Muijaenergiaa 2

Olen ilahtunut taas kerran Susan Kurosen energiasta. Viimeksihän kirjoitin, että aina hän nousee tuhkasta kuin Fenix-lintu.

Näin on päässyt taas käymään. Häntä vastaanhan kerättiin adressi Lopeta jo Susan -hengessä, koska hän vei niin monen ihmisen mielenrauhan. Lisäksi hänet lyötiin täysin lyttyyn useimmilla netin foorumeilla. Hänestä tuli valtakunnan huora samoin kuin Kyllikki Virolaisesta aikanaan tuli valtakunnan leski.

Nyt on pelko hiipinyt nettiyhteisöihin, kun poliisi on lähtenyt Susan Kurosta pilkanneiden perään. Hänestä pahimmin kirjoittaneiden henkilöyttä selvitetään, jos oikeus myöntää siihen luvan.

Hienoa! Nettiherjauksia on ennenkin käsitelty oikeudessa, mutta ei milloinkaan vielä näin laajaa parjauskampanjaa, joka muistutti keskiajan noitavainoja. Takuulla Kuronen olisi poltettu roviolla nytkin, jos eläisimme keskiaikaa. Suurin osa kivittäjistä ja polttajista oli, kumma kyllä, naisia.

Moni ajattelee edelleen, että virtuaali on viidakko, jota laki ja sanktiot eivät kosketa. Vastuun ottamista omista sanoista on laajalti pidetty sananvapauden riistona ja oikeuksien kaventamisena. Minä nostan vappusimani poliisille ja Susan Kuroselle, jonka merkitys medialle ja koko virtuaaliviestinnälle tuntuu olevan syvempi kuin kukaan olisi uskonut. Vappumunkin hillosilmän korkkaan itselleni kaukonäköisyydestä.

Toivon myös tuntuvia rapsuja tyhmille herjaajille. On aika oppia, että netti on ihan tavallinen taso vaikuttaa ja ettei puskistakaan voi huudella mitä oma ilkeä tai sairas mieli kulloinkin mieleen tuo.

(Piirros Norman Rockwell)

Grillit kuumiksi

Hylkeenmetsästys on taas alkanut. Yksi hallinaaras on jo kolkattu Kotkan saaristossa ja vielä on kiintiötä jäljellä.

Hallin metsästys ei ole jokamiehen hupia, vaan pitää olla perehtynyt asiaan. Hylkeestä saa kuitenkin runsaasti monenlaista hyödyllistä tarviketta ja einestä. Voipa hylkeennahasta valmistaa taitavasorminen (käsityöbloggaajat huom!) jopa lampunvarjostimen. Hylkeen kynsistä voi askarrella vaikka kaulakorun ja luulisi hyljepihvin paistuvan kesägrilleissäkin.

Miten lie merimetson, tuon mustaksi viikingiksi kutsutun uljaan linnun? Voikohan sitä hyödyntää, kun se on niin isokin, siipien kärkiväli lähes kaksi metriä? Luulisi otuksessa olevan jonkin verran lihaakin, sillä eihän lintu nyt pelkkiä sulkia ole. Voisi myös sallia aseenkantoluvan mökkiläisille, niin tulisi halvimmaksi tämä hallituksen ohjelmaan kirjattu lintukannan supistushanke ja hoituisi luonnollista tietä veromarkkojen tärvääntymättä. Hyvät nylky- ja grillausohjeet olisivat myös tarpeen. Kyllä 6 000 merimetsoa on liikaa Suomen kokoisen pikkumaan rannikoille. Hylkeiden määrähän (17 500) on jo kohtuuton.

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela, Sammon ryöstö)

Kuusi omituisuuttani -meemi

Kameraveneen Mari haastoi meemiin, jossa pitää kertoa kuusi omituisuuttaan. Selvän teki ja täältä pesee.

1. Pidän pippelinkuvista. Tosin olen saanut vasta yhden sellaisen sähköpostiini, mutta tämän ilmoituksen myötä määrä ehkä tuplaantuu. Sitä paitsi kuva oli esteettisesti kaunis, ja koin sen lahjana ja läheisyyden osoituksena. Näin lähelle minua ei kukaan olekaan aikoihin päässyt. Kuvan lähetti muuan kunniallisessa ammatissa oleva vapaa mies, jonka kanssa olen jutellut netissä, älykäs verbaalikko. Minua kiinnostaa yleisemminkin, mitä mies haluaa sanoa lähettäessään naiselle kikkelinsä kuvan. Onko hän tosissaan naisen suhteen vai onko hän pervertikko? Miksi naiset kammoavat kikkelinkuvia? Pelkäävätkö he niitä? Minusta kikkelinkuva on suomalaisen miehen mykkää anomusta naiselle: ota minut, rakasta minua, saat mitä minulla on. Mieshän antaa kuvassa ominta omaansa, panee itsensä likoon. Sehän on silloin enemmän kuin raamatullinen Nainin lesken ropo.

2. Nautiskelen tuskablogeilla. Saatan joskus paheksua tuskalla mässäilyä, mutta on pakko katsoa, mitä sille ja sille kuuluu, vieläkö se on hengissä, vai onko se vetänyt itsensä vessanpöntöstä alas tai tukehtunut pilleriinsä. Kiitos turisti, minh, tristan, lostis, brim, meirami ja monet muut loistavat tuskanovellistit, joita ilman Blogistan olisi harmaata aluetta. Ette ole yksin vereslihanne ja tuskanne kanssa, ja kukas sitä nyt aina jaksaa lukea jotain Parnassoa.

3. Tungen kotona ollessani kotihousujen lahkeet sukanvarren sisään. Tämän olen tehnyt siitä alkaen, kun lepattava lahkeeni takertui jarrusukkani kumiseen pohjaan ja olin kompastua portaita alas. Jarrusukkani taas ovat lahja huolehtivalta lähimmäiseltä liukkailla portailla liikkujalle.

4. Kuvaan ihmisiä salaa, kun he eivät huomaa, ovat selin tai kauempana. Kun he katsovat minuun päin, katson viattomana hieman sivuun ja kätken kameraani ja odotan. Makoilen myös julkisilla paikoilla pusikoissa ja ojissa kuvaamassa luonnon ihmeitä, ja minulla on polvien tai kyynärpäiden alla peffletit suojaamassa kosteudelta.

5. Kerään romua. Jos olisin mies, minua voitaisiin kutsua vaikka Romu-Kalleksi. Pidän ruostuneista saranoista, vanhoista hämähäkinseittisistä puuesineistä ja omituisista härveleistä, joista kukaan ei tiedä, mitä ne ovat. Otan kyllä niistä selvän.

6. Juon aamulla kannullisen kahvia. Siis kannullisen, en kupillisen. Kannuun menee kahdeksan kupillista.

Haastan tähän meemiin kaikki lukijat omituisuuksineen!

Huhtikuun kahdentenakymmenentenä

Tasan vuosi sitten lähdettiin Rubenin kanssa viimeiselle automatkalle, tutun eläinlääkärin luo. Ajoin takaisin yksin, ja tutut kadut ammottivat tyhjyyttään.

Nyt kadut ovat taas täyttyneet elämästä, mutta edelleen Rubenia ajatellessa tulee kova ikävä. Useimmiten silti on hauska muistella Rubenin temppuja ja erikoista luonnetta. Kuinka se innostui esittämään peruutustanssinsa, kun sanoin, että nyt mennään autolla mökille. Innostus tuli mökillemenosta ja taaksepäin tanssahtelu autopelosta. Toinen erikoisuus oli se, että se osasi niistää, kun oli peloissaan. Ja silloin ei kyllä liikuttu mihinkään suuntaan, töräytettiin vain voimakkaasti ulospäin ja odotettiin, että vaara menisi ohi. Vaikka se vaara olisi ollut talon pihalla pyörivä pieni tuulimylly tai tuijapensaan päälle heitetty muoviharso.

Toinen koiramme ennen Rubenia oli newfounlandinkoiran musta äpäräpentu, Manu. Se eli myös kolmetoista vuotta.

Manu oli laukkufriikki. Se istui pakatun kassin tai matkalaukun vieressä hievahtamatta, teeskennellen olevansa yksi matkapakaasi. Ota mukaan, sen ruskeat silmät vihjasivat, kun joku tarttui laukkuun ja oli lähdössä ulos ovesta. Kerran mökillä pakkasin ison kassin täyteen likapyykkiä ja jätin sen odottamaan verannalle. Lähdin vielä Manun kanssa metsälenkille ennen pyykille lähtöä, ja yhtäkkiä huomasin, että koira oli kadonnut jonnekin metsän uumeniin. Huutelin sitä ja etsin minuuttikaupalla, mutta vain metsän hiljaisuus vastasi. Lähdin kauhuissani mökille kertomaan muille, että Manu katosi. Noh, siellähän koira istui odottamassa minua, pakatun likapyykkikassin vieressä verannalla.

Nyt nautin siitä, että aamuisin ei tarvitse heti rynnätä lenkille koiran kanssa, eikä tarvitse huolehtia eläimestä, kun on poissa kotoa. Toisaalta, minulla on kyllä jo valmiina nimi uudelle koiralle. Se on oleva Mimmi. Luen myös löytökoirapalstoja ja seurailen ilmoituksia. Vielä ei ole tullut ratkaisevaa ahaa-elämystä, sillä useimmat löytökoirat tuntuvat isoilta, ja monissa on ripaus ärhäkkäitä rotuja. Kun on kasvattanut yhden pelokkaan koiran, haluaisi antaa kodin vaihteeksi tasapainoiselle pennulle, sillä sääli ei ole mielestäni oikea peruste ottaa koiraa. Tätä nykyä kiehtoo kyllä enemmän monikulttuurinen vekkuli juhlasekoitus kuin viimeiseen asti jalostettu, lonkkakuvattu, sirutettu, madotettu ja trimmattu rotukoira.

Tuhannen taalan paikka

Hyviä uutisia: Naisten salkkuja ei pidetä sen kevyempinä kuin miestenkään (Radiouutiset 19.4./klo 18.00). Kyse on tietenkin ministerinsalkuista, joita uudessa hallituksessa on 20, ja naisten hallussa siis 12. Onkohan missään muussa maassa koskaan ollut hallitustasoista naisenemmistöä?

Tilanne on oikeastaan aika karmea, jos ottaa huomioon vielä sen, että eduskunnassa on jo 42 prosenttia naisia, sillä jos nyt käy niin, että tällä nelivuotiskaudella, näillä hallituslumilla ei saada parannusta aikaan esimerkiksi naisvaltaisten alojen palkkaukseen ja pätkätöihin, eduskunta kusee omiin sukkahousuihinsa.

Oikeastaan voitaisiin ehkä siis jo päristää rumpua ja alkaa solmia voitonseppeleitä eduskunnan naisten kutreille, sillä tätä tuhannen taalan paikkaa ei voi uhata mikään. Kyllähän nainen nyt oman sukupuolensa räikeimmät epäkohdat tahtoo korjata ensitöikseen. Sairaanhoitajat voivat luottaa siis jatkossa siihen, että palkka nousee, virkoja saadaan lisää ja pätkätyöläiset vakinaistetaan, koska työtä on yllin kyllin ja se ei lopu koskaan.

Samoin mm. naisvaltaisella opetusalalla saadaan aikaan monia parannuksia, jotka laajennetaan koskemaan koko kasvatussektoria. Naisten on pakko ymmärtää miespäättäjiä paremmin lasten ja koululaisten edut ja panostaa kasvavan sukupolven hyvinvointiin ja nuorten pahan olon kitkemiseen. Ihan hyrisyttää ajatus, että painopistealueet järkähtävät nyt uusille urille ja tätä myöden ihmiskunnan hyvinvointi ja henkinen kasvu elpynee merkittävästi.

Niin se käy II

Keskustelu blogisuosiosta päättyköön syventävissä merkeissä. Todettu on jo, että kukaan ei myönnä kärsivänsä tilaajien tai lukijoiden tippumispelosta, vaikka toisaalla blogimaailma on täynnä itkua ja hammastenkiristystä, kun blogia uhkaa persliuku kaakonkulmalle.

Itse olen kokenut kaikki yli- ja ohikävelyt hylkäyksinä, vaikka mitään kovin dramaattista ei ole koskaan sattunut. Enemmän kyse lienee persoonallisuudenpiirteestä ja herkkyydestä ennakoida tulevaa.

Pieni tarina eräästä pelosta ja ennakoidusta hylkäämiskokemuksesta: Kun meille, meidän kaupunkiin ja meidän kouluun tuli ammattikorkeakoulu, meidät keskiasteen opettajat peloteltiin kuoliaaksi. - Sieltä tulee nyt korkeakoululaisia, ja oppilaitoksesta tehdään yliopiston veroinen. Tämä asettaa teille opettajille jatkuvan koulutusvelvollisuuden, ja jyvät tullaan karsimaan akanoista. Jatkotutkinnot ja puuttuvat suoritukset nyt vain käyntiin, ja lisensiaattiseminaareihin ilmoittautumaan, sillä vain menestyneimmät teistä otetaan mukaan, kun ammattikorkeakoulut vakinaistetaan - tehkää siis parhaanne, että olisitte mukana valiojoukoissa tekemässä koulustamme yliopistoa, meille paasattiin organisaatiokaavion ylimmältä portaalta.

Sieltä tuli sitten itsetietoisia nuoria salkkuherroja ja neitokaisia. Muutamalla oli kokopuku päällään kuin pankinjohtajalla. Kun tein heille ensimmäiset kielitestit, järkytyin tasosta, sillä noin puolet kustakin ryhmästä sai hylätyn tai ykkösen eli tyydyttävän. Olin pitänyt ensimmäiset luentonikin polvet tutisten, kädet ja ääni väristen kunnioituksesta yliopistonuoria kohtaan. Olin jopa kirjoittanut puheeni pienille korteille ja suunnitellut tuntirakennetta tuntikausia. Olin pukeutunut pitkän harkinnan jälkeen mustaan lyhyeen vekkihameeseen ja puna-mustaruutuiseen bouclépintaiseen ruutublazeriin ja mustaan poolopuseroon ja siroihin avokkaisiin saadakseni itsevarmuutta. Mitä nämä salkkuherrat sitten tekivät?

Kun oli kaksikymmentä minuuttia aikaa ruokatuntiin, he alkoivat tyynesti kerätä papereitaan, napsutella kovia salkkujaan kiinni, nousivat pokkana seisomaan ja kävelivät kehenkään vilkaisemtta ulos luentosalista, syömään. Koin kauhun hetkiä, sillä arvelin olevani niin huono tai tylsä, etteivät he jaksaneet kuunnella meikäläistä. Silloin en vielä tiennyt, että tämä oli heidän tapansa kaikilla luennoilla. Tultiin ja mentiin akateemisen vapaasti, miten itse haluttiin, ja usein kesken lauseen.

Näin painajaisia tästä tilanteesta monena yönä. Unessa seisoin luennoimassa, ja koko ajan joku opiskelija nousi pystyyn, yksi kerrallaan ja käveli ulos, ja minulla oli kylmä hiki selässä, tunsin itseni riittämättömäksi. Lopulta salissa ei ollut muita kuin minä yksin, mihin aina heräsin.

Jotain samanlaista koin tuijotellessani blogilistan tilaajamääriä. Nyt olen päässyt asian yli, koska olen puhunut siitä julkisesti ja koska olen vakuuttunut, etten ole yksin näitten tunteitteni kanssa, tässä asiassa.

Ja se, miksi en vedä blogia tilastoseurannasta pois, on pelkkää itsekaraisua: ihmisen tulee kestää realiteetit, kypsyä hyväksymään itsensä myös ei-suosittuna ja ei-niin-tärkeänä-henkilönä. Saa olla huono ja ja saa epäonnistua, se suotakoon itselle, kun kerran muillekin sen suomme. Saa hävetäkin ja saa puhua häpeästään, sillä parhaassa kirjallisuudessakin ihminen on heikoimmillaan ja raadollisimmillaan, kuten vaikkapa Henrik Tikkanen kuvatessaan alkoholismiaan ja narsisimiaan. Näistä tunnoista juuri löytyy tuttu kosketuspohja, inhimillisyys ja samuudentunnot. Niitä ei löydy sieltä, missä ihmiset ovat vahvimmillaan ja positiivisimmillaan. Sieltä löytyy vain pakopaikka tai hetken hurma.

Niin se käy

Joka kerran, kun perun tekstini, toisin sanoen, vedän sen julkaisemisen jälkeen pois, joku tuohtunut lukija lopettaa tilauksensa. Muuan toinen bloggaaja kertoi samaa taannoin turhien päivitysten kohdalla. Ei voi muuta sanoa kuin että onpas siinä tilaus ollut heikosti perusteltu, kun palvelukatkokseen kaatuu.

Minä kun en kirjoita tekstejä brassaillakseni tai luennoidakseni tässä yksinäni, vaan keskustellakseni, enkä viitsi kauan tuijotella juttua, jonka perässä komeilee 0 kommenttia joka kerran kun vilkaisen. Pois siis huono juttu vaan ja mahdollisimman pian uutta kenties parempaa putkeen. Eihän blogi ole yhtikäs mitään ilman kommentteja. Korkeintaan se on pystyyn kuollut blogi.

On tietenkin yksi keino, jolla moni on luistellut pois häpeällisestä tilaajien tippumisesta. Se on blogin vetäminen pois listoilta ja tilastoseurannasta, jolloin oma mielenrauha säilyy, samaten ehkä sanonnan vapaus ja riemullisuus, kun ei tarvitse piitata siitä, ottiko joku taas nokkiinsa ja kävi sanomassa tilauksensa irti. Tätä rajoitteisuutta olen itsekin harkinnut, mutta enpäs teekään sitä, vaikka virta veisi vasemmalle ja oikealle! Seison tässä urheasti viimeiseen mieheen, tai naiseen tässä tapauksessa. Milloinkaan en tee itsestäni rajoitteista, koska blogin perusidea on mielestäni olla lukijan palveluksessa ja esillä niin hyvin kuin mahdollista on. Ja kyllä se on aina pohjimmiltaan bloggaajan omaa mahoutta, jos tilaajat tippuvat ja kommentit ehtyvät. Niin se käy, ja minä olen ainakin taittanut peitseni äskeisessä sairastelussani ja valituksissani. Vahvahan ei saa sairastua eikä hän saa myötätuntoa, kuten heikot ja toisiin turvautuvat nöyrempiniskaiset bloggaajat.

Minua vaivaa se, miten häpeäväinen olen ollut juttujeni suhteen, vaikka ne eivät ole piiruakaan huonompia kuin muitten jutut. Suoranaisia horinoitakin täällä Blogistanissa on, joita suolletaan täysin estoitta eetteriin ja joiden perässä on yhtä horisevia kommentteja. Sitten on leegio korkean tason luentoja, joita tilataan kyllä, mutta ei juuri kommentoida = ei juuri lueta, mikä näkyy tilastoista luetuimpien kohdalta. Mitä arvoa niillä on? Miksi siis häpeäisin? Kyllä minun juttuni päivänvalon kestävät näiden jaarittelujen rinnalla.

Kummastuttaa sekin, miten olen panikoinut tilaajien tippumista. Helkkari soikoon, omapa on häpeänsä, jos huonosti ovat valinneet. Minä ainakin mietin niin tarkoin, etten juuri koskaan lopeta ainuttakaan tilausta. Minulla on nytkin suurin piirtein samat tilaukset kuin Illuusian aikoihin. Lisää vain on tullut. Että harkintaa ihmiset, älkää tilatko ensi huumassa, kun se rakkaus, mikä on hiekalle rakennettu, ei kuitenkaan kestä hätäisessä maailmassa. Kosiskelevat Tilaa tästä -nappulat pitäisi lailla kieltää blogien kyljistä.

Miksi aita kaadettiin?

Valokuvablogin puolella on kuva ja naapuritaloyhtiön kaadetusta unkarinsyreeniaidasta. Aita oli koko talorivin mittainen.

Minua kiehtoo arvailla syitä aidan kaatamiseen, päiväni kun ovat melko joutilaita tätä nykyä. Miksi siis hyväkuntoinen, korkea ja tuuhea, runsaasti kukkiva aitarivistö kaadettiin juurta myöten poikki, niin että vain sahanpurut jäivät koristamaan kunkin monihaaraisen syreenipensaan alustaa? Aitahan suojasi katupölyltä ja autojen melultakin varmaan aika tehokkaasti puhumattakaan näkösuojasta. Sitä paitsi unkarinsyreeniä ei kuulu leikata kokonaan alas, koska se kukkii edellisvuoden versoihin ja on yleensä terve ja roteva pensas.

Teoriani mukaan aita kaadettiin sen vuoksi, jotta taloa kansoittavat yksinäiset vanhukset saisivat kontaktipintaa ihmisiin. Kadun elämää on hauska seurata keittiön ikkunapöydän ääressä kahvikupposia siemaillen, kun kukaan ei kerran tule kylään, kodinhoitajaa lukuunottamatta. Korkea ja tuuhea aita esti mielenkiintoisen katunäkymän kokonaan. Kaipa vanhukset ovat tuohon ikään ehtineinä jo tarpeeksi tuijotelleet puitten latvuksia ja nuuhkineet niiden kukintojakin. Eikä niissä ole särmää, jota ihmisissä on, ei elämää eikä vuorovaikutusta.

Mainitussa talossa asuu liuta rollaattorikiitäjiä, vain yksi pappa ajelee enää kaksipyöräisellä, oli katu jäinen tai ei. Huutaa aina satulanselästä tervehdyksensä kohteliaasti ja kovaa, lisää joskus havaintonsa päivän säästä. Sinä päivänä, jona pappaa ei näy, hän makaa luultavasti sairaalassa tai on menehtynyt yksiöönsä. Yksi talon mummuista vihaa koiria. Kävi kylvämässä mm. kauniin vanhan lasimaljakkonsa sirpaleita siihen pensasaidan eteen kadun reunaan, muutaman koirankakkakasan viereen. Poimin sirpaleet ylös, ja kohta oli uusia sirpaleita ja mummun pää ikkunassa. Ruben-koira oppi nopeasti kiertämään talon edustan toiselta puolelta. No, nyt mummu näkee taas kakkivat koirat ja saa sisältöä elämäänsä.

Voisiko tämä siis olla pensasaidan kaatamisen syy? Toinen mahdollinen on tietenkin yleinen siisteys- ja sievyysintoilu. Ostetaan kalliita pensaita ja puita ja tartutaan sitten saksiin ja sahaan, kun pensas näyttääkin todellisen luontonsa eikä suostu olemaan vain sievä pikku pensas, jonka latvuksen yli voi hallita maailmaa.

(Maalaus M. E. Webb)

Pikku-uutinen

Kuulin hassun pikku-uutisen radiosta aamulla. Uutinen jäi hieman epäselväksi, koska havahduin siihen kesken puuhailujen. Netin uutispalvelimilta juttua ei enää löytynyt tarkistusta varten, mutta ehkä huomisista lehdistä pikku-uutisena.

Saksassa vakituisesti asuva muslimimies oli nimittäin pahoinpidellyt vaimoaan ja vaimo oli hakenut avioeroa. Saksalainen oikeusistuin eväsi avioeron, koska sen mukaan uskonnollisia ja muita perinteitä tulee kunnioittaa, ja niiden mukaan tällä aviomiehellä oli oikeus rangaista vaimoaan kurittamalla häntä sen mukaan, kuin tarpeelliseksi katsoo.

Ei tässä vielä kaikki, vaan nyt seuraa paradoksi. Muslimit ovatkin tuohduksissaan, sillä heidän mielestään vaimon pahoinpitely on Koraanin mukaan pätevä syy avioeron myöntämiselle.

Jaa-ah. Minua ainakin naurattaa tämä pyllistely, joka menikin väärin. Vai meneekö se kuitenkin niin, että saksalainen tuomioistuin pamputti tässä vierasta väkeä oman etiikkansa mukaisesti - Kinder, Küche, Kirche? Mene tiedä, hassu hassu maailma ja sen moniselitteiset paperiset pykälät ja normit, jotka törmäävät yhteen kuin mannerlaatat ennen tulivuoren purkauksia.

On kyllä niin, että itsekin olen ajatellut, että musliminainen olisi vailla humaaneja ihmisoikeuksia, nimenomaan suhteessa mieheen. Kunniamurhat jne.. Kenties Koraani onkin lukemisen arvoinen kirja, jos sieltä tuollainen totuus löytyy.

Levollista pääsiäisen aikaa

Rauhallista Pääsiäistä!

En lupaa vaieta pyhien ajaksi, vaan kirjoitan jos ja kun siltä tuntuu ja aikaa on.

Eilen katselin televisiosta upean elokuvan Kristuksen kärsimyskertomus, jonka on ohjannut katolinen Mel Gibson. Elokuvaa on nimitetty sadomasokistiseksi versioksi, ja sitä se kyllä olikin. Tosin tapahtumat ovat oikeastikin ehkä tapahtuneet juuri noin raa'asti.

Musiikkilistalla on Bachin Matteuspassiota ja Mozartin Requiemia, koska minusta on yksinkertaisesti puhuttelevaa eläytyä juhlapäiviin, jotka kohottavat arjen yläpuolelle. Uuden testamentin evankeliumit ovat maailmankirjallisuuden mestariteoksia, ja nuo mainitut sävellykset musiikin ajattomia helmiä, joita kuuntelee muulloinkin.

Pyhiksi pitää hakea vielä pari suklaamunaa! Ja soi minulla välillä Novakin...

Heräilyä

Alan pikku hiljaa herätä lähes kahden kuukauden horroksesta, jonka aikana painokin on humahtanut alas kahdeksan kiloa, koska en yksinkertaisesti ole pystynyt syömään.

Se ettei pysty syömään, on kauhea olotila, vaikka painonpudotus on useimmiten toivottava asia. Ymmärrän hyvin meiramia, joka sovitti jo ylleen pukua kokoa 32. Jos minulla jatkuisi sama meno, tämä lasten koko odottaisi minuakin, koska olen muutenkin pienikokoinen ja pieniluinen.

Eilen aloin yhtäkkiä himoita jauhelihaa, jota minulla on pakasteessa. Tein siitä yksinkertaisen murukastikkeen perunoiden kanssa. Jaoin annoksen kahtia, ja söin sen hyvällä halulla kahdessa erässä, parin tunnin välein. Kahteen kuukauteen en ollut syönyt punaista lihaa, enkä juuri valkoistakaan, ainoastaan tonnikalaa, salaattia, hedelmiä ja jogurttia pysyäkseni tolpillani. Lenkit jäivät lähes kokonaan, ja vieläkään en ole ajanut mökille asti, vaikka mieli tekisi. Toivottavasti pääsiäisenä pääsen tarkistamaan paikat.

Kaikkihan alkoi siitä, kun jouduin verenpainelääkitykselle jatkuvasti hieman koholla olevien painelukemien vuoksi. Tähän mennessä olen kokeillut neljää eri lääkettä, ja olen saanut kaikista allergisen reaktion ja karmean keinuvan, etovan olon. Jokainen pilleripurkki on lentänyt roskakoriin, kun hengitys on alkanut vinkua, ja olen joutunut kortisoni-antihistamiinikuurille. Nyt olen taas pari päivää ilman pillereitä ja tyhjän päällä. Viime kesänähän sain monista antibioottikuureista samanlaisen allergisen reaktion ja lisäksi hankalan nokkosihottuman, vaikken testauksissa ollut allerginen millekään käyttämistäni lääkkeistä.

Elimistöni ei yksinkertaisesti tahdo sietää lääkkeitä, joihin olen joutunut turvaamaan äärimmäisen harvoin. Edes päänsärkypilleriä ei juurikaan ole tarvinnut ottaa. Ainoa lääkitys, jota olen käyttänyt, ovat botox-ruiskeet muutaman kuukauden välein, mutta niistä ei pitäisi olla mitään haittaa, koska määrät ovat pieniä. Minua kiinnostaisikin verenpaineen hoito luonnonmukaisin menetelmin. Lenkkeilyä vähintään puoli tuntia päivässä - siihen pystyn ja sitä harrastankin, mutta mitähän muuta voisi tehdä?

Ihmeellisintä tässä kaikessa on, että äänenkäyttöni on koko kituprosessin aikana parantunut jonkin verran, mutta kuitenkin selkeästi. Vaikka tunnen äänihuulissa kramppeja, puheeni soljuu kirkkaampana ja yhtenäisempänä kuin ennen. Foniatri havaitsi saman asian.

*
En malta sivupalkin päivityksen yhteydessä olla lisäämättä iltapäivän piristystä, jonka löysin Kirjailijan häiriöklinikasta. Kyseessä on akronyymigeneraattori, johon voi syöttää vaikka bloginimensä. Kas tällainen on ikkunaiines:

I.K.K.U.N.A.I.I.N.E.S.: Isopäisen Kiinteä, Kiinteän Uneksiva, Naisellinen ja Aivovammainen Isopää joka Itkee Nihkeästi, Elämöi ja Sottaa