28.9.2007

Sivistynyttä melankoliaa

Eilinen päivä kului kuvatessa kursiivisesti melankolisia kuvia sumuisessa pikkukaupungissa. Melankoliaa oli runsaasti syksyisessä ilmassa, sitä suorastaan tihkui märiltä puunlehdiltä, ja se oli mitä luultavimmin kursiivista. Olin hieman huolissani kostuneesta objektiivista, sillä se oli juuri palautunut huollosta jumiuduttuaan lammella. Voisi olla taas edessä kursiivinen huolto jossain Espoon perukoilla.

Maisema oli uskomattoman kaunis. Kaikki kietoutui pehmeän sumun syliin, jokunen ruskaläiskä erottui sumentuneen ruskean joen rannoilta. Lauoin kameraa haltioituneen inspiraation vallassa, sain ehkä ylleni jonkinlaisen flow-tilan. Oli niin paljon surumielisen kaunista joka puolella. Pitkä autio katu tyhjine penkkeineen. Koivujen reunustama rikki mennyt asvalttitie hautausmaalle, juuri koivujen välissä tien yläpuolella sumuauringon vaalea kehä. Pyöräilevä harmaa mummo myssy syvällä päässä. Niin melankolista, haikean kaunista, aina uudelleen syntyvää ja kuolevaa kaikki tämä! Ja eikö alkava kaamos nimenomaan ole melankolisen kursiivista toistuessaan joka vuosi samaan aikaan, niin että ihmispolo ei pääse pakoon, ei saa alas laskeutuvaa taivasta nousemaan hartioiltaan ennen kevättä?

Huomasin jopa varikset pystyyn kuolleen vanhan piilipuun latvaoksissa. Kaksi vanhaa vanhaa varista, nuokkuu hiljaa pellon aidalla.. Hei, tämähän on melankolista jos mikä! Ja varmaan kursiivista, sillä jo Lauri Pohjanpää masentui tämän näyn edessä. Tarkensin objektiivin äärimmilleen ja lauoin sumun keskeltä vaivoin erottuvista harmaista raakkujista useita kuvia. Mikä voi olla kursiivisempaa melankoliaa kuin perusharmaa perusvaris kaamossumussa kirkastumatonta aurinkoa odottamassa?

*

Muuten olen sitä mieltä, että ellei jotakuta sanaa löydy Suomen kielen perussanakirjasta, sanan käyttö on brassailua ja briljeeraamista. Eikö runoilijankin tule pyrkiä kiteyttämään tuhkasta kristalli, yksinkertainen puhdas muoto, eikä piilottaa sitä vieraaseen kaapuun?

Sitäkin mieltä olen, että ei ole olemassa käsitettä sivistyssana, sillä kyseessä ovat sanat, jotka ovat tulleet vieraasta kielestä. Täsmällisempi nimitys on siis vierassana, sillä vierasalkuisen sanan käyttö ei mittaa sivistystä saati älykkyyttä. Sivistystä voisi mieluummin olla muiden huomioon ottaminen jopa luomistyötä tehtäessä ja älyä puolestaan selkeyteen pyrkiminen kielen tasolla.

(Maalaus Tamara Lempicka)

24.9.2007

Erilaisia kaappauksia

Edellisen päreen kommenteissa oli puhetta retorisesta siteeraamisesta, siitä miten noustaan jättiläisen harteille ilmaiskyytiin.

Sehän on kaappaamista, että otetaan viisaamman ajatus, ja sanotaan se omalla suulla ikään kuin itse oltaisiin yhtä viisas kuin jo kuollut ja kuopattu filosofi tai aikanaan nerokas tieteilijä. Lainaratsulla tietenkin pääsee, mutta voi ratsastaa myös liian kauas eksyksiin.

Tommy Tabermannkin kaappasi tämänpäiväisessä iltapäivälehdessä (IS) Kahlil Gibranin syvällisen ajatuksen ja lausui sen omanaan, vaikka jäljet suorastaan haisevat Kahlil Gibranille.

Tabermann: Hän joka ei ole koskaan ontunut, ei tiedä mitään juoksemisesta.

Gibran: "Ja vasta kun olette päässeet vuoren huipulle,
tulette todella kiipeämään.
Ja vasta kun maa on vaatinut jalkanne ja kätenne, tulette todella tanssimaan."


Muuan kommentoija varoitteli minua olemaan varovainen, kun harkitsen Facebookiin liittymistä. Tietokoneeni voidaan kaapata uusilla oudoilla vesillä. Olen kyllä sitä mieltä, että koneeni on jo ehkä kaapattu, sillä huomaan Site Meteristäni, että blogiani käy lukemassa täysin samannumeroinen ja -liittymäinen tietokone kuin läppärini on - vaikka läppärini on kiinni käyttäessäni pöytäkonetta. Totta! Kyseessä on dnafinland.fi-3G-kännykkäliittymä, jota käytän lähinnä kesäisin mökillä, joten tiedän kyllä, etten se voi olla minä, kun koneeni on ollut suljettuna päiväkausia. Olen merkinnyt oman läppärini IP:n muistiin, ja tuolla henkilöllä tai koneella on täsmälleen samat IP-numerot käytössä; numeron viimeinen kolminumeroinen osa vaihtelee hieman sadan molemmin puolin.

Tämä mystinen samanumeroisen vierailubuumi alkoi silloin, kun läppärini oli espoolaisessa liikkeessä huollossa, jolloin äimistelin pöytäkoneellani sitä, että miten Espoossa oleva läppärini voi vierailla blogissani. Mainittakoon vielä, että nyt tuo samannumeroinen liittymä tulee aina samasta, kunniallisesta tunnetun bloggaajan blogista, jonka suosikeissa taidan olla. Mysteeri vai kaappaus vai mikä? Voivatko 3G-IP-numerot olla muka samoja eri koneisssa eri puolella Suomea?

Ja tähän loppuun minä teen kaappauksen! Löysin nimittäin Eufemian blogista ihastuttavan laulun, jonka olen kuullut kerran ennen ja menettänyt sydämeni solistille ja tulkinnalle. En vain osannut itse hakea sitä YouTubesta, joten tässä tulee tuo kaapattu söpöläinen:




(Maalaus on tuntemattoman tekijän muunnos Vincent van Goghin omakuvasta)

22.9.2007

Jorinaa

Taidanpa ruveta päivittämään ahkerammin. Jos odottaa ahaa-elämystä, saattaa kulua viikkokin, kun uusi aihe elähdyttää edes lievään inspiraatioon. Katsotaan siis, mikä mieltäni tänään on liikauttanut, yksinäisessä mutta sopusointuisessa aamussani.

Eniten minua ilahdutti sähköpostissa ollut kutsu Facebook-yhteisön ystäväksi. En tunne tätä virtuaalimuotoa, mutta se vähä mitä otin selvää, tuntuu erityisen koukuttavalta jo etukäteen. Että voisi perustaa omat sivut, oman blogin kuvineen, omalla nimellä ja reaalitiedoin. Että voisi uskaltautua tapaamiseen jonkin virtuaaliyhteisön kanssa.

Toisaalta jäin epäröimään sitä, miten paljon faktaa itsestä pitää panna julkiseen levitykseen. Tällainen tapa antaa itsensä kokonaan virtuaaliin tuntuu kyllä hyvältä, koska yhteisö on kuitenkin rajattu, kuka tahansa ei pääse käsittääkseni tietoja selailemaan, ellei ole itse jäsen oikeine henkilötietoineen. Kiusaamiset ja anonyymit kuittailut taitaisivat jäädä vallan pois? Tunnen suurta houkutusta liittyä, mutta mietin vielä kuitenkin. Kiitokset kutsujalle, tuntuu kuin kokonaan uusi virtuaalinen maailma voisi avautua Facebookin kautta!

*

Muut merkittävät tämän päivän asiat liittyvät luonnollisesti lehtiuutisiin, aamu kun on varhainen vielä enkä ole astunut jalallani ulos muuta kuin lehden hakuun postilaatikosta. Mainittakoon siis, että ilahduin myös syksyn ylioppilaskirjoitusten äidinkielen esseen aiheesta, sillä se on suoraan siitä maailmasta, jossa kirjoittajat elävät tiiviisti. Onhan lisäksi tutkimuksin todistettu, että television roskasarjojen katselu edistää älykkyyttä, toisin kuin usein luullaan. Olen sitäkin mieltä, että parempi lukea Seiskaa kuin ei mitään.

Omana heikkoutenani voin mainita vaikkapa Big Brotheriin lankeamisen, vaikka vierastan kaikkia muita tosi-tv-sarjoja. Ihmisistä toiset ovat toimijoita, mutta minä olen aina ollut se kärpänen katossa, joka tarkkailee käyttäytymistä ja reaktioita, ja tässä sarjassa sitä voi tehdä mukavasti omalta kotisohvaltaan. Tällä hetkellä minua kiinnostaa erityisesti opettajanlapsi Henryn käytös, jota hän osoitti kasvattessaan Heli-lastaan. Jää vain kysymään, miten paljon opettajaperheen arjessa kuri on ollut läsnä. Olen aina miettinyt, että jos kuria tarvitaan, peli on kenties jo menetetty.

Lehdessä (HS 22.9.) oli lisäksi pari muuta uutista, jotka olivat mukavia lukea, siis kiinnostavia. Karhupesue, peräti neljä pikkukarhua ja äitikarhu olivat marssineet luontokuvaajan kameran eteen Kuhmossa. Oikein sykähdytti valokuvaajan puolesta! Mikä tilaisuus kuvata harvinaisen suurta pesuetta, kun yhdenkin karhun osuminen kameran linssiin on jo lottovoitto. Kauhavalla taas oli isä ampunut metson, joka hätyytteli hänen poikaansa koulutiellä. Isä saa syytteen metsästysrikoksesta, vaikka lintu oli hyökkäillyt jatkuvasti. Nyt kylässä kuohuu, kun osa on isän puolella ja kerää hänelle rahaa, jos sakot tulee.

(Kuvassa taiteilijoiden omakuvia)

20.9.2007

Luin palvelukustanteen


Minulla on ystävä, joka pani käteeni kesällä kahdeksannen kirjansa, jota oli väsännyt pari vuotta yksinäisessä kammiossaan.

Olen makoillut flunssaisena sohvannurkassa, ja lueskellut nyt sitten tätä ystäväni palvelukustannetta, joka on astetta parempi versio omakustanteesta. Palvelukustanteessa ei makseta palvelusta eli kustantamon harjoittamasta markkinoinnista, vaan kirjan julkaisemisesta parituhatta euroa. Summa koostuu siitä, että kirjailijan tulee ostaa itse 85 kappaletta omaa kirjaansa, siis riihikuivalla (Pilot-kustannus). Yhden kirjan hinta on yli 20 euroa, siis jopa kalliimpi kuin vaikkapa kirjakerhon laatu-uutuus.

Mitä kustantamon tarjoamaan palvelumarkkinointiin tulee, se on lähinnä muodollisuus. Kustantaja toimittaa kappaleen kirjaa muutamalle lehdelle mahdollista arvostelua varten ja kirjastojen kirjavälitykseen mahdollista tilausta varten. Kumpiakaan ei läheskään aina kuulu, sillä niistä teksteistä, jotka läpäisevät palvelukustanteen seulan, eivät lehdet tai kirjastot useinkaan ole kiinnostuneita, ellei teoksella ole vaikka paikallisväriä, jolloin oman kunnan kirjasto tai paikallislehti voi kiinnostua teoksesta.

Ja miten suhtautua ihmiseen, ystävään, joka antaa sinulle palvelukustanteensa kuullakseen mielipiteesi ja joka sanoo, että kovaa kritiikkiä pliis. Mitä muutakaan kuin kovaa kritiikkiä voisi antaa teoksesta, joka on taiteellisesti täyttä sontaa ja jossa on vaikkapa tällaisia virkkeitä:

Hänen kätensä kohosivat äkisti suulle, josta kuului tuskainen parahdus.

Hänen suustaan valui hokema: oliko se todella hän, mieheni?

Raijaa alkoi heikottaa ja hän pyörtyi makuuhuoneen lattialle.

- Rakas vaimoni, mikä sinulla on? mies huudahti vaimeasti ja valahti kalpeaksi.

Jätin pois sen virkkeen, jossa tarjoilija hymyili välkkyvin hampain. Ja monta muuta samankaltaista. Enkä ole vielä antanut palautetta. Plussaa tulee kyllä sitä, että pala kirjoittajan suvun historiaa on siirretty tarinaksi kirjan muotoon. Se tarina vaan on tuskainen lukea.

Minusta omakustanteet ja palvelukustanteet ovat hädänalaisten ja hyvänahkaisten kirjoittajien riistoa. Julkaisukelvotonta potaskaa päästetään eetteriin ja siitä vielä rahastetaan ihmisiä ja herätetään turhaa toivoa julkisuudesta. Olen koettanut taistella tätä ajatustani vastaan jo muutaman vuoden, mutta perehtyessäni käsitteisiin omakustanne ja palvelukustanne näen niissä vain rahastuksen, en halua edistää kirjallisuuden laadukasta levitystä. Esimerkiksi Pilotin sivuilla ei ole määritelty missään kohdin yrityksen palveluideaa tai visiota, joka liittyisi kirjallisuuden edistämiseen. En halua tuomita omakustanteita, mutta mielestäni terapialla on kallis hinta.

Nämä ajatukset ovat sikälikin ajankohtaisia, että kirjoitan itse, editoin tarinaani varmaan kymmenettä kertaa ja kirjoitan joka lukemisella hiukan lisää. Tahtoisin toki sen julki, mutta jos se katsotaan pöytälaatikkokirjallisuudeksi, tyydyn siihen ja se on siinä.

(Maalaus Abraham van der Hecken)

16.9.2007

Mikä naisessa oikein painaa?

Iltapäivälehti (IS 15.9.) kysyi viikonlopun ratoksi joukolta tunnettuja miehiä klassisen kysymyksen, kumpi naisessa painaa vaakakupissa enemmän, rintavarustus vai takapuoli.

Kyselyn tulos on murskaava. Miehet ovat järjestään takapuolisuuntautuneita. Ahteri nähdään jopa heliosentrisenä makrokosmoksena, johon olennainen on keskittynyt.

Vain Juhani Palmu valitsee rinnat, koska pitää pepunkeikuttajia rumina eikä mies muutenkaan ole mikään pepunkatsoja. Television remonttiohjelmista tuttu Jorma Piisinen taas kertoo reipashenkisesti pitävänsä pystyperseestä ja sporttisista jaloista. Omalla kumppanilla nämä ovatkin, sillä sillä on tosi hyvät jalat, pystyperse ja rinnat kuin ketunnokat. Hyvä pylly henkii terveistä elämäntavoista ja arvoista, kiteyttää Piisinen lopuksi.

Tommi Evilänkin maitovainu alkaa olla ohitse, ja mies kertoo naisen lantionseudun merkityksen korostuneen iän myötä. Tummien pikajuoksijanaisten värähtelevät pakaralihakset ovat Evilän mieleen, ja miehen loppukiteytys on vastaansanomaton: Kauniiden rintojen kanssa voi syntyä, mutta pepun eteen pitää tehdä töitä. Piisilän tavoin Eviläkin lukee naisen fyysisen ja henkisen tilan suoraan takapuolesta.

Arto Paasilinna menee pisimmälle. Hänen näkee takapuolen origona, naisellisuuden keskuksena, lisättynä tosin nilkoilla ja säärillä. Paasilinna hymähtelee, että rinnat ovat vain vauvoille tarkoitetut. Tangokuningas Henri Stenroth ja Kotiteollisuusyhtyeen Jouni Hynynen myöntävät rintojen arvon ja sanovat, että tissit ovat mahtavat, mutta takamus voittaa, se on vielä mahtavampi, kiihkeyden keskus.

Mitä tästä yllätyksellisestä tuloksesta sitten pitäisi päätellä? Senkö, että kalliit rintaliivit kannattaa unohtaa ja päästää lihonut liiviteolisuus konkurssiin? Vai senkö, että miehet lukevat takapuoltamme kuin avointa kirjaa, päätellen siitä hyvinvointimme ja henkisen tilamme asteen? Minä taidan hankkia turnyyrin.

12.9.2007

Kirjallinen blogi?

Onko tämä ”kirjallinen blogi”?

Näin kyselee kirjailija Raine Mäkinen perustamastaan blogista, jossa ei aio kirjoittaa kirjallisuudesta, koska hänestä kirjallisuus ei ole mielekäs kirjoittamisen aihe. Sehän olisi kuin oman häntänsä pureskelua.

Mikä siis on kirjallinen blogi ja kuka saa tarran kylkeensä? Voisiko tarran antaa vaikka hyvin kirjoitetulle fiktiiviselle tuotokselle, vaikka kirjoittaja olisi tuntematon rivibloggaaja, joka ei tapaile kirjallista blogiväkeä?

Vai meneekö se niin, että kirjoittajan pitää olla kirjailija, joka kirjoittaa kirjallisuudesta kirjallisia analyyseja, mielipiteitä ja pienoistarinoita, ennen kuin on kirjallinen blogi?

Eivätkö hyvin kirjoitetut blogipäreet itsessään voi olla kirjallisia helmiä, siis kirjallisuutta? Onhan koko Gutenbergin kirjastokin virtuaalinen, joten miksi ei virtuaalisissa blogeissa syntyisi oikeaa kirjallisuutta eikä vain parafraaseja. Olen tehnyt nimittäin havainnon: jokuset, aika monetkin luokattomat blogit saattavat olla paremmin kirjoitettuja, kuin jotkin kirjallisiksi luokitellut blogit.

Raine Mäkinen jatkaa blogissaan: Totta hemmetissä kirjoittamisen aiheena pitää olla maailma ja ihmiset ja todellisuus, sikäli kuin niistä jotakin tietää ja osaa sanoa. Silti ihailen ja ihmettelen niitä, jotka jaksavat verkkoystäviään varten kirjoittaa kahden tai kolmen sivun analyysejä lukemistaan kirjoista.

Raine Raine! Näillä eväin ei taida ainakaan kättelyssä päästä Kirjalliseksi bloggaajaksi, vaikka kirjoittaisi enkelien kieltä! Mutta hatunnosto bloggaamisen vuorovaikutuksellisuusaspektin oivaltamisesta!

9.9.2007

Yksi ylitse muiden -meemi

Ari kuvablogin puolelta haastoi minut meemiin, jossa pitää valita mielijuttujaan.

Yleensä laistan tällaiset meemit liian vaikeina, koska olen äärimmäisen sitoutumiskammoinen jopa tällaisten makuvalintojen suhteen.

Nyt tahdon yrittää ja vieläpä niin, että teen tästä normaalia vaikeamman. Annan itselleni luvan valita vain yhden lempikohteen. Tässä vastaukseni sunnuntaina 9.9.2007 kello 12.33.

Lempikirja
Sonetit

Elokuva
Piano

Musiikki
Klassinen

Artisti/bändi
Leonard Cohen

Idoli
Charlie Chaplin

Biisi
Markus Rautio: Rukkaset saanut

Näyttelijä
Naisista Holly Hunter, miehistä Tommy Lee Jones

Tv-sarja
Silkkitie (Silk Road)

Ruoka
Voissa paistettua kuhaa kantarellien kera

Suklaa
Quality Street

Karkki
Lakritsi

Jälkiruoka
Kahvi + konjakki

Jäätelö
Rommi-rusina

Ruoka- ja janojuoma
Vesi

Mehu
Gefilus-karpalomehu

Limppari
Cola Light

Drinkki
En juo drinkkejä

Mieto alkoholi
Kuiva valkoviini

Sanonta
"Ei saa jäädä tuleen makaamaan"

Vaate
Kevyt ja ilmava

Maisema
Meri

Paikka kotona
Kirjoituspöydän ääressä

Ihminen
Kombinaatio: hymistelemätön ja hymyilemätön filantrooppi

Ystävä
Vähässä uskollinen, paljossa lojaali

Muisto
Lapsuusaika

Harrastus
Itseilmaisu

Taulu
Mikä tahansa Hugo Simbergin taulu, vaikkapa syyssarja Syksy I ja II

Väri
Ruskan koko hehku

Asento
Kontallaan, sormet mullassa

Auto
Klassinen musta kaunotar mahonkisisustuksin

Eläin
Lintu

Haastan kaikki halukkaat, jotka tämän lukevat, Mielikohteita saa toki valita useitakin, mutta mielestäni vain yhden valinta lisää kiinnostavuutta - joskin tällöin kuluu aikaa. Myös se ehkä on kiinnostavaa, ettei saisi perustella päreen puolella, ainoastaan kommenteissa, jos kiinnostusta ilmenee.

(Maalaus Hugo Simberg)

8.9.2007

Lapsuuden takaraja seitsemän vuotta?

Osallistuin Valokuvatorstain Lapsi-haasteeseen oman rippikouluikäisen tyttöni kuvalla. Kasvokuvassa näkyvät lapsen uteliaat silmät, mutta orastavan pikkunaisen pehmeä suu.

- Hämmentynyt hiljaisuus, vain yksi palaute tutulta blogiystävältä. On pakko päätyä ajatukseen, että kuvaa ei pidetä lapsikuvana ollenkaan.

Mikä yleensä on lapsuuden takaraja, jos ajatellaan sitä, että ihminen on koko elämänsä jonkun lapsi? Minäkin olen edelleen lapsi, lapsen roolissa, kun mietin äitiäni. Tai isän tyttö, kun mietin häntä.

Stakesin juridisen määrittelyn mukaan ihminen on lapsi kahdeksantoistavuotiaaksi asti, ja nuori kaksikymmentävuotiaaksi asti. Kuitenkin lapsuus Suomessa päättyy virallisesti jo seitsenvuotiaana, kouluikään tultaessa, jolloin lapsen katsotaan selviävän yksin kotona koulusta tullessaan.

Onkohan Suomessa kyetty ollenkaan määrittelemään käsittettä lapsi, niin kuin se kuuluu määritellä? Mm. Oecd on raportissaan antanut Suomelle huomautuksen iltapäivähoidon puutteista. Esimerkiksi Englannissa lapsi ei saa olla yksin iltapäivää, jos hän on nuorempi kuin kaksitoistavuotias. Meillä monet allekin kaksitoistavuotiaat bilettävät monesti ulkona seuraavan vuorokauden puolelle, käyvät viikonloppuisin kaljoittelemassa ilman vanhempiaan, ja aivan itsestäänselvää on, että suurin osa ala-astelaisista viettää iltapäivät omin nokkineen.

Voi tietenkin kysyä myös, miksi lapseen ei voisi luottaa, jos hän näyttää pärjäävän. Ajatellaan vissiin, että kun Suomessa ollaan edistyksellisiä naisten vapausasioissa, niin suomalainen lapsikin itsenäistyy ensimmäisenä maailmassa. Kaukana ei ole ajatus siitäkään, että muita Euroopan maita vähän hymähdellään niiden lasten holhoushalussa. Britithän tunnetusti ovat konservatiiveja, ja Pohjolassa ollaan vapaita demokraatteja, varsinkin Suomessa. Naisten varhainen äänioikeus elähdyttää edelleen ja sallii monta ylikävelyä pienempien yli.

Niinpä niin. Totuudella on kuitenkin toisenkinlaiset kasvot ja vapaudella hintansa. Suomalaiset 15-24-vuotiaat tytöt sortuvat useammin itsemurhaan kuin missään muussa maailman maassa Kazakstania lukuun ottamatta. Siis meillä tyttölapset tekevät eniten maailmassa itsareita. Entä poikalapset? Miksi tätä asiaa ei ole käsitelty oikeastaan missään, miksi tästä mahdetaan vaieta? Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, eikä tarkoitus ole palata tähän itsemurhateemaan, ellei haluta. Kysyisin vain, milloin lapsuus päättyy ja poikkeaako se kuitenkin valtion virallisesta kannasta (= seitsenvuotiaana).

(Valokuva Sofia Coppola)

3.9.2007

Loppusoitto blogilistalle?

Ahkeralla ja syvästi vastuunsa tuntevalla bloggaajalla voi ruutunsa ääressä olla monia murheita.

Kun viimeksi pohdittiin blogin syvintä olemusta, nyt mietitään institutionaalisia asioita. Sun äitis -blogin kirjoittaja suree Blogilistan haamupäivityksiä, ja on hylkäämässä listan tämän vuoksi. Moni muukin harmittelee samaa asiaa. Kun omalla listalla on leegio suosikkiblogeja, niiden turha päivittyminen harmittaa kiireisiä, mikä on toki ymmärrettävää.

Itselläni on varhaiseläkeläisenä yllin kyllin aikaa ja energiaa trampata blogeissa turhaankin - no turhaan ja turhaan, onko turhia käyntejä? Usein nimittäin seuraan suosikkieni keskustelua, ja "turhalla" käynnillä luen yleensä uusimmat keskustelukommentit, jotka muuten jäisivät lukematta. Minulle päre on usein vain alustus - kommentit täydentävät kokonaisuuden ehjäksi.

Enemmän minua harmittaa Blogilistan mitäänilmaisemattomuus ja se surullinen kuva, joka tilastoista on luettavissa. Mitä kertonee tällainen blogimerkintä blogista, joka on TOP-listan sadan suosituimman joukossa:

"Siinä vaiheessa kun elimistö lähti hyökkäämään alkoholia vastaan ja tämä kyllästyi jatkuvaan nenän niistämiseen ja mynthoneilla maustettuun viiniin, tämä päätti pokkaroida kotiin. Sitä ennen tämä oli kylläkin onnistunut kuvittelmaan itselleen silmäpeliä varsin suloisen, mutta nuoren pojan kanssa, ja kerinnyt kyllästyttämään tuon pojan ja vielä nuoremman pojan perin pohjin jutuillaan. Alkoholi on siitä kumma myrkky, että vaikka sitä näkee, kuinka ihmiset pyörittelevät silmiään ja ihan selkeästi etsivät pakonkeinoa tilanteesta, sitä on niin idiootti, ettei tajua lopettaa juttua. Sinänäsä ei ole kuitenkaan mitään hävettävää, tämä tuskin tulee enää törmäämään noihin nuoriin poikiin enää uudemman kerran, jolloin vanhemman oikeudella lausutut totuudet eivätä jankkaamiset nolota. Varsinkaan, kun tätä luultiin ainakin 5 vuotta vanhemmaksi, kuin mitä tämä oikeasti onkaan."

Onko blogilistalla enää kenellekään mitään väliä? Vai kertooko se kuitenkin jotakin tärkeää blogeista? Ellei blogilistaa ole, on ilmeisesti muita verkostoja, jotka voivat olla kenties hyvinkin demokraattisia blogi-informaatiossaan? Nythän Blogilistalla on rihmastoja, jotka ovat kietoutuneet niin tiukkaan solmuun, ettei niitä avaa vissiin sekään, että bloggaaja poistuu hiljaa keskuudestamme. Kukaan ei huomaa usein läheskään heti, että suosikkia ei enää olekaan. Ja jos bloggaaja vaihtaa blogia ja perustaa uuden blogin, tilaajat jäävät usein satamäärin kuolleeseen blogiin. Mitä tämäkin tarkoittaa? Onko blogilista siis aikansa elänyt informaatiomuoto?

(Maalaus Paul Cézanne, osa maalauksesta)