ei osata lykätä pojan käteen tai viettää hänen kanssaan vaikka yhteistä lukuhetkeä. Hyvät äidinkielen taidot ovat pojalle yhtä korvaamattomat kuin tytölle, ja äidinkieli onkin kiistatta peruskoulun tärkein aine.

(Kansikuva Norman Rockwell)

10.2.2007

Netin namusedät

Eilisissä lehdissä oli uutisia henkilöistä, jotka vokottelivat lapsia, käsittääkseni tyttöjä, internetin keskustelupalstoilla.

Yhteistä näille vokottelijoille oli se, että he olivat suomalaismiehiä ja se, että he esiintyivät luotettavasti ja heidän esiintymismiljöönsä oli arvostettu ja hyvämaineinen. Eivät siis mitään siltavuorelaisia jammuja olleet nämä gentlemannit, vaan nyt mennään paremmissa piireissä.

Yksi epäilty työskentelee Helsingin yliopistossa asiantuntijana eikä ole saamassa potkuja, vaikka poliisi epäilee hänen käyttäneen lähes neljääkymmentä 9 - 15-vuotiasta tyttöä hyväkseen. Edellisen kerranhan viime toukokuussa pedofiiliksi osoittautui saman yliopiston tietoturvapäällikkö, joka tuomittiin vankilaan. On tietenkin selvää, että työyhteisö ei tuomitse, mutta työnantajan lausunnot ovat hämmentäviä yhteisössä, jossa epäillyt kouluttavat nuoria.

Toinen nyt epäilty on jo 63-vuotias mies, vaatetusalan yrittäjä, joka on onnistunut saamaan kymmeniä koulutyttöjä seksimalleiksi hyvällä ja arvostetulla paikalla sijaitsevaan vaatetusalan yritykseen.

Ei voi kuin ihmetellä, missä ovat vanhemmat tai huoltajat, kun alaikäinen lähtee tapaamaan setää tuntemattomaan paikkaan. Tai mitä äiti tai isä tekee juuri silloin, kun lapsi on web-kamerayhteydessä sedän kanssa. Ja sitäkin voi vain ihmetellä, eivätkö lapsen omat hälytyskellot soi missään kirjoittelun ja keskustelun vaiheessa, ennen tapaamisia. Niinhän se ei mene, että lapsi haluaisi seksiä sedän kanssa? Eikä se mene niinkään, että sedän halu alaikäisiin on luonnon sanelema juttu. Se on selkeä perversio luomakunnan biologisessa systeemissä, jossa hedelmällisesti ja henkisesti yhdyntäkypsiä naaraita on yllin kyllin saatavissa.

Olisiko oma tyttäreni voinut ajatua pedofiilin keskustelukumppaniksi? Mietin tätä rehellisesti, enkä halua kehua itseäni tai omia kasvatusmenetelmiäni, koska minulla ei oikeastaan ollut mitään metodia. Olin vain lapsen kanssa, läsnä, tietenkin hänen ehdoillaan kun hän oli pieni. Hänhän oli minun vastuullani, ei kenenkään muun, koska kasvatin häntä yksin, isän muutettua kauas ulkomaille. Voin sanoa kuitenkin, että tyttäreni ei koskaan olisi ajautunut lähellekään pedofiilia.

Tuntuu, että moni haluaa nähdä lapsensa kypsempänä ja valmiimpana elämään kuin lapsi on. Koti saatetaan varustaa tekniikan linnakkeeksi, jonne lapsi jätetään yksin mediatulvan keskelle kaukosäädin, joystick ja kännykkä käden ulottuville, turvaa ja viihdykettä tuomaan. On kallit vehkeet ja pelit, mutta aikaa ja läsnäoloa lapselle ei ole tarpeeksi. Ja syykään ei ole yhteiskunnan tai työnantajan, koska kukin tekee itse valintansa. Sitä voi valita asuinpaikkansa, työpanoksensa, ajankäyttönsä ja arvostuksensa kohteet.

Tällainen ilmapiiri, joka meillä nyt vallitsee, on muutenkin suopea lähinnä vain tekniikan ja tekniikkojen kehittymiselle. Ihminen nähdään tässä mallissa lähinnä polttoaineena. Kuvaavaa on sekin, miten lapsuus halutaan typistää ja seksi ulottaa kaikkialle. Idols-kisan tuomarin Asko Kallosen lausunto herkän näköisen 16-vuotiaan tytön seksikkyydestä oli pöyristyttävä.

(Maalaus Diego Velásquez: Don Juan)

8.2.2007

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Tänään on Mallun syntymäpäivä. Helmikuun kahdeksas on nähtävästi piirtynyt muistiini tulikirjaimin ikuisiksi ajoiksi, jostain käsittämättömästä syystä. Mallu on kyllä ollut kaikkien aikojen paras lapsuudenystävä, mutta onhan niitä ollut muitakin, edelleenkin kestäviä ystävyyssuhteita. Silti en muista kaikkien ystävieni syntymäpäiviä, en edes isäni syntymäpäivästä ole tällä hetkellä varma, oliko se kolmas vai neljäs joulukuuta.

Tutustuimme Mallun kanssa seitsenvuotiaina, kun perheeni muutti keltaiseen vanhaan omakotitaloon, lähelle Mallun perheen uutta valkeaa taloa, jossa oli erikoisuuksia, mm. alkovi keittiön yhteydessä, valtava suuri-ikkunainen olohuone ja mikä kummallisinta - halli. Mallu sanoikin usein, että mennään halliin leikkimään, ja se oli minusta hienoa.

Halli oli parilla leveällä askelmalla erotettu oleskelutila eteisaulassa, ja siellä oli kevyet korihuonekalut ja pieni puhelinpöytä, jonka takana oli iso peili. Tästä puhelimesta soittelimme häirikköpuheluja Lehtisen Raijalle, koska hän seurusteli yhteiskoulun komeimman jannun kanssa. Muutimme ääntä, mörisimme puhelimeen ja saimme Raijan kysymään, että onksiell Jukka vai kuka. Sanoimme jotakin hävytöntäkin, mutta mitä se räävittömyys oli, sen on muistini pyyhkinyt armeliaasti pois. Muistan jopa Mallun perheen puhelinnumeron 496, kun meidän oli 264. Soitin usein Mallulle, ja aloitin puhelun Anteeks ett mä häiritsen mut onks Mallu kotona. Kuulin usein, että kuuloke laskettiin kärsimättömästi kesken repliikkini pöydälle ja Mallua huudettiin.

Mallu on se sama tyttö, josta olen ennenkin kirjoittanut, mutta en tähän blogiin. Malluhan sanoi, että tätini on paavi, kun minä puolestani retostelin pappani koulunjohtajuudella. Mallun kanssa luisteltiin joen jäällä ja harjoiteltiin suutelemista ja ihmeteltiin, että se ei tuntunut miltään. Harrastimme myös pienimuotoisia myymälävarkauksia, eli panimme taskuumme tikkunekkuja ja pieniä suklaapatukoita. Mallu varasti myös kemikaliokaupan rihkamasormuksia, joita jakoi luokkalaisille ystävyydenosoituksina, kunnes napsahti kiinni.Ystävyyttämme kesti lukion loppuun asti, ja tapasimme muutaman kerran vielä jälkeenpäin. Viimeksi sain kutsun Mallun tohtorinväitöskaronkkaan pari vuotta sitten, mutta en osannut mennä, kun mitään yhteyttä ei ole pidetty puoliin ja toisiin koko aikuisikänä.

Mietin vaan, miksi Mallu on jäänyt mieleeni niin voimakkaasti, että muistan hänestä ihan kaiken. Kaikki leikit, sanonnat, tunnetilat, vaatetuksen, pettymykset suhteessamme, kun tuli muitakin ystäviä ja symbioosimme alkoi avartua. Näin hänestä jopa toistuvia unia joskus hieman alle kolmikymppisenä, sellaisia, missä hän aina jätti minut ja meni muualle.

Onkohan minulle jäänyt hänestä jokin trauma? Mallu alkoi nimittäin lukioaikoina muuttua. Hän suuntasi entistä enemmän pois symbioosistamme, ja koin varmaan hylätyksi tulemisen tunteita. Minä taas koin tässä vaiheessa turvattomuuden tunnetta, kun en tiennyt, mitä elämältä halusin, mitä menisin opiskelemaan ja ketkä olisivat uusia ystäviäni.

Olisinko piilolesbo? Tjaah, sanon suoraan, etten. En kiihotu ajatuksestakaan, kun sen sijaan pelkkä kauniin ja lihaksikkaan miesvartalon katseleminen aiheuttaa värinöitä. Ja se, että kaipaa miehen syliin, ei naisen. Tämä kai riittää todisteeksi.

Joka tapauksessa toivotan Mallulle hyvää tulevaa ystävänpäivää ja olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut niin syvä ystävyyssuhde läpi koko lapsuuden.

7.2.2007

Punatulkkuja pihlajassa

Olen huolissani pikkulinnuista, näillä tulipalopakkasilla. Miten kummassa ne tarkenevat, kun pakkanen vaan kirenee koko ajan? Lauhoina talvipäivinä riittää, kun käyn aamulla ja iltapäivällä täyttämässä takapihan lintumökin. Nyt pitää täydentää yhdellä ylimääräisellä keskipäivän ruokintakerralla.

Mietin sitäkin, miksi olen huolissani linnuista, sillä ainahan ne ovat olleet ja selvinneet. Ja kai niillä on jokin vaihtolämpösysteemi ja lisäksi vaistonvarainen hakeutuminen lämpimien höyryputkien liepeille, rakennusten suojiin?

Mietin vielä sitäkin, kuvastaako linnuista huolehtimiseni maailmankuvani supistumista vai kenties avartumista, kun kumpikin tulkinta voisi olla pätevä. On tietenkin niin, että mitä enemmän ihminen touhuaa töissä ja ihmisten parissa, sitä vähemmän hän ehtii miettiä tällaisia triviaaleja kysymyksiä.

Onko lopultakaan niin, että ihminen ylipäätään on tärkeämpi kuin eläimet, tässä luomakunnassa? Ainakin ihminen on vallassaan saanut eläimet ahdinkoon peittämällä maanpintaa kivetyksellä ja kutistamalla näiden reviiriä vuosi vuodelta yhä enemmän. Sitten vaaditaan eläimiä vapautettavaksi, vaikka reviiriä ei enää ole. Ristiriitaista, samoin kuin se, että eläinsuojelijoilta löytyy mm. kaasuaseita (HS 7.2.).

Oli niin tai näin, pakkaset saisivat loppua, koska ei pääse edes lenkille eikä kuvausretkille. Patterit hehkuvat kuumina ja oloa ahdistaa sisällä oleminen ja seisova ilma, joka ei ehdi vaihtua lyhyillä tuuletuksilla. Otin käsipainot jo esille ja alan vetää punttisarjaa saadakseni hartialihakset rennoiksi. Sauvakävely - nordic walk - on kyllä imagoaan parempi kuntoilumuoto, ja teen yleensä päivittäin yhä piteneviä lenkkejä reppu selässä, ja siellä repussa siis kamera. Ostin myös vaakaan tuliterät patterit vahtiakseni painoani, joka näyttääkin positiivista suuntaa.

Haircut-osastoa tämä postaus... yhtä hömppää, mutta mitään merkittävää ajatusta ei päässäni liiku nyt ennen kuin lauhtuu ja pääsee ulos.


(Maalaus Ferdinand von Wright)

6.2.2007

Veroista ja sanoista

Huorapäiväkirjoista ilmenee, että kyseinen ammatinharjoittaja ja opiskelija tienaa kolmen tunnin maksullisesta palvelusta saman kuin kunniallisen työharjoittelun bruttopalkkana kuukaudessa.

Eikö yksityisyrittäjän seksipalveluiden myyminen siis olekaan työtä? Jos tavallinen yksityisyrittäjä jättää veronsa maksamatta, hän joutuu vastuuseen. Vai pitäisikö vain ajatella niin, että tyhmä se veroja maksaa ja viisas pääsee vähemmällä?

En tiedä vielä, uskonko päiväkirjan kirjoittajan autenttisuuteen, vaan pidänkö niitä fiktiona, mutta hälläväliä tämän näkökulman kanssa. Kirjat on hyvin kirjoitettu tähän asti, ja niistä henkii ilmiön objektiivinen tarkastelu, joka hämää arvelemaan, että kirjoittaja ei ole neulan silmässä. Lisäksi kyynisyys ja miesviha on hivenen päälleliimattua jo tässä huoruuden varhaisessa vaiheessa ja näyttää toimivan jopa polttoaineena koko touhulle.

Minulle on nimittäin taannoisissa huorakeskusteluissa sanottu, että huora nauttii työstään ja se voi olla jopa hänen unelmansa ja että kyllä oma lapsi saa ryhtyä huoraksi jos tahtoo. Ajattelen siis niin, että kyynisyys olisi myöhempien aikojen ja turhautumisen tuote, mutta saatan olla väärässäkin. Voi vain toivoa kantin kestämistä ja terveyttä jatkossakin, myös henkisellä puolella, jos juttu on faktaa! Ja sitä kansalaisvelvollisuuden suorittamista: verojen maksua. Kaikki me elämme kalliissa yhteiskunnassa ja maksamme samoja laskuja leivästämme ja asunnostamme.

Sanojen keräilijänä kävin vielä kommentoimassa Huorapäiväkirjojen kommenttiosiossa keskustelussa esille tulleita ammattinimikkeitä:


"Jos näitä sanoja nyt kerätään, niin tehdäänpä pieni yhteenveto. Keskustelussa on on esitetty seuraavat sanat:huora, prostituotu, ilolintu, rakkauden ammattilainen, hutsu, heitukka, hepsankeikka, vosu, portto ja kurtisaani.

Vielä tuli mieleen lutka ja horo sekä maksullinen nainen. Sanat kuvastavat hyvin käyttäjänsä asennetta tähän asiaan, josta on vaikea löytää yleiskielistä ilmaisua - olisiko se sitten maksullinen seksitoiminta, seksin myyminen tai huoruus.

Huoruudella vaan on syvä raamatullishenkinen synnin leimansa, niin passeli sana kuin se onkin.

Mitä tulee noihin arveltuihin oletuksiin siitä, että huorat asuvat plyymien ja kimalteiden keskellä punaisisssa buduaareissaan, niin luulenpa, että mielikuva on kirjoittajan omassa päässä. Itse ainakin ajattelen huoraa pikemmin taloudellista hätää kärsivänä lähimmäisenä, sisarena, joka on ajautunut itsetuhon tielle."

(Maalaus "Krisk": Hooker)


3.2.2007

Hattutätien touhuja?

Muuan kommentaattori kertoi edellisen juttuni keskusteluosiossa vaativansa oppilailtaan teitittelyä. Hyvä! Upeaa ammattirohkeutta ja selkeä kannanotto myös ihmisyyden kunnioittamisen puolesta - oman tulkintani mukaan; sanoja itse voi olla eri mieltä.

Euroopan vanhoissa sivistysmaissahan mm. opettajaa teititellään, samoin vanhempia ihmisiä tai tuntemattomia, joiden kanssa joudutaan puhekosketukseen. Minusta tässä on jotain viehättävää, eettisesti toiselle arvoa antavaa ja pysähdyttävää. Ja näinhän Suomessakin tehtiin ennen Ruotsin tapojen aikaa, kuusikymmentälukua, jolloin noustiin barrikadeille kaikkea vanhaa vastaan, ei oikeastaan mielestäni minkään uuden puolesta. Elin itse sitä aikaa, ja liehui se punalippu minunkin kädessäni, joten tiedän mistä puhun.

Pyrittiin murskaamaan mm. käsitys rakkaudesta, ja tilalle tuotiin rakkauden Vapaus. Mieleen on jäänyt niiltä ajoilta ennen kaikkea se, miten naisen ihmisarvo aleni tasa-arvon nimissä humahtamalla, ja se arvo mitattiin lähinnä siinä, miten auliisti ja missä asennossa nainen jakoi rakkauden Vapauttaan vanhan valtaajille ja kaiken kyseenalaistajille.

Häpeällä muistan sitäkin kertaa, kun istuttiin turkulaisessa krouvissa kaljalla, ja pöytäämme istahti muuan sotaveteraani. Toverini suorastaan häpäisivät tämän miehen änkätessään häneltä syytä siihen, miksi tämä meni sotimaan ja tarttui aseeseen. Olen itsekin pasifisti, mutta mielestäni rauhan aatteeseen sisältyy ihmisyyden syvä kunnioittaminen ja laaja-alainen ymmärrys kaikissa tilanteissa. Toverien käytös oli riitaa haastavaa ja oman ajatusmallin jäärämäistä tuputtamista. Jälkeenpäin ja etäältä näkee jälleen kerran kokonaisuuden paremmin.

Teitittelystä piti puhumani! Nimittäin eikö ihmistä tule lähestyä varoen, pienin askelin eikä tunkea heti hänen reviirilleen? Eläimetkään eivät ryntää toistensa luokse, vaan kiertävät ja kaartavat, nuuhkaisevat varovasti kuonoa ja perää, ennen kuin antavat pusun.

Ja lopulta, onko se kuitenkin vain klisee, että sinuttelu lähentää ihmisiä toisiinsa? Tai että teitittely vanhentaa ihmistä, sekä käyttäjää että teitittelyn kohdetta? Tai että teitittely on kukkahattutätien touhuja?

Lopuksi teitittelyn kaava, jota moni nuori ei osaa: Oletteko Te ollut tyytyväinen palveluumme? Teitittelyssä on kyse yhdestä persoonasta, joten pääverbin partisiippimuoto on yksikössä, ei monikossa kuten usein näkee (olleet). Te-pronomini kirjoitetaan lisäksi isolla kirjaimella esimerkiksi yrityskirjoitteisiin ja kirjeisiin yleensäkin.

(Maalaus Danny McBride)

1.2.2007

Pyynnöstä: Dysphonia spasmodica I - II

I

Kaikki alkoi hiipimällä vuonna 2001, kun vedin suuria opetustuntimääriä kahden peräkkäisen jakson ajan. Jokainen arkipäivä sisälsi kahdeksan tuntia opetusta, paitsi yksi neljä. Tämän päälle olivat iltaisin ja viikonloppuisin tehtävät tuntien valmistelut, tenttien laatimiset ja korjaukset, kirjoitelmien korjaamiset, palaverit ja kokoukset ja lisäksi opettajakollegoitten luottamusmiehenä toimiminen. Koulussamme oli mm. vakava väärinkäytös, johon johtotason edustaja oli syyllistynyt.

Muistan myös ensi hetken, jolloin tajusin, että jokin on vinossa, jotain kummallista on tapahtunut. Olin oppilaitoksen juhlasalin näyttämöllä tsemppaamassa luovan ilmaisun ryhmääni. Opiskelijat istuivat löhöten salin mukavilla ja pehmeillä istuimilla, ja minä puhuin siinä avarassa tilassa ilman mikrofonia, seisten ja kävellen edessä, esiripun vieressä. Oli hiukan kylmä, sillä salissa oli päällä tehotuuletus, ja sali oli iso ja korkea, lähes 500-paikkainen juhlasali.

Yhtäkkiä huomasin, että en saa ääntä, se ei tule, tuli vain heikko henkäys. Kun ääni sitten tuli, se oli heikko ja jouduin haukkomaan henkeäni. Olin sairastanut hiljakkoin henkitorven tulehduksen ja jonkun sortin influenssan, ollut antibioottikuurilla. Muistan, että sain myös kämmenselkääni oudon verenvuodon, käsi turposi huomattavasti ja mustelma täytti koko kämmenselän. Ajattelin, että olin kantanut liian painavaa kassia, mutta nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että minulla on saattanut olla jokin yleisvaarallinen influenssan reaktio, jolla on tekemistä myös äänisairauteni puhkeamisen kanssa.

Äänen heikkous ja kuiva yskä vaivasi siten kesälläkin, lomaillessani rentoutuneena länsirannikon merimökissäni, nauttiessani paikallisista ystävistä ja luonnosta ja hiljaisuudesta, kaikesta alkukesän kauneudesta, joka mykistää niissä maisemissa. Menin melko nopeasti seudun lähimmälle korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärille. Muistan sanoneeni, että minun on vaikea puhua, vaikea saada sanaa. Olin jopa hädissäni, sillä tunne oli painajaismainen ja mietin, olisiko vika psyykkisperäinen tai jotain liikarasitusta. Lääkäri naureskeli oireelleni eikä saanut katsottua edes kurkkuuni. Sain kuitenkin syksyksi lähetteen puheterapiaan, ja kalenteriani silmätessäni huomaan käyneeni siellä kahdesti viikossa, ruokatunneillani. Näen kalenterista myös, että olen ollut sairauslomilla muutamia kertoja, ja muutaman kerran sairauslomamerkinnän kohdalla lukee: ei poissa, eli olen vetänyt tunnit vaikka minun on ollut määrä säästää ääntäni.

Puheterapiasta ei ollut hyötyä, etenkään kun puhuin terapeutin mielestä oikealla tekniikalla ja selvisin harjoituksista leikiten. Äänen pätkiminen ihmetytti häntäkin eikä hänellä huolimatta alan koulutuksestaan ollut hajuakaan siitä, mikä minua vaivasi. Terapia lopetettiin tarpeettomana ja olin tyhjän päällä. En enää odottanut työssäni kesälomaa, vaan mietin jokaisen tunnin alussa, miten selviän siitä läpi. En tiennyt sitäkään, että tulisin vielä miettimään, miten selviän yksinkertaisen tehtävän annosta oppilaille. Enkä tiennyt sitäkään, että tulisi aika, jolloin minun oli pakko pinnata opetuksesta, jättää opetussuunnitelmaan kuuluvia kokonaisuuksia pois ja antaa vain tehtäviä, tehtäviä, tehtäviä, jotka sitten korjaisin ja kirjoittaisin palautteen paperin marginaaliin, jokaiseen erikseen. Sitäkään en tiennyt, että tästä kirjoittamisestakin tulisin falskaamaan ajanpuutteen vuoksi. Että en yksinkertaisesti ehtisi korjata papereita sitä mukaa kun niitä sateli eteeni.



II

Jäin siis täysin tyhjän päälle, kun puheterapia petti ja pikkukaupungin suosittu kurkkutautilääkäri levitteli käsiään. Minulle aletiin nyt syöttää reflukslääkkeitä. Sanottiin että Lanzo kyllä kirkastaa äänen, kun napsit näitä muutaman kuukauden. No, minähän napsin toiveikkaana vatsahappolääkkeitä purkin jos toisenkin, mutta ei niistä ääneeni mitään tehoa ollut.

Sitten päädyin keuhkotautilääkärille. Keuhkot kuvattiin, astmakokeet tehtiin, mutta kaikissa tulokset olivat normaalit, jopa hyvät. Olin tässä vaiheessa jo itse löytänyt itselleni diagnoosin netistä: dysphonia spasmodica, mutta en maininnut sitä kenellekään, koska määrittelyissä sanottiin, että sairaus on harvinainen. Löysin sitten yllättäen, Opettaja-lehden artikkelin perusteella, opettajien äänihäiriöihin erikoistuneen yliopistosairaalan foniatrin, joka piti vastaanottoa Turussa Sibeliuskadulla.

Tilasin ajan, ja johan alkoi tapahtua. Erinäisten varmistusten ja kokeiden jälkeen hän kertoi minulle, että sairastan harvinaista neurologista sairautta, spasmodista dysfoniaa. Heureka! Hän tyrmäsi suoralta kädeltä kysymykseni siitä, voiko sairaus olla korvien välissä tai voiko se johtua stressistä. Pääsin hänen koeryhmäänsä Tyksiin, jossa aloin saada botoxpistoksia äänihuuliin kahden kuukauden välein, puolen vuoden ajan. Tässä sairaudessahan lihas supistelee tahdosta riippumatta, aivan kuin monelle tuttu elohiiri silmässä tai jossain lihaksessa, satunnaisesti. Se vaan, että dysphonia spasmodica ei mene ohi, vaan on tullut jäädäkseen, asumaan huoneeseesi. Botox-pistoksella lihas saadaan lamaantumaan, niin että se ei kouristele eli spasmaa omia aikojaan. Pistoksen vaikutus lakkaa muutamassa kuukaudessa, ja se voidaan uusia, melko turvallisesti, sillä haittavaikutuksia ei ole; annokset tätä botuliinitoksidi-hermomyrkkyä ovat mitättömän pieniä.

Melko pian osoittautui kuitenkin, että pistosten teho ei saanut ääntä edes minimitason työkuntoon. Työ kävi ylivoimaiseksi, sillä opettaja ei voi hoitaa tunteja vain oppilaita työllistämällä. Suun edessä pidettävästä mikrofonistakaan ei ollut apua, koska ääneni ei ollut tasainen vaan katkeileva, ja mikrofoni vahvisti kiusallisesti myös äänen virheet ja tauot ja hengityksen. Luovuin mikrofonista siis kättelyssä, koska oppilailla on mielestäni oikeus kuulla vaivatta, ei kiusaantumisen kautta. Samalla perusteella hakeuduin lääkärin suosituksesta ensin osatyökyvyttömyys- ja vuoden päästä täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle. Katsoin että opiskelijoilla on oikeus täysipainoiseen opetukseen. Kiusallisia falskaamisia ja oppisisällöistä luistamisia minun puoleltani oli jo liikaakin.

Työstä luopuminen oli kova paikka, ja on sitä edelleen, tosin nyt kirvely on vaihtunut kaihoksi. Edelleen näen unenpätkiä, joissa avaan salkkuani työhuoneessani ja mietin, mihin luokkaan minun pitikään mennä. Hyvin usein olen myös koulun käytävällä ja etsin epätoivoisesti luokkaani, pahasti myöhässä tunnilta.

Kaikkiaan dysphonia spasmodica on nöyryyttävä sairaus, koska tämä invalidisoi sosiaalista elämää. Puhevajavaista saatetaan myös arvella järjeltään vajaaksi, jos ääni sattuu olemaan huonoimmillaan. Puhelinkeskustelut käyvät lähes mahdottomiksi - tämä mainitaan jostain syystä jopa taudin lääketieteellisisssä kuvauksissa. Samoin autossa puhuminen ei onnistu tasaisen hurinan ja ilmanvaihdon vuoksi. Parhaiten puhuminen onnistuu levon jälkeen, aamulla, jolloin soitankin pakolliset puheluni. Vapaaehtoisesti soitan vain läheisilleni, enkä heillekään usein, vaan olemme päivittäin messenger-yhteydessä. Eniten kaipaan keskusteluja, joissa voisi vapaasti sanoa mielipiteitään ja kertoa asioitaan höpötellen niitä näitä. Käyhän tämä edelleen läheisten kesken, joskus jopa hieman paremminkin, mutta puhuminen rasittaa kyllä paljonkin.

Tuntuu oudolta joskus mietteissään kuunnella jonkun valitusta jostain asiasta, kun hän ei edes huomaa, että hänellä on kaikki aistit tallella ja terveys kunnossa. Mitähän joku marmattaja tuumaisi, jos menettäisi puhekykynsä?

En koe sairautta kuitenkaan tragediana enkä halua säälittelyjä, joita kammoan. Ystäväni, läheiseni, kohtelevat meikäläistä vähintään yhtä ronskisti kuin ennenkin, ja nauramme mm. pistosten jälkeiselle eunukin äänelleni estoitta ja yhdessä. Jos tämä tässä mallissa pysyy, kaikki sujuu. Olen kiitollinen siitä, että en ole menettänyt näköäni enkä kuuloani enkä liikuntakykyäni - ne olisivat tragedioita. Olen aina ollut rauhallinen, viihtynyt kotona, lukenut paljon, ollut sivustatarkkailija, havainnoija, pohdiskelija. Tämä sopii kyllä mieluummin minulle kuin jollekulle ulospäinsuuntauneelle persoonalle, jolle se olisi ollut merkittävästi elämänlaatua heikentävä tekijä.

Minulla on harrastuksia, joista ei ole tarvinnut luopua, vaan olen jopa saanut mahdollisuuden syventyä niihin, siihen mitä kaikkein mieluiten teen: kirjoitan, valokuvaan - olen hankkinut jopa kaksi hyvää kameraa, piirrän, kuuntelen musiikkia, katson elokuvia ja kaikkea mukavaa ja kiinnostavaa televisiosta, hoidan isoa puutarhaa ja mökkiä, voin uida ja ottaa aurinkoa laiturilla kaislojen suojassa, lenkkeillä, sienestää, poimia marjoja, käydä huutokaupoissa ja kirppareilla, tehdä sukututkimusta, ehkä alan taas maalata. Ehkä alan myös matkustella, sillä nyt olen vapaa.