27.7.2009

Tässä olen, ottakaa tai jättäkää, viis siitäkään!

Kävin tänään Uudenkaupungin kirjastossa ja sain pinon kirjoja, joista päivällä ehdin lukea jo yhden.

Silmiini osui nimittäin yllättäen Jukka Kemppisen vanha teos, Kirjapajan julkaisema tunnustuskirja Elämän varjo, muuan yökirja (v. 1996). Luin kirjan riippukeinussa koivujen katveessa vain yhdellä keskeytyksellä, kun alahuvilan naisväki poikkesi iltapäivän viinilasilliselle.

Tämä Kemppisen teos on sen sortin opus, että tarvitsen sen hyllyyni, jos vain jostain vielä saan. Sen sururunot puhuvat minulle, juuri minulle, niin kuin koen surun rakkauden kuolemasta. Tosin kirjailijalta kuoli puoliso ja rakkaus jäi, minulta kuoli rakkaus ja ihminen jäi eloon, joten minun osani on helpompi. Ainakin luulen niin. Vai miten on, kumpi on suurempi menetys, ihmisen vai rakkauden poismeno, vai voiko näin ylipäänsä asioita edes rinnastaa?

Muutenkin Kemppisen kieli ja tapa elää maailmassa on opettavaista - sanon tämän tarkoituksella, sillä minä opin tänään jotakin, jota en osaa pukea sanoiksi, vielä, kielestä ja kirjoittamisesta. Se opetus liittyy ihmisen paljauteen ja tekeytymättömyyteen, tyyntymiseen ja resignaatioon, riisumiseen. Tässä olen, ottakaa tai jättäkää, viis siitäkään. Tämä voisi olla minun uusi elämänohjeeni, jonka juuri muotoilin Kemppis-tartunnan saaneena säkeeksi.

Kirjan tyylillisesti ja sisällöllisesti parasta antia minulle on esipuhe ja alkuruno Hautain pohjaan, jotka kuulisin mielelläni ilmeettömän puhujan sanomana. Hitaasti, tyhjyyttä arvostavana.

Kuten huomaatte, olen hurmoksissa tästä tunnustuskirjasta, jota en analysoi tämän syvemmin, sillä se joka tahtoo, lukee kyllä kirjan ilman analyyseja ja kehotuksia. Olisi paljon sitaatteja, jotka tahtoisin jakaa kanssanne, mutta en ryhdy kopioimaan kuin tämän näyn, jonka Kemppinen kuvaa näin:

Eräänä kesänä Savossa näin Jeesuksen. Se oli rauhoittava kokemus ja tunne. Näin hänet pää alaspäin maantiellä ja sitten taivaalla metsänreunan korkeudella. Hänellä oli TUL:n verryttelypuku, mielestäni hiukan ruman punainen. Hän oli hiukan enemmän Lasse Virenin kuin Thorvaldsenin veistoksen ja alttaritaulujen sankarin näköinen, eli parta ja tukka olivat lyhyemmät. Näky oli kliinisesti hallusinaatio, mutta se tuli kirkkaalla päivännäöllä ja normaalissa mielentilassa. Se kesti minuutin tai kaksi niin että sitä ehti hyvin tarkastella. Siinä ei ollut mitään unenomaista eikä mitään äkillistä tai rajua. (s. 134)

Uskaltaisitko sinä tunnustaa julkisesti kokeneesi hallusinaation keskellä kirkasta päivää? Oletko muuten nähnyt? Minä en tiedä olenko, mutta voi olla. Nimittäin silloin kun ensirakkauteni, useavuotinen parisuhde oli päättynyt, näin surussani kaiken jonkin aikaa ruskeana, kuin vanhassa valokuvassa, sinä loskaisena keväänä, jolloin vedet virtasivat silmistäni poskille ilman että varsinaiseti itkin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaikki loksahti paikoilleen, ja tavallinen sinertävä hämy palasi lumiseen iltaan.

Loppuun naiivi tunnustus: jos mies pohtii uskontoa, se sytyttää uteliaisuuden. Jos mies pohtii pillua tai seksiä, se sammuttaa himon.

(Fresko: Teatterinaamioita Pompeijin raunioissa 2 000 v. sitten)

25.7.2009

Arja uskoi itseensä

Kun ekaluokan joululta palattiin kouluun, sai jokainen mennä luokan eteen opettajan kateederille kertomaan kaikille, mitä joulupukki oli tuonut.

Muuan Sätelän Arja, joka puhui käheällä äänellä ja jolla oli risareunaiset isot etuhampaat, keinutti itseään hymyillen suu korvissa ja sanoi, että appelssiineja. Ihmettelin vähän, että kuinka se tuommoisen sanoo, eihän appelsiini ole mikään lahja vaan hedelmä. Mutta sen se sanoi ja hymyili ylpeänä maha pystyssä.

Minä henkäisin, että Raul Roineen Suomen kansan suuren satukirjan jossa on yli 400 sivua. - Oooh, sanoi opettaja ja kysyi, voisinko tuoda sen kouluun luettavaksi. Lupasin tuoda ja toinkin.

Olin sitten kauhean otettu, kun kirjaani luettiin. Loistin kuin merkkivalo, vaikken osaa sanoa, huomasiko kukaan säihkettäni, mutta olin siis jotenkin merkitty koko sadun lukemisen ajan. Minun kirjani, minun satuni, kaikki kuuntelivat hipi hiljaa ja miltei liikkumatta. Minä tämän annoin. Nousin korkealle, kerrankin, kun muuten kätkin itseni, salasin tietämykseni opettajaltakin, joka kyllä sai minut välistä kiinni, nostatti pystyyn ja pani kakaisemaan vaikkapa puuttuvan säkeen.

Kommenttilaatikossani edellisessä novellipäreessä muuan lukija moitiskeli minua, tosin hyvin lempeästi siitä, että vähättelen omia tekstejäni. Toisaalla olen kirjoittanut olevani alisuoriutuja, mille joku anonyymi tuhahteli, että eihän äidinkielenopettaja voi olla alisuoriutuja. -Ja miksi ei voi? Eikö alisuoriutuminen tarkoita vain sitä, että alittaa omat voimavaransa ja kykynsä? Ei kai alisuoriutuja ole vain pätkätyöläinen tai työläinen? Pätkätyöläinenhän voi olla vaikka ylisuoriutujakin.

Takaisin tuohon Raul Roineen satumaailman lukuhetkeen vielä hetkeksi! Sadun kuvitusta näytettiin aina luokalle, kun päästiin siihen kohtaan, jota kuva esitti. Esimerkiksi Imanti-sadun kuvassa käveli kelmeä vainaja noustuaan avoimesta ruumisarkkuveneestä, jonka oli vetänyt rannalle. Arkun puolikkaassa oli kultainen hapsunauhareunus. Kun tätä luettiin, lukija nosti kuvan niin että koko luokka kurkotti kaulojaan nähdäkseen violettiin viittaan puetun vainajan kuvan. Vainajaa ympäröi ihmeellinen keltainen valohohde, sellainen kuin auringolle piirretään kun ollaan pikkulapsia. Hengitystä pidätettiin ja lukija kiirehti jatkamaan. Nyt harmittaa, etten voi tarkistaa, kuinka Imantille kävi. Kirja on kaupungissa, mutta yhä tallella.

(Valokuva Kansallisarkiston kokoelmista)

23.7.2009

Riisuutumistarinoita

1

- Se on julmaa kun ihmistä riisutaan, sanoo hammaslääkäri, ja kiskaisee hampaan irti. - Painat vähän aikaa, niin verentulo lakkaa

Yöllä pelkään nielaisevani hampaankoloon työnnetyn sideharsotupon. Nukun koiranunta ja havahdun miehen kuorsaukseen. Vessassa otan tupon pois ja annan itselleni luvan menehtyä verenhukkaan. Mitään ei tapahdu, paitsi että päästä huippaa. Vatsassa muljahtelee ja housuihin valahtaa märkää. Tutkin löydöstä. Hyytynyt veriklimppi. Jaahas, se on sitten gynelle aika. Jokainen hyytymä ja ylimääräinen vuoto pitää tutkituttaa, muistan neuvon. Nostan kalsarit korviin ja kaivaudun miehen kylkeen kiinni.

Töissä käyn vähä väliä vessassa, ja vuoraan pikkuhousut liimasiteillä edestä ja takaa. Menen Annelin huoneeseen tekemään henkilöstön laatukoulutuksen idealistaa.
- Eikös se viimevuotinen lista kävisi, ei ne mitään huomaa.
-Jooo, pannaan pallukat vaan eteen ja vaihdetaan järjestystä. Outin puntit tutisee. Hihitämme. Lähdemme kahville.

*

Riisun alapään paljaaksi pikkuisessa huoneessa. Hermostuttaa. Ripustan vahingossa pikkuhousut naulakkoon ja tungen ne sitten tuolille, pitkien housujen alle. Tarkistan nopeasti varpaankynsien lakkatilanteen. Hyvä on. Yritän kävellä luonnollisesti kohden huoneen nurkassa olevaa metallista tutkimuspöytää, mutta luulen että kävelyni muistuttaa hipsuttelua. Pyllistän itseni korkealle. Levitän haarani ja sovitan haparoivat jalkani tutkimuspöydän jalankahvoihin.
- Tulkaas vähän alemmas. Mies vetää reisistäni kutsuvasti. Lasken alapääni suoraan hänen naamalleen, niin tuntuu kun vilkaisen häneen leuka rintakehässä. Mies suuntaa otsalamppunsa alaspäin ja työntää hansikoidun sormensa sisääni. Alan punoittaa.
- Eihän täällä mitään hätää. Siistit limakalvot, ei tulehdusta, ulkosynnyttimissä hiukan punoitusta. Ei mitään ylimääräistä. Nyt nipistää, otetaan tää pala.
Lääkäri työntää kylmää metallia sisään, kirpaisee ja ajattelen, että tulee varmaan verta. Metalli vedetään pois. Lääkäri vetää tiukat kumihanskat kädestään ja katsoo tiiviisti silmiin.-Tutkitaaan vielä vatsanpeitteet ja rinnat. Hän kopeloi lujin käsin vatsaani ja painaa kevyesti koputellen rintojani.
- Ei kai se noin kauheasti voi kutittaa. Lääkäriä naurattaa. - Onko pingotusta? Mastopatiaa, ei tarvi huolestua, suolan käyttö minimiin, niin pärjäätte.
Lääkäri kysyy, onko stressiä. Sanoo, että premenopaussi on käynnistynyt ja kehottaa käyttämään emättimeen hormonivoiteita jatkuvasti, ettei tule yhdyntäkipuja tai pahoja tulehduksia. Kysyy joko aloitetaan korvaushoito.

Tungen liimasiteen pikkuhousuihin ja ajan takaisin töihin. Outi tulee ovelle. Onko sulla mitään sitä vastaan, että hän tekee sen laadunkehittämislistan uusiksi vähän toiselta pohjalta. Juu ei ole, tee vaan. Hienoa. Kiva kun saadaan uusia visioita. Outi hymyilee ja menee johtajan huoneeseen.

Johtaja nojaa taaksepäin, sormenpäät toisiaan vasten. Suupielet muikahtavat ylöspäin, mutta kulmat vetäytyvät alaspäin, toisiaan läheten. Mitä se yrittää peittää? Istun valtavaa pöytää vastapäätä epämukavassa tuolissa, joka on puolet matalammalla kuin johtajan tuoli.
- Koska oot viimeks ollut omaehtoisessa koulutuksessa? Oon plarannu sun kehityskertomusta ja huomaan, ettei löydy merkintää mistään. Ei tässä muuten mitään.
- On siitä jo aikaa. Tunnen kuuman aallon leviävän poskilta kaulalle. Rintojen väli kostuu.
- Laaditkos oman toimenkuvasi vision ja mission paperille ja jätä pohjaksi, katotaan sitte kehityskeskustelussa, mihin sun kannattaa panostaa. Torstaina kymmeneltä.
Johtaja kaataa kuppiin kahvit. Otan kupin ja pullan ja tunnen itseni noloksi könöttäessäni kuumottavana matalalla tuolilla, polvet korkealla. Juottaa varmaan tahallaan tulikuumaa kahvia, että saa naiset hikoilemaan alapuolellaan. Saatanan juoppo. Itse oksentaa käkenä bussin lattialle, kun koulutuspäiviltä palataan.


2

Sairaalassa osastonhoitaja hymyilee.

- Helvi odottaa jo pukijaa. Toitteko vaatteet?
- Mitkä vaatteet?
- Rouvahan oli paitasillaan kun tuotiin tänne.
- No millä hänet kotiin vien kun ei ole kenkiäkään. Tulen suoraan töistä, palaveri.
Saan äidille sairaalan aamutakin ja tohvelit ja talutan hänet pihan läpi parkkipaikalle. Taksimiehet seuraavat kulkuamme ilmeenkään värähtämättä.
- Mennään teille, äiti istuu ähkäisten etupenkille, mutta lyö päänsä oven yläkulmaan.
- Älä nyt herraisä telo itsees. Vedän penkkiä taakse. - Odota nyt.
Kotona autan häntä yläkertaan, portaiden puoliväliin, takapuolesta. Mitä jos hän putoaa ja saa taas epileptisen kohtauksen? En jaksa nostaa ihmistä yksin. Soitan tyttärelle toinen käsi äitiä tukien. Ei ehdi. Saan lopulta äidin yläkerran tyhjään huoneeseen ja häärään tyynyjä ja peittoja. Äiti tahtoo heti takaisin alakertaan telkkaria katsomaan. Kauniit ja rohkeat. Ei se vielä ala, rauhotu nyt. Nyt ollaan viikonloppu meillä ja nautitaan.

*

Toisen kerran sairaalassa äiti makaa tyynenä huoneessaan, kädet rinnalle ristittyinä. Hikoilen takissani, en riisu sitä. Olisi jo oltava työpaikalla.
- Kun täällä on niin yksinäistä. Soitetaas hoitajaa taas. Paina tosta kellosta.
- Mitä varten? Minä voin auttaa sut vessaan. Mulla on hiukan aikaa vielä.
- Paina nyt vaan, kyllä mää jotain keksin. - Yöllä oli semmoset veisuut tuolla käytävässä. Lauloivat ja saarnasivat. Joku tarjos kahviakin. Ja Lauri Helve huusi radiossa.
- Jokos täällä on rauhotuttu? Hoitaja ampaisee sisään lääketarjotin kädessä. - Helvillä oli vähän levoton yö. Oli kaatunut yöllä vessareissulla, mutta ei murtumia, osastonlääkäri kävi tutkimassa.
- Nyt on lonkka kipee, sattuu, äiti vikisee. Napitan takkini. - Tuun ruokatunnilla katsoon.
- Älä mee. Täällä on niin yksinäistä, kukaan ei tuu, vaikka tänne kuolis.
- Äläs nyt Helvi, koko ajanhan sää tota kelloa rämpytät. Hoitaja täyttää vesilasin ja nauraa Helville.

- Mää tuun jouluksi teille yöksi.
- Mutta äiti. Kipu vihlaisee ristiselässä. - Ei se käy kun et pääse portaita ja alhaalla ei oo kylppäriä. Eikä sänkyä. Et sä nahkasohvalla pysy.
- Nukun vaikka lattialla.
- Mutta kun sun sisällä ei pysy mikään ja tulee ripuli. Kyllä sun sairaalassa on parempi. Me haetaan sut aattoillaksi ja tuut takaisin yöksi.

Äiti istuu pukeissa sairaalan sängyn päällä, käsilaukku vieressään. Otan mustan ulsterin kaapista ja autan päälle. Musta krimihattu ja siniset villasormikkaat. Musta käsilaukku. Saapikkaista vetoketju kiinni. Tuntuu oudolta lähteä äidin kanssa ulos huoneesta, käsikynkkää. Vuodeosaston aulassa on mustiinpuettu mieskuoro laulamassa Taas kaikki kauniit muistot. Yksi kuoromies on talonmiehen mies. Hän nyökkää päätään hassusti aukoen suutaan. Nolostuttaa.

Äiti lysähtää auton etupenkille, jää siihen. Nostan jalat autoon ja kiinnitän turvavyön. Perillä äiti menee sohvalle makaamaan ja tahtoo takaisin sairaalaan. Paha olla, ei jaksa. Mies kattaa joulupöytää, tytär auttaa. Televisiosta tulee ohjelmaa. Äiti ei syö paljon. näykkii, tahtoo lepäämään. Avaa yhden lahjan, plyysisamettisen lilan oloasun.
- Tässä voit olla sitten kotona mukavasti, kun pääset sairaalasta.
- Ei näitä nappeja jaksa. Äiti panee oloasun sohvalle ja sanoo että huono olo, auttakaa.

Viemme äidin takaisin, riisumme, puemme punaisen sairaalapyjaman, peittelemme ja sanomme, että pian Seija tulee käymään, lentää uudeksi vuodeksi. Äidin silmät vetistyvät.
- Nukus nyt, Nana tulee päivällä ja minä illalla. Hyvää joulua äiti.

Kotona huomaan, että kuukautiset ovat palanneet, ylitsetulvivina. Vuodan varmaan kuiviin. Panen tamponin ja kaksi liimasidettä ja otan pillerin. Menen makuulle ja panen toisen käsivarteni pääni yli, silmien päälle. Otan sen pois, kun muistan, että juuri noin äiti teki, kun halusi pakoon muilta, lapsena ollessani.

(Maalaus Tamara Lempicka)

19.7.2009

Aamun ajatuksia eli lyhyt moraalinen manifesti

Mistä löytäisin taas sen ilon ja innon, jolla ennen kirjoitin näitä juttujani. Ihan kuin jokin olisi kuollut, maailma näyttänyt ruman puolensa, niin että itsekin tulee kirjoitettua rumasti. Mistä se tulee? Kylmä puhuri, joka puistattaa, ihan kuin joku kävelisi hautani päällä?

Ja miksi nämä seitit, joihin asiat verhotaan? Mitä se totuutta muuttaa, että musta pukeutuu valkoiseen tai valkoinen mustaan, sillä aitoa ei tuosta vaihdokkaasta tule eikä sen sana kestä tulta. Aina on lapsia, jotka näkevät, ettei keisarilla ole vaatteita, mutta enemmän on sylikoiria, puudeleita, jotka toistavat opitusti keisarin liikkeitä ja näkevät vain koreografian, eivät sävellystä. Aina on niitä, jotka purevat näytettyä haavaa, ja harvassa ovat ne, jotka eivät pure näyttämätöntä haavan. Tehdyimmät tanssit tanssitaan keisarille.

Ja mitä se moralismikin on? Onko se tosiaan sitä, että sanoo puudeleille, että nämä nuolevat alastonta keisaria? Onko moralisti epiteetti hauskantappajalle, joka tulee ja kääntää peilin häikäisemään silmiä? Jos se onkin niin, että sieltä peilistä näkyvätkin vihreät viirusilmät, jotka liimaavat lappuja ja lokeroivat kulkijoita helppoihin loosseihin, jotta ajatella ei tarvitsisi. Siihen joka tuntee tuskaa, menee liimalappu epästabiili, siihen joka havaitsee, menee liimalappu vainoharhainen, siihen joka ilmaisee rikoksen, menee liimalappu moralisti.

Mutta mistä tulee puhtaan ja viattoman joutsenrinnan nosto öljyvanan keskeltä? Mistä tulee teflonpinta, joka käristää ilman rasvaa? Tuleeko se taivaista, Tuonelasta vai insinööriaivoista? Mikä on kunkin osa suuressa käsikirjoituksessa? Älkää sanoko, ettei käsikirjoitusta ole, sillä muuten kysymyksiä ei pidä esittää, mistään.

*

Lähden vaeltamaan metsään sienikorin kanssa. Jos sieltä löytyisi enemmän vastauksia kuin kirjoista. Tai blogeista.

(Maalaus Tamara de Lempicka)

17.7.2009

Blogipersoonia Blogiseiskassa


"Voi maalainen, kiitos kun uskallat!

Kukaan täällä naamioiden maailmassa ei uskalla sanoa asioita niin kuin ne ovat. Sinä näköjään uskallat;

iines on vanhapiikamainen miehenkipeä vanha täti, joka on ollut niin kauan erakkona, ettei ole enää muuta totuutta kuin se joka hänen suustaan pulpahtaa ulos. Lisäksi iines on jonkin asteisen epästabiili ja lievästi vainoharhainen.


Komposti on simppeli maatalon emäntä lakeuksilta, joka vihaa elämäänsä ja tuo sen ilmi täällä netissä. Tosielämässä hän leipoo, lypsää ja auttaa vanhuksia aamusta iltaan. Psykologin palveluksia ja nopeasti!


HG on selkeästi mielisairas, oli miehensä mikä oli. Tarvitsee psykiatrista apua, jota lähipiiri ei kasvojen menettämisen pelossa uskalla pyytää.

Rauno on naisenkipeä, vähän vastenmielisen näköinen mies, joka kirjoittaa milloin mitäkin; yleensä sontaa, jota ei itsekään ymmärrä. Yksinäinen mies kaipaa seuraa ja apua.


Mummo on täysin fiktiivinen, miehen tekele. Ns. kiusausblogi iinestä vastaan. En tykkää.


Nämä täällä pyörii, vuodesta toiseen. Niin kuin minäkin. ;-D Hyvää kesää kaikille hulluille!" (
Anonyymi Maalaisen blogissa)

Tämmöisen anonyymin kirjoittaman tekstin löysin Maalaisen blogin kommenttiosiosta, hänen hyvinkin kyseenalaisen oman juttunsa perästä.

Molemmat kirjoitukset ovat mielestäni huomionarvoisia siinä, mihin asti blogeissa nykyään mennään - samaan kuin Seiskassa tai Hymyssä tai iltapäivälehdissä. Blogineekerit tanssivat toisten bloggaajien haudoilla, koska laki ei kiellä solvaamasta nimimerkkibloggaajia. Eikä näitä asioita muuteta vaikenemalla, sillä ne ovat tulleet jäädäkseen. Alkaa olla aika miettiä pitkän linjan blogikirjoittajien juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Jos humaanit velvollisuudet olisivat jokaisen korvien välissä, sanktioita ei tarvitsisi edes pohtia. Vaan kun aina on välistävetäjiä, jotka pelaavat omaan pussiinsa vallanhalussaan.

Voin sanoa suoraan, että tuossa anonyymin arvioinnissa on kuitenkin satuttavuutta ja osuvuutta, toisin kuin Maalaisen omassa jutussa, jossa näkyvät kirjoittajan omat muualla jo tutuiksi tulleet antipatiat ja sympatiat. Anonyymin kommenteissa sen sijaan on ketään kumartamatonta rohkeutta, railakkuutta ja raikkautta, joka on ominaista objektiivisuuteen pyrkimiselle ja käsiteltävien tasapuoliselle kohtelulle - kaikesta ilkeästä sanomisesta huolimatta.

Maalainen tunnettuna salapoliisina ja bloggaajapersoonien selvilleonkijana voinee tarvittaessa selvittää SiteMeteristään, kuka tekstin on kirjoittanut - ja pitää sen mieluiten omana tietonaan. Tieto kun on valtaa, ja valtaa voi käyttää blogimaailmassa monenlaiseen. Minullakin on tuli perseen alla, sillä Maalainen on selvittänyt henkilöyteni ja ilmaissut, ettei hänellä ole mitään esteitä julkaista sitä, jos tahtoo. Jos näin käy, Maalainen murhaa Iineksen, sillä minusta valta henkilöyteni julkaisemisesta on vain minulla itselläni, koska en käytä bloggaamista muuhun kuin harmittomaan kommunikointiin kanssaihmisten kanssa.

Koen Maalaisen käytöksen siis painostavana uhkana, jota pelkään, vaikka minulla ei ole muuta salattavaa kuin sadat kirjoitukseni, jotka ovat minusta, minua, sisintä minääni, jota en ole kenellekään maailmassa ennen näin paljastanut, en perheelleni, en ystävilleni. Jollakinko olisi valta kertoa, mikä on minun tarkka navigointisijaintini ja ovinumeroni?

Miten olisi eettinen käytös muita bloggaajia kohtaan? Vai onko se niin, että opettajat ovat pahimpia Blogistanissa? Maalainen on opettaja, minä olen opettaja, HG on kouluttaja, seksi-Mummo on opettaja, - -ja vieläkö näitä kasvattajia listassa oli? Ei ihme, että meillä kasvaa niin monta koulusurmaajaa ja teini-itsemurhaajaa, kun vanhempien lisäksi opettajat ja kasvattajatkin tappelevat ja elävät lähinnä nettielämää. Jostain ja joltain se on pois.

(Valokuva Hugo Simberg, Neekeri tanssii)

16.7.2009

Kesäpäiväkirja 6. sivu


Minua itkettää nyt tuo vanha kisu pöydällä. Se on seitsemäntoistavuotias ja ollut tänään koko päivän unessa. Ei tullut minua vastaan, kun tulin kaupasta. Ei herännyt syömään, nukkui vaan. Ja nyt se nukkuu pöydällä, ja tuo kuva on otettu juuri äsken, eli saatte tuoreen ja sitilisoimattoman näkymän tuvan nurkkauksesta. Siirsin vain kaksi puutuolia edestäni syrjään.

Mikä sinä on, että eläimen kärsimystä on niin vaikea kestää? En kestä hetkeäkään katsoa, kun kalastaja tappaa kuutin rautatangolla jäälle, saatan jopa oksentaa. En kestä ajatella, että lemmikki kärsii voimatta mitenkään ilmaista, missä kipu on. Ahdistun nyt tästä kisun nukkumisestakin niin etten tiedä mitä tekisin. Tytär sanoo, että se on vanhan kissan helleväsymystä, mutta kun en usko. Kun kävelytin sitä, se istahti kesken ylämäkeen nousun. Otin sen syliin ja kannoin sisälle. Ei sillä kipuja ole, mutta miten ihminen voi kestää taas jälleen kerran lemmikistä luopumisen. Eihän siitä ole kuin kolme vuotta, kun silitin Rubenini ikiuneen eläinlääkärillä, ja vieläkin kaipaan koiraystävääni. Jokainen kerta luopua lemmikistä on aina vaikeampi, ja tämäkin on sentään tyttären kisu, ja ottaa näin lujille.

Muuten - asiasta toiseen - voin kertoa samantien nuo kirjan nimet pöydällä, silä minä ainakin yrittäisin tavata niitä, jos katsoisin tutun bloggaajan vastaavaa kuvaa. Yksi kirja on Irma, Tuula-Liina Variksen, ja toinen on Kyllikki Villan päiväkirjaromaani 1960-luvulta. Luin jälkimmäisen eilen lounaan ja iltapäiväkahvin välillä. Yritän lukea aina kesäisin kohtuullisen tuoreita kotimaisia naisten kirjoittamia romaaneja, sillä talvella luen muuta. Pinossa on myös kaksi hyönteiskirjaa ja Ecolatorin tarjouskirje jätevesijärjestelmän korjaussuunnitelmasta ja asentamisesta - tuhansien eurojen lakisääteinen korjaussysteemi odottaa kesämökkiläisiäkin.

Kuvassa on lisäksi Olga-tädin vanha keinutuoli ja puusohva, joka odottaa tuossa siirtoa toiseen paikkaan. Minä istun tämän klaffipöydän kuvanottonurkassa läppäreineni, jonka mokkula näkyy osittain kuvassa. Räsymatto on äidin kutoma ja kaipaa pesua. Vanha vaatekaappi nurkassa on löytö, sinne uppoaa mieletön määrä vaatteita ja alaosassa on leveä laatikko. Ostettu P. Virtasen romuliikkeestä, kuten klaffipöytäkin. Tämä mainoksena Virtaselle Uuteenkaupunkiin.

Nyt kisu nousi paikaltaan ja tuli tuijottamaan minua tuohon kirjojen väliin. Katse on raukea. Luulen, että jos tästä kohta loppu tulee, suren tätä kisua eniten kaikista eläimistäni. Se on nimittäin kauimmin elänyt perheemme elämää. Se on nähnyt Rubenia edeltävän Manu-koirankin, puolinöffen, ja se on nähnyt äidinkin, jota enää ei ole. Sen mukana katoaa iso pala historiaa.

(Valokuva Iines 17.7.2009)

PS Jos Lukijat-gadget näyttää tyhjää, vika on jokin Bloggerin häiriö, joka on myös kuvablogini puolella aika ajoin, minusta riippumattomista syistä. Koetan tallentaa gadgetin aina tässä ollessani uudelleen, niin gadget palautuu. Harmillista!

15.7.2009

Mistä on kiltit tytöt tehty?

Hetken jo luulin olleeni vulgääri, kun kirjoitin ulkonapissimisen ylistyslaulun päiväkirjani kolmannella sivulla. Naisethan, ja nimenomaan fiksut naiset, rakastavat ulkona pissimistä ja rakastelua luonnon helmassa, jolloin edes ylimääräistä voitelua ei tarvita, vaan voidaan käydä in medias res. Pari ilahduttavaa kommenttia oli tänään vielä tullut tuohon päiväkirjamerkintään.

Olen miettinyt mikä siinä on, että minua alkaa usein laiturilla maatessani haluttaa. Näin on tapahtunut useana vuonna, ja olo on välillä jopa niin tukala, että sitä on helpotettava. Onneksi laituri antaa aurinkoon päin ja voi avata reitensä länsituulen tulla kenenkään näkemättä. Laituri on seurakunnan tonttien välissä, joten pyhä toimitus tapahtuu pyhällä paikalla kirkon kupeessa kaislojen suojassa, joskus jopa papin laulun säestyksellä. Toisaalta on niin, että siunaus kirkkomaalla vie kyllä ajatukset useimmiten maallisempiin sfääreihin, ja alan vain kuunnella liturgiaa ja unohdan himoni.

Muistan, miten Eeva Kilpi kuvasi romanissaan Tamara sitä, miten nainen työnsi ruohonkorren sisäänsä ja nautti niityllä. Kuvausta pidettiin erittäin rohkeana ja joku puhui jo sensuuristakin. Minua kuvaus nauratti, sillä eihän ruohonkorrella pysty edes kutittamaan, kun se katkeaa. Toisaalta jos mies hivelisi sillä korrella naista, niin teho olisi värisyttävä. Minua ei ole koskaan sivelty höyhenellä, ja näen siitä jatkuvasti unta. - Mutta muuten siinä pyhässä toimituksessa tarvitaan siis järeämpää tavaraa, kuten vaikka aurinkovoidetuubin korkkipuoli tai mitä nyt käteen sattuu. Harmillisinta on, jos hetken koittaessa käden ulottuvilla ei ole sopivaa välinettä, ja pitää lähteä etsimään jotakin. Ihan mikä tahansa oksankarahka ei luonnollisestikaan käy.

Naiset ovat luullakseni uskomattoman kekseliäitä välineen käytössä, ja veikkaan että enemmistöllä ei ole vasiten muotoiltua kaalimatoa yöpöytänsä laatikossa. Itse olen himoinnut piirakkakaulinta ja kurkkua, banaanikin on kelpoisa ja moni keittiövälineen varsi on käynyt monen naisen makuuhuoneessa. Onnellisessa asemassa ovat tietenkin ne naiset, joilla on mahdollisuus säännölliseen saantiin, mutta kun ajattelee, että liitoissa on vaikeuksia ja sitä, että yksinäistalouksia on noin puolet kaikista talouksista, piirakkapulikoilla lie käyttöä.

Mikä siinä siis on, että kun makaa luonnossa niityllä maata tai kovaa laituria vasten, alkaa jossakin hyrrätä? Onko se yksinkertaisesti kosketus luontoon, vähävaatteisuus tai alastomuus, joka herättää alkukantaiset vietit ja vaistot, ja sitä vaan alkaa hamuta jotakin ja tahtoo vain sulautua kaikkeen kuin jokin luontokappale?

Ei ihme, että Suomi on niin onneton ja vähäväkinen maa, kansa itsemurhahakuinen ja vähäpuheinen jo lapsesta alkaen, kun vuodenkierto on mitä on, ja hetket luonnossa vain lyhyen kesän mittaiset?

(Maalaus Tamara de Lempicka)

13.7.2009

Kesäpäiväkirja 5. sivu


Nappasin aamutuimaan kuvan laivasta, joka on huutokauppalöytö muutaman vuoden takaa. Huomaan nyt, että laiva tuli väärinpäin, mutta oikeastaan se onkin kiinnostavampi tuosta naruosastosta kuin varsinaisten purjeiden pullistelupuolelta. Samoin kuin alemman päreen papukaija, tämäkin tuli kai jostain miljoonalaatikosta, jollaisia meklari kaupittelee päästäkseen eroon parittomista haarukoista ja veitsistä ja muovikipoista. Ihan sellainen tämä miljoonaloota ei kuitenkaan ollut, sillä käyn laatikot kyllä etukäteen läpi. Luultavasti kopassa on ollut jokin kaunis vanha kippo tai kuppi tai pöytäliina, jota perimmältään olen halunnut.

Kerran huusin paikallisen pappilan huutokaupasta hopeanvärisestä metallilangasta punotun pussimaisen pienen naisten käsilaukun, ja se osoittautui myöhemmin melko arvokkaaksi hopeoiduksi/hopeiseksi - en muista - laukuksi, jonka myin siskolleni, joka kerää minusta poiketen ns. laatuantiikkia, yleensä jugendia, Saksassa kun on. Minä ostan vain sitä, mikä miellyttää silmää, ja se voi olla vaikka ruostunut häkkyrä. Myöntää täytyy, että jugend on kyllä minunkin mielisuuntani mm. pikkupatsaissa ja talojen koristeissa tai niissä Albert Muchan piirroksissa, joihin tosin olen jo hieman kyllästynyt, koska ne ovat kärsineet jonkinlaisen inflaation. Minulla on kotona eräässä pylväässä lattiasta kattoon asti lasipäällysteisiä Muchan painokuvapikkutauluja rivissä, ja huomaan, etten katso kuvia enää edes pyyhkiessäni niistä pölyjä. Taulu joutaa pois, kun sen läpi katsoo. Miksei myös esine.

Tämä laiva on sellainen, jota katson usein, samoin tuo puupapukaijani Kapu, joka on pihaomenapuun oksalla katsomassa itään päin. Huomaan nyt, etten koskaan näytä sille läntisiä näkymiä, mikä johtunee siitä, että lännessä tässä kukkulan alapuolella kulkee maantie meren ja saunatontin välillä. Tiellä on melko vilkas liikenne ja mitäs lintu semmoisesta.

Mutta nyt pitää lähteä Uudenkaupungin kirjastoon. Erehdyin ahneuksissani ottamaan erään romaanin pikalainaksi, vaikka inhoan pikalainoja, koska ne pitää muistaa palauttaa samantien. Kun on kolmen kirjaston kirjoja mökkihyllyssä, menee sekaisin palautuksissa ja saa jopa sakkoja, sillä en lue systemaattisesti yhtä kerrallaan.

Panen tähän vielä lopuksi laulu-YouTuben, joka on mielestäni aika ihana. Sen linkki oli joskus kommentissani, ja ansaitsee paremman paikan tässä:



(Valokuva Iines)

11.7.2009

Koskaan julkaisematon kesäpäiväkirjateksti, 4. sivu kuitenkin

Ellen minä pelkäisi niin perkeleesti noita saatanan blogipilkkaajia, voisin kirjoittaa kesäpäiväkirjatekstin. Sormiani kutkuttaa kirjoitushalu, ja kun on kaksi läppäriä, niin mikäs on kirjoittaessa vaikka molemmilla yhtaikaa.

Kirjoittaisin siihen päiväkirjaan, miten heräsin eilen illalla aika myöhään johonkin rapinaan - se ei ollut oravan pikkujalkojen hupaisa tömistys katolla, vaan se tuli lattianrajasta, joten epäilin hiirtä. Sytytin vuoteenvieruslampun, mutta en nähnyt mitään. Kun taas sammutin lampun, rapina jatkui. Mietin vain, että voisiko se olla käärme, joka luikertelee sänkyyni. Sitten nukahdin ja heräsin kohtuullisen pirteänä uuteen aamuun, olihan tiedossa hauska retki ystävän kanssa järvelle kuvaamaan.

Siispä kahvin keittoon. Ai mutta. Kahvia en saisikaan ennen kuin lataisin automaatin täyteen vettä ja kahvijauhoja. Siispä toimeen ja pannuviritys asianmukaiseen kuntoon. Jo lorisi vesi iloisesti ja kahvin tuoksu täytti tuvan. Sijasin vuoteeni ja taittelin paksun kukallisen retrotäkkini varsinaisen peitteen päälle. Tämä on se täkki, joka painaa minua kivasti iltaisin vuoteessa. Sitten sujautin yöpaitani tyynyn viereen iltaa odottamaan ja eikun kahville. Kahvin kanssa söin paahtoleipää, jonka leikkasin kolmioleiviksi - olen hulluna kolmioleipiin - ja söin hyvällä ruokahalulla. Meri-ilma tekee tehtävänsä, ja mäntymetsä puhdistaa keuhkot.

Kun olin nauttinut aamiaista ja tarkistanut blogikommentit ja ladannut ne eetteriin, olikin aika mennä suihkuun ja pestä hiukset. Siispä pesulle ja puhdasta tuli, kuumaa vettä riitti hanasta niin että vielä jäikin. Viime vuonna loppui aina kesken, mutta putkimieheni Ari vaihtoi keväällä lämminvesivaraajan termostaatin ja nyt ihanuutta riittää. Tässä vaiheessa katsoin ulos ja huomasin, että Venusta ei enää näy, onhan jo kirkasta.

Ajoimme ystäväni järvelle, ja ryhdyimme kuvaamaan suomalaista järvimaisemaa. Kukkakuvia emme ottaneet nyt, mutta laituri tuli ikuistettua, samoin juuri kukkaan puhjennut ulpukka, joka loisti yksin keskellä pienen järven selkää. Vene oli täynnä vettä ja katiska kaukana, joten päätimme mennä tuoleihin istumaan ja odottaa puukiipijän ilmaantumista kuvauskohteeksi. Joimme siinä sitten vissyä ja puhuimme säästä. Saimme kuvattua vielä sinisiiven mutta valitettavasti väärällä objektiivilla, joten perhosesta tuli pieni ja näivä. Sitten päätimme lähteä kotiin kahville, ja menimmekin. Takaisintulomatkalla jokin mätäs raapaisi auton pohjaa ja toivoimme vain, että pakoputki ei irtoa. Ei irronnut, ja on edelleen paikallaan.

Iltapäivällä tuli kaamea ukkonen. Kesti yli kaksi tuntia, ja ihan päällä. Tuli rakeita ja vettä kuin Esterin perseestä, mutta kestimme sen. Kissa oli kyllä hieman levoton eikä oravakaan tömistellyt katolla hupaisasti pikkujaloillaan. Sitten avasimme viinipullon ja söimme uuniperunoita kuorrutettuna homejuustolla ja ruohosipulilla, suoraan maasta. Siis sipulit suoraan maasta tai siis kasvispenkistä, ei perunat joita en viljele enää sitten vuoden 1994 Rosamunda-kokeilun, joka epäonnistui.

Nyt katselen tuvan akkunasta mäntyjä ja puhelinlankoja, jotka ovat katseeni alapuolella, talo kun on kukkulalla. On aika kiva seurata lokkeja ja tiiroja, joiden lentorata kulkee katseen alapuolella. Moni ei pääse näkemään merilinnun selkää lennosta. Minä pääsen. Kuvan saatte todisteeksi, jahka saan sukan varteen muutaman satalappusen lintuobjektiivia varten. Nyt saatte tyytyä omppupuussa istuvaan puupapukaijaan, jonka ripustan joka kesä samaan paikkaan, ellei se oksa vaan ole katkennut talven mittaan. Jos on, niin valitsen seuraavaksi lähimmän oksan. Talvet kaija viettää liiterissä puusaavissa, jonka alle on piilotettu Fiskarsin kirves. Kirveshän pitää aina piilottaa, ettei kukaan pääse tekemään sillä pahojaan. Muistan miten muuan eläkeläismummo, siis opettaja, tapettiin lapiolla omassa pihassaan. Tappaja oli katkeroitunut entinen oppilas, jota opettaja oli kai höykyttänyt.

Taidankin postata tämän koskaan julkaisemattoman päiväkirjamerkinnän, koska se on ihan totta. Ihan sama mitä pilkkaajat ajattelevat. Ihmettelen vaan, miksi joku viitsii lukea huonoja blogeja, minä en vaan viitsisi.

(Valokuva Iines, Oma kaijani Kapu)

10.7.2009

Kuusankosken partahalla, kiekkumarallallei

Tämä minun blogini on merkittävä blogi, laulaa varhaisaamun sähköposti, heittäen linkillä.

Nimittäin uusimmat pikku kiekkumarallalleit ovat Mummo muun blogin uusimman päreen (9.7.) kommenttiosiossa.

Ikkunaiines-blogiin viitataan pilkaten useassa kohdin niin ettei mitään jää arvailujen varaan niille, jotka ovat minua hiukankin lukeneet ja tietävät, että kommentoijat ovat minunkin blogistani tuttuja henkilöitä. Samantien olisi sen blogini nimenkin voinut kirjoittaa reilusti näkyviin. Anonyymeilla vihjailuilla ratsastaminen ja niiden salliminen antaa omituisen kuvan koko blogista ja herättää epäilyn niiden kirjoittajan mummoudesta.

Tämä on muuten asia, jota on vakavasti puhuen vaikea ymmärtää blogimaailmassa: muiden blogien tai bloggaajien arviointi ja pyrkimys osoittaa toisten blogit tarpeettomiksi tai huonoiksi oman osaamisen rinnalla. Ironia tai satiirin keinot tai viinanhuuruinen hengitys eivät kai pese arvostelijan käsiä, vaan tässä jää miettimään vain sanojan omia motiiveja.

Nyt yhtenä kiekkumarallalleina on entinen hyvä nettiystäväni. Muut rallalleit ovat luonnollisesti tilapäisanonyymejä, ja nopeasti näkee että joukko on pieni eikä tapaus ansaitsisi omaa pärettä, mutta minäpä teen tästä nyt postauksen, uutisköyhänä kesäaikana.

Kiitän siis ja kumarran ja lupaan parantaa tahtia, hyvä kiekkumarallalleitrio, korkeintaan kvartetti!

Kuvaan siis edelleen kukkasia ja julkaisen julkeasti hyönteisten kuvia blogissani. Puutun myös poliitikkojen törttöilyihin ja kuvaan miltä tuntuu nukkua paksun peiton alla ja sytyttää takkatuli ja muuta kivaa sateen ropinaa katolla. Oravakin voi siinä edelleen juosta temmeltää katolla hupaisasti pikku jalkojaan tömisyttäen ja pannaan vielä Venus tuikkimaan aamutaivaalle niin saadaan idylliä kehiin. Lupaan siis hoitaa kaiken kauneuden ja eettisyyden teidänkin puolestanne, arvon rallalleitrio, kvartetti korkeintaan. Olkoon voima kanssanne!

(Maalaus Hieronymus Bosch, osa maalauksesta)

8.7.2009

Kesäpäiväkirja 3. sivu

Minut herättää öisin pöllönpoikasten tsuputus. Herään niin valveille, että päätän mennä ulos pissalle. Ei mikään ole niin ihanaa kuin pissiä ulos, yöpaitasillaan, ja katsella pöllönpoikasia puun oksalla.

Maassa taas on rastaanpoikia, päiväsaikaan. Nyt on nimittäin se aika. Se aika, jolloin kesä irtoaa meistä ja kääntyy sydänsuveksi, muhevaksi tummaksi lämpimäksi loppukesäksi, jolloin linnut vaikenevat ja sulavat musteneviin öihin.

On kypsymistä, mustikka sinertää, apila on paksua ja tuoksuvaa, päivänkakkarat läkähtymäisillään, ensimmäiset sienet rikkoneet maanpinnan ja kantavat hiekkaa hupussaan, keskellä pihaa jokin risareunainen hapero. Ja se tuoksu kun aamulla hakee paitasillaan lehden ja kulkee halki kasteisen nurmikon ja vetää kosteanlämmintä meren ja havun sekaista ilmaa keuhkot täyteen.

Nyt on täysikuu ja tunnen sen. Kuu ei kyllä taida näkyä pilviverhon läpi. Voisin muuten vaikka hypätä autoon ja ajaa läntisimmän kallioluodon reunalle rantaan katsomaan ja kuvaamaan kuunsiltaa meressä. Tai auringonsiltaa. Olisikohan mahdollista saada molemmat sillat vierekkäin veteen? Missä on kuu silloin kun aurinko laskee? Venuskin olisi kiva nähdä, sillä sehän nousee nyt yöllä ja on nähtävissä taivaalta, ja pohjoisessahan se ei laske ollenkaan. Jupiterkin näkyy paljaalla silmällä lähellä Kuuta, että kyllä siellä taivaalla vipinää on.

Tuosta ulospissimisestä vielä sen verran, että lapsenakin rakastin pissiä näkyvästi pihakiveltä alas. Ja pikkutyttönä minulla oli vika. Minä nimittäin pidätin pissaani niin että kyykistyin maahan ja panin toisen jalan pimppaani vasten, ettei pissa tulisi kun päästin sen, siis en päästänyt mutta päästin. Tuntui hyvältä. Äiti käytti minua lääkärissä, mutta ei ollut sokeritautia, vaikka minua pissatti usein. Vieläköhän joku pidättää pissaansa? Tai onko koskaan pidättänyt?

Ja mikä siinä on, että kesällä luonnossa tuntee halua pissiä ulos? Onko se jokin alkukantainen vaisto? Kun vertaa steriiliin vessassakäyntiin, on kuin kaikki aistit toimisivat luonnossa elävämmin kuin sisävessassa. Tuuli puhaltaa iholle, ja kuivaa alapään suloisella viileydellä niin ettei paperiakaan tarvita.

(Valokuva Iines 8.7.2009, kuva kannattaa klikata suureksi.)

7.7.2009

Korruption kukkanen


Kuntien eläkevakuutuksen Kevan toimitusjohtaja Markku Kauppinen erosi reiluna miehenä eilen tehtävistään epäilyksen varjon vuoksi. Varjohan lankesi viattoman ylle Keskustan vaalirahalahjontakähinän vuoksi.

Tässä päreessä ei ole kuitenkaan kyse vaalirahakohusta, vaan vaalirahakohua suurempi asia putkahti mielestäni Kauppisen jalon eron myötä päivänvaloon, nimittäin julkisen kunnallisen alan toimitusjohtajan eroraha, kultainen kädenpuristus.

Yksityispuolella kilpailuyhteiskunnassa jättieroraha-asia on jotenkin ymmärrettävä, sillä hyvistä miehistä on pula, ja yhdessä hommassa rähjääntynyt poispotkittu voi olla hyvä muualla. Uutta kultasuonta etsiessä voi elää elintason laskematta erorahoilla ja antaa sitten panoksensa höyrytä.

Mutta miten se on mahdollista, että valtion tai kuntien virkatyösopimuksia tehdään ohi kansalaisten oikeustajun ja kaiken demokratian ns. toimitusjohtajasopimuksilla, jotka takaavat johtajille ennenaikaisen eron tultua kertamaksettavia erorahoja, joiden suuruus on enemmän kuin perushoitaja eläissään ehtii tienata? Kauppisen kultainen kädenpuristus on 200 000 - 400 000 euroa! Jos kyseessä on julkinen virka, maksajina ovat Suomen työtätekevät kansalaiset, pätkätyöläiset ja viranhaltijat, oli lama tai ei. Onko missään muussa virassa tai tehtävässä kansalaisen mahdollista saada kahden vuoden tuloja erorahana kuin ns. johtotehtävissä?

Asia muuntuu vielä irvokkaammaksi, jos ottaa huomioon sen mahdollisuuden, että Kauppinen ei eronnutkaan epäilyksen varjon vuoksi, vaan siksi, että todella oli sotkeutunut Keskustan vaalirahalahjontaan. Minusta petoksen tehneeltä virkamieheltä tulisi mieluummin periä kahden vuoden palkkasaatavat takaisin, eikä lahjoa sadoillatuhansilla ulos virasta.

En ole kuullut yhdenkään kansanedustajan koskaan puhuvan virkamiesten jättierorahojen poistosta tai pienentämisestä. Tai vastaavasti pikkuvirkamiehen erorahan korottamisesta, tai vaikkapa pätkätyöläisen. Korruption kukkanen, ja ihmeen vapaasti se saa kukkia.

5.7.2009

Liina

Liina muistaa tulipalosta vain hajun. Hässäkkä alkaa kesken Leenan syntymäpäiväjuhlien. Isä ottaa Underwoodin ja kantaa sen yläkerrasta alas. Sitten hän ottaa nojatuolin toimistosta ja kantaa sen puuliiteriin. Liina menee siihen istumaan ja nukahtaa ja herää vasta, kun häntä huudetaan ja hätääntyneitä ääniä kuuluu joka puolelta. Oli etsitty jo liekkimerestäkin.


Siitä mennään sitten pieneen puutaloon yhteiskoulun viereen asumaan. Kotia korjataan, sanoo äiti ja itkee kastiketta sekoittaessaan. Jotenkin Liina tietää, että äiti ei itke vanhaa kotia eikä kastiketta vaan jotain paljon kauheampaa. Seinässä on pieni hylly ja sen päällä sähkölevy, ja äidin kasvot ovat ihan punaiset ja märät, kun hän seisoo levyn edessä eikä Liina muista isää nyt ollenkaan tähän huoneistoon. Ikkuna on iso, entinen kaupan näyteikkuna ja kadulta näkee suoraan sisään, koska talo on alempana. Liina ja Leena menevät ikkunaan pelleilemään. He makaavat lattialla selällään ja nostavat jalat lasia vasten ylös, niin että hameenhelma valahtaa alas ja ruskeat villahousut näkyvät. He kikattavat ja levittävät jalkojaan kiinni ja auki vuoronperään. Ohikulkevat yhteiskoululaiset katsovat heitä.

Jossain vaiheessa muutetaan takaisin omaan kotiin, mutta siitä Liina ei muista mitään. Hän muistaa vain miten siitä taas lähdettiin pois, keltaiseen omakotitaloon, joka oli vino, niin ettei kehdannut opettajallekaan sanoa, että on muuttanut. Opettaja kuitenkin sai Liinan kiinni ja sanoi että oletkos sinä muuttanut, kun menet tuohon suuntaan. Muutenkin opettaja oli hänen peräänsä, ollut jo ensimmäiseltä välitunnilta lähtien, jolloin hän yritti kotiin, mutta opettaja sai ulko-ovissa kiinni. Opettaja taisi tykätä hänestä, koska heillä oli sama etunimi. Päästi laulukuoroonkin, vaikka Liina ei osannut laulaa, ja laulukokeessa ei suutaan avannut. Laulukoe oli kamalinta mitä hän tiesi. Jokainen nousi vuorollaan pulpetin viereen seisomaan ja lauloi valitsemansa laulun, yksin. Opettaja merkitsi sitten numeron muistikirjaansa ja sen sai todistukseen laulusta.

Kaikkein hienointa oli päästä etupulpettiin. Etupulpettilaiset saivat jakaa tavaroita koko riville. Liina odotti aina, että opettaja antaisi uudet kynät tai vihkot, seitsemän kappaletta ja sanoisi "Jaa riville!" Sitten Liina nousisi, ottaisi tavarapinon ja jakaisi jokaiselle yhden. Ihan kuin itse saisi antaa jotakin muille. Takapulpettilaiset taas saivat kerätä asioita, täytettyjä vihkoja ja piirustuksia, ja antaa opettajalle kauniisti tasoitetun paperipinon tai nipun, ja sekin oli hienoa kun he pamauttivat pinon etupulpetin päällä viivasuoraksi. Aika hienoa oli myös luovuttaa vihkonsa kerääjälle, kun tuli oma vuoro, sillä kaikki katsoivat aina sitä, joka antoi, että miten se pani tavaran kerääjän käteen. Liina yritti panna vihkonsa sirosti, kuten Sirpakin. Kaikkein hienointa, hienompaa vielä kuin etupulpetti, oli kuitenkin päästä opettajan asialle, hakemaan postilähetystä tai kermaa. Valitut nousivat pulpeteista ja lähtivät ylpeinä ulos opettajan raha tai lappu kourassa. Ja paluu oli vielä hienompaa. Tulla luokkaan ja antaa opettajalle oikea tarvike ja loppurahat ja niiata päälle. Voi niitä katseita jotka tunsi selässä.

*

Kyseessä on lyhyt tarina omasta lapsuudestani, osa pidempää kirjoitussarjaluonnostelmaa. Olen tuoreuttanut tämän juuri äsken.

Panen näitä kesäluettavia aina väliin vähän ajankohtaisempia puheenaiheita odotellessa.

(Kuva on lähteestä: http://majorlycool.com/item/the-urge-for-going)

PS Tekstiin on tehty lisäyksiä ja muokattu klo 22.10

3.7.2009

Satu miehestä, jolta puuttui persoonallisuus

Olipa kerran mies, jolta puuttui persoonallisuus. Voidaan nimittää häntä tässä vaikka Pertiksi.

Kohtasipa Pertti kerran Mirjan, joka oli vain puolentoista metrin tyttöpätkä. Pertti, joka itse oli pitkähkö mies, rakastui tulenpalavasti Mirjaan ja alkoi ensin kulkea kumarassa luonnollisista syistä kuullakseen Mirjan pienen ja hieman piipittävän puheen. Sitten Pertti alkoi itsekin piipittää, koska se kuulosti niin somalta.

Kumarassa kulkeminen ja piipittäminen ei kuitenkaan ajan mittaan riittänyt Pertille, vaan hän alkoi tahtoa kokonaan Mirjaksi. Lopulta Pertti leikkautti itseltään kikkelin pois ja otti iloisena Mirjaa kädestä ja viittasi kädellään alapäähänsä. Tästä ei Mirja pitänyt, vaan lähti lätkimään.

Kulki sitten pitkin tietä Pertti ja kohtasi Jessican, jolla oli tumma juurikasvu ja muu osa hiuksista kuin elopeltoa. Pertti silitti usein Jessican hiuksia ja alkoi haaveilla samanlaisesta vaaleasta tukasta. Meni sitten kampaamoon ja pyysi värjäämään hiuksensa elopellon väriseksi mutta jättämään viiden sentin juurikasvun. Innoissaan juoksi sitten Jessican luokse. Tarttui kädestä ja osoitti päätään. Jessica lähti siitä sitten lätkimään.

Nyt hän kohtasi Raijan, tytöistä kauneimman, jolla oli tatuoitu ruusu vasemmassa pakarassa. Heti tahtoi Pertti samanlaisen samaan paikkaan. Varmuudeksi hän piirsi kuvion voipaperille ja meni Tattoohon Pursimiehenkadulle. Tattoomestari tikkasi sitten ruusun Perttiin, ja Pertti juoksi iloissaan Raijan luo ja näytti pakaraa. Kun Raija näki ruusun, hän katsoi miehen läpi ja lähti siitä sitten lätkimään.

Tarinaa voisi jatkaa loputtomiin, sillä naisia tuli ja meni, eikä Pertti ollut vielä nelikymppisenäkään vakiintunut. Lopulta hänen ihossaan ei ollut tatuoimatonta paikkaa, ja hän oli kokeillut kaikki pituudet ja painot ja hiusvärit ja mallit aina marttapermistä myöten. Tällä hetkellä Pertti asuu teltassa lomakylässä, koska hänen rakkaansa on leirintäalueen vahtimestari. Loppu kuitenkin häämöttää jo, sillä Pertti on alkanut verhoutua telttakankaaseen, eikä rakas erota enää Perttiä teltasta.

Tarina päättyy niin, että Pertti päättää kirjoittaa kirjan Kokonaan Tatuoitu Mies. Siinä hän sanoo, että nainen on julma peto. Vaikka mies olisi miten hyvä tahansa, naiselle ei kelpaa kuin roisto tai rikas alphauros. Pertti saa jonkin verran mainetta, ja naisiakin alkaa tulla, yksi jopa muita rakkaampi. Toivotaan tässä kohden Pertille onnea, ja jätetään tarina avoimeksi. Kenties loppu on onnellinen, kenties Pertin kujanjuoksu ei pääty koskaan. Eihän ihminen edes tiedä kuolevansa kun kuolee. Arvelen lisäksi, että kuolinhetkelläänkin ihminen on vielä vahvasti elossa ellei ole oliguurisessa tilassa.

*

Tämä tarina täyttäköön kesän hiljaisimman viikonlopun Blogistanissa minun osaltani. Tuskin keskustelu nyt käy kovin vilkkaana, kun Suomi hiljenee lomakauteen.

(Kuvan lähde tuntematon)