7.11.2008

Syyspäiväkirja 10. sivu

Olen viime päivinä kirjoittanut omia tarinoitani, siis hionut muutaman vuoden takaista päiväkirjan raakamateriaalia.

Kyseessä on rakkaustarina, jonka olen kirjoittanut omasta elämästäni, niin uskomaton juttu, että alan nähdä siinä koomisia piirteitä, vaikka oikeasti se on haikea ja traaginenkin tarina rakkaudesta, josta ei saa kiinni ja joka katoaa kuin pääsky etelään vain palatakseen keväällä takaisin palmunlehti nokassaan.

Tällä kertaa työnä on vaihtaa verbit preesensiin, sillä tavoite on tuoda tapahtunut kapeaan valokeilaan, aivan lukijan eteen, minimalistisen pelkistetysti. Preesens on juuri se verbinmuoto, joka tiivistää näyttämön mahdollisimman suppeaksi ja draamalliseksi, sanoja säästäväksi. Olen karsinut pois myös adverbeja ja runsaita selitteleviä sivulauseita, helmasyntejäni. Työ vie mukanaan, ja tarina kantaa ainakin minua. Huomaan purkavani myös mieleni patoumia ja tekeväni edelleen surutyötä haudatessani suurta rakkauttani, ehkä suurinta koko elämässäni. Syvin aspekti ja draaman kaari on se, että mitään ei tapahtunut reaalisella tasolla, vaan vain minun mielessäni ja tunteissani.

Olen miettinyt, kiinnostaisiko tarina ulkopuolisia, haluaisiko joku lukea sen, ymmärtäisikö viitteenomaiset merkinnät. Voi olla, että tarjoan tarinanäytettä kustantajalle, mutta olen vakuuttunut, että tarina on liian mitätön ja suurta yleisöä liikuttamaton, ettei sillä ole lukuarvoa. Se ei kuitenkaan estä minua hiomasta tarinaa, sillä materiaalin hioutuminen yhä tiukempaan muotoon, yhä suppeammaksi on kiihdyttävä prosessi. Voisi sitä kai turhempaankin aikaansa käyttää. Kuten vaikka itsensä jynssäämiseen, habituksensa kohentamiseen, asusteittensa suunnittelemiseen ja muotiblogin pykäämiseen.

Noh, kyllä minä habitukseni hoidan. Käyn joka päivä vähintään 40 minuutin sauvalenkillä pururadalla ja rasvaan kasvoni aamuisin päivävoiteella ja iltaisin yövoiteella, ja jos lähden ihmisten ilmoille, levitän päivävoiteen päälle kerroksen meikkivoidetta ja punaan huuleni ja asettelen nutturani nätille kiehkuralle. Ostin juuri ihanan sarviluisen nutturakammankin, jolla saa tukan ylöspäin kuin kukonharjan. Ja kyllä minä korviksia käytän, välillä roikottimia, välillä pieniä hopeisia juttuja.

(Maalaus Fernand Khnopff)

22 kommenttia:

  1. Tarinan hiominen on mitä hienoin tapa käyttää aikaa. Tärkeätä on, ettei pidä mitään kiirettä. Joskus teksti täytyy jättää viikoiksi tai kuukausiksi lepäämään. Kun sitä tutkii reilun tauon jälkeen, löytää taas uutta hiottavaa. Adverbeissa riittää aina perattavaa, jokaisella kirjoittajalla.

    Itselläni on ollut perattavana ja paranneltavana muuan käsikirjoitus jo kolmen vuoden ajan. Aihe ei vanhene, joten kiirettä ei ole. Monesti lepuutan aivojani silmäilemällä tuota tekstiä ajatuksettomasti. Sitten panen kannet kiinni ja hups: seuraavana aamuna korjaukset ovat valmiina. Alitajunta se nämä kirjoittajan työt tekee.

    Oma rakkauskertomuksesi vaikuttaa kiinnostavalta. Tuntematta sen vaiheita ehdotan heti, että laitat mukaan riittävästi huumoria. Siitähän voisi kehitellä vaikka monologin radioon tai teatteriin.

    Kannattaa ottaa selvää vaihtoehtoisista julkaisukanavista. Kirja ei ole ainoa autuaaksi tekevä formaatti. Telkkari muuten hakee jatkuvasti hyviä käsikirjoituksia.

    Suuren menetetyn rakkauden muokkaaminen tekstiksi on todella hyvää surutyötä. Kun voi keskittyä sanoihin ei suru enää tunnu yhtä pahalta.

    Vielä yksi vinkki: Lue tekstisi nauhalle ja kuuntele se moneen kertaan. Jos jaksat itse kuunnella tarinasi, muutkin jaksavat.

    Itsekin tekstiä puurtava
    vaari

    VastaaPoista
  2. Tätä tarinaa olen työstänyt jo kolme neljä kertaa, mutta aina se on jäänyt kesken. Tarinan alku onkin jo aika tiukkaa tavaraa, mutta loppupää - joka muuten on edelleen auki - on vielä aika väljä.

    Tuo on kiintoisa vihje: huumoria traagiseen rakkaustarinaan. Sitä pitää miettiä, sillä se toisi tekstiin irtonaisen kepeän otteen ja veisi raskautta pois. Samalla huumori toisi kerroksia surulliseen tarinaa, joka kuitenkin on myös onnellinen ja toiveikas tarina.

    Jaa että lue nauhalle. Nyt naurattaa. Vaatii hymiön. :D

    Siis enhän minä lue yhtään mitään muuta kuin kuiskuttelemalla. Hm. Olen surrut jo etukäteen sitä, että en pysty lukemaan satuja tyttäreni tuleville (toivottavasti) lapsille. Nautin suuresti draamahetkistä oman tyttöni kanssa muinoin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Iines syyspäiväkirjan kymppi-sivusta. Minulle kirjoituksesi tuo sykähdyttävää uskoa ja toivoa. Taas kerran luulin olevani ainoa ihminen maailmassa, joka omia tekstejään sormeilee ja jonkin kummallisen voiman pakottamana tuottaa yhä uusia raakileita muokkauspöydälle.

    Taas kerran luulin, että tämä kuukausi ja tämä aika kairaavat vain minun mieltäni.

    Tänään puhuin asiasta viimeksi työkaverini kanssa. Hänkin askartelee samojen asioiden parissa. Sanomisen tarve on yleinen, yhtäläinen ja pakottava.

    Kuukausi sitten olin Satakunnassa tervehtimässä vanhempiani. Isäni paljasti vierailun viime minuuteilla, että hän on ostanut vahakantisia vihkoja ja kirjoittaa niihin vanhoja asioita. Hän oli häpeissään, koska 79 vuoden iässä ei enää jaksanut opetella tietokoneiden kommervärkkejä.

    Lohdutin häntä ja sanoin, että hänen käsialastaan saamme kyllä selvää. Pääasia, että jaksat kirjoittaa.

    VastaaPoista
  4. Tillman, minua liikuttaa suuresti kuvauksesi isästäsi, siitä että vanha mies varta vasten ostaa vihkoja, vanhanaikaisia vahakantisia vihkoja ja haluaa kirjoitaa niihin merkintöjään, sanojaan jostakin tapahtuneesta. Siinä on jotain hyvin suurta ja samalla inhimillistä, tuossa pienessä teossa.

    Mökillä luin viime kesänä oman isäni merkintöjä, hiilipaperijäljennöskirjeitä ja muita merkintöjä. Pidän niitä aarteinani, joilla on enemmän merkitystä kuin jollain rahanarvoisella perinnöllä.

    Luulen yleensäkin, että kirjoittaminen ja kirjanjulkaisuhalu on hyvin yleistä nimenomaan Suomessa, jossa on pitkät pimeät, etenkin maaseudulla.

    VastaaPoista
  5. Suurta yleisöä kiinnostamaton? Pienillekin julkaistaan - ja rakkaustarina kiinnostaa aina.

    Kun rakkaus sisältää kaikki elämisen yleiset tragikomiikan vivahteet, niin olen Vaarin kannalla: huumori eri muodoissaan kirpeyttää rakkaustarinaakin. Jos se on ns. omaa ääntäsi. Sen löytäminen onkin kai kirjoittamisessa vaikeinta.
    Siis julkisaamisen jälkeen :-). Mutta toivotan flow:n kohinaa!

    VastaaPoista
  6. Piti kysyä, että yksikön ensimmäinen vai kolmas persoona? Sekin vaikuttaa huumorin laatuun.

    VastaaPoista
  7. Rakkaustarinalle löytyy aina lukijoita ja uskon, että saisit kirjasi julkaistuksi. Mutta huumorista olen eri mieltä eikä se minusta kuulu tuollaiseen haikeaan rakkauskertomukseen, jollaisena minä tarinasi koin. Tarkoitan siis, että älä lisää huumoria tekstiisi väkisin.

    VastaaPoista
  8. Sokea kana, yksikön ensimmäinen persoona kertoo siinä yksikön kolmannesta persoonasta.

    IinesJ, tarinaan ei siis ilveelläkään saa suoraa huumoria, mutta mustaa huumoria olen siinä jo välähdyksittäin nähnyt. Pikemminkin tarina on kaunis tai surullinen, ja juuri tämä sävy tekeekin huumorin läsnäolon vaikeaksi.

    VastaaPoista
  9. Huumori aiheuttaa näköjään erimielisyyksiä. Tässä asiassa Iineksen kannattaakin käyttää pelkästään omaa harkintaansa. neuvoja voi aina antaa, mutta ei niitä tarvitse välttämättä vastaanottaa tai noudattaa.

    Itse tarkoitin huumorilla tässä yhteydessä sitä hetkeä, jossa nauru muuttuu itkuksi tai päinvastoin. Ilo ja suruhan ovat usein aivan liki toisiaan.

    En siis ajanut takaa mitään "puskafarssihuumoria", jossa ensin sanotaan pylly ja sitten nauretaan pirusti päälle.

    Tillman: Sinulla oli tuuria, kun isäsi keksi ryhtyä kirjoittamaan. Oma isäni viivytti asiaan niin pitkälle, että ehti kuolla alta pois. Moni asia, joka kiinnostisi nyt tavattomasti, jäi ikuisiksi ajoiksi pimentoon.

    Yksinäisiä tekstintekijöitä on tämä maa pullollaan. Tiedän sen, koska olin kerran kustantamossakin töissä. Käsikirjoituksia tuli ovista ja ikkunoista sellaista vauhtia, ettei aina löytynyt tarpeeksi aikaa ja väkeä niitä lukemaan.

    Kuten iines sanoi, pitkät pimeät synnyttävät kirjailijoita. Mutta syitä on muitakin.

    Jaa- ja suo anteeksi lipsahdukseni. En muistanut äänisairauttasi, kun kehotin lukemaan nauhalle. Mutta eikös sen voisi tyttäresi tehdä?

    Vaari

    VastaaPoista
  10. Vaari, en minäkään arvellut sinun tarkoittavan mitään pyllyhyymoria, vaikka minua tahtomattani pylly aina hieman naurattaakin. On se niin hauska asia. Naurattaa minua römpsäkin.

    Siis juuri tuota pistettä, jossa nauru muuttuu kyyneliksi tai kyyneleet nauruksi minäkin halajan. Siinä on aidon huumorin lähde, ei suinkaan päälleliimatussa vitsailussa, jota en alkuunkaan pidä osoituksena hyvästä huumorintajusta - päinvastoin mieluummin.

    En minä anna tyttären lukea minulle omia tekstejäni ääneen. Olemme kaksi erillistä yksilöä, jotka kunnioitamme toistemme intiimejä reviirejä. Tytär esimerkiki tietää kyllä blogini, ja on auttanut minua niiden väsäämisessä, ja hänen työtoverinsa lukee tätä, silti tytär ei vakaan uskoni mukaan lue tätä, koska ymmärtää nähdäkseni haluni omaan tilaan. En ole kieltänyt häntä kuitenkaan, vaan hän toimii mielestäni sanattomasti ja itsenäisesti, eettisesti oikein tässä asiassa.

    Ajattelin niin, että kun en oikein pysty lukemaan tekstejäni, voisin tulostaa niitä paperille ja lukea siinä, kuin kirjaa, saadakseni kokonaiskäsityksen. Paperiin voisi lisäksi tehdä marginaaliin korjauksia.

    Haaveita - jos saisin valita kustantajan, se olisi varmaan turkulainen Sammakko.

    VastaaPoista
  11. "Haaveita - jos saisin valita kustantajan, se olisi varmaan turkulainen Sammakko."

    erinomainen valinta :)

    VastaaPoista
  12. Sammakko on pieni, mutta laadukas kustantamo, joten siitä on hyvä haaveilla. Unelmia pitää ihmisellä olla! :)

    VastaaPoista
  13. Vaarin ehdotuksessa on tietty pointtinsa.

    Rakkaus kuuluu tragediaan, avioliitto tai sitoutunut parisuhde - jos asian nyt näin voisi ilmaista - komediaan.

    Siten rakkausasioiden kuvaamisessa ei selvitä ilman huumoria, mikäli aikoo yrittää katsella 'sekoamisiaan ja hölmöilyjään' vähänkin objektiivisemmin tai ainakin kertojaminän objektiivisuudella, jos sellaista käyttää.

    Sitäpaitsi mitä muuta on rakastunut ihminen (puhun nyt miehestä) kuin Nummisuutarin Esko, joka pettyneenä vetää nupin turvoksiin ja käyttäytyy täysin pöhkösti - tehden itsensä naurunalaiseksi mokaamalla ja uhittelemalla.

    Naiset reagoivat yleensä kai järkevämmin (no ei kai sentään!) pettymyksiin ja rakkauden kolhuihin ylipäätään - mutta silti paljon pitkävihaisemmin ja surutyötään kuin loputonta sukanvartta kutoen - vai?

    Tämä nyt oli vain minun puolueellinen ja hieman leikillinenkin näkökulmani asiaan.

    Mutta kirjoittaminen on ehkä parasta 'terapiaa', jonka mahdollisuus ihmiselle on suotu - hallitun keskustelun ja sosiodraaman ohella, mikä vaatii sitten jo monenlaista kyvykkyyttä, uskallusta ja rehellisyyttä, koska sitä ei pakerreta yksinäisyydessä vaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

    Oikeastaan sosiodraama voisi pelastaa monen rakkaussuhteen latistumasta ja ajautumasta kommunikatiivisiin ja emotionaalisiin umpikujiin.

    Tai sitten se tekee paljon nopeammin selväksi, että vain ero on ainoa vaihtoehto.

    PS.

    Toki kirjoittaminenkin on myös eräänlaista sosiodraamaa. Mutta sitä käydään aina yhden ihmisen päässä, mikä tarkoittaa, että kirjailija elää fiktiivisessä maailmassa, joka ei välttämättä muuta tai uhkaa häntä itseän - voihan hän vaikka tappaa jopa tarinansa rakkaimman, tärkeimmän - tai tietysti eniten vihaamansa henkilön.

    Kirjoittaja, kirjailija on diktaattori.

    Sosiodraama voi paljastaa diktaattorin, mutta samalla se syöksee diktaattorin vallasta. Kirjailijaa itseään ei sen sijaan uhkaa mikään muu kuin hänen oman luovuutensa kadottaminen.

    VastaaPoista
  14. Kyllä, kyllä, RR, yhdyn tuohon ajatukseen, että mokaamalla ja tekemällä itsensä jopa naurunalaiseksi rakkaudessaan saavuttaa sellaisen tason, jossa ei lukijan mielestä liitele liian korkeissa ja täten tavoittamattomissa sfääreissä, vaan putoaa reilusti persiilleen ja nousee siitä ylös tarkastelemaan tapahtunutta satiirisessa mutta lämpimässä sävyssä, niin että lopulta hyväksyy erheellisenkin itsensä.

    Tuo kaikki vaatii vaan tarpeeksi etäisyyttä tapahtumiin, ja sitä, että hiillos on varmaan sammunut, ettei palon vaaraa enää ole. Tämän kun tietäisi! :)

    Tuo on mielenkiintoista, mitä sanot rakkaimpansa tappamisesta. Siitäkin tarininoinnissa varmaan on kyse. Lohikäärmeeltä kaula katki, tai ne kaikki seitsemän, niin on kuivilla.

    Hyvää isänpäivää muuten kaikille tämän lukeville isipapoille ja muille papparaisille!

    VastaaPoista
  15. Seitsenpäisen hirviön tappamisen ongelmana lienee kuitenkin syvimmiltään se, että tällaiset, mytologioista tutut hirviöt kasvattavat monesti uuden pään entisen tultua katkaistuksi, mikä tarkoittaa, että emme katko silloin pelkästään todellista, todella olemassaolevan, reaalisen hirviön päätä vaan samalla myös omissa fantasioissamme piilevien hirviöiden yhä uudestaan sikiäviä päitä.

    Siinä eräs lähtökohta psykoanalyysin pohdinnoille oireen katoamattomasta ja/tai sen jatkuvasti muuttuvasta luonteesta - toisin sanoen aina uudestaan syntyvästä hahmosta.

    Kirjoittajan, kirjailijan ongelma on siten omituisen kaksinainen fiktion suhteen.

    Hän voi tappaa hirviön - jopa kaikki sen seitsemän päätä, mutta ehkä hän ei vielä silloinkaan tule tappaneeksi itse hirviötä, joka yhä kasvattaa lonkeronsa kummittelemaan ja uhkaamaan mieltämämme, mielikuvitustamme ja psyykkistä tasapainoamme.

    Tässä mielessä myös kirjoittajan työ on kuin Sisyfoksen työtä - luulleessaan saavuttaneensa lopputuloksen ja mielenrauhan, hän ennenpitkää kohtaakin uuden, ehkä vielä entistä kauheamman hirviön päineen.

    Tällaisista fantasioista jo varhaiset mytologiat ovat siis kertoneet.

    Ja nyt kun emme enää usko, että sellaisia hirviöitä on olemassa oikeasti, koska olemme kyenneet tappamaan niitä aika joukon sekä tutkimaan ja määrittämään, mitä ne todella mahtavat olla, niin yhä silti nämä mytologian hirviöt sisältävät viestin ja sanoman - meistä itsestämme.

    Usein puhutaan perkeleestä, paholaisesta ja hänen apureistaan - siis paheitten mielikuvituksellisista hahmoista, jotka uhkaavat meitä.

    (Yhtä lailla hyveille kehkeytyy fantasioissamme vastaavia joskin miellyttäviä hahmoja. Katoamattomia ja monin tavoin muuttuvia ja uusiutuvia nekin.)

    Mutta niin kauan kuin nuo hirviöt ovat fantasioittemme - etenkin pelkojemme, paheellisuuksiemme tai vastaavien epämiellyttäviksi luokittelemiemme psyykkisen näyttämömme olioiden tai ominaisuuksien mielikuvituksellisia personifikaatioita, niin kauan ne myös kasvattavat katkaistujen päidensä tilalle uusia, mielikuvituksellisempia päitä, jotka yleensä heijastelevat oman aikakautemme mielikuvia pahuuden ja pelkojemme luonteesta.

    Kirjailija voi vain kuvata tämän tilanteen ja siinä ilmenevän psyykkisen prosessin, mutta selvää toki on, että se, mikä on syntynyt vietin, fantasian ja fiktion voimasta, ei ole koskaan tapettavissa lopullisesti.

    Paradoksaalinen syy tuohon hirviön kuolemattomuuteen on sen fiktioluonne, sillä juuri fiktio ilmentää sisäisen todellisuutemme - energeettisen halun ja vietin todellisuuden olemassaoloa.

    Muulla tavalla kuin fiktiona se ei edes voisi olla olemassa tai pikemminkin tulla tietoisuuteen.

    Vielä kerran - juuri fiktiivisen fantasialuonteensa vuoksi sisäisen todellisuutemme hirviö tai viettelys ei koskaan ole täysin poistettavissa.

    Ja mitä sitkeämmin sen torjumme, sitä varmemmin se palaa - aina uudestaan.

    *
    Tiivistääkseni ajatukseni toistan vain, että katkoessaan hirviönsä päitä, fantasian kirjoittaja tulee samalla luoneeksi tahtomattaan kasvualustaa uusille hirviöille.

    Kirjoittaja on Sisyfos, jonka elämän mielekkyys ja onni piilee hänen kyvyssään luoda saman toistumisesta aina uusi performanssi - uusi fantasia.

    VastaaPoista
  16. Ymmärrän Sisyfos-teemasi, mutta enpäs ollut ajatellut asiaa tästä näkökulmasta, sillä jokainen rakkaus on ainutkertainen. Erikoisesti tämä.

    Analyysisi antaa kuitenkin jälleen uuden näkökulman kirjoittamiseeni, ts. sitä kautta avautuu entistä syvempi jännite kertomuksen ensimmäisen persoonan sielunelämään. Oikeastaan tuota linjaa onkin kertomuksessa havaittavissa, sillä kertoja ei aina ole varma siitä, onko rakkauden kohde aina sama vai muuntuuko se. Hieno analyysi ja hieno oivallus, kiitos!

    VastaaPoista
  17. Sammakkokustantamo on pieni ja pippurinen kustantamo, onnea yrityksellesi! Oletko ajattelut, jos Sammakko ei kiinnostu, omakustannetta? Nykyäänhän on kaikenlaisia palveluita, jotka mahdollistavat halvan julkaisemisen. Blogisi kautta saisit varmaan myytyä kirjaa hyvin, koska sinulla on paljon lukijoita, näin olen käsittänyt.

    t. Jatta

    VastaaPoista
  18. Hei Jatta,

    olen niin hassu, etten ole edes harkinnut omakustannetta. Minusta siinä, että aktiivisesti myy omia sanojaan, on jotain perin vierasta kirjoittamisprosessille. En halua tuputtaa sanojani, vaan asettaa ne vain tarjolle.

    Asenteeni omakustanteita kohtaan on kuitenkin lieventynyt siitä jyrkästä "ei"stä, mitä se oli jokin aika sitten, koska varsin hyviäkin omakustanteita on.

    Äidinkielenopettajana, siis kriittisenä kirjoittamisen opettajana tajuan kuitenkin, että ellei kirjoitukseni ylitä tuota kynnystä, se ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hyvä, enkä tahdo myydä puolivalmista tavaraa. Olen kai myös tässä suhteessa liiankin kunnianhimoinen tai perfektionisti.

    VastaaPoista
  19. Minun on pakko lisätä tähän vielä loppukaneetiksi, että huumorin näkökulma löytyy, kun miettii sitä, että rakkauden kohde olikin vain tavallinen peiliinkatsomaton nettivonkaaja, monia virityksiä yhtaikaa ylläpitävä, jopa itseään huomattavasti nuorempia. Siinähän se huumorin ydin tulikin, kun panee tuohon tosikon ja herkän ja kaikin puolin älykkään naisen vastapooliksi. :).

    VastaaPoista