31.12.2009

Onnellista Uutta Vuotta 2010!

Eikös jäniksenkäpälän sanota tuovan onnea? Tässä niitä on peräti neljä, joten kuvan myötä toivotan kaikille blogimaailmassa liikuskeleville parasta mahdollista uutta vuotta!

Kiitän kaikkia lukijoita ja kommentoijia vilkkaista keskusteluista, ja paneutumisesta keskustelun aiheeseen hyvinkin perusteellisesti ja antautuvasti. Tyhjiä aukkojakin on täytelty, herneitä vedetty nenään, heiluriovissa pyöritty, mutta se kuulunee asiaan silloin, kun seurakunta on runsasta ja sekalaista. Siispä - kiitos teille rakkaat kommentoijat ja lukijat ja satunnaiset ohikulkijat. Olen aika nöyränä tässä edessänne, vaikka pidänkin puoleni keskustelujen puolella miettimättä hetkeäkään sitä, olenko miellyttävä vai en. Jos joku kokee minut kovaksi, niin vain sanani voi olla varma, minä en, sillä saatan itkeä kokonaisen päivän, kaksikin, jotain ilkeilyä, joka ei ehkä ole niin pahaksi tarkoitettu.
Aina silti olen uskaltanut tarttua uudelleen sulkakynääni ja jopa jatkaa samoilla linjoilla. Näin on varmaan nytkin.

Vielä kerran - onnellista tulevaa vuotta! Olkoon se kullekin meistä iloa ja voimaa antava. Täyttyköön edes yksi salainen toive kultakin.



(Valokuvassa uudenvuodenpäivän laskeva aurinko, kuva Iines)

28.12.2009

Riemulaulu miehelle - mieskalenteri 2010

Muuan lukijatar eli Annikki toivoi minulta mieskalenteria, jonkalainen kiertää nyt naisten blogeissa. Tehtävä on mieluisa, minua kun on arveltu jopa miesvihaajaksi tai ainakin feministiksi, joka näkee miehessä vain pahoinpitelijän tai naisen riistäjän. Asia ei ole ollenkaan näin, minähän alistuisin mielelläni oikean miehen alle ja avautuisin kuin kukka. Minulla on nyt lisäksi mahdollisuus vahvistaa mainettani rysänpitäjänä. Tässä siis kaksitoista kuukauden kalenteripoikaa, joilla olisi mahdollisuuksia suhteeni, jos ymmärtäisivät vihjeen tai jos - eläisivät vielä.

1. Tammikuu



Tammikuun tuiskuissa lämmittää ihana Ville Leinonen. Kannattaa ehdottomasti kuunnella koko serenadi ja katsoa ennen kaikkea se, miten Leinonen käsittelee kitaran runkoa. Miehessä on eroottinen vire ja toisaalta poikamaisuutta, joka vetoaa äidin vaistoihin tai saa dominan naisessa liikkeelle.

2. Helmikuu

Helmikuu helähtää käyntiin Humphrey Bogartin charmin loisteessa. Ei ole Humphreyn voittanutta. Vain katse riittää ja se savuke huulessa, miksei vielä borsalino päässä. Vaan käy se näinkin. Tuohon syliin olisi kutkuttavaa istahtaa kapeahko hame yllä, kasvokkain.


3. Maaliskuu

Maaliskuu ja Martti Lindqvist. Tässä viisaassa ja uskonnollisiakin asioita pohdiskelevassa psykologi-kirjailijamiehessä sytyttää sielukkuus ja kauneus, mietiskelevyys. Mies sytyttelee kynttilöitä vaimonsa haudalle ja katselee niitä vastarannalta. Olisin tyyni tämän miehen kanssa. Rakastaisin kovasti hänen sieluaan ja suutaan.

4. Huhtikuu

Leonard Cohenia kuunnellessa luutkin sulavat. Valitsin hänet myös siksi, että hän on kuin raspattu Al Pacino, joka hurmaa sileämmällä tavalla. Kelpaa Leonardia siis myös katsoa, sillä särmä ulkonäössä on se jokin, joka kiinnostaa. Rypyt ja eletty elämä kasvoilla.


5. Toukokuu


Tommy Lee Jones. Tarvitseeko perustella? Mies on yksinkertaisesti vaan ylitse muiden puhtaasti habitusseikoista johtuen. Charmantti kuten van Vaari. Äkeä, mutta kiltti. Kova, mutta pehmeä. Ottaa naisen ja tekee mitä tahtoo, eli yleensä juuri sitä, mitä nainen ajaa takaa. Hänelle nainen olisi nainen, kukka.

6. Kesäkuu

Kesäkuun poikana on Tuomas Enbuske, nuori vihainen mies, joka on äärettömän huomaavainen ja kohtelias, ei sano koskaan pahasti, vaikka kääntää maailman päälaelleen. Tämän kanssa olisi kiva parantaa maailmaa tilkkutäkin alla tai maata laiturilla katselemassa tiirojen ylilentoa. Mutrusuu on luotu suudeltavaksi.

7. Heinäkuu

Heinämiehenä on Claes Andersson, jolle syvä kumarrukseni. Kaunis mies, humaani persoona, herkän oloinen. Olen aina ihaillut sitä, miten hänen äänensä vapisee jännityksestä, vaikka hän on kaunis ja viisas ja hyvin menestynyt. Tälle miehelle olisin kiltti ja hyvä, kuuliainen vaimo ja rakastaisin häntä kovasti. Hänelle silittäisin paidan ja odottaisin kotiin illalla. Laittaisin burgundinpadan valmiiksi, kun hän astuu sisään. Avaisin pullon punaviiniä.

8. Elokuu

Elokuun tummuviin öihin mennään rosvo John Dillingerin kanssa. Kuka voi vastustaa noiden maagisten silmien tuijotusta? En ainakaan minä, joka mieluusti antaudun rosvon panttivangiksi, jos hän minut vaan ottaa. Kuoppa leuassa ja ilkikurinen hymy irrottavat loputkin mehut naisesta. Kun kokonaishabitus on vielä kiltin oloinen, jopa ujohko, on yhdistelmä kutkuttava ja naisen mieleen.

9. - 10. Syys- ja lokakuu

Syyskuun leikkikaveri on Stig Framåt, eli Ilkka Juhani Uotila, Yleisradion musiikkitoimittaja. Koska en löytänyt hänestä kuvaa, julkaisen tässä sellotaiteilija Károly Garamin kuvan, jonka näköiseksi Stig Framåtin äänen perusteella kuvittelen - rakastan nimittäin nimenomaan Framåtin ääntä, jonka kanssa voisin rakastella. Rakastan myös Károly Garamin herkkää ulkonäköä ja sellosooloja, joten hän olkoon samassa syssyssä lokakuun poika. Harmi vaan että ihmiset vanhenevat, eikä heistä julkaista enää tuoreita kuvia, kuten ei näistä kummastakaan. Rakastaisin myös heidän ryppyjään ja kilojaan.

11. Marraskuu

Taiteilija Jack Vettriano on marraskuun koleiden iltojen kuuma kaveri. Mies, joka kuvaa naisen niin eroottiseksi olennoksi kuin hän, ei voi olla paha. Kuvat tihkuvat pidäteltyä himoa, joka tehoaa ainakin minuun pornofilmiä paremmin. Voi olla, että nainen on Vettrianon kuvissa aika stereotyyppinen hoikka kaunotar, mutta eikö jokainen nainen halua rakastaessaan olla juuri niin eroottinen kuin Vettrianon nainen? Kaiken kukkuraksi Vettriano on itsekin sähäkkä pakkaus.

12. Joulukuu

Adventin aikaan hiljennytään Tuomas Holopaisen kauniiden silmien loisteessa. Mies on varsinainen namupala, ja osaa lisäksi säveltää. Kuuntelen automatkoilla usein Holopaisen sävellyksiä. Mainittakoon, että tässä joulukuun kohdassa vakava kilpailija Holopaiselle oli näyttelijä Kari Sorvali, joka on kaunis perisuomalainen mies. Hänellä on lisäksi pehmeä ääni, jota kuunnellessa raukenee ja nauttii. Sorvalista ei löytynyt yhtä hyvää kuvaa, joten Holopainen veti pidemmän korren.

Tässä nämä kaksitoista kalenteripoikaa. Tähän meemiin saa kuka tahansa tarttua. Olisi hauskaa myös kuulla tässä muidenkin mielimiehiä. Ja miesten mielipiteitä siitä, ovatko ihanteet heistä masentavia, vai kokevatko he jonkinlaista toivoa näitä katsoessaan.

21.12.2009

Talvipäiväkirja 1. sivu


Rauhallista joulunalusaikaa vaan kaikille!

Kannattaa istahtaa välillä alas iloittelemaan blogien ääreen, jos tuppaa veri päähän kiireessä, turhien touhujen tähden. Itse teen normaalin kevytsiivouksen, ja panostan lähinnä jouluruokaan ja kodin koristeluun, vaikka pölyä jäisikin johonkin nurkkaan. Kuusen haen tänään, samoin kinkun, ja pari lahjaa ehtii vielä huomenna, samoin kirjat kirjastosta.

Tytär lähetti juuri pettyneen tuntuneen tekstiviestin, taitaa itkeä, kun ei soittanut. Ei saanut sitä Kirkkonummen sijaisopettajan paikkaa, vaan jäi varasijalle. Paikan vei kokenut opettaja, ja tytär vasta odottaa kokemusta. Voi pientä. Miten joku voi olla valitsematta tuollaista lumivalkotukkaa, joka on aivan auki kaikelle ja valmis antamaan itsensä oppilaille? Jonkin vuorovaikutustaidoista puhuneen koneen ne valitsivat, joka on tehnyt kymmenittäin sijaisuuksia ennenkin, oli puhunut haastattelussa muiden päälle ja ottanut aina ensimmäisen puheenvuoron. Liikemiesmäisen kovahkon käytöksen arvostaminen taitaa olla opettajien valinnoissakin päivän sana.

Nyt ei ole tämän kummempi postaus, mutta katsellaan, mitä jatkossa tulee. Jotenkin oli muuten ihanaa lukea lehdestä Vesa-Matti Loirista, joka viettää joulua entisen vaimonsa kanssa, ja on muutenkin hyvä ystävä kaikkien eksiensä kanssa. Siinä on ihminen paikallaan. Tuntuu hassulta se, kun entiset puolisot tappelevat jopa lapsista. Omakin eksäni on viettänyt luonani useimmat joulunsa, mutta on parina viime vuonna ollut niin tympiintynyt kaupalliseen jouluun, minun ja tyttären lahjavuoreen ja kristillisen hengellisyyden unohtamiseen (hän on kommunisti, taistolainen), että pakenee joulua nykyään johonkin itäeurooppalaiseen vuoristohotelliin, kirjoittamaan kirjojaan.

Hyvää Tuomasta vaan siis kaikille ja joulumieltä viime hetken tohinoihin!

18.12.2009

Tietä käyden tien on vanki

Minulle on sanottu usein täällä blogissa, että olen vahva ihminen, annan itsestäni vahvan ihmisen kuvan. Eilenkin sanottiin, että olen vahva, ja minun pitäisi kirjoittaa tarina vahvasta naisesta, jollainen olen itse.

Eilen en pystynyt kirjoittamaan mitään, sillä itkin suurin piirtein koko päivän osuttuani blogiani pilkkavaan keskusteluun, jossa ivattiin tänne kirjoittavia vakiokommentoijia ja aivan ilmeisesti koko blogikeskustelujeni tyyliä. Nimiä ei mainittu,
ne oli muutettu, joten selusta on turvattu: ketään ei voi sanoa pilkatun, vaan kyseessä on tietenkin parin kirjoittajan viaton leikkimielinen iloittelu.

Kuorin kilon perunoita, van Gogh, ja hihansuulla oli käyttöä. Kirosin typerän blogini maanrakoon, panin perunat kiehumaan, survoin ne äidin vanhalla puunuijalla soseeksi, panin desilitran keitinvettä ja ruokalusikallisen vehnäjauhoja joukkoon. Päätin tuhota blogini, ja kun jäähdyttelin sosetta ja annoin sen imeltyä, kävin uudelleen lukemassa pilkkakirjoitukset, joita oli tullut jokunen lisää; lisäsin kaksi desiä maitoa ja lusikoin ohjeen mukaisen löysän puuromaisen soseen vuokiin vain puolilleen, ylikiehumisvaaran vuoksi, kirjoitin yhden vuoan kanteen vielä sulatus- ja paisto-ohjeen ja pakastin laatikot odottamaan aaton paistamista. Päätin, etten kirjoita enää mitään, vaikenen lopullisesti, katsoin peiliin ja silmäni olivat punaiset ja jouduin tiputtamaan niihin geelitippoja, koska ne kirvelivät. Tyssääkö minun keskusteluni nyt tähän? Mitä minä sitten teen, jos kieleni viedään?


Aiemmin syksylläkin jossain pilkattiin tiettyä bloggaajaa, joka on tuupattu psykosomaattisista syistä eläkkeelle ja joka luulee keskustelevansa blogissa, mutta vain jankkaa. Tällöinkin itkin, sillä laaja ja kiihkeä keskustelu blogissani kävi kuumimmillaan, ja viite oli selkeä. Että joku voi ajatella minusta niin, että olen tuupattu eläkkeelle psyykkisistä syistä? Hassuinta on, että tiedän tämän "blogittoman" nimimerkin, kirjallisuusihmisen, ja olen kunnioittanut hänen lausahduksiaan hänen omassa blogissaan. Ehkä puukonpisto sattui siksi juuri niin kovaa. Ja kumpi tässä on vahva - hän joka puukottaa vai se joka itkee?
Minä ainakin olin haavoitettu, siis heikko.

Avattaren novellissa suorastaan raivostuin Iirikselle, joka mielestäni löperyyttään antoi rakkaansa tuoda uuden rakkaansa saman katon alle, kolmoissymbioosiin. Eihän symbioosissa mitään, mutta se, että uusi suhde ei ollutkaan avoin, vaan se salattiin Iirikseltä. Elämä lepäsi valheella, piilottelulla, johon Iiris itse varsin tietoisesti alkoi mennä mukaan, vaikka epäili ja kärsi. Kun Iiris esimerkiksi sattui kysymään suhteesta jotain hankalaa, mies otti uuden rakkaansa ja lähti tämän kanssa ulos, ja pian Iiris yksinäisyydessään ymmärsi toimineensa väärin. Miestä tulee vain ymmärtää ja rakastaa.

Minusta Iiriksen olisi tullut nousta tulesta, koska hän selvästi kärsi ja oli oman tulkintani mukaan läheisriippuvainen, toisten kommentoijien tulkinnan mukaan rakasti miestä pyyteettömästi, niin kuin naisen tuleekin. Olin havaitsevinani, että edustin ajatuksineni aika yksinäistä koulukuntaa, kun minua Iiriksen käytös harmistutti, mutta jostain syystä ei trion muiden jäsenten. Jotenkin minua ei hätkähdytä se, että rakkaudessa tehdään myös pahaa, vaan se, että joku jää tuleen makaamaan. Pitäisi tehdä Nyyti Nyytiäisen tavoin ja tintata mörölle:
Hui, tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan! No, ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi ja sitten hampaat mörön häntään, jotta kipunoi..

Kuitenkin - millainen on vahva ihminen tilanteessa, jossa hän kohtaa uhkaa, kuten Iiris toisen naisen tai minä kiusaajia? En kyllä itse tiedä.
Joku sanoi jossain viisaasti, että vahva on ihminen, joka osaa suhtautua kaikkeen sopivan kepeästi, ilkeyksiinkin. Kun toisaalta minusta vahvuutta on tuoda herkkyytensä esiin eikä teeskennellä kylmää tai tietämätöntä. Eikö elämästä merkittävin osa kuitenkin eletä tunteen varassa?

Minusta tuntuu, että nuo lehtien lööpeissä esiintyneet itsemurhan tehneet lapsetkin ovat uupuneet vittuilukulttuurin alle. Olleet sillä tavalla turhan heikkoja.

(Maalaus Hugo Simberg)

15.12.2009

Talvipäivän epistola


Kun vanhemmat valitsevat lapselleen arvotyhjiön siten, että ottavat lapsen pois vallitsevasta arvomaailmasta, he valitsevat lapselleen vankan arvon.

Kun vanhemmat valitsevat lapselleen uskonnottomuuden, he siis kävelevät lapsen vapaan arvovalinnan yli aivan samoin kuin kävelisivät, jos valitsisivat lapselleen sukupuolettomuuden, kirjallisuudettomuuden tai musiikittomuuden ja kieltäisivät näiden mainitsemisen tai harrastamisen myös koulussa. Lapset saisivat kirjallisuustuntien ajan katsoa jossain sivutilassa videoita tai lukea sarjakuvia, koska vanhemmat tahtovat välittää lapselleen kirjallisuudettoman maailmankuvan, jota pitävät haihatteluna sillä perusteella, että kirjallisuushan on pelkkää kuvittelua eikä kirjojen tapahtumia voi todistaa oikeasti tapahtuneiksi.

Kun vanhemmat avaavat lapselle ovia omiin ideologioihinsa, joita usein vapaiksi valinnoiksi tai oikeaksi reaaliseksi maailmankatsomukseksi kutsuvat, he riistävät lapselta paitsi lapsen kehitykselle tärkeän samaistumisen vertaisryhmiin myös oivaltamisen ilon. Valitsemalla lapselle omat aatteet tai omat mieliharrastukset jatketaan usein vain oman minän laajentamista lapsen avulla. Säälittää katsoa lapsia, joita retuutetaan esimerkiksi urheiluharrastusten kilpailumaailmaan, jossa lapselle opetetaan fyysistä pärjäämistä neljä tuntia illassa. Omat tuntemani urheiluteinit pärjäävät kyllä reippaudessa ja dokaamisessa, mutta henkinen herkkyys on uinuksissa. Voi meitä, joille lapsi on oman elämän toisinto!

Suurinta arvojen vapautta on sallia lapsen kasvaa vallitsevassa yhteisössä, vallitsevissa arvoissa, viallisissakin, ja luottaa lapsen omiin valintoihin, antaa hänen mennä uskontotunnille, jos kaveritkin menevät, antaa hänen lukea niitä kirjoja, joita muutkin lukevat, kuunnella sitä musiikkia, jota muutkin kuuntelevat, puhua sitä kieltä, jota puhutaan. On myös vapautta antaa lapsen tietää sukupuolensa, eikä kasvattaa hänestä ehjempää ihmistä piilottamalla sukupuoli kasvuprosessissa.

Vain kokemalla ja elämällä itse se kirjo, josta valintoja voi tehdä, ihminen on vapaa valitsemaan. On suurta luottamusta ihmiseen antaa hänen kasvaa itse tässä maailmassa eristämättä häntä maailmaan, jonka luomme vain häntä varten.

(Opetustaulu Hartaushetki, Keuruu)

13.12.2009

Tuo mies mua tuijottaa


Kolmetoistavuotiaana sain ehdot matematiikasta, ja äiti värväsi minulle opettajan yhdestä Ristosta, joka oli lomilla mökkiseudulla. Risto oli lukiolainen, matikkanero, ja sitä hullua mutta kaunista sukuhaaraa, josta mies-Ellikin sikisi.

Olin sitten kerran uimassa, kun Risto tuli rantaan ja huusi, että hänellä on tunti aikaa. Seisoi vesirajassa odotti. Uintikaverini nousi ketterästi, mutta minä jäin uimaan edelleen, pää veden pinnalla, muu osa alapuolella. Kun niitä rintojakaan ei saanut uimapuvun alla mihinkään piiloon, pomppisivat sietämättömästi kun kävelisin suoraan kohti. Minä en sitten noussut, vaan uin uimistani, ja kuulin, kun Risto kysyi kaveriltani, että mikä tota vaivaa. En vaan voinut kävellä häiritsevästi juuri saamieni rintojen kanssa miestä päin, kun toinen oikein vahtasi ja suoraan edestä. Ja reidetkin paljaana ja viiva näkyisi taatusti uikkareissa.

Nyt kun mietin asiaa, hukkasin kyllä hyvät sutinat Riston kanssa ujouttani, sillä hän oli selvästi kiinnostunut minusta, ja katsoi vielä useita vuosia myöhemminkin minua kauniisti ja lempeästi. Näitä hukattuja miehiä on elämäni virstanpylväinä enemmän kuin fyysisesti rakastettuja. En osaa sanoa, mitä olen menettänyt, vai olenko mitään. Paljon kauniita katseita kuitenkin muistan, erimuotoisia ja -värisiä silmiä rivissä.

Lukiossa opettaja antoi aineen aiheeksi Lapsuuteni leikkipaikat. Aiheesta oli määrä kirjoittaa niin, että listaa ensin paperille kaikki leikkipaikat, ja sitten numeroi ne tärkeysjärjestykseen ja kirjoittaa kustakin kappaleen, tärkeimmästä eniten, listan viimeisestä vähiten. Erillinen johdatteleva alkulause olisi hyvä, samoin lopetuslause, joka kokoaa leikkipaikat yhteen.

Ei minun aineessani ollut pallokenttiä, ei avaria kotipihoja, ei kaupungin katuja. Minä kirjoitin piilopaikoista, kuten ullakosta ja liiterin ylisistä sekä katosta, jolla kävin lukemassa. Huussissakin istuin jalat seinälle nostettuna, ja poistuin vasta, kun joku tuli sinne. Kaikissa näissä oli turvassa, hetken pois katseiden ulottuvilta, hetken pois isän juomiselta ja voi kuvitella kaiken hyväksi ja eläytyä kirjojen maailmaan. Ja jo ensimmäisenä koulupäivänä ihmismäärä ja hälinä kävi sietämättömäksi ja yritin karata koulusta kotiin, välitunnilla, mutta opettaja sai karkulaisen kiinni ja kuljetti takaisin.

Muistan ensimmäisen opettajanvuoteni, joka oli tuskaa. Olin niin jäykkä, että helmani taisi vapista ja sain usein nieleskellä pala kurkussa. Kärsin myös punastumisen pelosta, ja aina kun muistin sen, punastuin. Kun sitten eräällä luokalla pyysin esimerkkejä inen-päätteisistä yhdyssanoista, niin muuan Antti sanoi että "tuskanpunainen" ja virnuili. "Hyi olkoon, sää oot ilkee", huusi siihen joku hyvis. Ja minä tietenkin punastuin molempien suhtautumista. Koulusta lähdin sitten joskus kotiin ruokatunnille henkari takertuneena takin tamppiin, pyöräilin halki kaupungin ja huomasin henkarin vasta kotona, jossa tietenkin punastuin. Pidin henkarin. Se oli paksua tummanvihreää muovia, parempi kuin omani.

Hassua ajatella, että minusta tuli sittemmin työtovereitteni valitsema monivuotinen luottamusmies, joka toimi rohkeasti esimiestään vastaan, koska tämä oli tehnyt petoksen. Enää en myöskään punastele, tai jos punastun, en häpeä sitä.

Sekin on muuten hassua, miten rohkea ujo on. Hän joutuu elämään lujemmin kuin itsevarmemmat, hän joutuu kamppailemaan enemmän, kärsimään ja tuntemaan enemmän. Kaikki on ujolle itsensä likoonpanoa, heittäytymistä tilanteisiin, jotka muille ovat arkipäiväisiä. Ei ihme, että introvertit vaikuttavatkin - ehkä jopa ovat - ekstrovertteja lahjakkaampia ja syvällisempiä. Kenties jopa älykkäämpiä, sillä eikö nimenomaan tunne- ja älytason syvyys saa ihmisessä aikaan kriittistä suhtautumista asioihin? Vaan sitä en ymmärrä vieläkään, että ekstroverttia pidetään parempana kuin introverttia, jota ohjataan suuntautumaan ulos "kuorestaan". Introvertteja ei hyväksytä yhteiskuntaan omina itsenään.

7.12.2009

Kielitiedettä: kansalaisuus vai kansallisuus?


Otetaanpas nyt vähän kielitiedettä sen kunniaksi, että vuoden kielihelmi ja kielisammakko on valittu.

Olen nyt nimittäin aivan ymmälläni ja sekaisin sanoista, minä, kieli-ihminen. Mitä tarkoittaa kansallisuus ja mitä tarkoittaa kansalaisuus? Voivatko ne olla synonyymeja, samaa tarkoittavia asioita?

Ja onko suomalainen sanana kansallisuutta vai kansalaisuutta merkitsevä, vai molempia? Voiko Suomesta kansalaisuuden saanut somalialainen maahanmuuttaja olla siis milloinkaan kansallisuudeltaan suomalainen? Eikö se mene semanttisesti niin, että hänellä on Suomen kansalaisuus, mutta hän on kansallisuudeltaan somalialainen, jos hän on siis Somaliasta tullut somalialaissyntyinen henkilö?

Edellisen blogikirjoituksen keskustelussa käytiin nimittäin tätä asiaa koskevaa keskustelua, jonka rönsyn nostan tähän omaksi keskustelukseen. Asia ansaitsee mielestäni konkreettisen selvyyden, ja asia on myös varsin kiinnostava sekä semanttisesti että ehkä jopa eettisesti.


Selvyyden vuoksi panen vielä Suomen kielen perussanakirjasta sanakirjamerkitykset, joiden sisältöjä voi pohtia siltä kannalta, vastaavatko ne käytäntöä. Voisiko afrikkalainen henkilö siis kotiuduttuaan Suomeen olla komeasti suomalainen koko semantisessa merkityksessään?

Kansallisuus = henkilön kuuluvuus jhk kansa(kunta)an. Neuvostoliiton kansalainen, joka on kansallisuudeltaan virolainen. (Kansallisuus on sanakirjan mukaan myös kansakunta.)

Kansalaisuus = henkilön jäsenyys valtiossa.

Suomalainen = Suomeen kuuluva, Suomesta kotoisin tai lähtöisin oleva, kansallisuudeltaan Suomen väestöön kuuluva, Suomen kansalainen.

Ja lopuksi: jos keskustelisimme samoista asioista samoin merkityssisällöin, ei tulisi niin paljon riitaa ja erimielisyyksiä. Sanojen merkityssisältöjen tajuaminen estää väärinkäsitysten lisäksi varmaan ihan sitä itseään, rasisimia ja yhtä hyvin rasistiksi leimaamista.

(Maalaus Jean-Etienne Liotard, Ranskan Marie Adelaide turkkilaisessa asussa)

4.12.2009

Joulukuun neljäntenä päivänä

Joulukuun neljäntenä on isän syntymäpäivä. Muistin sen yhtäkkiä, juuri äsken, kun kirjoitin muistikirjaan päiväystä.

En ole koskaan käynyt isän haudalla, paitsi hautajaisissa. En edes tiedä, onko hautarauha vielä voimassa, vai joko päälle on haudattu vieras vainaja. Isän valokuva on piirongin hyllyllä nurinpäin. Minä olen isän näköinen, ja kuvassa on minun silmäni, suuni ja kasvojenrakenteeni.

Kun matkustin Tampereen-junassa Vilppulaan, isän hautajaisiin, muistan matkasta parhaiten päälläni olleen mustan nilkkoihin ulottuvan miditakin. Olin raskaana viidettä kuukautta ja menossa naimisiin seuraavana viikonloppuna. Takki oli viittamaisen väljä, ja sen kellohelma oli pyöreillä laskoksilla. Kenkiä en muista, mutta oletan, että ne olivat pitkävartiset mustat nahkasaappaat.

Matkustin äidin kanssa. Muistan miten seisoin junan käytävällä takissani ja katselin käytävän ikkunasta ulos. Ajattelin Anna Kareninaa ja kreivi Vronskia juna-asemalla, sillä olin juuri tenttinyt venäläisklassikkoja. Minulla ei ollut hattua, vaan takissa oli suuri selässä roikkuva turkisreunainen huppu. Ajattelin, että nostan sen ylös, kun astun junalaiturille, kuin Anna Karenina. Vilppulan asemalla meitä oli vastassa isän veli Tauno, autollaan, mustassa takissa ja valkoisessa kaulahuivissa. Tauno on sivistynyt mies, matematiikan lehtori Keravalta. Hän kätteli ensin äidin ja sanoi kumartaen: Otan osaa, vaikkei äiti ollut nähnyt isää kymmeneen vuoteen, ei sen jälkeen kun tilasi muuttoauton sen vinon keltaisen talon pihaan, jonka seinähirsien väliin olin kätkenyt kuukautissiteeni. Lumihiutaleet putoilivat mustalle pitkälle takilleni siinä Vilppulan asemalla ja ajattelin, että olihan äiti leski, mutta suri minua, joka olin raskaana ja opinnot kesken, vävy kouluttautumaton mutta onneksi hyväsukuinen.

Tauno-setä vei äidin ja minut isän entiseen lapsuudenkotiin, jossa hautajaiset pidettiin. Lapsuudenkoti oli Taunon, sillä isä oli myynyt osuutensa hänelle. Jätti itselleen vain kapean kaistaleen Taunon tilusten vieressä, rakensi omin käsin pienen mökin puron varteen, asui siinä ja eleli, kirjoitteli ja hoiteli kyläläisten lakiasioita, kunnes kaasupullo räjähti talvipakkasilla ja isä kärventyi ruskeaksi ja vietiin sairaalaan ja sieltä suoraan vanhainkotiin. Vähän myöhemmin sitten jalka amputoitiin polven alapuolelta, kun varvas mustui. Isä oli sanonut, että jos jalan viette, hän menee junan alle, mutta kyllä ne sen veivät ja antoivat kainalosauvat, eikä hän enää päässyt junaradan lähellekään. Ja kovin kauan ei mennyt, kun meni tulppa läpi keuhkojen ja päästiin hautajaisiin, joissa minulla oli musta turkisreunainen miditakki. Isällä oli tulpan tullessa kädessä minun kirjeeni, jossa ilmoitin häistäni ja raskaudestani, mutta en kutsunut isää häihin, koska eihän jalkapuoli vanha mies Vilppulasta niin vain Turkuun pääse, kun kellään ei ollut edes omaa autoa.

Siunauksesta en muista mitään, en muuta kuin sen, että istuin penkissä äidin vieressä kuulin kuinka joku, minä, nyyhkytti taukoamatta. Senkin muistan, että annoin Taunolle kuolinilmoitussäkeeksi jonkin raamatunlauseen, ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Kuolinilmoitus oli Aamulehdessä, ja se oli pieni ja kapea. Perintöä ei ollut.

(Maalaus Paul Cezanne)

3.12.2009

Kuka muistaa Olavi Virtaa?


Alakoulussa oli tehokas rankaisumuoto huolimattomille lapsille. Se oli Muistutus, joka kirjoitettiin kultahelaisella täytekynällä. Ken sen sai, oli huono, oikein huono, ja kaikki katsoivat muistutettua suu auki - niin kuin Vaalijalan lapset, kuten opettaja kerran tokaisi. Opettaja pullisti silmät ammolleen ja loksautti leuan alas ja pään vinoon. Kukaan ei nauranut, vaan toljotti entistä kiinteämmin. Vaalijalan vähämielisten lasten toljotus piirtyi kuitenkin mieleen niin, että leukoja muistettiin jatkossa nostella ripeästi rinnuksilta, kun joku sai pahamaineisen Muistutuksen ja opettaja alkoi kirjoittaa sitä kultahelakynällä, kotiin vietäväksi.

Tässä yhteydessä palautankin mieleenne Setälän Arjan, joka sai joululahjaksi appelssiineja, niin kuin hän sanoi. Arja sai myös muistutuksia, koska unohti milloin mitäkin, tai risasi tai hukkasi koulutavaroitaan. Arjan lisäksi villeille pojille kirjoitettiin muistuksia. Muistutuksia kirjoitettiin vielä lukiossakin, mutta niitä saivat yleensä vain tupakanpolttajat, jotka jäivät kiinni Oslan kulmilla tai Seurahuoneen portailla. Siihen aikaan opettajat eivät kulkeneet näkemättä mitään niin kuin minä kuljin, vaan heillä oli notkeat niskat ja terävät näpit. Itse saatoin kulkea paksun tupakansavun lävitse, katse suoraan eteenpäin, sillä en jaksanut kirjoittaa muistutuksia, etenkin kun minusta ne tupakoijat olivat eläväisimpiä ja mukavimpia tyyppejä, luokan ilopilkkuja. Itsekin sitä paitsi kessuttelin, joten mitäs minä muita kieltämään. - Mutta takaisin päivän sanaan.

Tänäänkin meitä muistutetaan. Iltapäivälehden (IS 3.12.) otsikko pyytää Älkää unohtako heitä. Otsikon yllä mustalla pohjalla on surukuvat kahdeksasta kauniista tytöstä ja yhdestä pojasta ja yhdestä miehestä, jotka lehden sanoja lainatakseni teloitettiin häikäilemättömästi Kauhajoella viime syksynä. Murhattujen kotiväki on antanut rakkaittensa kuvat lehteen, lakimiehen välityksellä, ja pyytää, että muistaisimme myös heitä, poismenneitä, eikä aina vain surmaajaa.

Lehti syyttää julkisuutta siitä, että Kauhajoen tapahtuma on kuvattu laajalti tragediana, eikä koskaan ole korostettu sitä, että nuoret tapettiin julmasti. Tragediaanhan liittyy kohtalonomaisuus, usko Kohtaloon, joka määrää kunkin tien ja antaa sen osan, joka kullekin kuuluu vähän niin kuin omien tekojenkin mukaan. Näin ollen kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta eikä miettiä syitä, kun tapahtumat nimetään tragediaksi ja syyt ulkoistetaan kätevästi yhteiskuntaan. Hetkellinen kaaos palautetaan kosmokseksi hyvin rationaalisesti.

Mutta kuka muistaa Olavi Virtaa, oikeita uhreja? Ei muistanut silloin, ei muista nyt. Ihan kuin rauhanhäiritsijöitä nuo omaiset, jotka tänään pomppaavat esiin vainajankuva kainalossa muistuttamaan vuoden takaisista tapahtumista. Ei kai se nyt kenekään vika ole, jos joku hullu pimahtaa?

Olisiko netissä jokin virtuaalikynttilä tai jotain, jonka voisi sytyttää sinne omaisille? Tulisi hyvä mieli itsellekin, kun ei tässä kai muutakaan voi. Niillä murhatuilla taisi olla huono Karma tai jotain.

(Ryhtitaulu, koulujen opetustaulukokoelmat, Keuruu. Klikkaa isoksi tekstien lukua varten.)

1.12.2009

Odottamisen taito

Tämä käytöstä poistettu koulutaulu on ollut kuva-arkistossani jonkin aikaa odottamassa asiaa tai ajankohtaistapahtumaa, josta voisi kirjoittaa ja kytkeä kuvan siihen jollakin säikeellä. Ei semmoista tapahtumaa ole tullut, eikä odotusta ole siis palkittu verevällä aiheella, joten puhutaan sitten vaikka odottamisen taidosta, ellei joku keksi kuvasta oivaa kytkyä johonkin nykytapahtumaan, mikä on ei vain sallittua, vaan myös toivottavaa.

Minusta tämä erästä ihmiskunnan historian pohjakosketusta kuvaava taulu on nimittäin vanhoista koulun opetustauluista parhaimpia. Ja mikä on kaikkein parasta kuvassa, on se, ettei kuva pyörähdäkään käyntiin ja näytä itse aktia. Tämä panee lapsen keksimään itse jatkon. Ja alun.

Hirveästi ei tarvittaisi sanoja kun kuvaa katsoisi, ja kysymykset olisivat kai tärkeämpiä kuin vastaukset. Kannatankin hiljaisuuden ja äänettömien kuvien tuomista opetukseen, ja kaikenlaisen sälän kuten liikkuvan kuvan ja äänen ja valmiiden oppikirjojen minimoimista oppilaiden elämästä. Muistiinmerkintäkään ei ole tärkeää. Olisi hyvä saada unohtaa, mitä ei tarvitse. Tyhjyys on monesti hyvä opetusmateriaali.

Sitäkin vielä kuvasta mietin, mitä ihmisen mielessä liikkuu, kun väistämätön on edessä eikä ole ovea ulos, ovet ovat sulkeutuneet, on vain odotus. Hetki ennen suden hetkeä. Ja että onko joku oikeasti joutunut tämän kokemaan, ja joutuuko vieläkin? Ja mitä väliä sillä sittten on?

(Kuvassa vanha opetustaulu, joka kannattaa klikata suureksi.)