Piiri pieni pyörii

Edellisessä keskustelussa päiväkotimaksuista muuan kommentoija on huolissaan niistä lapsista, jotka jäävät varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Tuleeko lapsi siis aina ottaa varhaiskasvatuksen piiriin?

Mitä tapahtuu, jos lapsi jää piirin ulkopuolelle? Syrjäytyykö hän lajitovereistaan ja menettää jotain korvaamatonta? Saako hän huonommat kortit käteensä?

Peräänkuulutin keskustelussa varhaiskasvatustermin määrittelyä. Sitä ei jostain syystä tullut, vaikka kyselin sitä tosissani. Ehkä se hukkui keskustelun jalkoihin. Näytti nimittäin siltä, että varhaiskasvatuksella tarkoitettaisiin vain ammattikasvattajien toimesta suoritettavaa kasvatusta päiväkodeissa ja perhepäivähoitokodeissa. Omassa kodissaan lapsi siis kasvaisi ikään kuin pellossa tai ainakin piirin ulkopuolella, mikäli yhtäänkään oikein tulkitsin.

On selvää, että koti on ihmiselle vaarallisin paikka, myös lapselle. Siellä lapsia läpsitään, napsautetaan otsalumpioon kireitä luunappeja, vedellään remmillä pikkupepulle ja tukistetaan rusettisaparosta. Pahempaakin tapahtuu, kuten olemme lehdistä lukeneet. Näin tapahtuu kaikissa sosiaaliryhmissä. Ristiriitaista kuitenkin on, että ilmaislasten huonot kotiolot nostetaan aseeksi taistelussa ilmaisedun säilymisestä. Rahalla maksavien läpsimisistä ja kurjista kotioloista ei kukaan kanna huolta. Ajatellaan ilmeisesti niin, että raha korvaa kaiken.

Jotenkin tuntuu siltä, että pikkulapsilla on valtakunnallisesti kanonisoitu varhaiskasvatuspakko, jonka ulkopuolelle jäämistä pidetään alkavan syrjäytymisen ensiaskeleena. Lapselle pitää jakaa hyvät kortit, jotta hänestä kasvaa kunnon kansalainen suomalaiseen loistavan koulutuksen ja tietoyhteiskunnan hyvinvointitihentymään, jossa pärjäämisen harjoittelu alkaa jo vaippaikäisenä.

(Piirros Norman Rockwell)

Rahasammon ryöstö?

Harvinaisen pimeä päivä. Ei oikein ole intohimoja asioihin, vaikka aika kiinnostava juttu on monissa blogeissa tuomittu lasten kokopäivähoidon ilmaismaksuluokan poistuminen. Pelätään kai ennen kaikkea köyhien yksinhuoltajaäitien köyhtymistä ennestään, kun Katainen & Co näyttää kyntensä ja ryöstää sammon.

Olen käsittänyt asian niin, että puolipäivähoidossa säilyy ilmaismaksuluokka ja se olisi näin vaihtoehto työttömille yksinhuoltajille ja opiskelijoille, ja vain kokopäivähoidosta joutuisivat kaikki maksamaan. Olen lisäksi antanut itseni ymmärtää, että tämä olisi lapsen kannalta hyvä asia.

Kuulee kyllä sanottavan, että monilla lapsilla on niin huonot kotiolot, että heille on turvallinen tarhaympäristö parempi. Näin toki voi olla, mutta ei se mikään yleispätevä mantra voi olla. Kenties vanhemmille pitäisi näissäkin tapauksissa ojentaa toisenlainen auttava käsi.

Yksinhuoltajaäitien osa askarruttaa eniten, ei yksin sen vuoksi, että itsekin olin aikoinani sellainen. Minä vain maksoin korkeinta mahdollista tarhamaksua, paljon isompaa kuin perheellinen rouva, joka toi lapsensa tarhaan mersulla ja jonka mies oli paikkakunnan suurimpia maanomistajia. Ovat sitten nähtävästi nuo maksuperusteet muuttuneet.

Ajatuksena se, että pyritään ohjaamaan vanhemmat kasvatusvastuuseen, on minusta kannatettava asia. Sitäkään en pidä pahana, että rahasampoja eli ilmaisautomaatteja tarkistellaan aika ajoin.

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)

Yleistietoa vai yleissivistystä?

Monet tuntuvat nykyään ajattelevan yleissivistyksestä, että siihen kuuluu samanlainen lyhyt intervalli ja dynaamisuus kuin pätkätyöläisenä työskentelevän konsultin työhön. Yleissivistystä olisi siis kaikki yleistietous, mikä liippaa läheltä itseä ja ennen kaikkea, mitä tarvitsee.

Jyrki Lehtola edustanee tätä hyötyyn pohjaavaa yleissivistysnäkemystä, kun kyseenalaistaa mm. sen, että rouskun ja rauskun toisistaan erottaminen olisi yleissivistystä. Hänen mukaansa nykyään pikemmin pitäisi osata erottaa manga mangosta, tulisi muistaa kolmen kalleimman yhdysvaltalaisen vieroitusklinikan nimet ja pitää mielessä, kumpi on hallita-verbin tämänhetkinen muoto, "rulaa" vai "rulettaa". .

Lehtola tuntuu sotkevan nyt ajankohtaisen yleistiedon yleissivistykseen, eikä tunnu huomaavan näiden välistä prosessia, jossa osa yleistiedosta muuntuu aikojen saatossa yleissivistykseksi, osa jää unohduksiin eikä muodosta kiveä kiven päälle.

Eikö yleissivistys siis olekaan jotain staattisempaa, eli nimenomaan tietämystä niistä pysyvistä kulttuurin kerroksista, joihin ei enää voi juurikaan vaikuttaa ja joiden päällä nykykulttuuri lepää? Toisin sanoen uusi nykytieto ja yleistieto olisi yleissivistystä vasta osoittauduttuaan kestäväksi perustaksi ja se olisi aina pitkän juoksun tulos. Yleissivistys sisältäisi näin ollen mm. kaiken sen hiljaisen ja vanhan tiedon, joka yhdistää ihmiskunnan jopa globaalilla tasolla ja jota ei tarvita päivittäin, ainakaan työelämässä eikä ennen kaikkea IT-alalla.

Rousku ja rausku ovat tällaisia kiintopisteitä, jotka ovat ja pysyvät - nyt en ennusta ympäristötuhoja tässä keskustelussa. Samoin vaikkapa puulajien tunteminen on yleissivistystä, sillä puut ovat huojuneet Aatamin ja Eevan paratiisista lähtien päittemme päällä ja tulevat humisemaan vielä hautojemmekin yllä. Sen sijaan kolme yhdysvaltalaista huumeklinikkaa saattavat tehdä konkurssin ja olla muutenkin suomalaisten tavoittamattomissa - meillä kun sentään terveydenhoito on jokaisen kansalaisen ulottuvilla. Niitä en millään tavoin osaa yhdistää Lehtolan tavoin yleissivistyskäsitteeseen.

(Kuvamanipulaatio Johannes Vermeerin maalauksesta)

Herkistynyt kunniantunto?

"Kunnianloukkaus taas on syyte, jonka voisi omasta puolestani pyyhkiä lainsäädännöstä kokonaan tai muotoilla uuteen vain konkreettista vahinkoa painottavaan muotoon."

"- voiko tunnistettava henkilö ynnä nettipersoona kasvaa ja kypsyä netissä niin, että hänen kunniantuntonsa vallan yliherkistyy?" [kysyjän oma vastaus: voi]

Lainaukset ovat edellisen keskustelun kommenteista. Poimin ne valtavasta tulvasta tähän, koska haluan vielä erikseen suunnata huomion käsitykseen ihmisen kunniasta, jonka ymmärtämisen taju on hämärtänyt.

Ensimmäinen lainaus kylmää minua, sillä kunnian loukkaamisista koituvia kärsimyksiä ei kai mitenkään voi osoittaa konkreettisiksi. Kukapa voisi mitata mielipahan syvyyttä?

Toinen lainaus taas vihjaa siihen, että kunnianloukkaus onkin oma vika ja johtuu liiasta herkkyydestä, kenties vainoharhasta. . Lausuja tuntuu olettavan, että ihmisellä on jokin kompleksi kunniastaan, jota hän tavoittelee kiivaasti kuin Napoleon voittoa sotatantereella. Patologisen kylmääviä väitteitä molemmat lainaukset, hyytäviä kuin Antarktiksen tuuli. Ei hiventäkään ihmisrakkaudesta tai ymmärryksestä. Olen näistä lausumista oikeastaan aika järkyttynyt, mikä saa näkyäkin päreessäni.

Jos minä olen ollut mukana kasvattamassa sukupolvea, joka ajattelee näin ulkokohtaisesti ja julmasti arvoista ja asioista, olen tehnyt suuria virheitä. Voi kysyä, onko se virhe liiallinen hyvinvointi, liika sallinen, liian vapaa ja hymistelevä kasvatus, jossa pidetään itsestään selvänä, että lapsi oppii erottamaan hyvän ja pahan ja oppii kunnioittamaan lähimmäisiään itseohjautuvasti.

Hämärtyneestä kunnian käsitteestä tai siis kunnioituksen puutteesta johtunee myös alentunut kynnys sietää yksittäiseen ihmiseen kohdistuvia kunnian loukkaamisia ja osallistua niihin jopa itse. Toisen loukkaamista ei yksinkertaiseti tunnisteta enää, vaan loukkauksia pidetään korkeintaan huonona käytöksenä, vaikka ne täyttäisivät rikoslain kunnianloukkauksen tuntomerkit. Loukatun perätessä oikeuksiaan häntä pidetään joko tyhmänä, nipottavana moralistina ja ainakin ihmisenä, jolla on yliherkkä mieli ja joka mitä ilmeisimmin on ansainnut niskaansa satavan paskan. Loukkaaja ei näe rikostaan, vaan taistelee henkeen ja vereen oikeudesta saada harjoittaa mielivaltaista sanankäyttöään, jota mieluusti kutsuu sananvapaudeksi.

(Maalaus tuntemattoman muunnos Jacques-Louis Davidin Napoleon-maalauksesta)

Sisäinen pirumme

Blogeissa on keskusteltu Illmanin lausunnosta lähtien internetin sananvapaudesta. Lähinnä miehet ovat käyneet keskustelua keskenään parhaissa blogeissa. Jos joku nainen on eksynyt kommentteineen mukaan, lausahdus on ollut tasoa: Mä olen muuten sitä mieltä, että netissä ei pitäisi ottaa hirveesti pulttia mistään.

Mä en nyt ota osaa tuohon kultivoituneeseen keskusteluun, kunhan sanon mitä ajattelen, ilman lakipykäliä, tunnetasolta kuten blondahtavalle naiselle kait sopii. Olenhan iät ja ajat kaivannut aikaa, jolloin yksinkertaisinkin sielu tajuaisi, että internet ei ole erillinen saareke, vaan mitä tavallisin osa kenen tahansa maailmaa ja arkipäivää, siis reaalista todellisuutta, jossa luonnollisesti ovat samat lainalaisuudet. Miksi eivät olisi? Virtuaalissahan kirkossakävijäkin päästää sisäisen pirunsa irti.

Miksi netissä siis pitäisi olla erivapaus, kun muussakaan viestimessä eikä julkisessa sanankäytössä saa ketään herjata? Ajattelen niin, että jos sana on täysin vapaa internetissä, sen tulee olla sitä myös reaalissa. Tämä merkitsee sitä, että saa solvata ketä tahansa mistä tahansa millaisin sanakääntein vaan vaikkapa televisio-ohjelmassa tai Helsingin Sanomissa. Enkä osaa mitenkään nähdä uhkaa siinä, että tunnistettavaan henkilöön tai nettipersoonaan kohdistuvat törkeydet poistettaisiin palstoilta jälkimoderointina. Asioita sen sijaan tulee voida arvostella satuttavan kirpeästikin. Mikään ei ole herkullisempaa luettavaa kuin jostakin epäkohdasta taiten kirjoitettu irvokas satiiri.

Itse olen joutunut lopettamaan blogini (Illuusia 1 ja 2) muutamaankin otteeseen karistaakseni kannoiltani sitkeän henkilön (tai parikin henkilöä), joka vuodesta toiseen kulkee kannoillani ja aika ajoin putkahtaa pintaan solvaten minua tunnistettavana henkilönä ja nettipersoonana vain siitä syystä, että rakastuin eräällä palstalla yhteen virtuaalikeskustelijaan, jonka hän tunsi. Tässä vaiheessa epäilin muutamia nikkejä samaksi henkilöksi, mikä lienee aika tavallista netissä.

Herjaukset ovat sitä tasoa, että kiusantekijä epäilee blogissaan puhesairauttani mielenterveydelliseksi ongelmaksi ja julkaisee mm. sähköpostiviestini omassa blogissaan. Sähköpostiviestissä ei ollut mitään hävettävää, ja esitin siinä pyynnön kiusaamisen lopettamiseksi. Viesti oli kuitenkin yksityinen, enkä ollut antanut lupaa sen julkistamiseen.

Kyseinen henkilö/pari henkilöä harjoittaa/harjoittavat edelleen Iineksen mustamaalausta useiden blogien kommenttiosioissa, ja tämänkaltaiselle manipuloinnille ei ole mitään tehtävissä. Joskus huomatessani oikaisen tietenkin asian, mutta en juurikaan jaksa enää.

Suorapuheisena kirjoittajana minulle löytyy helposti vastustavia kommentoijia, jotka lähtevät mieluusti tämän henkilön mukaan, koska heille tarjoutuu tilaisuus maksaa minulle takaisin. Seuraava askel on se, että minun on lopetettava tämäkin blogi, koska ihmisellä on jaksamisen rajat kaikessa, vaikka kokisi asian tärkeäksi.

Kenelläkään ei ole mitään suojaa tämäntyyppistä nettikiusaamista vastaan. Jos moderoit omasta blogistasi, ovat jäljellä muiden blogit, joissa voi jatkaa myyräntyötä. Väitän, että tällaisella toiminnalla voi tuhota jonkun nettikirjoittamisen ja persoonan tyystin. Virtuaalissa ei ole aikaa tarkastella kirjoitusten taustoja, vaan on hirvittävän helppo johdatella lukijoita mihin suuntaan vain.

Minusta tässä asiassa on tärkeintä se, että virtuaalin täydellinen sananvapaus edes keskustelussa kyseenalaistetaan. Jo tämäkin ehkä panee muutaman nettipirun ja häirikön harkitsemaan kirjoittelunsa tasoa.

(Maalaus Grant Wood)

Arvon ansaitsemisesta

Nykypäivän nuorison entistä vähäisempi auktoriteettien kunnioittaminen on terve ja positiivinen piirre. Kunnioitus on ansaittava, sitä ei saada aseman kautta. (HS/JRe 18.5.)

Miksi ihmisen pitää nykyään olla erityinen, jotta häntä voidaan kunnioittaa? Onko työn arvo sidoksissa persoonaan? Jos opettaja tai ministeri on huono, häntäkö ei siis tarvitse kunnioittaa, eli osoittaa hänelle arvoa työssään?

Mitä siis merkitsee sellainen tilanne, että kunnioitusta ei ole, että tietyn pestin haltijaa ei arvosteta työssään, koska muut ovat todenneet hänet kehnoksi? Sitäkö, että hänen ylitseen voi kävellä, koska hän ei ole ansainnut auktoriteettiasemaansa? Merkitseekö se peräti sitä, että hän on ansainnut kaiken sen arvostelun, joka on satava hänen ylleen? Eli kikkelis kokkelis, mitäs tuppasit tehtävään -meininkiäkö se merkitsee?

Minä väitän, että huononkin opettajan tunneilla voi oppia, jos keskittyy negatiivisen arvostelun sijaan asiaan. Ehkä on hyväkin, että opettaja ei ole liian hyvä, sillä joskus hyvä opettaja voi olla liian maksimaalinen ja tavallaan selkeydessään viedä itsenäisyyden oppilaalta, vaikka toimisikin tavalla, joka tähtää opiskelijan itseohjautuvuuteen.

Ovathan ihmiset yksityiselämänsä rooleissakin usein tavattoman huonoja, ja silti heitä tulee kaiketi rakastaa ja kunnioittaa inhimillisyyden nimissä. Miten työelämä tästä voi poiketa vaatimalla maksimaalisuutta yli rajojen? Eikö siellä ole sijaa erehdyksille ja pienuudelle? Onko sekään muuten vielä valmis asia, että mistä ihminen parhaiten oppii? Kasvaahan huonoista perheistäkin enimmäkseen kelpoja kansalaisia.

Sille, joka vaatii virkamiehiltä täydellisyyttä oman vaatimattoman pestinsä takaa sanoisin, että mene ja tee sama perässä. Valituta itsesi ministeriksi, opettajaksi, johtajaksi ja näytä maailmalle. Kenties et itsekään pysyisi parempaan, ja kenties olet huono omassa työssäsi. Sinulla vain ei ole alaisia, jotka arvioivat työtäsi.

(Maalaus Edward Blair Leighton))

La verità

Edellisen päreen kommenteissa esiintyy hämmentäviä käsityksiä totuudesta.

Kyse on koulupojan Karaoke of Mental Hospital
-tallenteesta, jonka hän pani You Tube
-sivustolle. Pari kommentoijaa on sitä mieltä, että opettaja suuttui totuudesta, kun pyysi poliisia tutkimaan, onko häntä loukattu.

Mikä siis on totuus? Ja voiko totuus levätä valheen sylissä? Kohtasiko opettaja tallenteessa oman hulluutensa, jota ei kestänyt? Olisiko hänen pitänyt kestää pimeä puolensa? Oliko pojalla oikeus paljastaa koko maailmalle opettajan hullu puoli - jos hänellä sellainen oli?

Kaikilla meillä on omituiset eleemme, ääntämyksemme ja tapamme, joihin suuntaamalla kameran saa hyvinkin sairaanoloisia tallenteita You Tubeen pantavaksi. Hämmästyttävää on, että jonkun mielestä tällainen otos voi olla totuus, La verità. Ja vielä hämmästyttävämpää on, että ei tajuta sitä, että totuudella on aina monet kasvot, sillä valokuvakin ikuistaa aina vain sekunnin sadasosan, jos sitäkään.

Yritän sanoa tässä, että totuus ei voi loukata. Vain valhe loukkaa. Tämän etiikkani mukaisesti opettaja ei ole löytänyt pojan tallenteesta totuutta, vaan valheen.

(Maalaus Giampaolo Bianchi, La verità)

Kännykät parkkiin

Lieksalaisen koulupojan isän mielestä opettajalta puuttui huumorintaju, kun tämä ei ymmärtänyt hänen poikaansa.

Poikahan pani You Tubeen kamerakännykällä salaa nauhoittamansa opettajan laulu- ja tanssiesityksen ja antoi sille nimen The karaoke of mental hospital. Opettaja on nyt pyytänyt poliisia tutkimaan, onko kyseessä kunnian loukkaaminen.

Mitä sitten, jos opettaja ymmärtäisikin filmin huumorin? Otaksun nimittäin, että kyse ei ole vain huumorintajun puutteesta, sillä suostuihan opettaja esiintymään oppilaitten vappuriehassa, josta otos oli kuvattu. Tiukkapipoiset ja totiset opettajat harvoin panevat itseään likoon huvittamalla oppilaita omalla persoonallaan, kuten tämä opettaja näytti tehneen.

Tänä yleisesti hyväksyttynä Olen rikollinen ja ryöstän minkä ehdin -aikana joku todella saattaa haluta pitää persoonansa ja henkensä tuotokset erossa laajemmasta levityksestä, omien avaintensa takana. Kaikkea ei todella voi ottaa ja monistaa, vaikka tekniikka antaisi siihen oivat mahdollisuudet. Ja kaikkea ei pidä hyväksyä, vaikka iltapäivälehdistö yllyttäisi opettajaa tyytymään pojan anteeksipyyntöön ja kuittaamaan jutun villaisella. Lapsihan on edelleen uhitellut panevansa filminsä takaisin You Tubeen, huolimatta asioiden saamasta käänteestä. (Tiedot HS, IS)

Kannatan Opettaja-lehden Hannu Laaksolan ehdottamaa kännykkäparkkia kouluihin, koska opiskelussa ei missään vaiheessa tarvita omaa kännykkää. Ja kannatan myös sen vuoksi, että valtaosasta vanhempia ei näytä olevan lastensa media- ja viestintäkasvattajiksi edes alkeellisessa määrin, koska kerran tämän kyseisen opettajankin suuttumustakin pidetään vähätellen vain opettajan huumorintajun puutteena.

(Tiedot HS, IS)

(Maalaus Grant Wood)

Eloni alkutaival -albumi kertoo

Siivoskellessani yhdistettyä äitien- ja syntymäpäivän häslinkiä varten käsiini osui keltakantinen vanha Eloni alkutaival -albumi, jossa on valokuvia ja merkintöjä lapsuudestani. Huomaan oikeastaan nyt vasta, että tällaiset muistoalbumit kertovat enemmän kirjoittajistaan eli vanhemmista kuin lapsesta, josta albumia kirjoitetaan.

Albumikirja on lähes kokonaan isän täyttämä. Yhtään tyhjää kohtaa ei ole. Käsiala vaihtelee sen mukaan, onko isä kirjoittanut merkintänsä selvin päin, vähäisessä vai täydessä kekkulissa. Erotan hyvin nämä käsialan vaihtelut ja ne tuovat mieleeni joitain tilanteita vuorosanoja myöten lapsuudestani. Hassua on se, että muistan näistä kirjoitetuista lauseista isän ja äidin, siskonkin, mutta en itseäni, omia ajatuksiani - ne ovat jossain muualla. Niitä vanhemmat eivät ole koskaan tavoittaneet, ja hyvä niin.

Äiti jää muutenkin taustalle kirjassa, sillä hän on kirjoittanut vain pari asiaa. Kun isä kirjoitti Ensimmäiset sanani -kohtaan: Haittuma roosaa, bismairoosaa, slattua tokatai ismairoosaa, iso vaiski otsiko, pikku vaiski kutsiko, ällikästä mullikka, mullikasta gullikka jne., on äiti lisännyt tähän sievästi kauniilla käsialallaan: kukka, pallo.

Kohtaan Minun oli helppo oppia on isä huitaissut: pelleilemään. On kuulemma isän perintöä, jota äiti paheksui voimakkaasti, mutta isä piti vireän elinvoimaisuuden merkkinä. Oikeastaan tästä kohdasta heijastuu se ristiriita, joka kodissa vallitsi. Isä oli luova ja taiteellinen innostaja, äiti jäyhän uskonnollishenkisen kasvatuksen saanut uhri ja latistaja - tämä rakkaudella sanottuna. Omituista muuten, etten muista pelleilystäni mitään. Oliko se sitä, että pelleily oli merkinnyt itselleni muuta? Kenties se oli peitetarina, jolla vedin vanhempien huomion itseeni, jotta he olisivat unohtaneet murheensa ja kinansa ja hymyilleet minulle.

Aika huvittava on jakso, jossa isä kuvaa luonteenpiirteitäni, keskittyen vain musikaalisuuteni, jota ei koskaan tullutkaan. Hän oli itse nimittäin hyvinkin musikaalinen ja kertoi myöhemmin haaveilleensa siitä, että minusta olisi tullut kuuluisa laulajatar ja hänestä minun pianosäestäjäni. Olisimme kiertäneet yhdessä maailmaa ja pitäneet konsertteja. Kun sanoin hänelle tylysti, että enhän minä osaa laulaa, hän tuhahti, että saahan sitä haaveilla.

Ensimmäinen albumimerkintä musikaalisuudestani siis kertoo, että ollessani puolitoistavuotias arveltiin, että minulla on hyvä musiikkikorva. Kolmivuotismerkinnän kohdalla lukee, että vielä ei ole havaittu lisäkehitystä. Kolme ja puolivuotismerkinnässä lukee, että "Iines" osaa viheltää! Viisivuotiaan kohdalla lukee: Ei vieläkään mitään oireita, onko hän kehityksestään myöhässä kuin ummustaan puhkeava ruusu. Merkinnät loppuivat tähän.

Olen itsekin täyttänyt omasta tyttärestäni tällaisen albumin. Olen kirjoittanut hyvin paljon tyttären kielellisestä kehityksestä, laatinut listoja hänen uusista sanoistaan ja laukomistaan hupaisuuksista. Olen mittaillut ja punninnut häntä, vertaillut ja päätellyt hänen olevan lähes nero. Minun on täytynyt kasata hänen harteilleen hirveitä odotuksia ja paineita.

Jos nyt olisin tuore äiti, voisin harkita myös blogimuotoista nettialbumia, joka olisi tietenkin salasanan takana, vain perheen luettavissa. On paljonkin asioita, joita ei ole syytä julkistaa maailmalle, on jotain omaa ja tavallaan pyhää. Olisin kuitenkin toivottavasti viisaampi, en listaisi enää sanoja vaan kertoisin vain siitä, mitä on koettu ja mitä on tehty. Ehkä kuvauksen kohde näin paremmin löytäisi itsensäkin tekstistä.

(Maalaus Marc Chagall, Birthday)

Ikkuna luontoon

Kutsun sinut luontoretkelle! Ensin astutaan sivupolulle, ohi kaiken humun ja sumun. Jätetään kaupunki kauas taakse. Saavutaan taikametsään johtavaan polunhaaraan.

Metsän siimeksessä on luonnon pyhättö, kirkas puunrunkojen saartama lähde tai vanha joenuoma, aivan hiidenkirnun takana.

Vielä kauempana, syvällä metsän uumenissa on lampi, josta voi katsoa pilvien ja oksien kuvajaisia, vedenpinnan hiljaista väreilyä tai toisella rannalla soutavaa telkkäparia.

Kuljetaan niitylle ja hengästytään kevään väreistä.

Lopuksi heittäydytään koivikossa maahan ja leikitään, että ollaan muurahaisina valkovuokkojen jättiläisvaltakunnassa.

(Klik, jos haluat tarkastella kuvia yksityiskohtaisesti.)

(Valokuvat Iines 4.5.2007)

Miten olla, kuin eleä?

Mitä enemmän sisintään avaa, sen parempia neuvoja saa. Iineskin on saanut narinoistaan ei nyt ihan tappotuomioita mutta hyviä neuvoja, miten tulisi kirjoittaa. Toisaalta on tullut ruusujakin, että kiitos ja jatka samaan malliin, älä muutu.

Ihmiset ovat kauhean varmoja siitä, mikä heidän mielestään on hyvää, mikä on kiinnostavaa ja ennen kaikkea siitä, miten ei pidä kirjoittaa. Tässä menee ihan nuppi sekaisin ihmiseltä, joka alati epäilee muun ohella myös omia kykyjään.

Kummaa sekin on, että uskotaan vain positiiviseen kasvuun ja eteenpäinmenoon, jonkinlaiseen ihmisen täyteyteen, määritettyyn raamiin. Mitä jos sitä kypsyykin kohti tyhjyyttä tai menee väärään suuntaan tai siis suuntaan, joka on itselle ihan hyvä ja oikea, mutta valtavirrasta poikkeava? Miksi aina uskotaan vain maksimaaliseen parhauden kasvuun, kun yhtä lailla voi kasvaa normeista ohi, vinoon. Ja miksi ihmisen epävarmuutta ei hyväksytä, miksi pidetään selvänä, että tulee olla itsevarma?

Minusta ujo ja epävarma ihminen voi olla monin verroin viehättävämpi ja kiinnostavampi kuin positiivisella energialla valaistunut hymynaama. Luoja varjelkoon minua elämäni lopputaipaleella muuttumasta kauhean varmaksi ihmiseksi.