15.4.2009

Suruaikana ei tanssita!

Palataanpa hetkeksi lööppeihin. Ja näyttelijä Pirkko Mannolan tanssiin miehensä Åke Lindmanin haudalla television huippusuositussa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasssa. Kulttuuripiirithän toki eivät tämänkaltaisen ohjelman äärellä viihdy, mutta se ei katsojaluvuissa näy.

Sdp:n eduskuntaryhmän ensimmäinen varapuheenjohtaja Jukka Gustafsson kirjoittaa nimittäin blogissaan ankaria sanoja lesken tanssista. Gustafssonin mielestä Mannolan olisi tullut keskeyttää osallistuminen tanssikisaan kunnioituksesta miehensä kuolemaa kohtaan.

Näin Jukka Gustafsson lataa:

"Niin sosialisti kun olenkin niin monissa tapakulttuuriasioissa tiedostan olevani konservatiivi: On olemassa hyvät tavat, suruaika,läheisen elämänkumppanin kunnioittaminen, johon ei todellakaan sovi pyörahtely ja ilakointi tanssin pyörteissä. Olisi ollut korrektia ja osoittanut sivistystä vetäytyä tanssikisasta, vaikka voinkin ymmärtää sen terapeuttisen merkityksen.

Kun äitini teki kuolemaa erään vuoden huhti-toukokuun vaihteessa, koulussa oli juuri meneillään opiskelijoitteni luovan kurssin teatteriesityksen, monimuoto-show'n harjoitukset lauluineen, tansseineen, itse tehtyine käsikirjoituksineen odotettavissa olevalle isolle yleisölle ja paikalliselle lehdistölle 500 hengen juhlasalissa. Äiti nukkui sitten pois juuri produktion loppusuoralla, ja kun Janet ja Aleksader (Romeo ja Julia) antautuivat suudelmaan äidin kutomalla isolla ryijyllä, tunsin iloiten, että äiti oli hengessä mukana, vaikka hän odotti siunausta seuraavana päivänä vanhan kotiseutunsa kappelin arkkuhuoneessa. Tuskin kuolleet haluavat jäädä syrjään surevan kanssa johonkin pirtin loukkoon muistelemaan menneitä - ollakseni hieman symbolinen.

Voisiko ajatella niin, että leski verhoaisi itsensä suruhunnulla tai puvulla, jos haluaa poikkeavaa kohtelua tai jos haluaa näyttää surunsa estradeilla? Se olisi samalla merkki siitä, että haluaa kenties puhua surustaan tai antaa muuten vaan siitä signaalin. Vai meneekö se todella niin, että yhdenmukainen hillitty ja vetäytyvä käytös surevan lesken käytöksessä on sivistyksen merkki, niin kuin Jukka Gustafsson kirjoittaa?

Kahden kollegani mies kuoli joitakin vuosia sitten, molemmat kolarissa, ylinopeutta ajaen. Toinen leski pukeutui ruskeaan villatakkiin ja siniseen hameeseen, kun saapui kouluun. Vanhemmat naiset paheksuivat tätä sipinöissään. Toinen leski tuli mustissa, mutta iloiten ja ylipirteänä. Tämäkään ei ollut sopivaa, taas sipistiin.

Olen ajatellut tämän asian niin, että syvät tunteet eivät esiinny koskaan yksin. Niin kuin rakkaus kutsuu esiin vihan, niin suru kutsuu esiin ilon. Ne ovat vastapareja ja esiintyvät vuoroon, rinnakkain, jopa yhtaikaa. Ei ole toista ilman toista. Miksi siis toinen voimakas tunne tulisi tukahduttaa? Lesket tanssikoot, jos se heille iloa antaa! Ei se voi olla vainajalta pois.

30 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitat. Olen ihan samaa mieltä.
    Keväiset terveiset,
    Kata Pultti

    VastaaPoista
  2. Olen samaa mieltä. Blogiasi on mukava lukea. Kiitos!

    VastaaPoista
  3. En ota kantaa siihen, onko oikein vai väärin, tanssiiko Pirkko Mannola. Sen voi tietää vain hän itse, vain hän voi tuntea oman tapansa surra ja tahtonsa tanssia.

    Mutta siltä tuntuu, ettei tämä meidän aikamme anna surulle tilaa, ei sen vaatimaa aikaa, ei lupaa antautua surun valtaan, jos niin tahtoo. Ihmisen on oltava reipas ja urhea, on jaksettava - siitä kenties oli kyse toisen kollegasi ylipirteydessäkin - vaikka maa vetäisi surevaakin. Suru vaatii pitkän ajan, silloin kun hyvin läheinen on kuollut, se vaatii niitä hiljaisia aikoja, oman itsen ympärillä pyörimistä. Niiden aika tulee varmasti, jos niille ei heti läheisin kuoleman jälkeen ole tilaa.

    Me unohdamme hyvin nopeasti sen, että jollakulla on suruaika. Niinpä vain harva suruaan näyttää tai siitä puhuu. Se on vaiettu aihe, tabu melkein. Jokaisen on pärjättävä melkein heti sillä vauhdilla ja tahdilla kuin aina ennenkin. Suru kun ei ole sairaus, eikä sitä pidä sairautena ottaa, ei lääkitä pois.

    Siinä entisaikainen mustiin pukeutuminen oli paljon armeliaampi. Ihmisellä oli lupa surra näkyvästikin, hän sai olla surullinen, itkeäkin muiden nähden. Emme me tietenkään ketään kiellä, mutta vaivautunut hiljaisuus sen helposti ympäröi. Vaikka me luulemme olevamme vapaamielisiä ja avoimia, on elämänalueita, joissa emme osaa toimia enää lainkaan luontevasti, ihmisyyttä kunnioittaen.

    Siitä uskon olevan kyse, kun Gustafsson on asiaan puuttunut. Blogitekstiä en lukenut.

    VastaaPoista
  4. Outoa että Gustafssonin moraalinen närkästys rikkoi tässä tv-tapauksessa vaikenemisen muurin, mutta ei silloin kun Sofi Oksasta kähmittiin, vaikka hän oli itse paikalla - ja kähmijänä oli Sofin mukaan G:n kaima ja puoluetoveri.

    Silloin G ei närkästynyt yhtään, vaan ymmärsi kovasti kaimaansa, eikä ollut nähnytkään oikeastaan yhtään mitään, korkeintaan kuullut kovaa sanailua. G harmitteli vain sitä, että välikohtaus pilasi hyvän tilaisuuden.

    Nyt Gustafsson puuttuu asiaan, joka ei hänelle pätkääkään kuulu. Mutta ei siis puuttunut asiaan, kun naista ahdisteltiin, vaikka oli itse paikalla.

    Oi tätä ihanaa tekopyhyyttä!

    VastaaPoista
  5. Hassua, Hilma,

    voisin allekirjoittaa kaiken kirjoittamasi, kaikki nuo ajatuksesi surun kätkemisestäkin.

    Samalla laillahan kuin kuolema ja suru, myös tätä pistettä vääjämättömästi lähestyvät huonokuntoiset vanhukset on piilotettu laitoksiin, kiedottu vaippoihin, otettu hampaat suusta, jotta sieltä ei enää minkäänlaista ininää kuuluisi.

    Tuo tanssi haudalla -teema kulkee mielestäni kuitenkin juuri sen ajatuksen kanssa, että surua ja kuolemaa ei piiloteta, vaan leski tai omainen, jota kuolema on läheltä koskettanut, olisi tapahtumissa mukana - tietenkin vain halutessaan, kenenkään sitä arvostelematta - niin kuin Gustafsson mielestäni epähienosti ja tekee.

    En oikein usko, että suru pitää elää läpi hiljaisuudessa, yksin, ja että se menisi ohi sitä nopeammin, mitä enemmän antaa sille tilaa. On toki selvää, että suurimmat tuskan hetket eletään oman itsen kanssa, mutta elämä kohisee koko ajan ympärillä. Voisi ehkä ajatella niinkin, että kuolema koetaan nykyään rationaalisesti osana elämää, sen kohdannut ei tarvitse erityiskohtelua.

    Omasta äidin kuolemasta toipumisessani tunsin myös suurta iloa koko ajan, ja samalla kyyneleet saattoivat valua poskillani. Ilo ja suru asuivat minussa samalla kertaa, molemmat toisistaan voimaa saaneina. Tällaisia hetkiä elää automaattisesti yksin, mutta muu aika on työn ja läheisten, ja siihen aikaan mahtuu vaikka tanssiharjoituksia.

    VastaaPoista
  6. Tapsa,

    mainio esimerkki kaksinaamaisuudesta, joka ominaisuus tuli mieleeni, kun katselin äsken Gustafssonin kuvan itsetyytyväistä ilmettä ja hänen käsiensä asentoa leuan alle nostettuna - jokainen osaa varmaan tehdä tästän onverbaalit päätelmänsä miehen aitoudesta tai rehellisyydestä ainakin kuvanottotilanteessa, ehkä muussakin.

    Minustakin on poliitikolle raskauttavaa, että Gustafsson ahdistelee arviostelullaan Mannolaa ja hyväksyy samaan aikaan Oksasta kähmineen teon. Ketkumaista!

    VastaaPoista
  7. Ilmeet ovat ihmisen omat ilmeet: ne tulkitaan aina siitä, mitä on itse itselleen ensin tehnyt. Eivät siis ole ollenkaan minkään standardiopetuksen mukaisia joita niitä yritetään tyrkyttää: parka ne, joiden kädet tai jalat ovat jollain lailla jossain asennossa. Onpa hirveää tämä ihmisen idiotismi joka ei parane vaan sen sijaan syvenee.

    Missä äly - herranen aika tätä yhteiskuntaa. Miten pitkälle aiotte mennä? Noitaako haluatte kivettää?
    Polttaa roviolla?

    Minä olen ollut pian 8 vuotta ilman ihmisoikeuksia ja syy, että välillä olen hilpeä on luojan kiitos sille, että jaksan seuraavaan viikkoon sinä aikana kun odotan, että joku joka noudattaa Suomen lakia juttelisi minun kanssani kunnolla.

    Signaaleja on siis viljelty, viljellään ja tarkkaillaan puolin ja toisin. Minä tarkkailen naapureitani ja mitä he liikkuu kenen kanssa ja milloin, kirjaan ja mietin ja ilmoitan jos ilmoitan vähän minne lystää jos kerran he niin sit minä. Onpa siis sallittu puhua mistä vaan jos joku käsi tai silmänkulma tai hikipisara sattuu tulemaan silmiin.

    Mutta se, että Nordealla on niin huono kannattavuus että ryöväävät asiakkaitaan pankkikorttikoneiden kautta ilman oikeutta - mitä se sitten on? Se on varkautta josta kukaan ei mitään puhu koska jätkät mustissa autoissa näyttävät niin mageilta ja rikkailtakin - hyvänen aika: ei niitä voi ryhtyä epäilemään.

    Mitä siis vielä: isot saavat rellestää lähes sikamisesti ja kansa bockaa mutta kun nainen tai pieni ihminen on eettisen ärsyttävät siitä kehitetään mitä vaan ja sitten ruvetaan sovittamaan vähän signaaleja hitto vie, jotka verifioivat sitä omaa mustaa fantasiaa.

    Miten hullluksi meinaatte tulla? Eikö kellään ole enää mitään sydäntä, järkeä ja suhteellisuuden tajua?

    Siksi, että rikas kiusasi ensin kaikki muut tulevat perässä? Onko se siis legitimoitua siinä tapauksessa? Ilmankos pankit ryöväävät ihmisä ja nytkin ovat miettineet, että panevat pienet ja heidän silmissä turhat pankit maksamaan ökyn. Ja siinä menee varmasti meidän OKOt ja sparbankenit nurin. Jotkut muut tuskin. Ovat sisäpiiristä.

    VastaaPoista
  8. Show must go on - ja nimenomaan Lindmanin ja Mannolan alalla!

    VastaaPoista
  9. Tämä oli Åke Lindmaninkin nimenomainen toive. Tätä taustaa vasten Jukka Gustafssonin kritiikki tuntuu hurskastelulta, etenkin kun hän sanoo tunteneensa Lindmanin.

    VastaaPoista
  10. En malta olla vielä kysymättä, että eikö muka muilla henkilökohtaisen surun kokeminen nosta pintaan myös normaalia syvempiä ilon tunteita?

    VastaaPoista
  11. Sopivaa vai ei.

    Individualismia korostavassa 'yhteisöllisyydessä' mikä tahansa 'Mikkoslainen' moraalinen ja eettinen 'malli' ajautuu törmäyskurssille julkisessa keskustelussa. Kansanedustajan mielipide kertonee ajasta oleellisen; fundamentaalinen kannanotto olisi sopinut 'perinteisesti' paremmin kokoomuksen kuin demarikansanedustajan suuhun.

    Itse koin ohjelmassa ristiriitaisena habituksen julkipanon, joko tiedostetun tai tiedostamattoman. Avoimehko flirttailu ja viihteelle valjastettu 'teinityttömäinen' look.

    Saattaahan olla että julkisuudessa ko. avioparista esillä olleesta 'love story'stä' työntyykin esiin 'oikeutus' surun 'suremiselle'.

    < Kulma'ntakaa >

    VastaaPoista
  12. < Kulma'ntakaa >

    Noh, minua ei kiinnosta pitkän päälle pätkääkään, ajautuuko jokin mielipide törmäyskursille, eikä se, tuleeko se "sopivasta" poliittisesta leiristä. Nämä ovat kai epäolennaisia seikkoja, jos pohtii surun olemusta, niin kuin tässä teen.

    Tanssiohjelmaa en seuraa, en myöskään Mannolan habitusta, sillä minusta tuollaiset mahtipontiset kisat ovat äärimmäisen kuivia ja pitkästyttäviä.

    Olennaista siis omissa pohdinnoissani on vain tämä: onko suru vain yhden tunteen tila, jota tulee osoittaa jollakin tietyllä yhteisöllisellä tavalla. Mitkä ovat surun merkit?

    VastaaPoista
  13. Minä en tuntenut iloa äitini kuoltua, en mitään muuta kuin syvää surua, alakuloa, elämäni hidastui. Hautajaisia järjestellessä olin iloinen löytäessäni äidin kirjoittaman lapun, johon hän oli merkinnyt ne virret, joita oli saman päivän radiojumalanpalveluksessa veisattu. Niitä hän oli veisannut vain hetki ennen kuin sai aivoverenvuodon. Niistä valitsimme hautajaisvirret. Se oli syvä ilo.

    VastaaPoista
  14. Hilma,

    äitiemme kuolemat näyttävät olleen hyvin erilaisia. Sinun äitisi menehtyi yhtäkkiä, minun pitkällisesti kärsien ja niin, että minä yksin olin hänen hoidostaan ja ylipäänsä hänestä vastuussa koko sairauden ajan. Hän oli hyvin vaikea ja vaativa potilas.

    Tällaiset seikat varmaan vaikuttavat surun kokemuksiin. En tarkoita sitä, että olisin iloinnut äidin kuolemasta, vaan sitä, että se oli minulle niin kova paikka, että se myllersi koko tunneasteikkoni pintaan, ei siis yksin surun, vaan myös ilon. Ahdistusta tai lamaannusta en kokenut, vaan puhdistavaa ja hanat avaavaa ikävää, joka purkautui kyyneleinä musiikkia kuunnellessani. Samalla olin onnellinen ja näin mm. unta ruusuportista, joka oli niin kaunis, ettei sellaista voi olla maan päällä. Muistan sen ruusuportin vieläkin.

    VastaaPoista
  15. Demarit ovat konservatiiveja.

    VastaaPoista
  16. No jos ajatellaan, että konservatismi tarkoittaa vanhoillista, uudistuksia vierovaa, vallitsevien olojen kannattajaa, niin konservatiiveja löytyy joka puolueesta, kommunisteista, vihreistä, perussuomalaisista. Mitä puoluesidonnaisempi henkilö on, sitä konservatiivisemmin ja sokeammin hän kannattaa kirjattuja oppeja, vaikka maailma ympärillä sanoisi mitä tahansa muuta. Erikoisen paljon puusilmäisiä konservatiiveja löytyy mielestäni kommunisteista, joista moni laulaa vielä taistolaisia lauluja.

    VastaaPoista
  17. Iines,
    maailma on muuttumassa kovaa vauhtia, ja kaikki eivät pidä siitä. Kun suomalaiset muuttuvat, myös vanhat puolueet ja puoluerajat käyvät vanhentuneiksi.

    Pitäisi löytää uusia positiivisia ja ennakkoluulottomia ratkaisuja. Niitä ei löydy ainakaan Neuvostoliittoa ihannoimalla tai verisen kansaa jakaneen sisällissodan jatkuvalla muistelulla (vrt. Halonen TV:ssä vaalikeskustelussa: "nostalgisista syistä").

    Muillakin puolueilla on samanlaista vanhentunutta painolastia. Keskusta voisi olla vihreä maaseudun ja luonnonsuojelun, maaseudun säilyttämisen, uusien maaseutuun sopivien ja kannattavien elinkeinojen kehittämisen puolue ja RKP monikulttuurisuuden ja yleensäkin kulttuurin puolestapuhuja jne.

    Kirjoituksesi aiheesta en osaa sanoa paljon mitään, sillä en ole nähnyt kyseistä ohjelmaa. Mieleen tulee, että ehkä näyttelijät ovat tottuneet pitämään roolihahmonsa erillään yksityiselämästä. Täysin se ei tainnut Mannolalta onnistua. Hänen ilmeensä iltapäivälehtien mainoskuvissa olivat lähinnä säälittäviä.

    Ihmisten epäonnistuminen, rikokset, petokset, petetyksi tulemiset näyttävät kiinnostavan lukijoita ja katsojia eniten nykyään. Kyllähän sellaiset asiat kiehtoivat ihmisiä ennenkin, murhista tehtiin balladeja, murhamiehistä ja merirosvoista sankareita.

    Jotkut ihmiset näyttävät ajattelevan, että he ovat olemassa vain, jos heistä kirjoitetaan lehdissä ja he näkyvät TV:ssä.

    Julkisuudessa jatkuvasti olevat ihmiset muodostavat oman klaaninsa, pitävät toisiaan tuttavinaan ja ystävinään, vaikka he eivät olisi tavanneet koskaan oikeasti.

    He myös kuvittelevat, että kaikki muutkin tuntevat heidät. Toisinaan syntyy hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minun kaltaiseni harvoin TV:tä katsova ei tunnista TV-kuuluuttajia, juontajia, laulajia tai muita julkkiksia.

    VastaaPoista
  18. Johan "Eetu Salin" Linnan Pohjantähdessä kiteytti demarien ongelman: kun torpparista tulee talonpoika, hän ei enää työväenpuoluetta äänestä.

    Demarien kantajoukko - tehdastyöläiset - on kehityksen myötä kutistuva joukko, joten siinä mielessä Anonyymi osui aivan oikeaan. Etuihinsa takertuva on väkisinkin konservatiivi.

    Ennen vanhaan kotipuolessani, joka on vankka demarivetoinen teollisuustaajama, pilkattiin avoimesti ja aiheesta konttorineitejä, jotka äänestivät kokoomusta.

    Ajat muuttuvat. Puolueet eivät.

    VastaaPoista
  19. Mitä vanhemmaksi tulee tai mitä enemmän on tietävinään kaikesta, sen vaikeammaksi tulee allekirjoittaa minkään puolueen teesejä sinällään.

    Esimerkiksi itse kuvittelin varsin pitkään vasemmistopuolueiden olevan kaiken vapauden ja ihmisyyden ja pienen ihmisen ja tasa-arvon ja globaalin humaanin yhteiskunnan puolesta. Nyt olen havainnut, että eivät nekään aja vilpittömästi näitä asioita, kunhan käyttävät näitä ajatuksia keppihevosenaan ja tyhjinä hokuina milloin minkäkin puolesta ja milloin mitäkin vastaan.

    Esimerkiksi suurin "järkytys" minulle oli havaita vanhoilla päivilläni tasa-arvoa ajavien kommunistikundien ääretön sovinistisuus ja naisen alistaminen seksiobjektiksi, jonka valistuneisuus ja puolueuskollisuus mitattiin antamisherkkyydellä.

    VastaaPoista
  20. PS Lisäys vielä edelliseen

    tarkoitan "vanhoilla päivilläni" -havaitsemisella sitä, että asia valkeni minulle kirkkaaksi vasta lukiessani toista kertaa Pentti Saarikosken päiväkirjoja + Tarkan muistelmia jokunen vuosi sitten.

    Alkuun pidin kaikkea tätä vapaana ja radikaalina, siis hienona hillumisena, jota harjoitti vain asiat tajunnut älymystö.

    VastaaPoista
  21. Iines ja kumppanit

    Ainakin ennen vanhaan leski vietti yhden vuoden kestävää suruaikaa.
    Miten yleistä tuo perinteinen tapa lienee nykyään?
    Uusiin naimisiin ei esim. suruaikana ollut soveliasta mennä. Pukeutuakin piti hillitysti ja kai mieluummin mustiin vaatteisiin. Ei kai ollut soveliasta koreilla muutenkaan, meikata jne.
    Mutta ajat muuttuvat....!

    Jokainen suree tavallaan. Siihen ei auta muiden neuvot ja ohjeistukset.

    Toisaalta saattaa jonkin intensiivisen toiminnan (mm. tämä tanssi-ohjelma) myötä tavallaan siirtää surun läpi käymistä.
    Tuleeko se sitten myöhemmin rankempana tai alitajuisesti jo osittain käsiteltynä, en tiedä.

    VastaaPoista
  22. Kun teen tässä lopuksi nopean yhteenvedon, pitänee todeta, että valtaosa kommentoijista arvelee em. tanssimisen siirtävän surun kokemista myöhemmäksi. Tämä lienee myös ammattiauttajien trendi: suru on luokiteltu prosessiksi, joka "hoidetaan" alta pois käsittelemällä se nopean intensiivisesti. Ajatellaan myös, että oikeaa prosessin hoitoa on itkeminen, masentuminen, siis tunteiden purkaminen tehokkaasti, jotta saadaan tämä ikävä vaihe mahdollisimman nopeasti ohi.

    No jaa, voi se noinkin olla. Jotenkin vaan ajattelen, että prosessoimalla suru siltä kielletään sen luonnollinen rooli: se on joskus osa jokaisen elämää, eikä sitä tarvitse erikseen hoitaa. Se voi hyvin olla ihmisen elämässä mukana vuosikausia, hiljaa vaimentuen. Mitä enemmän on mukana tavallisessa elämässä ja kokee myös ilon hetkiä, sen syvempiä surunkin hetkiä kokee. Ja näin suru väistyy.

    Mutta siis - en toki kinaa tästä - ihmiset ovat erilaisia tunteiden kokemisessaan.

    VastaaPoista
  23. Hienosti kirjoitettu. Minusta suru ei vaadi mustaa pukua eikä vaikenemisen aikaa.

    Voisi miettiä tässäkin, mitä itse todella haluaisi omaisilleen, jos itse kuolisi.

    Minä olisin surullinen heidän puolestaan, koska tiedän, että minä en enää mitään tietäisi, mutta heillä on raskas aika. Niinpä toivoisin, että he pääsisivät mahdollisimman nopeasti elämään kiinni takaisin enkä tosiaankaan näe mitään syytä, miksi heidän pitäisi näyttää jotenkin ulkopuolisille suruaan - tietysti elleivät he itse sitä tarvitsisi ja haluaisi.

    Toivonkin, että he voivat toimia niin, että oma tuska mahdollisimman nopeasti helpottuisi, mikä se tapa sitten olisikin.

    Hilmakin sanoo viisaita sanoja - surulle myös pitää antaa aikansa, mutta surijan mukaan - ei pakolla. Toisaalta on todella surullista, jollei siitä saa puhua, jollei surulle anneta tilaa silloin kuin se on.

    Voimakkaat tunteet ovat suhteellisia ja jollei ole surua ei myöskään ilo ole niin voimakasta kuten sanot.

    VastaaPoista
  24. Kyllä Pirkkokin vielä surun kohtaa. Pisteet myöntäessäsi alkukantaiset tunteesi ilosta, päästessäsi viimein eroon kaiken alleen jyräävästä äidistä! Uskoit kohtaavasi viimein OIKEAN ELÄMÄN! Viimeinkin ruusuportti avautuu, eikä äiti ole estämässä.

    VastaaPoista
  25. Anonyymi,

    höpö höpö, en sanonut tuntevani alkukantaista iloa äidin kuolemasta, vaan surua, joka syvensi myös ilon tunteitani.

    Se ilo, jota koin muista asioista, oli surun aikana kaksin verroin syvempää. Tämä on se pointti, joka toivottavasti nyt tuli selväksi, kaikille.

    VastaaPoista
  26. sanot äidistäsi:
    "minun pitkällisesti kärsien ja niin, että minä yksin olin hänen hoidostaan ja ylipäänsä hänestä vastuussa koko sairauden ajan. Hän oli hyvin vaikea ja vaativa potilas.Tällaiset seikat varmaan vaikuttavat surun kokemuksiin. En tarkoita sitä, että olisin iloinnut äidin kuolemasta, vaan sitä, että se oli minulle niin kova paikka, että se myllersi koko tunneasteikkoni pintaan, ei siis yksin surun, vaan myös ilon. Ahdistusta tai lamaannusta en kokenut, vaan puhdistavaa ja hanat avaavaa ikävää, joka purkautui kyyneleinä musiikkia kuunnellessani. Samalla olin onnellinen ja näin mm. unta ruusuportista, joka oli niin kaunis, ettei sellaista voi olla maan päällä. Muistan sen ruusuportin vieläkin."Eikö kärsivän, sairaan, vaikean, vaativan ja vanhan ihmisen kuolema ole omaisille lopulta helpotus? Ilonkin asia. Miksi kaunistella tunteitaan?

    Åke Lindman sairasteli pitkään. Oli reilusti Pirkkoa vanhempi (80-vuotias!). Jospa pirtsakka Pirkko (70-vuotias) oikeasti iloitsee Åken kuolemasta eikä häpeä tunnettaan. Säihkysäärensä nousivat korkealle, paremmin kuin nuorten tyttöjen. Vielä on Pirkolla elämää jäljellä.

    VastaaPoista
  27. Eikö kärsivän, sairaan, vaikean, vaativan ja vanhan ihmisen kuolema ole omaisille lopulta helpotus? Ilonkin asia. Miksi kaunistella tunteitaan?

    Vanhan ihmisen hoitaminen on raskasta, velvollisuudentunnosta sitä usein tehdään.

    VastaaPoista
  28. Kuolevan lähiomaisen hoito on tietenkin äärimmäisen raskasta ja kuolema on tässä mielessä helpotus, sillä ihmisen voimilla on rajansa - ehkä. Suurin helpotus on tieto siitä, että tuskat ovat loppuneet, ja omainen on saanut rauhan. Ei tätä iloksi voi kyllä kutsua, ainakaan minä en kokenut tässä kohdin iloa, vaan suurta ikävää ja luopumisen tuskaa.

    En toista itseäni tämän enempää, sillä tarkoitukseni on luettavissa yltä.

    VastaaPoista
  29. Kun läheinen ihminen on vanha ja kärsii, niin tietysti tunnemme helpotusta, kun se kärsimys viimein lakkaa.

    Emmekä suinkaan kaipaa häntä takaisin kärsimään, vaan kaipaamme sitä ihmistä, joka hän oli.

    Tätähän sinä tarkoitit, Iines.

    VastaaPoista
  30. Noh, selityksiä selitysten perään. Totta mitä sanot, Tapsa, mutta ydin oli siis se, että tunteet eivät mielestäni esiinny puhtaina itsenään, vaan niissä saattaa olla mukana vastaparia, ks. ylempää. Täten mielestäni suruaikana voidaan kokea voimakkaita ilon tunteita muista asioista, koska surun kokemus herkistää myös ilon kokemusta. En tarkoita, että niin aina on, mutta omassa tapauksessani tunsin surun puhdistavana, en tahmeana, en lamauttavana, vaikka olin lapsena äitiriippuvainen huolimatta siitä, että olin isän tyttö. (hymiö)

    VastaaPoista