21.4.2008

Paistia ja palleroita

Jo koristavat iltapäivälehden etusivua surun kasvot. Aamulla kirjoitin kommenttiin, että vielä ei näy lehdissä Malagan surun kasvoja.

Väärin - kasvot olivat jo tulleet painokoneesta ja matkalla marketeihin ja kioskeihin. Suomen kahdesta iltapäivälehdestä se pino, jossa ovat pikku Katjan kasvot, oli vajentunut lähes loppuun jo keskipäivällä. Surun kasvot myyvät parhaiten kaikista.

Hämmästyin kasvokuvaa, sillä juuri oli vakuuteltu, että tsunamista ja Jokelasta on nyt opittu kunnioittamaan ihmisen surua, ja surevat omaiset jätetään rauhaan. Malagasta palaavien hengissä selvinneiden ykkösryhmänkään kimppuun ei suuremmin hyökätty. Sekin luvattiin, että menehtyneiden nimiä ei tulla julkaisemaan lehdissä.

Ja nyt ovat pikku Katjan kasvot etusivulla ja lööppi julistaa isän surua.

Suru tarvitsee kasvot, sanotaan. Kenen suru tarvitsee kasvot ja miksi? Auttaako vieraiden kasvojen näkeminen minua jotenkin myötätunnossa, jota tunnen menehtyneiden omaisia kohtaan? Minusta tuntuu, että kasvojen näkeminen lietsoo minusta esiin surua, joka ei kuulu minulle, josta minulle ei ole tarkoitettu osaa. En minä voi surra tuntemattoman ihmisen kuolemaa enempää kuin vaikkapa tapetun prostituoidun tai sodassa kuolleen siviilin kuolemaa. Kuuluuko minun surra kaikkien traagisesti kuolleiden suomalaisten poismenoa? Eikö se ole omaisten ja ystävien asia, ja minun osani on tukea heitä, jos tunnen heidät tai muuten osumme yhteen tilanteeseen, jossa apua voi tarjota?

Tuntuu siltä, että suru laajentuu suorastaan infernaalisiin mittoihin. Radiouutisissa on jo kymmenesti tänään toistettu jopa tietoja siitä, milloin hengissä selvinneitä ja omaisia tuova kone Malagasta laskeutuu Vantaan kentälle. Mitä ihmettä me tällä tiedolla teemme? Eikö olisi parasta, jos pysyisimme pois surevien ihmisten jaloista ja kunnioittaisimme heitä muulla tavoin, vaikka sytyttämällä kotona kynttilän ja miettimällä omaa rajallista aikaamme ja koettamalla tehdä parannuksen suhteessa omiin läheisiimme? Eikö surulla mässäily ole surupornoa, syvän ja inhimillisen tunteen kaupitsemista surupaistina, suruleikkeenä, suruviillokkina, surupalleroina ja suruhyytelönä? En syytä tästä iltapäivälehtiä, sillä lehdet kirjoittavat siitä, mikä nostaa levikkiä. Syyllinen on aina se, joka ostaa surun kasvot.

Onkohan se niin, että kun nykyihmisen tunteet ovat usein hyvin kontrolloituja, niin suru ja kuolema on paketoitu pois arjesta epätoivottuna ja epätrendikkäänä piirteenä? Kun jotakin katastrofaalista tapahtuu, ihmiset kokevat sitten turvalliseksi ja luvalliseksi purkaa pelkojaan porukalla median toimiessa esisurijana, itkijänaisena, jonka voihkeeseen kansa yhtyy ja kokee katharsiksen?

(Maalaus Boris Kustodiev)

47 kommenttia:

  1. Samaa mieltä, Iines. Mutta vähän herättää lisäajatuksia sekin, että "Katja-tytön kuva on julkaistu vanhempien luvalla ja toivomuksesta".

    VastaaPoista
  2. No, varmaankin luvalla, sillä tuskinpa lehti voisi julkaista ilman lupaa.

    Hassua tässä on se, että en näe pahaa siinä, että isä on antanut lapsensa kuvan, vaan siinä, että sitä ahmitaan lehdestä perunalastuja syöden ja kolaa hörpäten. Asiassa on jotakin makaaberia.

    VastaaPoista
  3. Ehkä me olemme sen verran sisäänpäin kääntynyt kansa, että tarvitaan näitä lööppejä. Silloin voi surra ja itkeä julkisesti myös niitä omia itkemättömiä itkuja. Toisaalta ihmettelen minäkin, että juuri menehtyneen kuva julkaistaan heti omaisen luvalla.

    VastaaPoista
  4. Olisiko omainen niin tuskan järkyttämä, että suru täyttää koko maailman, ja hän haluaa tavallaan huutaa tuskansa kaikille. Se on kyllä hyvin ymmärrettävää. Voi tietenkin kysyä, käyttääkö lehdistö tätä ihmisen tuskatilaa hyväkseen.

    VastaaPoista
  5. Niinkö se sitten on, että pöllö ei ole se joka myy vaan se joka ostaa - niinhän sanotaan hinnasta, mutta nyt siis myös uutisesta?

    Onko todella niin, että lehdet saavat kirjoittaa mitä tahansa niin kauan kuin ihmiset ostavat? Onko niin, että niitä ei ostettaisi ellei niissä olisi näitä uutisia? Ja saako kirjoittaa mitä tahansa, jotta ihmiset ostaisivat?

    Minäkin luin netistä tuon jutun, mutta olisin kyllä mainiosti tullut toimeen ilman sitä, paremmin.

    Tuota kollektiivista surua mietin silloin tsunamin aikaan, sitä surua tunnuttiin suorastaan vaativan kaikkia suremaan.

    Minun mielestäni ihmisellä saa olla ja pitäisi olla jonkinlainen puolustusmekanismi etäisiä surullisia tapahtumia vastaan. Ei jokaista menetystä voi surra kuin oman läheisen menetystä. Kymmenen menetetystä yhdessä paikassa ei pitäisi olla suurempi asia etäisille eikä läheisille - koko ajan ihmisiä kuolee ja se on jokaisen läheisellä suuri menetys, aina.

    Minulla on sellainen tunne kuin minua yritettäisiin ohjata tuntemaan jotain enemmän kuin minulle kuuluu ja ainakin pitempään kuin minun kuuluu, koska en menettänyt läheisiäni.

    Lisäksi tuntuu, että lehtien riepottelu estää heitä, joilla on todella suru tällä hetkellä olemaan hetkeksikään unohtamatta asiaa ja käsittelemästä surua omalla tavallaan.

    Minulle kyllä tuli mieleen lapsen kuvasta ja vahempien luvasta, että antaja olisi jollain lailla julkisuushakuinen.

    Omaiset ja uhrit ovat toivoneet saavansa olla rauhassa, mutta niin vain on omaisista kuva Malagan kentältä tekstein: omaiset ja kriisityöntekijät vaikenevat lentokentällä - siis miksei kaikilta pidä kysyä lupaa tällaisessa tilanteessa. Ja lausekin on ikäänkuin ei vaikeneminen olisi ihan oikeutettua ja ymmärrettävää. Mielestäni väärin on olla koko ajan kameroineen paikalla.

    Vielä löytyy varmasti niitäkin, jotka ottavat itse yhteyttä ja haluavat puhua...

    VastaaPoista
  6. Tuokin voi tietysti olla akuuttivaiheessa totta, että haluaa sen kertoa kaikille - jaettu tuska tuntuu helpommalta kestää...

    VastaaPoista
  7. Niin siis tuo "toivomuksesta" oli se pointti mikä minussa ainakin herättää ajatuksia.

    Elämme ajassa, jossa on mahdollista toivoa oman juuri menehtyneen lapsensa kuvan julkaisemista iltapäivälehdessä. Ehkä se voi helpottaa, vaikea sanoa. Ajatus tuntuu vain kovin vieraalta.

    VastaaPoista
  8. aivan sama asian kuin saarankin havainto kiinnitti minunkin huomion. mutta voi olla, että suuressa surussa, kuten nyt lapsen ja läheisen menettäminen äkillisesti on, sitä saattaa toimia muiden mielestä järjettömästi, tolkuttomasti.

    median hyeenamaisuus on sitten ihan oma lukunsa. minulta meni tuokin uutinen aivan ohi kun en ollut moneen päivään median tavoitettavissa.

    VastaaPoista
  9. Inkivääri, hieno kirjoitus. Olen kysellyt juuri samoja kysymyksiä tuosta kollektiivisesta surusta, jota kaikkien jopa vaaditaan tuntevan.

    Tsunamin aikoihin ns. hyvät ihmisethän alkoivat lyödä rumpua edellään suuriäänisesti ja vaatia kaikkia hyväntekiäistalkoisiin, en muista enää missä muodossa tätä apua hinguttiin.

    Nyt juuri poimin tällaisen repliikin MTV:n Lauri Karhuvaaran suusta, kun hän mainosti iloisesti hymyillen huomista aamutelevisiota: Aamulla viimeisimmät tunnelmat Espanjan bussiturmasta!

    Varatkaahan halukkaat kahvit teeveen ääreen ja nauttikaa...

    VastaaPoista
  10. Tämä kollektiivinen suru on aika tuore asia. Arvelisin, että noin 15vuotta sitten ryhdyttiin tuomaan kukkia ja kynttilöitä onnettomuuspaikoille. Sitä ennenhän kukat oli viety omaisille tai laskettu haudalle.
    Voin olla väärässä, mutta veikkaan, että koko tapa lähti liikkeelle siitä, kun nuoret toivat kukkia onnettomuuksissa menehtyneiden ystäviensä kolaripaikoille. Nythän tien varsiin pystytetään myös ristejä ja jopa pieniä muistokappeleita, joita tiehallinto vähin äänin poistaa.
    Sittenhän ei tarvittu muuta kuin että joku iltapäivälehti julkaisi kuvan surevista nuorista kyntilämeren keskellä ja tapa levisi kuin kulovalkea. Nyt suremisesta on sitten tehty eräänlainen kansalaisvelvollisuus. Siihen kuuluu sekin, että ostat iltapäivälehden.
    Mielestäni asiassa on kaksi puolta. Toinen, tuo suruporno, joka myy lehtiä ja sitten aito tunteiden heläyttely. Ihminen tarvitsee naurua ja itkua. Ja kun on kysyntää, on myös tarjontaa.
    Jo 1800-luvulla julkaistiin suurista onnettomuuksista ns. arkkiveisuja, paperiarkille painettuja lauluja, joissa murheellisen tapauksen yksityiskohdat selvitettiin tarkasti. Se oli sen ajan kaupallista surupornoa. Nokkelat arkkien kustantajat tienasivat hyvät rahat toisten kuoleman avulla.
    Itse en piittaa murheuutisista, sillä arki tarjoaa riittämiin kyyneleitä.

    Vaari

    VastaaPoista
  11. Uskon, että onnettomuuksista lukeminen voi olla terapeuttista lukijoillekin. Ehkä nyt vasta uskaltaa surra, on lupa surra ystävää tai sukulaista.

    Kun ei ole enää sukuyhteyttä eikä usein edes yhteyttä naapureihin tai omaan perheeseen, kaikista ihmisistä on tullut tavallaan omaisia, olivatpa he TV-ohjelmien henkilöitä tai todellisia henkilöitä.

    Ennen oli luostareita, joissa nunnat seisoivat joka ilta avoimen haudan äärellä, jotta muistaisivat kuolevaisuutensa. Me nykyajan ihmiset olemme samassa tilanteessa joka päivä, kun avaamme lehden tai TV:n.

    Jotkut sanovat, että kaunokirjallisuus on sitä varten, että oppisimme kuolemaan.

    Eivätkö kyyneleemme voi olla aitoja myös teatterissa, kirjaa tai sanomalehteä lukiessa?

    Lisäksi suru yhdistää meitä. Tunnemme myötätuntoa Katjan vanhempia kohtaan.

    Tulee edes jonkin verran suhteellisuudentajua. Kuolemaan verrattuna monet ongelmat tuntuvat mitättömän pieniltä.

    Blogisisko

    VastaaPoista
  12. (Lisäys:
    Olin juuri katsonut elokuvan "Satunnainen matkailija" , joka perustuu Tylerin kirjaan.
    http://en.wikipedia.org/wiki/The_Accidental_Tourist
    Kuolema muuttaa elämää.
    )

    Blogisisko

    VastaaPoista
  13. Elokuvan nimi näyttää olevan suomeksi Yksinäinen matkailija.
    http://fi.wikipedia.org/wiki/Yksin%C3%A4inen_matkailija

    BS

    VastaaPoista
  14. Itse en piittaa murheuutisista, sillä arki tarjoaa riittämiin kyyneleitä.

    Murheellisen kauniisti sanottu. Noin se varmaan menee, ja vielä niin kuin Blogisisko viittaa: jos ei osaa purkaa surua heti, se purkautuu turvallisesti yhteisöllisesti tavallaan sijaistoimintona.

    Olin itsekin juuri sukumme vanhimman hautajaisissa, ja en voi sanoa surreeni tätä vanhinta. Tilaisuus avasi kuitenkin jonkin padon, sillä kun urkumusiikki alkoi soida tummana kirkon holveissa, ja ikkunoiden lasimaalaukset välkehtivät auringossa, kyyneleet virtasivat poskilleni enkä saanut niitä pitkään aikaan lakkaamaan. Minulla ei ollut edes nenäliinaa siinä käsillä, koska en osannut varautua tällaiseen!

    VastaaPoista
  15. En voi sille mitään, mutta kollektiivinen tuntemattomien ihmisten sureminen on kyllä pitkälti teeskentelyä. Tämähän on yksi ajan ilmiöistä, yksi yhdessä tekemisen muoto. Surujuhlia järjestetään yhtä tasaisesti ilojuhlia.

    Minusta ihmisen kuolema on pikkuisen yliarvostettu. Elämään jääneiden suru on enimmäkseen itsekästä vollottamista, pelkoa yksin jäämisestä ja omasta pärjäämisestä.

    Ei ihmisen vilpitön suru ylety kovin pitkälle omista läheisistä ja ympyröistä.

    Mitä enemmän olen oppinut tuntemaan ihmisiä, sitä enemmän olen alkanut rakastaa eläimiä.

    Itku tarttuu niin kuin nauru, jokainen sen tietää.

    VastaaPoista
  16. Minä en jaksa seurata näitä tragedioita sillä minä aina uskon, että puolet on tahallista vouhottamista (ja samalla olen nöyrästi surullinen oikeiden ihmisten surua kohtaan ja otan osaa heidän suruunsa - mutta media on jotenkin vääristänyt surunkin karnevaaliksi tai lihaksi).

    Karnevaalin tarve on ehkä syy sille, kun ei enää ole oikeaa elämää sitä yritetään elää jotenkin muiden tunteiden kautta koska omat tunteet ovat rasiassa: in-the-box. Pandoran laatikossa.

    VastaaPoista
  17. No jaa, Lehti sanoo kaiken tarvittavan tuosta bussiturman käsittelystä mediassa

    VastaaPoista
  18. iines

    ensin oli taivas, sitten edistys, sen jälkeen utopia, nyt tuho.

    katastrofit ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. siksi näitä tsunami-, jokela- ja bussiturma-tapahtumia on syytä tarkastella sekä tapahtumina että kertomuksina.

    kertomusten rooli on melkein yhtä tärkeä kuin itse tapahtumien; katastrofit synnyttävät paitsi surua, myötäelämystä ja solidaarisuutta, myös tavatonta uteliaisuutta, kiihkoa ja innostusta.

    miksi näin on, on jo syvällisempi kysymys. miksi yleisön äänessä, kun se huokailee kolarin uhrien määrää tai jokelan oppilassurmia, on kummallinen sivuääni?

    evoluutiokilpailua vasten kysymys voisi olla jostakin ihan arkaaisesta ilmiöstä. eli arkisesti ja psykologisoimatta: se on riemua omasta henkiinjäämisestä.

    aiemmin näillä katastrofeilla oli eräänlainen varoituskertomuksen luonne ( tuhoutuminen on synnin palkka, jumalan rangaistus jne jne )

    myöhemmin sen rinnalle on tullut elämyksen tavoittelu, spektaakkeli, sekä draamafiktio, jotka mukailevat nykyajan renessanssi-ihmisen individualistisia nautintoihanteita.

    kun kuuntelee nykyisiä hysteerisiä ja adrenaliiniryöppyisiä uutisointeja, niin mitä muuta ne ovat kuin ihmisen ikuista hurmion tavoittelua, innostusta ja kiihkoa katastrofeihin ja onnettomuuksiin.

    nykyään ihmiset suorastaan metsästävät - filmeissä ja todellisuudessa - onnettomuuksia, mullistuksia ja ekstriimejä uutisia.

    televisuaalinen media käyttää polttoaineenaan ihmisiä. se pysyy hengissä kuoleman kautta. vapaaehtoisesti uhrautuneista tehdään marttyyreja, haudattujen yllä leijuu hiljaisuus kun uutisarvo on hävinnyt.

    VastaaPoista
  19. Hyvä analyysi, meri. Menit synnyille syville, toisin kuin Lehti, joka teki Malaga-tragedian pintakuohuista satiirin, tosin oivallisen sellaisen (linkki Johanneksen komentissa).

    On näistä katastrofeista tosiaan laulettu ennenkin, mikä edellyttää sitä, että ne ovat olleet äärimmäisen kiihottavia tapahtumia. Maailmankirjallisuus Raamattua myöten on täynnä katastrofien kuvauksia, jotka on muinaisajan viestintätekniikkaa
    käyttäen - laulu- tai kerronta - siirretty suusta suuhun eteenpäin, hitaasti mutta varmasti.

    Meri tai maa on niellyt kokonaisia mieskuntia, jokin kerberos tai kyklooppi tai seireeni on hotkaissut urhoja, ja tieto siitä on kiirinyt ajan viestintäteknologian sallimalla suurimmalla nopeudella, suusta suuhun, maasta maahan laulusäkeiden myötä, muuntuen sopivasti matkan varrella. Samaa kohkaamistahan se on ollut.

    Kuolemaa on aina pelätty, ja jokainen viereen laonnut vahvistaa omaa elämää. Sytytetty kynttilä tai annettu almu on uhri jumalien lepyttämisesksi, kuoleman taltuttamiseksi. - Siksi se on niin makaaberia, kiinnostus katastrofaalisiin kuolemiin, että siinä ei surra vainajaa, sillä ei vierasta voi surra. Suremme siinä omaa ajallista rajallisuuttamme, verhotusti, tietämättämme.

    Jokainen suurkatastrofikuolema tuo kuoleman mahdollisuuden lähemmäs, koskemattomuutemme ja ikuisuutemme piiri pienenee koko ajan.

    VastaaPoista
  20. prospero, kirjoitit:

    "kollektiivinen tuntemattomien ihmisten sureminen on kyllä pitkälti teeskentelyä. Tämähän on yksi ajan ilmiöistä"

    Asia on täysin päinvastoin. Meidän aikamme sureminen on erittäin vaisua, lyhytaikaista ja eleetöntä verrattuna entisiin aikoihin.

    Vieraiden ihmisten kuoleman sureminen on kaikkien aikojen ilmiö. Kokonaiset massat ovat itkeneet kuninkaiden, kuuluisuuksien tai tyrannien (Stalin) kuoltua.

    Hautajaissaattueissa oli satoja ihmsiä. Vielä muutama vuosikymmen sitten kaikki miehet ottivat hatun päästään ja pysähtyivät kunnioittamaan ohi kulkevaa hautajaisautojen saattuetta.

    Esimerkiksi Topeliuksen ja Edelfeltin hautajaiset olivat Helsingissä massatapahtuma.

    Vielä 1900-luvun alussa miehetkin itkivät äänen julkisesti Suomessa! Ennen käytettin surupukuja, surunauhoja, surukoruja, talot verhottiin mustalla kankaalla, kaduille levitettiin olkia, jotta vaunujen pyörien kolina katua vasten ei häiritsisi surutalon asukkaita. Koko maahan julistettiin suruaika jne.

    Blogisisko

    VastaaPoista
  21. Näin kuvan ja rubarin ja totesin, että iljettävää mässäilyä, viho viimeinen tapa lyödä mynttiä, antoivat vanhemmat luvan tai eivät. Herää kysymys, saivatko vahemmat muuta, kuin lapsensa kasvot keltaisen lehdistön räävittäväksi, sanoivatpa lehdet asiasta kuinka kauniisti tahansa. Entä jos lapsi olisi ollut yhtä ruma ja äkeä kuin tämä hellyttävä ja nätti. Joku voisi keksiä ilmaisun sille, millaisia tunteita ruokkien tässä lehteä myydään, sillä myymisestä ja ostamisestahan tässä on kysymys. Kuva ja otsikko ovat kaupankäynnin makaaberi kulissi. Onneksi minun ei ole koskaan tarvinnut palvella tällaisia lehtiä.

    Kysyin aikoinaan yhdeltä päätoimittajalta, millaisia juttuja hän haluaisi. Hän vastasi, että vaikka joku sellainen, että äiti grillasi lapsensa keittolevyllä. Vastaus saattoi olla kärjistetty, mutta kertoi lehden kannan siitä, millainen juttu olisi myyvä.

    VastaaPoista
  22. Siis kollektiivinen tuntemattoman uhrin sureminen ON teeskentelyä, siitä ei pääse mihinkään. Se on teeskentelyä siksi, että ihminen ei voi kaivata eikä surra tuntematonta ihmistä, jonka kanssa ei ole historiaa, ei pienintäkään yhteistä kiinnekohtaa.

    Kollektiivinen sureminen voi olla sen sijaan sijaistoiminto jollekin, esimerkiksi omalle purkautumattomalle jännitykselle, pelolle tai surulle.

    Ekstremen hakeminen eli itsensä kiihottaminen surupornolla taas ei ole edes sijaistoiminto, se on vain oman lattean ja kontrolloidun elämänsä täyttämistä keinotekoisella kiihokkeella. Näin on ollut historiassa, näin on nyt.

    VastaaPoista
  23. kollektiivinen tunne on vaarallinen jos samaistumme siihen liikaa. jos hukkaamme itsemme ja menetämme oman toimintakykymme tai uskalluksemme. tai jopa lamaannumme.

    se on hyvä tai paha kun muistamme mitä ja miten ihmiset yksilöinä yhteisöissään ja yhteiskunnissa eläessään ovat toimineet ja toimivat sekä mitä tästä heidän yhteisestä toiminnastaan on syntynyt ja syntyy.

    en pidä uskoa yleisten todellisuuksien luojiin kauhean luotettavana, enkä usko arkitodellisuus kokemusteni kautta,että tällä mediatodellisuudella on lainkaan näin syvällisiä vaikutuksia oikeasti kuin luullaan olevan.

    paljon tapahtuu hyvää, jota ei koskaan uutisoida.

    VastaaPoista
  24. "Siis kollektiivinen tuntemattoman uhrin sureminen ON teeskentelyä, siitä ei pääse mihinkään. Se on teeskentelyä siksi, että ihminen ei voi kaivata eikä surra tuntematonta ihmistä, jonka kanssa ei ole historiaa, ei pienintäkään yhteistä kiinnekohtaa."

    Tiivistit asian loistavasti. Kiitos.

    VastaaPoista
  25. enkä usko arkitodellisuus kokemusteni kautta,että tällä mediatodellisuudella on lainkaan näin syvällisiä vaikutuksia oikeasti kuin luullaan olevan.

    Hirlii, tämä on mielenkiintoinen toteamus. Olen ensinnäkin samaa mieltä siitä, että median vaikutus on huomattavasti vähäisempi kuin usein arvellaan.

    Kyse ei kuitenkaan olekaan siitä, mikä vaikutus medialla on on, vaan siitä, että media heijastaa jo olemassaolevaa, sellaista joka on jo tapahtunut ja jolle emme enää voi mitään. Se kuva, joka näin välittyy, on monesti aivan kauhea, mutta se ei ole siis median luoma, vaan median heijastama kuva. Näillä asioilla on suuri ero.

    Median valtaa siis liioitellaan, eikä medialla oikeastaan ole valtaa ollenkaan. Media on vain peili, josta näemme omat kasvomme. Itseämme meidän tulee syyttää, jos jotakin syytämme.

    VastaaPoista
  26. Suru on kai eräs niitä 'mahdottomia' mielenliikkeitä, joita ihminen ei pysty ilmaisemaan kunnolla ilman 'välittäjää' tai 'sijaista'.

    Media on ottanut perverssiksi tehtäväkseen tuoda surun (palkkiota vastaan tietenkin) puoliväkisin nenämme eteen - ja kas - nyt mekin suremme ja mieluusti!

    Itkijänaiset kuuluivat hautajaistraditioon, -rituaaliin, mutta media (kuten mainokset ja valmiiksi nauretut sketsit) tunkevat joka paikkaan lupaa kysymättä, ikäänkuin johonkin 'uuteen sensaatiomaiseen rituaaliin' kuuluvana itsestään selvyytenä, vaikka kyse ei ole juuri muusta kuin ihmisten rahastamisesta varsin ovelalla tavalla: antamalla heidän syvimmille, sanattomimmille ja siis liki 'mahdottomille' tunteilleen ja haluilleen muka objektiivinen ja pätevä ilmiasu.

    Itkijänaiset ajoivat perimmältään samaa asiaa kuin mainokset, media ja sensaatiot nykyään, mutta heidän sijaisroolinsa oli sentään toivottu eikä se pyrkinyt härskillä tavalla avoimeen ja puoliväkisin tuputettuun tunteitten manipulaatioon kuten nykymediassa tehdään.

    Myös tämän vuoksi viihdemedia on ideologinen projekti mitä perversiivisimmässä merkityksessä: se naamioi silkan rahanahneutensa objektiivisen tiedottamisen valepukuun.

    Mutta vielä kerran - ihmisiä on helppo manipuloida (stimuloida) kokemaan 'suuria tunteita korvikkeitten' avulla.

    Suuria tunteita ihminen halajaa senkin takia, että niitä ei hänen elämässään välttämättä paljon ole mutta ennenkaikkea siksi, että niitä on niin vaikea ilmaista ja kohdata, koska ne kumpuavat jostain, jota emme tunnista itsessämme - jostain, mitä ei oikeastaan ole tietoisesti olemassakaan muuna kuin tyhjyytenä: ajatelkaamme vain syntymää ja kuolemaa - elämämme perustavimpia kokemuksia.
    Seksuaalisen halun, vietin perusta on yhtä lailla 'hämärän peitossa'.

    (Zizekille ja Lacanille syntymä, kuolema ja seksuaalisuus ovat mahdottoman reaalisen ilmentymää, joka voi käsitettävästi ilmetä vain fantasioituina oireina, vaikka fantasia samalla kätkeekin reaalisen entistä 'tehokkaammin'. )

    Katastrofit herättävät toki empatiamme ja niistä tiedottaminen saa tällä tavoin 'hyvät tunteet pintaan', mutta kun samassa lehdessä yritetään saada ihmiset kokemaan suuria tunteita sekä vakavien onnettomuuksien uhreja kohtaan että jotain sextiviesti-yökyläpolitikkoa tai jopa jonkun typerän poptähden uutta napanappia kohtaan, niin hellurei! - vaikeaa on tällaisen roskan keskellä olla kokematta kaikkea, mitä lehti julkaisee yhdeksi suurten ja kuitenkin samalla banalisoitujen tunteitten tyhjentymättömäksi varastoksi.

    Etusivulla murskaantuneet ruumiit x 10, toisella napanapit x 10 - yhtä ja samaa kaikki...Itse en koskisi 'keltaisiin' aikakauslehtiin ja iltapäivälehtiin edes sillä jälleen mainitulla viiden metrin kepilläkään!

    PS. Joku huomauttaa nyt, että herättäväthän 'onnettomuus-sensaatioitten' uutisoinnit ihmisissä empatiaa uhreja kohtaan ja lisäävät siten myös hyväntekeväisyyttä.

    Näinkin tietysti on, mutta eikö jonkun prinsessa Dianan kuoleman aikaansaama 'megasuru' ollut sittenkin jotenkin kieroutuneella tavalla narsismin sävyttämää ja siten perverssiä: 'nyt minäkin saan kokea surua ja olla siten yhdessä kokemassa jotain 'aitoa' kaikkien muiden kanssa.'

    Paradoksaalisti Dianasta olikin siten omassa, oikeassa kuolemassaan tullut se itkijänainen, joka ennenmuinoin sijaisti muiden surua, kun taas valtavien väkijoukkojen 'yksilöt' kokivat itsensä ikäänkuin todellisiksi auto-onnettomuuden uhreiksi 'sijais-Dianan' kautta.
    *
    Toki hyväntekeväisyyttä tarvitaan aina, mutta valitettavasti hyväntekeväisyyden ongelma kiteytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan Romanian kerjäläis-mustalaisille antamissamme almuissa.

    Mitä enemmän he saavat rahaa, sitä enemmän he huiputtavat meitä sitä antamaan ja mikä ikävintä - sitä vähemmän heidän maansa tekee yhtään mitään näitten kerjäläisten yhteiskuntansa rakenteellisista syistä johtuvan köyhyyden korjaamiseksi.

    VastaaPoista
  27. Tässä on moni verrannut mediaa itkijänaisiin, minäkin.

    Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että molemmat kyllä ovat tehneet hommansa rahasta, niin media kuin muinaiset itkijäeukotkin.

    En tiedä tai muista, mikä muu oli näiden naisten palkka kuin eräänlainen ammattillinen gloria, jota muut suuntasivat heihin. Kaipa nämä naiset kestittiin ruualla ja jollain maksuvälineellä tavallista paremmin, ja itkijänaistenkin perimmäisenä motiivina lie ollut lähinnä materia? Tuskinpa kukaan voihkii kutsumuksesta.

    Mitä tulee tuohon tunteiden manipulaatioon, niin sitäkin nämä naiset kyllä harrastivat, itkettivät muita, näyttivät mallia tai "itkivät" muiden puolesta, jos omia kyyneleitä ei joltakulta tullut. Eihän muinoin jokaista kuollutta lasta tai vanhustakaan surtu, vaan oltiin jopa tyytyväisiä, että oli yksi ruokittava suu vähemmän. Näin itkijänaiset paikkasivat kenties myös todellisten tunteiden puutetta, joten lietsontaa sekin kuten median manipulointi.

    *

    Minua hieman ihmetyttää se, että joku ei koskisi keltaisiin lehtiin pitkällä kepilläkään. Minä kyllä kosken, ja kehtaan tunnustaa sen, sillä juuri tapahtuneiden asioiden uutisointia ja kommentointia on hauska lukea. Pohjimmaltaan minua kiinnostaa se, mikä muita ihmisiä kiinnostaa, mikä saa ihmiset liikkeelle, mikä heijastaa heidän kuvaansa. Eihän sitä kuvaa voi tietää, jos vain luulee tietävänsä toisen käden tietojen perusteella, ja näistä leimallisesti yhteisöllisistä lehdistä tämän kuvan näkee helposti.

    Mikään ei ole nimittäin niin paljastavaa ja totuuden lähteille vievää kuin massojen liikehdintä. Mutta - pitää olla kiinnostunut ihmisestä eikä teorioista, jotta voi toimia näin. Pitää lisäksi olla äärettömän rehellinen, jotta näkee juttujen lävitse, ja minusta tuntuu, että suurin osa suomalaisista osaa kyllä asettaa jutut oikeisiin mittasuhteisiin. Ihmiset, ne ihan tavalliset pulliaiset eivät ole ollenkaan niin valistumattomia kuin luullaan. Useimmat näkevät liioittelun ja manipuloinnin, mutta lukevat silti.

    Senkin vielä sanon, että minusta muuten hyväntekeväisyyttä ei tarvita. Se järjestelmä nimenomaan ruokkii toisten kurjuutta. On jotain epätasa-arvoista siinä, että jollain on valta olla "hyvä" toiselle rahan avulla, ja siinä, että joku on tällaisen rovon varassa.

    (Tämä sekava vuodatus siis RR:n puheenvuoron pohjalta.)

    VastaaPoista
  28. iines

    minulla on vähän tuollainen raunon kaltainen hienohelmainen ja nyrpistelevä suhtautuminen iltapäivälehtiin, mutta siitä huolimatta tunnustan lisääväni maailman informaatiokaaosta lukemalla niitä, jos ne eteeni ilmaiseksi osuvat.

    olen kuin merten

    ( http://merten.kapsi.fi/ )

    joka kirjoittaa samasta asiasta näin: "on vaikea olla moraalisesti ylväs ja paheksua median tulemista arkipäiväisesti iholle, yleensä varsin sensaatiomaisin keinoin, jos samaan aikaan saa itsensä kiinni lukemasta palstamillimetreittäin sensaatiokirjoitusta onnettomuuksista".


    rauno

    tuo kollektiivisen surun peruskonsepti on inspiroiva tutkimuskohde.

    uutisvirtojen latvapuroilla eli onnettomuuspaikoilla ja niitä seuraavissa tiedotustilaisuuksissa työskentelevät toimittajat tietävät, millainen kestotilaus kollektiivisella surulla on.

    he ovat freudinsa ja witticotinsa lukeneet ja osaavat heittää uutissoppaan populaaria empatiaa, ja niin me lukijat / katsojat lankeamme tuohon patenttijournalistiseen ansaan, joka on kyynelkanavillemme viritetty.

    olin toissaviikolla mediapäivillä kuuntelemassa andrew keenin maukasta verbaaliornamenttia, joka jätti aivot vähän ristiriitaisella tavalla päälle:

    onko niin, että objektiivista uutista ei ole. että on vain objektiivisuudeksi nimitetty metodi, jolla ei ole mitään tekemistä objektiivisuuden kanssa, koska jo tämän metodin valinta on tapa asennoitua?

    VastaaPoista
  29. Kysymys siitä, onko olemassa objektiivista uutista, on kutkuttava.

    Uutiseen sisältyy viestinnän peruskaavio välittäjä - sanoma - vastaanottaja. Mielestäni ei voi olla objektiivista uutista, koska uutinen syntyy välittäjän kautta. Voi vain pyrkiä esittämään faktat, ja sekin on hyvä. Faktojen valinta kuitenkin on aina monien seikkojen sanelemaa, ja jo sekin voi poiketa objektiivisuudesta, kun joku määrittää asian faktaksi.

    Mutta - toivottavasti Rauno tai kuka tahansa vastaa kysymykseesi. Odotan kiinnostuneena.

    *

    meri, minä kyllä ostan iltapäivälehden, tosin en säännöllisesti, mutta melko usein. Syön nimittäin lounaani aina yksin - paitsi satunnaisesti - ja en halua katsella tyhjiä tuoleja pöydässäni. Siispä syön ja luen ja seurustelen uutisten kanssa hieman kepeämmissä merkeissä kuin aamuisin Hesarin tai kirjan kanssa.

    VastaaPoista
  30. Vau. Olen tässä lueskellut näitä kun minun blogikommentista linkitettiin. Mielenkiintoisia juttuja.

    VastaaPoista
  31. iines kirjoitti mm.

    'Kaipa nämä naiset kestittiin ruualla ja jollain maksuvälineellä tavallista paremmin, ja itkijänaistenkin perimmäisenä motiivina lie ollut lähinnä materia? Tuskinpa kukaan voihkii kutsumuksesta.'

    *
    Oleellista tässä ei ole raha vaan ahneus. Jos siis itkijäeukot itkivät ahneuttaan, he päätyivät samaan helvettiin kuin Stora Enson johtajat tulevat aikanaan päätymään ;/

    Pääpointtini ei kuitenkaan ollut edes ahneus vaan se, että ihmiset kokevat tunteitaan 'korvikkeitten' kautta ja vielä siten, että näistä korvikkeista tulee omien tunteitten 'sijaisia', jotka sitten introjisoidaan takaisin itseen - omiksi kokemuksiksi (eräänlainen nurinkääntö siis).

    Yksinkertaistaen voisi myös kärjistää, ett tunteet ovat aina re-aktioita, eivät aktioita.

    Vietti (tyhjä, mahdoton reaalinen) tietenkin aiheuttaa seksuaalisen halun (puutteen), mutta se ei koskaan ilmene 'itse' vaan vaatii ilmentyäkseen Toisen - fantasioidussa muodossa (joko mielikuvina tai halun ruumiillisena kohteena, jossa halu ikäänkuin lumoutuu eroottisesti = fantasia).

    Samantyyppinen mekanismi pätee sopivin muutoksin kaikkiin tunteisiin.

    *
    Onko olemassa objektiivista uutista?

    Tämä nyt on taas ikuinen tietoteoreettis-ontologinen peruskysymys, jota ei ole kuunaan ratkaistu tyydyttävästi, koska se ei ole edes mahdollista.

    Meillä ei ole Jumalan kaikkivaltiasta tarkastelupistettä, josta asiat voi nähdä niinkuin ne ovat.

    Kysytään nyt kuitenkin lähettäjä-sanoma-vastaanottaja-kuviota seuraten, että voiko olla olemassa objektiivista sanomaa?

    Miksei voisi olla? Onhan mitä ilmeisimmin objektiivinen tosiasia, että suomalaisia kuljettanut linja-auto ajoi maasturia väistäessään keskikaiteeseen, minkä seurauksena bussi kaatui/hajosi ja 9 ihmistä kuoli.

    Kyllä tämän uutisen 'sanoma' näyttäisi olevan täysin objektiivinen, eli se vastaa pilkulleen tapahtuneita tosiasioita, mikäli ei tarkempaa kuvausta vaadita.

    Eri asia on sitten, miten kukin lähettäjä sanoman julkistaa ja miten kukin vastaanottaja sen lukee/tulkitsee - eli miten sanomasta kehkeytyy uutinen.

    VastaaPoista
  32. iines

    Käytit termiä välittäjä. Eikö se jo itsessään sisällä subjektiivisen arvovarauksen?

    Lähettäjä voi ainakin teoriassa olla objektiivinen mutta välittäjä 'vetää aina välistä' - tavalla tai toisella...

    VastaaPoista
  33. "ihminen ei voi kaivata eikä surra tuntematonta ihmistä, jonka kanssa ei ole historiaa, ei pienintäkään yhteistä kiinnekohtaa."

    Yhteistä on eräs tärkeä ja ratkaiseva asia: olemme kaikki kuolevaisia.

    Anna Amnell/Blogisisko

    VastaaPoista
  34. Rauno, käytin tarkoituksella termiä "välittäjä" korostaakseni prosessin luonnetta: uutinen on tiedon siirtämistä, tiedon välittämistä, jolloin välittäjällä on tulkin osa. Välittäjän oma osuus on aina mukana, ja ennen kaikkea välittäjän kytkökset, viitetausta saattavat jopa määrätä uutisen "faktat"¨

    Toki esimerkiksi ruumiiden määrää voi pitää faktana, samoin sitä, että auton on nähty kaatuvan sillankaiteen päälle ja halkaisseen sen. Se ei sen sijaan enää välttämättä ole fakta, että autossa sinkoilleet ruumiit kuolivat sillankaiteen murskaamina.

    Blogisisko, en ihan ymmärrä, mihin nyt viittaat, sillä se ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että emme sure tuntematonta vainajaa, vaan kyyneleemme virtaavat jostain muusta syystä. Emmehän voi kaivata sitä, mitä emme tiedä. Me emme kaipaa siis vainajaa henkilökohtaisesti, vaan suremme itse Kuolemaa tms. Siinä mielessä kollektiivinen suru on teeskentelyä, että se kohdentuukin oikeasti yksilöllisten patoutumiemme mukaan. Siinä ei tarvitse olla mitään pahaa, että ihminen purkautuu. Jotain surullista siinä vain on, että surumme on kontrolloitua, itsemme kontrolloimaa.

    VastaaPoista
  35. "Yksikään ihminen ei ole saari,
    täydellinen itsessään; jokainen on palanen mannermaata,
    kokonaisuuden osa:

    jos Meri huuhtaisee mukaansa
    maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
    samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
    joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle
    itsellesi;

    jokaisen ihmisen kuolema
    vähentää minua, sillä minä sisällyn
    ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi
    konsanaan lähetä kysymään
    kenelle kellot soivat;
    NE SOIVAT SINULLE."

    Ja se taisi olla J.D. Eimen.

    VastaaPoista
  36. Catulux, runosielu, juuri tuohan on asian ydin, niin kuin totesin yllä.

    Tunnemme jokaisessa kuolemassa oman kuolemamme. Katastrofaalinen kuolema suurentaa vielä tämän asian, koska se tuo asian niin likelle ja niin pauhulla, pasuunain törinässä.

    Emme siis sure tai ajattele tuntemattomia menehtyneitä, vaan niiden kautta itseämme, Ihmistä, ihmisen poikaa tai tytärtä.

    VastaaPoista
  37. iines, catulux

    eilen illalla autoradiossa soinut laulu sai kyyneleet silmiin ja se haittasi aika lailla ajamista.

    and here is the night, / the night has begun; / and here is your death / in the heart of your son.

    and here is the dawn, / until death do us part; / and here is your death, / in your daughters heart.

    [ here it is , leonard cohen ]

    se että minun kuolemani on minun poikani sydämessä, on kohtalotoveruutta kuoleman edessä matkalla menetyksiin.

    kuolema on ihmisten välisiä suhteita uudelleenjärjestävä tapahtuma.

    mikään häviä, vaan kaikki on uudelleen sijoitettu.

    VastaaPoista
  38. Kuolemisista ja siitä, että mikään ei kenties häviä, kuten HG, sanot, kelvatkoon esimerkiksi tämä pieni arkinen tarina.

    Minulla on tapana rukoilla aina välillä, kun toivon jotain hartaasti tai tahdon jotain kovasti. En tiedä oikein ketä rukoilen, mutta ajattelen yleensä äitiäni enkelinä, kun suuntaan toiveeni yläilmoihin.

    Olin lehtometsässä pari päivää sitten, ja toivoin kiihkeästi, että kameraan osuisi jokin eläin, mikä tahansa, mutta mieluiten vähän harvinaisempi metsän eläin, kenties kettu tai piisami tai jokin mukava lintu, joka olisi lisäksi sopivalla kuvausetäisyydellä. Suuntasin tämän toiveeni siis yläilmoihin, äidille.

    Mitään ei heti tapahtunut, ainuttakaan lintua tai otusta ei näkynyt. Kun olin saapumassa pois metsästä, näin polulla pulskan kotikissan kuin tarjottimella, kameran ulottuvilla. Kissa astahti auringonvaloon ja kurkisti puun takaa, ja sommitelma oli hyvä. Näppäilin innostuneena kissan kuvia, ja minua huvitti suuresti se, että kissa oli täsmälleen samanlainen kuin äidin muinoinen puna-valkoinen Retu-kissa, hieman harvinaisempi väritys siis. Noh, enkeleillä taitaa olla loistava huumorintaju! En saanut kuvaan siis kettua enkä lammen piisamia, vaan lihavan maatiaiskissan - tyypillistä äitiä. Voin kuvitella, miten hän nauroi jossakin, jos jotakin nyt sitten jossain sfääreissä on. Hauska sattuma se ainakin oli.

    VastaaPoista
  39. Koska realismi on sitä, että ei ole binäärinen nolla eikä ole binäärinen ykkönen niin on siitä välistä eli kuten Karl Jaspers sanoo: puristuksessa kahden voiman välissä. Tämän lyhyen ja aika nopean määritelmän mukaan nuo sinun enkelisi ovat totta sillä sinun mielesi tai sinun kuvasi omasta tietoisuudestasi tulee siis sinusta itsestäsi ulos. Näin voimme siis sanoa, että on enkeleitä koska sinä olet enkeli. Sinä iines siksi, että ajattelet vain näinpäin luot asioita joiden kautta muut saavat toivoa. Mieti - mieli ja itseys ovata näet molemmat sosiaalisia konstruktioita (Mead) ja samalla on outoa seistä tässä ja puhua etteikö olisi olemassa. On kyllä mutta sinun mielesi ympärillä ja ulottuvilla vaikka ei-näkyvissä on paljon muutakin: meillä vain on eri kyky olla läsnä tilanteessa sillä vain se, joka elää jalat maassa (eikä sitten pelkästään siteeraa koko ajan) on oikeasti olemassa ns. gravitaation osaalta. Minäkin tajusin nämä vasta vähän aikaa sitten kun kuulin Schellingin Naturfilosofista ja samalla sekin on hieman outo. Silti tuntui, että jokin oli selvempi sillä itseys ja minuus on se mistä pitäisi alkaa. Useimmat vain pelkäävät kuolemaa niin paljon, etteivät kykene ja sen varjolla sitten haukkuvat muita (järkevämpiä, tunteellisempia) etteikö meikäläisellä olisi tunteita. Itse ovat vain niin kipsissä ja pelokkaita.

    Hyvää viikonloppua, näytä kissakuvasi jossain?

    t. zz

    VastaaPoista
  40. Kiitos, hyvää viikonloppua sinulle HG tämän kissan myötä!

    VastaaPoista
  41. Jäin miettimään itkijänaisia.
    Olen aina kokenut itkijänaisen taiteilijaksi, runoilijaksi.
    Eikö se ollut heidän tehtävänsä?
    He "lauloivat" surun, mutta eivät suinkaan korvanneet "oikeata" surua, vaan tukivat ja auttoivat sen ilmaisemisessa.
    Mieleeni tulee toinen "itketys":
    kun morsianta itketettiin laulamalla siitä, miten kauheaa uudessa kodossa ja miten kova ikävä lapsuuden kotiin tulisi olemaan.
    Näen siis nämä tavat taiteena, jolla voi olla aivan aito katarttinen vaikutus, ne siis tervehdyttävät.

    Lehtien jutuista on taas taide kaukana. Niissä käytetään sentimentaalisuutta, ei oikeita tunteita, ja tavoitteet ovat puhtaasti kaupalliset, vaikka ne "joukkopsykoosiin" verhotaankin.
    Ne eivät tervehdytä, vaan repivät, silpovat, tekevät ruumiinavauksia.

    VastaaPoista
  42. Hienot kissakuvat, hieno tarina!
    :)

    VastaaPoista
  43. Sari, juuri noin itkijänaisten tehtävä varmaan on syntynytkin: puhdistamaan ja vapauttamaan ilmaa ja ihmisiä.

    Itse menin tavallaan tuonkin ajatuksen taakse, kun mietin, mikä tarve on synnyttänyt puhdistautumisen tai vapauttamisen tarpeen. Olisiko se juuri se, että tunteita on vaikea saada ulos, ja toisaalta myös se, että tunteita ei aina ole, niin kuin oletetaan kuuluvan olla. Kai niitä tarpeita voi olla useitakin.

    Tuo taiteen funktio itkentäperinteessä on mielenkiintoinen. Sitähän itkentätouhu kai on, jos ajatellaan niin, että taiteenkin tehtävä on avata lukkoja tai ilmaista tukahdettu tai muuten huomaamaton asia tai näkökulma, uusi oivallus, tuoda se näytille, mitä ei muuten havaita tai mitä kaikki eivät näe, ellei sitä osoiteta ja nimetä taiteeksi.

    Minusta siis itkennän nimeäminen taiteeksi on kuitenkin jotenkin keinotekoista, vaikka ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Ehkä minä puolestani tarkoitankin sitä, että taiteeksi nimetty onkin elämää. Ja pitääkö asioita oikeastaan ollenkaan nimetä taiteeksi. Pohdituttava ajatuskulku...

    VastaaPoista
  44. Kazantzakisin Zorbas-opuksessa on kohtaus jossa vanha huora kuolee.

    Vai oliko se kylän hullu nainen? Jompi kumpi.

    Itkijänaiset tulivat hetkessä kuin hyeenat ja ennen kuin ruumis oli edes kylmennyt, niin ahnaat luiset kädet vetelivät kaapeista parhaat puvut ja kengät.

    Joku sitten kävi ajamassa naiset pois ja lukitsi oven. Ei, kyllä se taisi olla se kylän hullu nainen. Ei se ylväs prostituoitu, jonka kanssa Zorbas lupasi mennä naimisiin.

    Kuvaus on hyvin elävä, tuntuu että se on kappale oikeata todellisuutta joskus 30-luvun Kreikassa.

    VastaaPoista
  45. Ripsa, hyvä kuvaus haaskalinnuista. Kyllä ne raadon löytävät.

    Minua itseäni huvitti kerran samainen kuvio arkielämästä. Tunsin - rauha hänen sielulleen - nimittäin erään vanhan naisen, jonka viisi lasta ostivat äidilleen merkkipäivälahjan mainiten saatesanoissaan, että lahja on perikunnalta. Siis heiltä, lapsilta.

    VastaaPoista
  46. 情趣用品,情趣用品,情趣用品,情趣用品,情趣用品,情趣用品,情趣,情趣,情趣,情趣,情趣,情趣,情趣用品,情趣用品,情趣,情趣,A片,A片,情色,A片,A片,情色,A片,A片,情趣用品,A片,情趣用品,A片,情趣用品,a片,情趣用品

    A片,A片,AV女優,色情,成人,做愛,情色,AIO,視訊聊天室,SEX,聊天室,自拍,AV,情色,成人,情色,aio,sex,成人,情色

    免費A片,美女視訊,情色交友,免費AV,色情網站,辣妹視訊,美女交友,色情影片,成人影片,成人網站,H漫,18成人,成人圖片,成人漫畫,情色網,日本A片,免費A片下載,性愛

    情色文學,色情A片,A片下載,色情遊戲,色情影片,色情聊天室,情色電影,免費視訊,免費視訊聊天,免費視訊聊天室,一葉情貼圖片區,情色視訊,免費成人影片,視訊交友,視訊聊天,言情小說,愛情小說,AV片,A漫,AVDVD,情色論壇,視訊美女,AV成人網,成人交友,成人電影,成人貼圖,成人小說,成人文章,成人圖片區,成人遊戲,愛情公寓,情色貼圖,色情小說,情色小說,成人論壇


    情色貼圖,色情聊天室,情色視訊,情色文學,色情小說,情色小說,臺灣情色網,色情,情色電影,色情遊戲,嘟嘟情人色網,麗的色遊戲,情色論壇,色情網站,一葉情貼圖片區,做愛,性愛,美女視訊,辣妹視訊,視訊聊天室,視訊交友網,免費視訊聊天,美女交友,做愛影片

    A片,A片,A片下載,做愛,成人電影,.18成人,日本A片,情色小說,情色電影,成人影城,自拍,情色論壇,成人論壇,情色貼圖,情色,免費A片,成人,成人網站,成人圖片,AV女優,成人光碟,色情,色情影片,免費A片下載,SEX,AV,色情網站,本土自拍,性愛,成人影片,情色文學,成人文章,成人圖片區,成人貼圖

    VastaaPoista