30.12.2010

Lasihelmi vain



Eilen illalla, katsellessani Seitsemää samuraita kissa syttyi tuleen äkisti kuin Marian ilmestys. Tai ei Marian ilmestys tuleen syttynyt, kunhan vain säikäytti Marian leimahduksellaan peljästyksen kaltaiseen nöyrään tilaan. Niin säikähdin minäkin äkillistä tulisoihtua piirongin päällä. Häntä säkenöi kuin ilotulitusraketti tai papattiketju ennen tussahdusta. Kissa oli muutoin ääneti vaikka muodosti tapahtuman keskiön.

Kun ihminen säikähtää pahanpäiväisesti, tietoisuus ja harkinta katoaa, ja hän on vain reflekseillä ja vaistoilla toimiva olio. Näin tapahtui nytkin, ja varmaan Mariallekin, sillä hän uskoi, mitä enkeli hänelle sanoi, vaikka sanoma oli perin uskomaton ja järkeenkäymätön.

Minulla kävi niin, että tartuin palavaan kissaan paljain käsin, ja puristin palon kämmenteni sisällä sammuksiin. Tai sanotaanko niin, että minun on täytynyt sammuttaa kissa paljain käsin, sillä muistissani on tässä tyhjä alue - täydellinen blanco. Muistan vain että käteni menivät kohden rajusti palavaa kissanhäntää, mutta en muista mitä kämmeneni aistivat kun ihoni kohtasi ilmeisen epäröimättä palavan alueen. Tämä muistikatko hämmästyttää minua. Tavallaan sain tietoisuuteni takaisin vasta, kun kävelin keittiöön hakemaan märkää talouspaperia, ja kastelin palaneen alueen. Television liikkumattomaksi jähmettynyt kuva alkoi taas pyöriä, korskuvat hevoset nousivat ylös ja sade valui alas, ihmiset liikehtivät vaakasuoraan, edestakaisin, samuraita tuli, talonpoikaa meni ja rosvoa kaatui tantereeseen. Kuvakulma oli vaihtuvaa lähikuvaa, liejuvelli hölskyi ja kuolinkorina ja huudot leikkasivat monisuuntaisen liikkeen. Kissa nuoli häntäänsä ja huusholli oli täynnä kitkerää hajua, kaikki ikkunat auki pakkasyöhön.

Pakkasessa sitten luin sähköposteja. Muuan henkilö oli lähettänyt minulle arvioitavaksi romaaninsa käsikirjoituksen. Siitä tulee palvelukustanne. Minun tulee nyt lukea tuo romaanikäsikirjoitus ja antaa siitä arvio kirjoittajalle, pakko ei kuulemma ole, lyhytkin käy. Ja ehkä jos on selkeitä virheitä, korjaan tai ehdotan.

Olen koettanut kehittää itseäni ajattelemaan hyvää omakustanteista, palvelukustanteista ja täyskustanteista. Eivät ne mitään lasihelmiä ole, vaan joukossa voi olla kristallejakin. Näin vakuutan itselleni. Vaan miltä tuntuu lukea palvelukustannetta, kun on juuri lukenut Karhun kuoleman ja Totta ja Muotokuvamaalarin tyttären? Luoja, opeta minua nöyrtymään tahtoosi ja anna minulle palvelualttiutta ja sydämen lämpöä lähimmäisteni toiveita kohtaan. Älä anna minun murskata unelmia. Amen.

28.12.2010

Vääränkokoinen puku

Minua surettaa, että se Hymyilevä Apollo ei olekaan totta. Olisi niin sopivaa ja säädyllistä sanoa, että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toistaan. Ja huudahtaa kauniisti, että oi ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi.

Pitkään uskoin, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Oikeastaan Internetin tuloon saakka. Kohtasin nimittäin omassa elämässäni etupäässä ihmisiä, jotka olivat ystävällisiä, hyviä ja kohteliaita vieraille. Jos joku teki pahaa, se oli satunnainen teko ja hän oli vain olosuhteiden heittelemä ja kohtalon ja kenties sosiaaliväen murjoma. Teot olivat näin pahan olon purkauksia, jotka menisivät ohi, kun kohtelisi ihmistä oikein ja auttaisi hänet raiteilleen, tukisi ja olisi ystävä, näyttäisi tälle tien valoon.

Uskoin myös, että ihminen on syntyessään tabula rasa, kirjoittamaton taulu, vain geeniensä armoilla tai armoittamana. Olosuhteet ja saadun rakkauden määrä sitten vain piirtäisivät tauluun kuvioita ja merkkejä ristiin rastiin, ja koko absurdi taideteos olisi sitten valmiin ihmisen sielu, pääasiassa hyvä, tai ainakin hyvään ohjattavissa, oikean kohtelun avulla.

Vaan ei se mene näin. Internet on tuonut eteeni suuren maailman ja ihmisen salatutkin puolet. Olen nähnyt, että on pahaa, joka yhtäkkiä hyökkää kimppuusi, puskan takaa ja vetää oikean suoran päin kasvoja. Oikea pahuus onkin työkalu, jota käytetään toisten tuhoamiseen ja alistamiseen ja manipulointiin, ehkä muulloinkin kuin silloin, kun jollain on paha olla. Olen alkanut miettiä, ovatko sielut kuolleet ja hymyilevä Apollo alkanut näyttää kieltä ja vähän potkia heikompia sivuun.

Ihminen voi saada osakseen kohtelua, joka on ikään kuin väärin mitoitettu, vähän kuin saisi vääränkokoisen puvun luottoräätäliltä, joka odottaa palkkaansa ja kiitollisuutta, kenties kehujakin. Voi olla myös niin, että asia käännetäänkin nurinpäin, niin että liian iso puku onkin oma vika, puvunhaltijan vartalo on tehnyt tietämättään tepposet. Vaikka olisi seissyt miten pienenä ja hiljaisena tahansa räätälin edessä, räätäli voi sanoa, että mitäs liikahdit mittoja otettaessa. Tai että mitäs kutistuit eilisestä! Kukin saa minulta juuri sellaisen puvun, kuin mitat näyttävät. Turha valittaa, olen hyvä räätäli ja reilu ihminen, jos sinä vain teet kuin sanon, seisot liikkumatta.

Tämä on aika kammottavaa, jopa pelottavaa. Tuntuu, että elinpiiri supistuu, kun pahan silmään voi joutua vähän kuin huomaamattaan. Se joka on viihtynyt pitkään ystävänäsi, sanookin että näkemiin vaan, tämä on niin huono blogi, että lähden nyt, sillä tulen puhuneeksi minäkin paskaa, kun huonon blogin huono ilmapiiri tarttuu. Minusta tämä on hyvin pahasti sanottu, ja panee ihmisen polvilleen ja itkemään, sillä harva tietää kirjoittavansa huonoa blogia.

Miksi tällaista pitää toiselle sanoa? Eikö sanoja voisi vain poistua ja panna oven kiinni perässään, hiljaa ja rumpua lyömättä? Tuntuu vaikealta kuvitella, että itse lähtisi muiden blogeihin sanomaan, että koska tämän blogin taso on kakkaa, minä korkeine tasoineni lähden pois. So long! Mieluummin antaisin luultavasti leikata sormen itseltäni. Kaikille blogi ei ole vain pieni ylimääräinen kirjoitusprojekti pokerinpeluun ohella.

(Eino Leino maaliskuussa 1912. Kuva: SKS:n kok. )

23.12.2010

Juhlat takapihalla


Kuusikauppiaalta sain kauralyhteen kaupan päälle. Köytin sen takapihan rautatienomenapuuhun ja heti tuli siihen tintti ihmettelemään lyhdettä, jonka ei sen järjen mukaan ilmeisesti kuulunut olla siinä. Vaan kyllä näillä pakkaslukemilla kauranjyvät kelpasivat, samoin pähkinät ja talipallot siitä vierestä. Marjoja on lisäksi vielä tuomipihlajassa ja marja-aronia-aidassa. Samoin rautienomenapuuhun jäänet mädät omenat kelpaavat linnuille.

Pääosa linnuista on sinitiaisia ja talitinttejä, joukossa on silloin tällöin muutama varpunen. Olenkin ehtinyt ihmetellä varpusten harvinaistumista. Mustarastas pitää myös talvimajaa jossakin lähistöllä, sillä sekin on väliin syömässä maasta tinttien sille armollisesti heittelemiä jyväsiä - itse ne ahmivat lähinnä pähkinöitä.

Tuossa alinna on vielä kuva ulkona seinän nojalla odottavasta kuusesta, joka nostetaan perinteen mukaisesti yöksi jalkaan sulamaan ja koristellaan aamulla. Tintti lennähti siihen nautiskelemaan pakkaspäivän auringonpaisteesta. Päivä pitenee jo tänään!



(Valokuvat Iines 23.12.)

18.12.2010

Joulun ranka

Tänäkin jouluna lapsi jää jalkoihin. Paavo Arhinmäki, Anu Kantola, Erkki Tuomioja ja jopa semiootikko Vaula Norrena pitävät nimittäin lasta aivokääpiönä ja idioottina, joka ei osaa ajatella itse, vaan jonka puolesta aikuisen pitää ajatella ja sanoa, miten on. (IS 18.12. s. 2)

Lapselle pitää heidän mielestään tarjota perinteistä riisuttu joulun ranka, jossa markkinahenkinen tonttu-pukkidelegaatio on keskushahmona. Nyt loppui se aasintammalla ratsastus ja mirhamilla mässäily!

Kuusijuhlassa on nimittäin pomminvaara! Tiernapojalla on vyötäröllään jeesuspommit ja dynamiittipaukut hameissaan on enkeleillä, kun niiden korot kiitää pitkin taivaankannen ei kun näyttämön lattiaa. Seimeen on kätketty kaukolaukaistava aikapommi! Enkeli taivaan räjäyttää rumpukalvot ja jouluevankeliumi ylenannattaa.

On aika käsittämätöntä, että lapseen ei 2000-luvullakaan luoteta, hänen käsityskykyään pidetään tässä yhdessä asiassa vanhempien ja muiden kasvattajien taskussa, ikään kuin hän olisi vähän vajaa ja kaipaisi ylenpalttista suojelua ja salaamista.

Miksi lapsi ei muka käsittäisi, että uskonto on mielen asia, ja saa olla asia, jota ei edes pidä selittää järjen avulla todelliseksi? Lapsi pystyy käsittämään uskonnon ideologiaksi, mutta pystyy käsittämään myös sen, että uskonto ei ole jakso Tylypahkaa, vaan osa ihmiskunnan todellista historiaa, myös ihmisen mielen salattujen puolien mystiikkaa, ihmistä kaikkineen.

Koulujen uskonnonopetus ei ole tunnustuksellista kristinuskon opetusta, vaan uskontotiedon opetusta, joka olisi tieteellisimmillään, jos siellä olisivat mukana kaikkien uskontokuntien edustajat, miksei myös ateististen vanhempien lapset - lapsihan ei voi olla ateisti, vaikka aikuinen olisi määrännyt lapselleen niin. Uskontotieto on käsitykseni mukaan yhteiskunnallis-filosofinen aihekokonaisuus, ei enää vähimmässä määrinkäänkään teologinen. On sääli, jos näin merkittävä aiheisto jää uupumaan lapsen sivistyksestä, vanhempien tahdosta. On myös sääli, jos perinteikäs joulujuhla karsitaan kaupalliseksi ja markkinahenkiseksi juhlan rangaksi, josta puuttuu ydin. Miten joulujuhla voisi olla ilman uskontohistoriallista pohjaa? Miksi lapseen ei voisi luottaa ja antaa hänen ajatella itse?

Jos kerran kuvan opossumi pärjää maailmassa, vaikka näkee kaiken kahtena, niin eikö ihmisen lapsi, joka näkee kaiken niin kuin se on?

(Kuvan lähde)

13.12.2010

Mansetit ja narsistit

Naapurissani asuu Ludmila, venäläinen opettaja. Meillä on peilikuva-asunnot.

Ludmilan keittiön ikkunaan ilmestyi ensin nurinpäin olevan v-kirjaimen mallinen punainen sähkökynttelikkö. Aamulla lehteä hakiessani huomasin, että Ludmila olikin vaihtanut kynttelikön samanlaiseksi kuin minulla on, suoraksi, valkoiseksi. Minä olin riisunut omastani kynttilöiden mansetit, Ludmilalla ne hehkuivat punaisen verhon edessä värikkäinä, vihreää muovia ja kullatut havujen päät. Oma kynttelikköni näytti alastomalta ja koko ikkuna karulta.

Menin sitten sisälle ja asetin laatikkoon työntämäni mansetit takaisin kynttilöihin, ne muoviset vihreät, kärjet kullatut. - Kaikkihan täällä yhteistä on, oli Ludmila sanonut minulle pihatalkoissa, kun siivosimme ulko-oviemme samanlaisia eduspuutarhoja. Samanlaiset vuorenkilvetkin meillä on yhteistä puutarha-alaamme reunustamassa. Minulla tosin on omalla puolellani poikkeava kiveys, jonka rakensin muuttohuumassa, kun en tajunnut vielä, että asunto-osakeyhtiöissä mikään ei ole omaa, vaan kaikki on yhteisomistuksessa. Olin ajatellut purkaa kiveyksen puutarha-alueeni reunasta, mutta sitten betonimiehet muurasivat kivet kiinni piha-asvalttiin. Nyt kivissä on sammalpintaa, jota olen koettanut raaputtaa pois. Missään muualla ei ole sammalta.


Olen nyt lukenut aika paljon narsismista ja todennut, että kyseessä on reilu psykopatia. Me vain puhumme terveestä narsismista ikään kuin se olisi hyvä ominaisuus yhteiskunnassa, jossa tulee pärjätä.

Narsismissa ei ole kuitenkaan mitään tervettä. Se on äärimmäisen vakava persoonallisuushäiriö, jossa luonnehäiriöinen pyrkii tuhoamaan lähelle osuvia ihmisiä imemällä heistä energiaa ja etsimällä heistä itsensä heijasteita. Oikeasti hän on pakastamo, tunteiden tyhjiö, ihminen, jolla ei ole persoonaa, psykopaatti vailla omaatuntoa, vailla vähintäkään aitoa empatiankykyä. Hän käyttää ihmisiä narsisminsa lähteinä, ja palaa heihin aina uudelleen ja uudelleen, niin kauan kuin lähteellä on hänelle annettavaa.

Hoitoa tarvitsevatkin enemmän narsistin uhrit kuin narsisti itse, sillä narsistia ei voida hoitaa, psykopaatti ei parane. Yhteistä kaikille lukemilleni kirjoille ja artikkeleille oli, että niissä suositeltiin käyttämään sanaa psykopaatti, jotta narsisti-sanalta saataisiin gloria pois. Kyseessähän ei ole mielisairaus, vaan luonnehäiriö, jossa ihminen toimii naamion takaa ja onnistuu usein harhauttamaan suuren osan ihmisiä. Narsismiahan ei voida tutkia narsistia tutkimalla, vaan hänen uhrejaan.


Sitäkin olen miettinyt, ovatko nykyajan koulukiusaajat narsistisia psykopaatteja ylimitoitettuine omnipotensseineen, tai blogikiusaajat, toisten nakertajat, jäynääjät, joiden tavoite on aiheuttaa mahdollisimman suurta kiusaa bloginpitäjälle?

(Maalaus Ludmila Curilova)

8.12.2010

Pisasta ja pojista

Pisa-tutkimuksen merkitys ei ole mielestäni siinä, monesko Suomi on oppimiskäyrien eri pistekohdissa, vaan se, että pisteyttäessään maita joka kolmas vuosi tutkimus piirtää samalla kunkin maan kouluoppimisen kehittymissuuntaa. Suomessa suunta on lukemistaidon osalta laskeva, samoin matemaattisten taitojen. Aasian maita meni Suomen ohitse lukutaidosssa.

Tutkimus tehtiin 15-vuotiaille, ja niiden suomalaisnuorten osuus, jotka eivät lue lainkaan vapaa-ajallaan, on kasvanut merkittävästi, viidenneksestä kolmannekseen. Pojista lähes puolet ilmoitti, ettei lue omaksi ilokseen tekstiä sen enempää verkosta kuin paperiltakaan. Tyttöjen todettiin lukevan enemmän ja paremmin kuin poikien. Tilanne on tietenkin poikien osalta huolestuttava, koska lukeminen ja hyvä äidinkielen osaaminen on avain kaiken muun oppimiseen.

Mietin, miten 15-vuotias onnistuu välttämään kaikenlaisen lukemisen. Eivätkö edes internetin tekstit kiinnosta, erilaiset keskustelupalstat, ircit, nuorten chatit ja meset? Vai eikö näitä lasketa kieleksi ja vuorovaikutukseksi, lukemiseksi? Minusta ne ovat kyllä viestinnän tasoja, joista ei selviä lukematta, mitä joku muu sanoo. Totta on tietenkin se, että niiden kieli on koodikieltä, typistekieltä, slangia, murretta, hyvin huolimatonta kirjattua puhekieltä, jossa oikeinkirjoituksen säännöistä ei piitata. Jos lukee vain tämänlaista kieltä, kieli jää väistämättä vajaaksi ja haittaa opiskelua ja ihmisen kokonaiskehitystä merkittävästikin. Se voi aiheuttaa syrjäytymistä opinnoista ja sitä kautta ajautumista yhteiskunnan ulkopuolelle.

Jos puolet pojista on jo jättänyt lukemisen, ja määrä on niin kuin näyttää, kasvava, yhteiskunnan tulisi valmistautua ottamaan vastaan nämä kielipuoliset potilaat joka sektorilla, terveydenhuollossa ja sosiaalihuollossa, aina vankilalaitosta myöden. Ihminen, joka ei lue, on väistämättä visioton, mielikuvitukseton, sanalla sanoen tylsä. Hän on ehkä altis manipuloinnille, propagandalle ja ajautuu herkästi erilaisiin ääriryhmiin, koska sivuuttaa kaiken lukemalla saadun uuden tiedon. Hän ei opi myöskään keskustelemaan ja perustelemaan ajatuksiaan.

Jotenkin outoa on ajatella, ettei pienille pojille luettaisi enää kotona, vaan heidät kenties istutetaan välkkyvän kuvan eteen keskelle viihdekeskusta, pleikkarien maailmaan, jossa pieni käsi tarttuu refleksinomaisesti pelien ohjausnuppiin, ja sekös lasta naurattaa kun kuvassa käy mäiske ja ihmiset räjähtelevät kappaleiksi. Alan olla aikamoinen kukkahattu, kun tämä visio ellei nyt suorastaan pelota niin ainakin kauhistuttaa minua. Vai menikö se siis niin, että tärkeintä on opettaa lapset pärjäämään ja pitämään puolensa muita vastaan? Riittää kun osaa ottaa tilan muita tuuppimalla.

PS Pojista vielä se, että minua vähän harmittaa, kun jokuset isot pojat mäiskivät toisiaan julmastikin blogini keskustelussa. Onkohan heille luettu liian vähän lapsena? En jaksa uskoa, että testosteroni yksin tällaista aiheuttaa.

Eipä ole ihme, että tulevaisuuden yliopistot ovat mitä ilmeisimmin naisten - heille luetaan pieninä ja he lukevat itsekin, jolloin heidän kielensä kehittyy ja he oppivat ajattelemaan monipuolisesti ja avarasti.


(Juliste Jerzy Zerniawski)

4.12.2010

Talvipäiväkirja 4. - 5. sivu: Vallankumouksen tärkeydestä

3.12. Ilahduttavin lehtiuutinen tänään oli se, kun kobra puri norjalaismiehen kuoliaaksi Pattayalla, Thaimaassa. Taisi olla kyseessä seksituristi, vaikka en siksi riemuitse tapahtumasta. Riemuitsen siksi, että kobra oli lemmikki, jota pidettiin huoneistossa, kohdeltiin ihmisen alamaisena. Toivoisin oikeastaan, että kaikki luonnossa vielä toimeentulevat lemmikkikäärmeet ja lemmikkisiilit ja lemmikkikanit ja lemmikkikilpikonnat purisivat omistajansa kuoliaaksi. Tulisi eläinten vallankumous.

Toinen kiinnostava uutinen oli se, kun raivopäiset asiakkaat kävivät toistensa kimppuun Tampereen Ikeassa, jossa myytiin lampaantaljoja 9,90 eurolla. Olivat repineet toisiaan tukasta ja huoritelleet. Kyllä sotatila nähtävästi kannattaa, jos jotain tahtoo. Veikkaan, että kiltit jäivät ilman taljaa, kun voittajat veivät kymmenenkin taljaa. Pianhan niistä turkin kätevä ompelee, tai panee lapsen rattaisiin ja pulkkaan lämmikkeeksi. Itsellänikin on tummanruskea lammasturkki, ja se on paukkupakkasilla ihanainen. Turkki on ostettu 10 markalla Pentti Virtaselta, aarteiden aitasta Uudestakaupungista, ja se on kaunis, ylhäältä kapea, alaspäin levenevä, puolisääreen. Muistan kun kävelin siinä sen jälkeen yksin, kun koirani Ruben oli kuollut neljä vuotta sitten. Kuljin jotenkin romantillisesti ja ajattelin, että minusta näkyy, että tuolla kauniissa turkissa kulkevalla yksinäisellä naisella on jokin tarina. Hänellä on varmaan surua.

4.12. Itsenäisyyspäivänä muistan aina äitiä ja hänen uhrauksiaan isänmaalle. Isääni en paljon muista tässä yhteydessä, vaikka hän oli aikamoinen patriootti, teki kunniaa, kun radiosta tuli Porilaisten marssi. Meillä ei puhuttu silloin, vaan odotettiin mykkinä, että torvet vaikenevat. Olihan se juhlallista ja pyhää.

Äiti menetti melkein tyttönä vielä kihlatun sulhasensa Kannaksella, häiden aattona, kun kuulutukset oli kolmasti luettu. Häneen jäi ikuinen suru ja kaiho, ja hän eli ilman ketään rakastettua, kunnes kohtasi sitten isäni, joka oli häntä 15 vuotta vanhempi. Minusta tuntui, etten koskaan pystynyt poistamaan äidin surua, jonka aistin, tai korvaamaan sitä hänelle millään tavoin. Lapsena olinkin aikamoinen pelle ja koetin naurattaa äitiä ehtimiseen. Nykyään haluan, että minua nauratetaan, vaikka annos pelleä minussa kai on edelleen, mikä lienee yllätys joillekuille lukijoille. Eikös se menekin usein niin, että kirjalliset tosikot ovat aikamoisia humoristeja livenä, ja kirjalliset humoristit taas saattavat olla kuolettavan harmaita lihallisessa elämässään?

Nyt sataa lunta. Pitää tehdä siskon Saksan-paketti valmiiksi ja pitää ostaa kaupasta pitkiä valkoisia kynttilöitä ja sytyttää maanantaina kaksi kynttilää maantien puoleisille ikkunoille, itsenäisyyden ja kaikenlaisen vallankumouksen kunniaksi. On sykähdyttävää kuulla taas sota-ajan lauluja ja Finlandiakin. Jotenkin ne laulut itkettävät. Ei se minusta pönötystä ole. Suomen markankin tahtoisin takaisin.

(Juliste Franciszek Starowieyski)

29.11.2010

Talvipäiväkirja 3. sivu: Kompromisseista

Klo 11.20 Tänään mietin kaikkea sekavaa. Mietin sitäkin, että elämä on täynnä kompromisseja, jotka ovat kalpeita varjoja siitä, mitä lopulta tahtoo. Joskus vetää reilusti vesiperän, kun ei tyydykään kompromissiin, vaan tahtoo liikaa tai väärin. Ei pitäisi ahnehtia ainakaan ketunnahkaa kalakuorman päälle.

Värejäkin mietin, kun pakkasaurinko häikäisi silmäni kipristymään kiinni niin että näin ensin kirkkaanpunaista ja sitten mustaa, kunnes vesi vuosi poskille asti, kun tirkistelin vilisevää maantietä auton edessä. No, värithän ovat kompromisseja siitä, mitä sovimme itsemme kanssa näkevämme. Pimeässähän värejä ei ole, ei edes mustaa. Vasta valo synnyttää värin.

Merkillepantavaa on sekin, että pimeästä näkee paremmin kuin valoisasta. Jos on liian kirkkaassa, voi sokaistua eikä näe itseään. Pimeässä sen sijaan on hyvä pitää silmiä auki, ja pimeästä huoneesta on hyvä katsoa ikkunasta ulos, silmä erottaa vaikkapa katua ylittävän punaruskean kissan turkilla tanssivat lumihiutaleet. Näkyykö valaistusta huoneesta edes valaistulle kadulle, vai näkyykö kaikki mustana? Vai näymmekö me vain pimeään, jos joku katsoo valaistuun verhottomaan ikkunaamme?

Klo 17.45 Jatketaan kompromisseista. Nimittäin yksin asuvakin on jatkuvien kompromissien keskellä, vaikkei äkkipäätä uskoisi. Yleensä luullaan, että yksinasuvalla on helppoa ja kaikki käy kuin vesi vaan, kun on vain yksi valitsija ja saa ottaa mitä tahtoo. Kissan viikset, ei saa.

Kammoaa vaikka hiljaisuutta joka lyö vastaan, kun avaa yksinäiskodin oven. Kammoaa myös radiokanavien musiikkia ja juontajia, jotka puhuvat joko tekopirteästi tai nasaalisesti, laahaavalla nuotilla, nenässä resonoiden. Valitsee sitten pienemmän pahan, radioäänen, jotta hiljaisuus ei humise korvissa. Kärsii sitten, kunnes unohtaa kuunnella, vaikka soi. Turtuu kompromissiin ja pienempään pahaan, kunnes ei enää välitä siitä, mitä halusi. Elääkö silloin elämää, jota ei tahdo, vai kuuluuko elämän olla juuri sellaista, että kaikki on kompromissia tai tyytymistä ei mihinkään?

Katsoo vaikka marketin neonvalaistua eineshyllyä, ja tahtoo niukasti suolattua hapanleipää ja juustoa. Ei löydä kuin voimakassuolaista leipää ja juustoa. Ottaa sitten vähäsuolaista limppuleipää, vaikkei pidä sen makeudesta ja pehmeydestä - hapanleipä olisi sitkeää, sellaista tahtoisi purra. Ottaa Valion punaisen emmentalin, taas, ottaa koska sen suolamäärä on vähäinen. Ottaa vaikkei pidä, vaan tahtoisi hapanleipänsä päälle suolaista edamia tai goudaa tai jotain reiätöntä juustoa. Kaikkein mieluiten söisi huippuunsa suolattua homejuustoa ja tönkkösuolaista salamia valkoisen patonginpalan päällä tai keralla. Kun asuu ja syö yksin, ei saa koskaan mitään muuta, mitä itselleen ottaa – jos olisi muita, voisi aina salaa napostella muiden mieltymyksiä tai sitä, mihin heidänkin on tyytyminen. Olisi ainakin vaihtelua, kun voisi vaihtaa kompromisseja keskenään.

Elämä on kai harvoin muuta kuin kompromissia. Sanon siis kuin Atwood Herran tarhureissaan: Veisatkaamme. Halullisten sielujen perinnevirsikirjan virsi n:o 22 Tyyntykää sielut on aikamme kallis. Ja kuin Sinikka Nopola: Hillitkää ittenne.

(Opetustaulu Kettu Repolainen ja Kala-Ukko, Rudolf Koivu)

22.11.2010

Tarina vegaanilapsesta

Olipas kerran pikkuinen Vegaanilapsi. Tarina ei kerro hänen sukupuoltaan, sillä hän tuli tähän tarinaan lehtiartikkelista, jossa kolme vegaanilapsen äitiä valittivat siitä, että Kaupunki ei anna heidän lapsilleen vegaanin ruokaa päiväkodissa, vaikka he ovat vegaanilapsia.

Kaupunki oli sanonut, että vegaaniruoasta ei tule tarpeellisia vitamiineja ja hivenaineita. Kolme äitiä sanoivat lehdessä, että he antavat vegaanilapsille kyllä tarvittavat vitamiinit, B12 ja D, ostavat oikein pilleripurkit, kun vain Kaupunki nyt vaan antaa vegaaniruoan.

Eräänä marraskuisena maanantaiaamuna Vegaanilasta sitten vietiin päiväkotiin. - Hei täällä tulee Vegaanilapsi, huusi äiti päiväkodin ovelta.
- Muistakaa, ettei hänelle saa antaa muuta kuin maasta tullutta ruokaa. Ei eläimen lihaa, ei munia, ei mitään kemiallista lisäainetta.
- Muistetaan muistetaan, meillä on hänelle porkkana-ruusukaalilaatikkoa ja veteen tehtyjä pinaattilettuja, huusi kokkerska veivaten lihapullataikinaa, kunnes muisti ja kiljahti: - Herra siunaa, unohdin pyörykkätaikinasta sipulit! Samalla tuli Muslimilapsi siihen katselemaan siunaamista ja kokkerska imaisi huulensa sisäänpäin. - Sussiunaa, korjasi hän sitten sanomistaan. Ovatkohan sudet jollekulle kiellettyjä, mietti hän sitten hieman kurillaan, lihava ja hyväntuulinen kun oli. Lapsia hän rakasti yli kaiken, ja jokainen sai, mitä vanhemmat pyysivät.

Lihapullat paistuivat ja niistä levisi taivaallinen tuoksu yli päiväkodin leikkisalin. Vegaanilapsi seisoi sormi suussa katselemassa. Kun lihapullakulho kannettiin pöytään, hän ei voinut vastustaa tuoksua, ihmetteli vain, kun vesi tuli kielelle. Hän nappasi salaa pullan suuhunsa, imeskeli outoa makua. -Oi että se oli hyvää! Paljon parempaa kuin porkkanalaatikko. Vegaanilapsi nappasi toisenkin lihapullan ja nakersi sitä, kun Kasvisyöjälapsi ja Lakto-Ovolapsi tulivat paikalle. - Hyi, syöt kuolleen eläimen lihaa, verisuonesi tukkeutuvat ja maksasi mustuu, huusi Kasvissyöjälapsi ja otti lihapullan kätöseensä. Työnsi sen suuhunsa ja imeskeli. Hyvää, nam. Lakto-Ovolapsikin otti pullan. Ai että osaa olla namia.

Kävi sitten niin, että Vegaanilapsi, Kasvissyöjälapsi ja Lakto-Ovolapsi söivät kulhon tyhjäksi. Kun Muslimipoika tuli paikalle, sikanautapullat olivat loppu, ja Muslimipoika sai vain nuolla kulhon.
Ateistilapsikin tuli paikalle, mutta hän vain katseli. Samoin Sukupuolineutraalilapsi katseli kauempaa, mutta ei lähestynyt muita.

Kun kokkerska tuli sitten tuomaan perunamuusia, porkkana-ruusukaalilaatikkoa ja vesitaikinaan vaivattuja pinaattilettuja, nuolivat Vega, Kasvi, Lakto-Ovo, Ate , Muslu ja Suneu - lempinimiä, joita kokkerska heille oli antanut - vielä huuliaan tai muuten vain tuijottivat keskittyneesti pöytää. Lempinimettömätkin lapset tulivat pöytään ja huusivat, jee, pinaattilettuja, nam. Sitten he söivät ja pienet vatsat inisivät tyytyväisyydestä. Lopuksi lapset ristivät yhdessä hoitajien kanssa kätensä kiittääkseen taivaisia ruuasta. Ateistilapsi poistettiin siksi aikaa nurkkaan katsomaan eettistä satukirjaa ja Muslimipoika toiseen nurkkaan kuuntelemaan kuulokkeista koraanilaulua.

Lähdeviite: Helsingin Sanomat, Mielipidekirjoitus vegaanilasten vegaaniruoasta päiväkodissa, C9, 21.11.

19.11.2010

Talvipäiväkirja 2. sivu: punainen piste

Alan hermostua hammaslääkärini ikääntymiskriisiin. Pienessä odotushuoneessa on kaksi kirjaa, dementiaa koskeva opaskirja muistamisesta ja Eläkeläisvitsejä, omakustanne. Kirjojen takana pöydällä on kahdet lukulasit, joiden vieressä on pienessä valkeassa lapussa lasien vahvuudet. Koko pöytä on jotenkin ummehtunut, kuin alttari jolla lepää pyhiä esineitä sakramenttia varten.

Odotushuoneen seinällä on iso valokuva, lattiasta kattoon, hammaslääkärin miehen ottama. Keskityn katsomaan kuvaa, kuten ennenkin. Kuva on yksinkertainen, siinä on vain tumma paksu puunrunko, jossa kolo. Kolosta pilkistää punainen piste, ja mietin, onko se tikan vai palokärjen pää, vai mikä lie. Jotenkin haluaisin, että se olisi palokärjen pää. Päätän kysyä asiaa. Kun ovi sitten aukeaa, unohdan kysyä, taas.


Hammaslääkärin kädet vapisevat ja välillä pora luiskahtelee sivuun. Hammashoitaja on puoliunessa, ei ime ruiskupillillä sylkeä eikä roskia vaan häärää selin jotakin, vaikka meinaan tukehtua. Eilen hammaslääkäri motkotti nuorista blondeista, joiden ei tarvitse muuta kuin olla isoine perseineen, niin mies kuin mies menee. Ynähtelin kohteliaasti sopiviin väleihin, mutta mietin, josko hammaslääkärin mies on löytänyt nuoren rakastajattaren. Iäkäs hammashoitaja myönteli siihen malliin, että päättelin hänenkin miehensä katselevan nuorten isoperseitten perään.


Sain siis vihdoinkin hampaan kuntoon, sen yhden, jota särki syyskuussa. Lysti maksoi 275 euroa, viisi käyntiä yhden hampaan takia. Kannatti, hampaalla puree nyt kivutta pähkinää, ennen vihlaisi, jos puri näkkärin murusenkin. Lääkäri olisi halunnut napata vielä viisaudenhampaan pois, koska se on niin pieni ja sillä ei tee mitään; lisäksi siinä on pieni reikä, jota ei kannata paikata mutta joka voi alkaa särkeä milloin tahansa. En antanut, koska pelkään verenvuotoa, pelkään että vuodan kuiviin, vaikka kukaan ei ole koskaan kuulemma kuollut hampaanvetoon ja verenvuotoon. Pelkään hillittömästi nenäverenvuotoakin ja järkytyn, istun hiljaa tuolille käpertyneenä ja puristan nenääni kalpeana.

Muutoin en pelkää enkä arastele lääkäreitä enkä ole kipuherkkä, synnytinkin lähes inahtamatta. Alapääni leväytän milloin tahansa lääkärin tutkia, enkä edes vaivaannu muuta kuin siinä, kun pitää hipsiä paitasillaan ja peppu paljaana huoneen poikki korkealle metallivuoteelle, väitän että tuo kävelyni ei ole luonnollista laatua. Petillä menee jo mukavasti, ja laskeudun lähemmäs lääkärin kasvoja - joka kerta tulee tämä pyyntö.


Sovittiin sitten, että hammas vedetään tammikuun lopulla, kun ehdin tottua ajatukseen ja kerätä voimia. Ehdin myös varustautua tilannetta varten. On ostettava apteekista sideharsotuppoja, jotta voi vaihtaa haavaan työnnettävää painosidettä tarpeen vaatiessa. On ostettava myös liemiruokia ja hedelmämehua, jogurtteja ja piimää, kenties jäätelöpakkaus. Pitää katsoa, että on vessapaperia ja kissanhiekkaa, jos verenvuoto ei katkea päiväkausiin. Talvella on kyllä hyvä vedättää hammas, koska kovaan vuotoon voi ehkä käyttää lunta takapihalta. Voi työntää sitä suuhunsa ja kasvoilleen. Voi mennä vaikka lumeen makaamaan, jos on oikein paha paikka. On myös katsottava, että pakastimessa on jäisiä vihannespusseja, joita voi painaa poskelleen, jotta verenkierto jähmettyy. Lopuksi, on tarkistettava lääkärin päivystysajat ja hätänumero ja ladattava puhelin.


Hammaslääkäristä menin eilen vielä kampaajalle hoidattamaan pörröä. Leikattiin muotoonsa ja pantiin muutama hopeanvalkoinen raita päälaelle ja ohauksille. Sitten kävin vielä kirjastossa ja sain kaksi uutuutta,
Herran tarhurit ja 27 - kuolema tekee taiteilijan. Uutuushyllystä nappasin lisäksi Francesco Redin hauskannäköisen opuksen Käärmeistä ja hyönteisistä. Haahtelan Katoamispisteen saan kuulemma lauantaina! Jos minua ei täällä kuulu yhtä ahkeraan kuin ennen, koetan lukea nuo opukset pikapikaa, koska sain niistä osan vain viikoksi pariksi. Herran tarhureita aloitin jo illalla ja luin sitä samaan aikaan, kun muuan kommentoija väitti minun sabotoivan viestejään Bloggerin roskapostiin.

Lumitöitäkin vielä eilen tein, ennen kuin pääsin ovesta sisään ja söin kuusi lakritsipötköä päivälliseksi samalla kun luin Pikkukaupungin Sanomat. Söin myös banaanin. Ei ollut kova nälkä, kun olin juonut kampaajalla kahvit. Kampaajalta ostin muuten hoitoaineen, geelin ja ripsivärin. Tuhlasin itseeni eilen siis yli 370 euroa.

(Juliste Jan Lenica)

15.11.2010

Tuhat tilannetta

Verso-projekti on jo kymmenisen vuotta pelastanut Suomen kouluja. Verso on lyhennesana ja sillä tarkoitetaan vertaissovittelua, jossa vanhemmat oppilaat sovittelevat riitoihin osallistuneiden lasten kanssa rikos- ja riitatilanteita. Vakavimmat tapaukset menevät tietenkin poliisin tietoon ja hoitoon.

Jos alla olevat lasten henkeen kohdistuneet rikokset - poliisin termi - ovat kuvatunkaltaista määrä- ja tapausluokkaa, voi ehkä hiljaisesti kysyä, mikä on lasten harjoittaman väkivallan oikea määrä, kun osa tapauksista jää kuitenkin edelleen opettajilta huomaamatta.


Helsingin poliisin tietopalvelun mukaan nimittäin tällaisia alle 15-vuotiaiden lasten suorittamia toisten lasten henkeen kohdistuvia rikos- ja riitatapahtumia vuonna 2009 olivat murhan yritys (1 kpl), törkeä pahoinpitely (10 kpl), törkeän pahoinpitelyn yritys (7 kpl), lievä pahoinpitely (342 kpl), pahoinpitely (753 kpl), pahoinpitelyn yritys (6 kpl), vammantuottamus (23 kpl) tai vaaran aiheuttaminen (33 kpl).


Vantaalaisen Tanya Lindströmin yhdeksänvuotiaan pojan huuli halkesi, kun oppilastoveri löi kepillä kasvoihin, hammas tuli ylähuulesta läpi, lisäksi poikaa oli lyöty pullolla päähän. Koulun selityksen mukaan kyseessä oli tapaturma ja syynä pihalla olleet kepit ja pullot. Tämä siitä huolimatta, että kepittäjä oli aiemminkin kiusannut Lindströmin poikaa.


Vantaan kouluissa sattuukin joka kuukausi tuhat eriasteista väkivaltatilannetta. Helsingin Sanomissa tänään ollut tilasto on ainutlaatuinen, sillä muualta Suomesta ei ole kerätty tietoa. Helsingin lukuja voi vain arvailla, mutta ei liene syytä otaksua, että ne poikkeavat merkittävästi Vantaan luvuista. Maaseudultakin kantautuu tarinoita mäiskeestä ja kepityksistä - on toki aina kantautunut.
Mutta että tuhat kuukaudessa missä tahansa päin.

Vaan eipä hätää. On siis tämä Verso-vertaistukiprojekti, jossa
tarvittaessa koulussa työskentelevä aikuinen hoitaa sovittelun, mutta lapset ilmeisen pääsääntöisesti sovittelevat rikos- ja riita-asiansa keskustellen keskenään. - "Verso on äärimmäisen tehokas ja hyvä keino saada nuoret ymmärtämään ristiriitatilanteita", sanoo Maija Gellin Suomen sovittelufoorumista.

Ehkä ei kannata piitata psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvisen lausunnosta, jossa hän sanoo mm. laajan ruotsalaistutkimuksen osoittavan, että aggressiivisuutta ei voi vähentää keskustellen, järkeillen eikä päätellen, saati moraalipohdinnoin. Lapsi oppii vain, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan sen jälkeen jaksaa jonkin aikaa keskustella asiasta ja selitellä ja perustella, miksi teki niin kuin teki.

Keskustelu voi olla siis pikemminkin tuhoisaa lapselle, etenkin jos lapsi jätetään ilman aikuisten tukea vertaistuen varaan, ja ellei keskustelusta seuraa selkeitä toimenpiteitä. Pieni lapsi ei opi sosiaalisia taitoja tai eettisesti muita lapsia kunnioittavaa käytöstä itsestään yrityksen ja erehdyksen tietä lasten välisissä harjoituksissa. Lapselle on luontaista valita jatkossakin aggressio, koska sen avulla pääsee nopeimmin päämäärään. Vastuuta kasvatuksesta ei tältä osin voi ulkoistaa lapsille itselleen, sanoo Keltikangas-Järvinen ja asettuu nähdäkseni ajatuksillaan aika kauas Verson toimintamallista.


Mutta siis, versoillaan me vaan kouluissa, onhan hienoa, että suunnittelijoiden propellit pyörivät vinhasti ja aikuisilla on hienoja projekteja, joiden voi sanoa olevan käynnissä. Erikoisen hienoa on, että suomalaislapset hoitelevat itse jo rikos- ja riitatilanteensakin. Pisassa keikutaan kärjessä, samoin maailman lasten yksinsyönnissä ja lasten itsemurharintamallakin ollaan aika korkeilla sijoilla.
Kohta saadaan varmaan mainetta rikosoikeudellisessa tietämyksessäkin.

(Maalaus Franchoys Wouters)

(Tekstilähde: Helsingin Sanomat 15.11., A5, Lapset pahoinpitelevät toisiaan)

11.11.2010

Talvipäiväkirja 1. sivu: isänpäivän lähestyessä


Nyt kun Korson poliisi ei ole ainakaan vielä ottanut minuun yhteyttä, rohkenen jatkaa blogikirjoittamista. Mainittakoon, että Korson poliisi on peitenimi, jota käytän kielellisistä soinnuttelusyistä. Oikeasti blogiani luetaan toisesta poliisipiiristä enkä tiedä, onko meneillään tutkinta vai työntekijän työajan väärinkäyttö. Veikkaan jälkimmäistä. Ja syy odotteluuni on se, että muuan kommentoija on suivaantunut puuttuvaan sensuuriini ja on sanonut ryhtyvänsä toimenpiteisiin.

Niin tai näin, poliisia odotellessa talvi on tullut ja maa saanut lumipeitteen, ensimmäiset lumityöt on tehty ja talvitakki kaivettu etummaiseksi naulakkoon. Vuorelle ei enää pääse, kapealle serpentiinitielle ei ole talvikunnossapitoa. Läheisen maatalon jättiläismäiset metsäkoneet ovat pilanneet tien liejuvelliksi, johon auto juuttuu sulalla ja jossa liukastelee pakkasella.

Isänpäivän lähestyessä mietin sitä, miten oikeassa alla olevan traagisen burleskiparodian ihmisnäkemys on. Nimittäin sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole uusimmissa tilastollisissa prosenttiluvuissa, vaan asenteissa, jotka laahaavat prosenttilukujen perässä myös naisilla.

Ei se ole tasa-arvoa, että nainenkin pääsee Suomen Pankin pääjohtajaksi tai valtuuskuntiin, vaan se on tasa-arvoa, että nainen vastaa omasta elämästään kuin mies eikä anna kenenkään määrätä sitä. Tasa-arvoinen nainen ei vedä välistä, koska välistäveto on helpointa ja älyllisesti epärehellisintä, mitä nainen voi tehdä. Välistä vedetään söpöilemällä ja hepenöimällä, passaamalla muita kotitöissä - pahimmanlaatuista ja vastenmielisintä arkivallankäyttöä mielestäni. Tasa-arvoinen nainen on ihminen, joka arvostaa ihmisyyttä, ei kohota pakaroitaan eikä titsejään, ei koikkelehdi koturneilla eikä palelluta reisiään pakkasilla tai anna savumerkkejä lantionsa keinutuksella, ellei tarkoita sillä kutsua avoimeen tarjoiluun.

Itselläni ei ole koskaan ollut mahdollisuutta isänpäivään. Minun elämäni miehet ovat olleet suhteissaan ja rakkauksissaan heikkoja, kaikkialla minne katson. Onnellista avioliittoa en juuri ole nähnyt, avioliittoja toki. En ole itsekään koskaan alistunut kotileikkiin, vaan oma avioliittoni alkoi kariutua siitä hetkestä, kun nousin, otin vuoteeni ja kävelin sen kanssa ikkunan alle tähtitaivaan äärelle nukkumaan. Ahdisti. Minä en voi rakastaa alistettuna, vaikka mies olisi aika kilttikin. En voi vetää välistä, vaikka se on helppoa, minun täytyy olla rehellinen ja minun maailmassani huulten lipominen on teeskentelyä, samoin naapuriin kuuluva voihke. Mikään ei ole kuitenkaan niin helppoa, kuin viettely. Sitä vaan jään kummastelemaan, miksi naiset usein tahtovat olla bimboja, vaikka heillä olisi älyä ja toimintakykyä. Miksi naiset edelleen kysyvät mieheltä, miten tulee tehdä tai pahimmassa tapauksessa - ajatella?

PS Alla on edellisestä keskustelusta kokoamani V:n kirjoittama neliosainen Jumalainen näytelmä, Dantea mukaillen - tulkintani mukaan. Mielestäni V. yhtyy Divina Commediassaan minun tasa-arvo- ja ihmisnäkemykseeni sukupuolitilanteesta: naiset eivät lopulta tahdo asenteellista tasa-arvoa, he ojentavat päätöksenteon miehille. Olen sulkenut tarinasta kommentoinnin, koska se ei siis ole omaa tekstiäni - kommentit voi kirjoittaa tähän keskusteluun.

(Juliste Mieczyslaw Gorowski)

La Divina Commedia V:n kirjoittamana


Osa 1.

”Jo päivä painui, hämy illan lankes,
vapautti vaivoistansa luodut kaikki,
maan päällä jotka asuvat ja ovat.”

-Tuonne alasko on sitten meidän mentävä?
Lempeä, kiharatukkainen, hiukan ylipainoinen runoilija kosketti kyynärpäätäni, hänen lasinsa pilkahtivat sammuvan auringon valossa.
-Vaikutat jotenkin tutulta.
-Muistelet varmaan Uutisvuotoa. Ja olinhan minä aika usein lehtikuvissakin. Mutta nyt eteenpäin.

Laskeuduimme hiljaisuuden vallitessa parisataa porrasta alaspäin. Tulimme eräänlaiselle katselutasanteelle, josta aukesi näkymä laajalle kentälle.
-Ensimmäinen piiri, runoilija sanoi pehmeästi. Kenet haluaisit täältä tavata?
-Ketä täällä sitten ylipäätään on?
-No kotirouvia, kaikki maailman huorat, bloginpitäjiä, yksinhuoltajia, sanalla sanoen elämässä kovia kokeneita, mutta siitä lopulta hyvin selvinneitä ja nyt ikuiseen rauhaan päässeitä naisia.
-Naisia? Pelkkiä naisiako täällä on?
-Niin, en tainnut mainita, että vasta täällä toteutuu korkein oikeudenmukaisuus. Miehet ovat muualla. Saat nähdä kyllä muutaman miehen, mutta heidän suuret massansa ovat tuossa suunnassa.
Runoilija osoitti sormellaan suoraan ylös.

Runoilija oli maininnut bloginpitäjät.
-Onko siis Iineskin täällä.
-Hetkinen, kysyn resepsuunista, runoilija sanoi leikkisästi ja näpytteli matkapuhelintaan. Sulkiessaan kojeen hän hymyili lämpimästi: täällä on. Kutsutaanko tänne?
-Kutsu, hyvä veli. Olen nähnyt hänestä ainoastaan korvan ja vaikka se on hyvin lumoava, näkisin mielelläni muutakin.

Jostain luolan syvyyksistä purjehti - paremmin en voi asiaa luonnehtia - eteemme kodikas kesämökki, jonka olohuoneessa istui kaunis nainen näpytellen kannettavaa tietokonetta.
Nainen kirjoitti kuin hurmiossa muutaman lauseen, jäi odottamaan, huokaisi raskaasti ja kirjoitti jotain uudelleen.
-Mitä hän tekee?
-Hän kirjoittaa provokatiivista kirjoitusta maahanmuuttajista ja toivoo Japen lähettävän siihen vihaa tihkuvan vastineen.
-Vastaako Jape?
-Ei, hän ei vastaa. Se on naisen rangaistus täällä. Muutoin hänen asiansa ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Häntä ei vaivaa nälkä, ei jano ja huoneessa on aina lämmintä. Hänen naapurinsa on vihdoin repinyt alas sen ruman piikkilangan ja toinen naapuri ajaa nurmikon. Käärmeistä ei enää ole vaaraa.

Äkkiä laaja niitty tulvahti täyteen eri-ikäisiä naisia, jotka käyskentelivät haaveellisen näköisinä, keskustelivat keskenään, istuivat pikku ryhminä maahan ja aloittivat jonkinlaisen leikin.

-Hyvinhän he näyttävät täällä viihtyvän. Paikka tuntuu jotenkin rauhaisalta. Mutta miksi juuri he ovat juuri täällä? kysyin runoilijalta.
Hän nosti arvokkaasti sandaalin verhoaman jalkansa kaiteelle ja lausui jotenkin ylväkkäästi:

”Heill´ osa enkeleitten on, jotk´ eivät
kapinass´ olleet, eivät uskolliset,
vaan itseksensä, irti Jumalasta.
Ei vastaan ota heitä taivas, ettei
vähenis kauneutensa, ei Inferno,
ett´eivät syntiset sais kunniata."


(Aika paljon myöhemmin)
Osa 2.

Ensimmäinen piiri! Se oli paimenidylli, en voi paremmin sanoa. Naiset saivat siellä kaiken, aivan kaiken haluamansa. Vai yksi puuttui: mahdollisuus palata takaisin ylös maan päälle.
Niityllä näkyi minulle tuttuja ja rakkaita hahmoja. Kuunkuiske, hoikkana ja eteerisenä kuin keiju kuiskutteli jotain naapurinsa korvaan. Ei-sehän on Char, tuo hiljaisten runoiltojen, valkoviinin ja patongin valtiatar. Ja Delilah! Miten hienostuneita keskusteluja kävimmekään netissä siihen aikaan, kun kumpikin olimme vielä maan päällä. Sarin ja Liisun tunsin vain maineelta, mutta sekin riitti. Haukoin henkeäni.

-Sanoit, että he saavat kaiken, minkä haluavat. Entäs jos….
-Arvaan jo kysymyksesi, sinä vanha pervo. Juu, täällä on tosiaan eräänlainen poikatalo, josta kukin lady saa juuri niin korkealuokkaisen kavaljeerin kuin haluaa, yöksi, viikoksi, vuodeksi, kaikki käy.
-Voivatko he myös…
-Kyllä, totta kai. Minähän sanoin, että kaikki käy.
-Mutta miksi täällä ei näy yhtään korkealuokkaista kavaljeeria?

Opastajani hymyili salaviisaasti. Hän halusi taas runolle, sen näki heti. Ja aivan oikein:

”Mua Muusat auttakaa ja ylväs henki!
Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma,
on aika aateluutensa ilmoittua! ”

-Häh, minä sanoin. En ymmärtänyt mitään.
-Heh, heh… Nuo naiset saavat siis aina unelmiensa prinssin, ei enempää eikä vähempää. Nyt on vain niin, että nuo unelmaprinssit voivat olla aika puisevia. Heissähän ei ole mitään omaa. Kaikki, aina luonteesta kikkelin pituuteen saakka on unelmaa. He tekevät kiltisti kaiken mitä käsketään, mutta eivät mitään omintakeista.
-Mutta juuri sellaisista miehistähän naiset pitävät, minä huudahdin. Oppaani katsoi niitylle yli silmälasiensa. Häntä nauratti.
-Et taida juuri tuntea naisten sielunelämää?
-Totta, oli minun pakko sanoa.

Samassa näyttämölle asteli kauniin neidon käsipuolessa vahvaleukainen, hymyilevä, komea mies.
-Saatana, sehän Ruotsin prinssi. Daniel, vai mikä sen nimi nyt oli. Sama joka meni sen Viktuurian kanssa, minä touhotin.
Sitten vaikenin. Kukaan, todellakaan kukaan naisista ei edes vilkaissut prinssiä. Hän supatti rakkauden valoja naisensa korvaan ja pariskunta katosi takaoikealle.
-Tuo romanssi on ohi huomenna, luulen, sanoi oppaani.

-Tämä on siis ensimmäinen piiri. Käsitän, että se on lempein ja paras tässä valtakunnassa. Eikös piirejä ole yhdeksän? Ainakin Danten todistuksen mukaan.
-Voi voi, se on jo kauan ollut historiaa. Täälläkin oli pakko leikata kuluja ja lakkauttaa tarpeettomia toimintoja. Nyt piirejä on enää kolme. Eiköhän mennä katsomaan kakkosta?
-Kuinka luonnehtisit seuraavaa tasoa?
Runoilija kohotti katseensa, riisui silmälasinsa, ojensi epätoivon merkkinä kätensä yläviistoon ja lausui:

”Soi siellä huokaus ja huuto, parku
yön halki tähdettömän, tuska moinen,
niin että ensin puhkesin ma itkuun.
Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.”


Osa 3.

Kuljimme vaiti alemmaksi, yhä alemmaksi. Ilma muuttui raskaammaksi, tunsi jotain outoa hajua. Raudasta valetut portaat tuntuivat jatkuvan iäisyyteen. Saattajani vihelteli itsekseen.
-Elvistä, minä sanoin ja runoilija nyökkäsi.
-Kohta saatat kuulla sitä lisää.

Emme olleet enää yksin. Portaissa tuli vastaamme hihitteleviä pikkupiruja ja jostain kolosta lehahti lentoon lepakko.
-Äh, älä välitä. Nämä nyt ovat vain tällaista helvetin rekvisiittaa, oppaani myhäili. Mutta kohta saat nähdä toimintaa, actionia, heh, heh.

Saavuimme suurelle torille, jonka toisessa laidassa oli katukahvila, toisessa laidassa ilmeisesti kaupungintalo tai vastaava. Komea rakennus kuitenkin torneineen ja tammisine ovineen. Istuuduimme kahvilan ulkopöytään ja tilasimme kylmät oluet. Luoja, miten hyvältä se maistui!

Torilla oli menossa jonkinlainen mielenosoitus. lauma nuoria naisia heilutteli julisteita ja huusi kimeällä äänellä tahdissa: ”Tul-ta munil-le, kuole-ma heteroille.”
Torin yli oli vedetty suuri banderolli, joka julisti ”Sukupuolia ei ole, on vain gender.”
Vielä suurempi lakana huusi veripunaisin kirjaimin: ”Seksin puutteeseen ei kuole!” Kaupungintalon parvekkeella vilahti sumea hahmo. Se sai naiset raivoihinsa. ”Hen-ry hirteen, Hen-ry hir-teen” he karjuivat niin että torin pulut nousivat kauhuissaan taivaalle suihkukaivon luota.

Äkkiä kaupungintalon ikkunoista soljui lempeä, kiihottava ääni, jota säestivät Berliinin filharmonikkojen parhaat jousisoittajat. Parvekkeelle ilmestyi tutun näköinen mies mikrofoni kädessään.
”Love me tender”, hän aloitti ja tori hiljeni. Julisteet putosivat kiveykselle. Viisi tai kuusi naista ryntäsi ovelle ja yritti sisään, mutta ovi pysyi suljettuna. Musiikki hyväili lempeästi aisteja, se kutsui rakkauteen, vihjaisi seksistä, kuutamoöistä, aaltojen kohinasta Hawaijin rantahiekalla.


Poista

Osa 3,5

Komea, pitkä mies asteli torille kreikkalaisen sotilaan hameessa. Hänellä oli kirjava nuttu ja jalassa tietenkin asiaankuuluvat pompulakengät. ”IiiK” naiset huusivat ja kävivät miehen kimppuun. He yrittivät nostaa hänen hamettaan, pyrkivät suutelemaan ja halailemaan, mutta mies käveli järkähtämättä eteenpäin.
-Jumalauta, sehän on vanha ystäväni, hyppytanssija Mikis! minä huusin ja osoitin sormellani torille.
Meteli torilla yltyi. Laihakasvoinen mies, selässään konepistooli vaelsi näkyviin.
-Riku Riemu, pankkirosvo ja murhaaja, kaikkien naisten märkä uni, minä ähkäisin.
Riku ei edes vilkaissut ympärillään hameet hampaissa riehuvaa naislaumaa. Mutta mitä nyt?
Punainen Ferrari Testarossa kaartoi torille. Kuljettaja, Armanin pukuun pukeutunut charmantti herrasmies nakkasi sikarintumpin maahan. Kymmenen naista yritti saada sen käsiinsä. Kohta torilla tapeltiin.
-Sehän on Tapsa, ihmismielen insinööri ja kaikkien kirjoituskilpailujen voittaja!
Meitä nauratti. Runoilija hakkasi käsiään polviinsa ja hohotti täyteen ääneen. Sitten hän osoitti sormellaan torille.
-Pa… paras on vielä tulossa, hän ulvoi.

Ja eikös mitä! Synkeä miekkonen, lippalakki väärinpäin päässä, kameralaukku olalla lampsi huonoissa kengissään kohti suihkulähdettä. Kaksi säteilevää kaunotarta riensi pyytämään häntä treffeille tai oluelle tai mihin tahansa. Yksi huusi heidän takaansa: pikapano, pikapano!
Mies - herra Hymiö omassa karheassa persoonassaan - heitti halveksivan silmäyksen naisiin ja jakeli niin inhottavia pakkeja, että runoilija ja minä vähän nolostuimme. Yksi naisista otti laukustaan pistoolin ja uhkasi ampua itsensä, jos mies ei lähtisi hänen kanssaan.
-Vitut mä siitä, mies murahti ja jatkoi matkaansa. Laukaus kajahti.

-Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa, halusin tietää. Runoilija siemaisi oluensa loppuun ja tilasi uuden.
-Näillä naisilla tekee aivan vietävästi mieli miestä. Sanalla sanoen heidän naisellisiin kehoihinsa on pantu miehinen himo. Mutta sitäpä ei kukaan halua tyydyttää. Joka päivä torille tulee toinen toistaan komeampia miehiä, eilen täällä olivat Tauno Palo ja Tom Cruise. Naisille kelpaisivat Pekka ja Pätkäkin, mutta sitäkään ei heille sallita.

-No mikäs tämä mielenosoitus sitten oli?
-Vain puoli tuntia päivässä he saavat olla ilman himoja, ja silloin heidän on osallistuttava mielenosoitukseen. Joka päivä, joka säässä. Puoli tuntia vihaa ja sitten 23,5 tuntia hirveää seksuaalista puutetta.
-Mutta kuka on voinut keksiä jotain näin hirveää, kysyin kauhuissani.
-Pomo, patriarkaatti, sanoi oppaani ja vilkaisi pikaisesti ylös.

(Aika paljon myöhemmin)
Osa 4.

Ja minä, päässä side kauhun, huusin:
"Oi Mestari, mik´ ääni tuo? ja keitä
nuo, jotka tuskaan nääntyneiltä näyttää?"

Hän mulle: "Tää on tila kurja niiden
kuolleiden onnetonten, jonka eivät
ansainneet moitett´ eikä kiitostakaan.”



Matka kolmanteen, alimpaan piiriin kesti kauan. Mutta siinä nyt olimme, hiljaisina ja vakavina.
Oletteko koskaan nähnyt P. Räsästä loppuun asti piinattuna? Me olemme. Hänen tukkansa oli harmaantunut, sormet olivat verillä ja entinen kaunis ääni kuulosti betonimyllyn korinalta. Hän oli huomannut meidät ja juoksi luoksemme kuin apua pyytäen, mutta kesken juoksun punahousuinen vahtimestari kaappasi hänet syliinsä ja kantoi takaisin penkkiin.

Samalla hetkellä alkoivat sadat miljoonat harput ränkyttää ja epävireiset torvet ulvoa. Soittajat aloittivat laulun, epävireisen, jollakin tavalla tutun. Edessä heilui vanha vihtahousu tahtipuikko kädessään vittumaisesti hymyillen.

-Uskovaiset, täällä, minä ähkäisin. Oppaani pani palamaan ja tarjosi sikarin minullekin.
-Täälläpä täällä. Itse he maan päällä lauloivat, että “harpuin, huiluin, kantelein” ja täällä sitä lajia sitten saa harrastaa aamusta iltaan. Jaa, kuudelta tarjotaan haileaa teetä ja sitten ei kun taas persettä penkkiin ja ylistämään.

Ylistäjien tila oli surkuteltava. Moni oli niin väsynyt, että sammahti uneen kesken soiton, jolloin reippaat pikkupirut läppäisivät heitä sormille tulikuumilla rautapuikoilla. Joku piteli korviaan, joltain oli ääni kerrassaan sortunut, jonkun kanteleessa oli enää kaksi kieltä, mutta ylistää vain piti.

-Mutta miksi, miksi, minä mutisin. Saattajani otti rennon asennon penkillään, puhalsi savurenkaita ilmaan ja katsoi minua vakavasti.
-Jokseenkin kaikki paha maan päällä on uskontojen ansiota. Uskontojen takia on sodittu ja soditaan tälläkin hetkellä. Shiiojen pommit raatelevat sunneja ja päinvastoin. Kristitty pommittaa taivaalta muslimeja, ateisteja, buddhalaisia. Pienten lasten sukupuolielimet silvotaan uskontojen takia. Pienet tytöt naitetaan vanhoille ukoille. Lapsia pelotellaan kuumalla kivellä, jos he koskevat kikkeliinsä.

-Miehiä ei näy täälläkään, huomautin.
-Ei niin, koska naiset nimenomaan ylläpitävät uskontoja. Oletko milloin viimeksi käynyt kirkossa? Enimmäkseen naisia. Miehet vain ottavat hyödyn naisten hulluudesta ja repivät isoja palkkoja pappeina, piispoina ja lahkojohtajina. Ohimennen vetäisevät uskovaisnaisia rusettiin ja kun ei silmä näe, syyllistyvät pedofiliaan.
-Mutta eikö heidän pitäisi olla täällä, eikä…
-Et nyt ymmärrä. He ovat matriarkaatin tulosta. Ilman naisia heidän olisi pakko mennä rakennuksille töihin. He vain ottavat rahat kun niitä heille tarjotaan. Eivät he ole syyllisiä mihinkään.

”Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen
niin ääneen itki, että sääli syvä
minulta tajun vei, kuin kuolla olin,
ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.”

Kirjoittanut V.


5.11.2010

Hejsan alla vänner!

Det är en blogtraditon här i mitt fönster att skriva en liten artikel till svenska dagens ärän, 6.11. Jag nämligen älskar svenska språket och min gamla svensklärärinna Minna, som lever ännu här i Lillastan, åker med sin cykel och aldrig bemärker ingendera.

Jag skriver utan ordbok och grammatik, och så önskar jag, att också ni skall skriva, om ni vill säga något. Det är inte tvång att säga på svenska och det är inte tvång att säga överhuvudtaget någonting, men roligt är det, om ni ska försöka säga något. Och det är mycket spännande titta på, vart denna konversation ändas till. Den bästä var den debatten, som började med emansipation
, och ändades till kainalokarvojens betydelse i svettprocess.

Det är inte viktigt att skriva rätt, utan det är viktigt att öppna sin mun och ge brinna, säger lektorerna i yrkesskolorna (amk på finska). Samma är det här. Whatever, jag önskar alla mina vänner ha rolig räsa till svenska (eller norska) språket!


Och hur utomordentligt aktuellt
är Sverige i dag! Vi hade just Viktuuria med sin Daniel-make med sina stiliga glasögon här i Finland. Och då vi har kungen, som så fint språkade igår i television efter älgjakten. Vilken charmant äldre gentleman! Inte ens stör man, att han har dyslexi och Viktuuria har ansikteblindhet. Dessa människor kan bete.

Vi skall också minnas alla våra kära döda släktingarna i morgon, på alla helgons dag. Jag ämnar stända ljus åt min mor. Fars bild är också på biirongen, men bakom mors bild. Kan inte titta på min far hela tiden, fastän han var en mycket vacker människa.

(Målning Per Krafft den äldre, Gustav IV Adolf)


2.11.2010

McDonald'sin kultaiset kaaret

Hetken jo luulin, että Suomi on poikkeuksellisen mätä maa, kun täällä julistetaan omituisia homolausuntoja. Mutta ei, ei tämä vielä mitään. Ihmeellisiä asioita on muuallakin.

Tiesittekö, että Yhdysvalloissa nimittäin homoilta on kielletty vähän isompi asia: armeija. Yhdysvaltain valitustuomioistuin on juuri määrännyt maan armeijan pitämään edelleen voimassa palvelukiellon avoimesti homoseksuaaleille sotilaille. Semmoiset homot kyllä saavat mennä armeijaan, jotka suostuvat salaamaan homoutensa. Juuri samoinhan sanoo Suomen pikkuinen Päivi Räsänen: homo saa tulla kirkkoon, jos ei harjoita sukupuolisuuttaan vaan taistelee sitä vastaan eheyttääkseen henkeään.

Tuleeko nyt joukkopako amerikkalaisesta kulttuurista? Tai pikemmin, miksi se ei ole edes alkanut vielä? Vieläkö maistuu McDonald'sit edes homoille itselleen? Koska McDonald'sin näkyvimmät symbolit, kultaiset kaaret kilpailevat tunnettuudessa jopa kristinuskon ristin kanssa, olisi tässä kai oiva ja tehokas boikottikohde. Entä Coca-Cola? Eikö tulisi nyt olla solidaarinen homoille ja laistaa koko amerikkalainen markkinatalous?

Aivan erilaistakin asiaa olen mennä viikolla kummastellut. Mihin on kadonnut verbin nominaalimuotojen hallinta ja erikoisesti kolmas infinitiivi, joka on tyyppiä lukemassa, lukemasta, lukemaan, lukematta, lukemalla, lukeman? Onko muoto liian pitkä ja vaikea kiireessä lausuttavaksi, vai eivätkö rektioseikat ole enää opiskelulistalla kouluissa? Tilalle tyrkätään lyhyttä verbin perusmuotoa tai jotain vielä lyhyempää sekamuotoa. Olen tuohduksissani jopa kirjannut muutaman otoksen kevyen median kentiltä muistikirjaani.

Mä en pysty tehdä tätä. (Anne Kukkohovi, nelikymppinen muotimamma, ajankohtaislähetys 26.10 klo 18.30)

Ei pysty tehdä mitään maailman hyväksi, (Tositeeveenuori, BB, 26.10. klo 22)

Tarkoitus on kerää rahaa. (Radio Novan nelikymppinen aamujuontaja 2.11. klo 9.50)

Minusta tuossa lyhyen verbinmuodon käytössäkin ovat takana McDonald'sin kultaiset kaaret. Tuo lyhyemmän infinitiivimuodon käyttö on nimittäin selkeästi nouseva kielitrendi ja verrattoman yleistä amerikankielihenkisessä nuorisokulttuurissa pääkaupunkiseudulla - turha puhua englannista, sillä nuoret eivät äännä brittienglanniksi vaan amerikaksi. Lyhyt verbin perusmuoto lienee nimittäin suora muotokopio amerikanmailta, englannin kielestä, jossa samassa paikassa on lyhyt verbin perusmuoto.

Ihmetellä täytyy, miten stadin seudun nuoriso onnistuu nykyään siirtämään suomalaiset ajatuksensa paperille luettavaan muotoon. Toisaalta nyt eletään jo aikaa, jolloin kaikki sallitaan ja haetaan puhekielisestä paperitekstistäkin vain hyvät puolet, virheitä ei korjata. Tekstihän on elävää, koska niin puhutaan! Mitäs tuohon on sanomista kuin että jaa.


Parhain esimerkki luetun ymmärtämisen heikkoudesta lienee koko kansan tositeeveeohjelmassa esiintynyt tehtävänanto, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta ei mennyt perille nuorille. Tehtävänä oli keksi vääriä mutta uskottavissa olevia suomalaisia tapoja esitettäväksi vierasmaalaista tulijaa varten leikillisessä puijausmielessä. Nuoret olivat sitä mieltä, että piti keksiä uskottavia eli oikeita tapoja, väärä ei heidän mielestään voinut tarkoittaa, että valehdellaan ulkomaalaiselle. Moraali oli niin vieras työkalu, että se otettiin käyttöön kielen merkityksen yli. Vain yksi hoksasi, mitä väärä tarkoittaa, mutta hänet vaiennettiin, koska hän oli muutenkin kiusattu, älykäs lesbo tyttö. Tehtävänantajan piti siis avata tehtävää nuorille.

(Juliste Hubert Hilscher)

26.10.2010

Jos olisin kansanedustaja


Jos minä olisin kansanedustaja, ottaisin leskiltä pois leskeneläkkeet, sillä kunkin kuuluu elättää itsensä. Ei aasikaan ratsasta toisella aasilla, niin miten ihminen toisella ihmisellä?

Jos minä olisin kansanedustaja, säätäisin lapsilisän vain tarvitsevalle, en rikkaalle, jolla ennestään on. Ei pidä lapsen markan kasvaa korkoa koron päälle, vaan raha liikkukoon hyrrän lailla paikasta toiseen tai polttakoon reiän kassaholvin pohjukseen.

Jos minä olisin kansanedustaja, säätäisin lain, joka kieltää lapsia kohtaan suunnatun aatediktatuurin. Sanoisin, että antakaa lastenne kasvaa vapaasti vallitsevaan yhteiskuntaan, älkää pakottako heitä ajatuksienne kahleisiin, vaan antakaa heidän itse valita, kun aika on. Ei ole pahaksi ihmisen lapselle katsella kedon kukkia ja poimia niistä ne, jotka häntä miellyttävät, vaikka vanhempia miellyttäisivät toiset kukat.


Jos minä olisin kansanedustaja, säätäisin sellaisen naimakaaren, että pappien olisi lupa vihkiä ihminen valitsemansa kanssa, olkoon se miehellä sitten vaikka miehimys ja naisella Notre Damen kellotapuli. Sillä niin on ylhäältä annettu, että tärkeintä on lisätä rakkauden määrää maailmassa eikä suitsia rakkautta valjaista ohjastamalla. Kuka muuta sanoo, on itse perkeleestä.

Jos minä olisin kansanedustaja, muistuttaisin ihmisiä päiviemme alati hupenevasta määrästä ja lähestyvästä iltaruskosta ja kehottaisin varautumaan tulossa oleviin vitsauksiin. Lisäisin kuitenkin hoitajien määrää, etteivät vuodeosastojen tai Iltarusko-kotien asukit karkailisi hankeen yövaatteissaan tai kärsisi vaippaihottumasta maatessaan yhdellä sijalla päivän ajan ruoan valuttua rinnuksille kiiretuiskeessa, jossa yhtä potilasta kohden mättöaikaa on 3 min.

Vielä palauttaisin myös rahastajat busseihin, poliisit kuntiin, talonmiehet taloihinsa ja vahtimestarit kouluihin isähahmoiksi ja miehenmalleiksi. Lääkäreiltä ottaisin pois tietokoneet ja antaisin ne valelääkäreille, jotta hankkisivat puuttuvan paperin. Ei ole ihmiselle kunniaksi jättää töitä tekemättä ja keskittää niitä klustereille.


Aivan lopuksi palauttaisin Osalan kulmille sen pienen jäätelökioskin, josta sai pyöreän jäätelötikun kymmenellä pennillä. Se oli kuin kaksi kalaa ja viisi leipää, yhtä riittoisa. Ja ollakseni rehellinen kansanedustaja - palauttaisin markan takaisin. Näkisivät mummot ja papat, että heitä on petetty. Kun he ennen antoivat, mitä kukin kykeni ja voi, eli viisi markkaa hyvien ihmisten suorittamaan hyvään tarkoitukseen tulevaan ovikeräykseen, niin nyt he ovat tulleet antaneeksi 120 markkaa. Koronkiskurien pöytä on kaadettava!


(Venäjänkielinen juliste)

21.10.2010

Hei me kuollaan!


Ei pitäisi liikkua niin paljon ulkomaailmassa. Kannattaisi olla sisällä vaan ja keskittyä internetin elämään, kun sieltä voi valikoida itselleen sopivia miljöitä ja tapahtumia ja seurustella valitsemiensa ihmisten kanssa. Voi myös antaa itsestään juuri silloin kun itselle sopii ja juuri sitä, mitä suodattaa tahtoo. Voi keskustella juuri siitä asiasta, joka itseä kiinnostaa.

Ulkona törmää epäilyttäviin tyyppeihin ja ikäviin ihmisiin, joita ei voi deletoida tai ignoroida. Ei voi klikata itseään toisiin maisemiin, ei avata lattialuukkua ja pudottaa itseään pois paikasta, johon on kävellyt. Siinä olet, näyttöruudussa eikä missään ole toimivaa näppäimistöä eikä kätesi ylety piuhoihin. Ainoa toivo olisi sähkökatko, jolloin voisit paeta äkillisen pimeyden ja hämmennyksen turvin. Kauheaa ja kontrolloimatonta on ihmispolon elämä järjestäytyneen internetin ulkopuolella.

No, eilen eksyin marketiin ruokaostoksille ja yhytin entisen kollegan, toiseksi parhaan opettajaystäväni hedelmätiskiltä. Kuinka ollakaan, hän käänsi puheen yhteiseen kollegaamme, josta olen jo kertaalleen kertonutkin: viisikymppiseen hyvin yksinäiseen ja hiljaiseen, vähän erakkomaiseen naisopettajaan, joka nyt syksyllä putosi yhtäkkiä kirjaston tuolilta ja oli kuollut jo ennen kuin oli kolahtanut lattiaan. Oli tyhjennetty kirjasto, oli kutsuttu Medi Heli, vaan mikäs siinä auttoi, henki oli paennut eikä mikään vehje sitä takaisin voinut tuoda. - Onni oli, ettei kuollut yksin, sanoimme yhteen ääneen, kuin kuorossa, me kaksi yksinäistä elossaolevaa naisopettajaa. - Kuka hänet olisi löytänyt kotoaan ja kuinka monen viikon päästä? Hiljenimme hetkeksi ja silmäilimme toisiamme.

Ei tämä yksi kuollut kollega vielä mitään, vaikka olisi tämäkin minulle riittänyt. Tahdoin sulkea näyttämön, mutta en voinut niin vain poistua. Olin juuttunut yksinäisen puhetta pulppuavan naisen kanssa hedelmäosaston neonvaloihin. Seurasi vielä kaksi vainajaa, kaksi pahaa äkkikuolemaa, kuten hän raamatullisia sitaatteja rakastavana opettajana lausahtihe. Naapurikaupungin opettaja, viisikymppinen nainen, oli kuollut keuhkoveritulppaan, ja toinen oli pudonnut keinutuolista maahan, kotonaan, syytä ei tiedetä. Kaikki nyt tässä bloggauksessa esiintyneet vainajat olivat siis perusterveitä, hoikkia, kunnostaan huolta pitäneitä naisia. Kaikkia oli kohdannut paha äkkikuolema.

Illalla sitten kotona olin vähän allapäin. Tunsin keuhkossani selvän kipupisteen ja sydämessäni kirvelyä. Kuulostelin itseäni. Mietin, että minun isoisänikin oli kohdannut pahan äkkikuoleman, oli nukahtanut kyllä isän mukaan ikiuneen herttaisesti kotisohvalleen, toinen käsi suojelevasti päänsä ympärillä. Isänikin koki pahan äkkikuoleman. Hän putosi maahan vanhainkodissa huoneensa lattialla kädessään minulta juuri tullut kirje, jossa ilmoitin, että hänestä tulee kohta isoisä. Muistan kyllä, että olin kirjoittanut kirjeeseen: ota tuoli ja istu. Keuhkoveritulppa.

Nyt mietin, että mikäs sen armollisempaa. Lähteä täältä seisovin jaloin, katketa ennen kuin kolahtaa lattiaan. Sitä vaan mietin, kuoleeko henki samalla, vai tajuaako ihminen, mitä tapahtuu. Jossain huuhaajutuissa on kertomuksia, joissa sielu siirtyy kattoon katselemaan, mitä ruumiille tapahtuu.

Silti, armollisesta lopusta huolimatta, voisin pyytää raamatullisin sanoin yläilmaisilta: Varjele meitä kaikkia pahalta äkkikuolemalta! Tuohon ei kai ole enää kohtuullista lisätä, että anna juuri minun elää ikuisesti, eikä tietenkään sitä, että anna minun kuolla hitaasti ja lähtöni ymmmärtäen.

Ja muuten, ehdotus edellisen keskustelun eräältä kommentoijalta: - -" ehdotanpa nyt ihanalle blogineitsyt Iinekselle, että seuraavassa ketjussa kaikki kommentit pitää perustella Raamatun lausein.
" Lisäys: saa perustella myös Koraanin tai muun uskonnon kirjan lausein.

(Juliste Mieczyslaw Górowski)

18.10.2010

Mikä meitä nyt tanssittaa?

On peräti hassua, että kirkosta erotaan nyt niin kovasti Päivi Räsäsen mielipiteen vuoksi. Miksi Päivi Räsänen ei saisi ajatella, niin kuin ajattelee, miksi Päivi Räsänen meitä nyt niin kovasti tanssittaa, että tahdotaan jo pää vadille?

Lukeneella ihmisellä, lääkärillä ja kansanedustajaksi valitulla puhekoneella nyt luulisi argumenttien olevan hallussa. Olivat ne sitten mistä tahansa poimittuja, niin kyllä ne ovat retorisesti kohdallaan.
Miksi juuri Päivi Räsäsen mielipide olisikaan kynnyskysymys meidän kirkkoon kuulumisellemme? Emmekö anna itsestämme peräti oudon ja löyhäpäisen kuvan, jos muutamme käyttäytymistämme Päivi Räsäsen mielipiteen vuoksi? Eikö olisi monin verroin älykkäämpää erota kirkosta oman mielipiteen kuin Päivi Räsäsen mielipiteen vuoksi? Päivi Räsänenhän ei ole kirkko, ja kirkko ei ole Päivi Räsänen.

Tämä pohdiskelu ei tarkoita sitä, etteikö kirkosta saisi tai voisi erota. Voi toki, itsekin olen harkinnut erota, mutten tiedä, mihin ruumiini sitten haudattaisiin, jos en kuulu kirkkoon. En tahdo tuottaa jälkeenjääville vaivaa miettiä tulevia kaivupaikkoja tai en tahdo rasittaa heitä tuhkani loppusijoituspaikan mietinnällä, vielä vähemmin velvoittaa heitä pitämään loppumateriaani takkansa reunalla.
Toisekseen minussa elää edelleen lievä toivo, josko kuitenkin olisi jotain muuta parempaa, joku Oikeudenmukaisuus tässä kaaoksessa, jossa mikään ei päde, missään ei ole logiikkaa, kaikki menee päin persettä, etenkin globaalilla tasolla. Paikallistasolla voi toki sulkea silmänsä ja olla kuin ei olisikaan. Läheltä kun ei näe etäälle, lähellä kaikki on hyvin, kun oman reviirinsä voi vuorata silkillä ja sametilla ja varustaa kivoilla elektronisilla vehkeillä, jotka elävät ja välkkyvät niin ettei tarvitse ulos mennä. Ihmiset ovat menneet niihin, ja voimme kontrolloida näin koko maailmaa.

Totuushan on, ettei jumalasta ja enkeleistä ole minulle oikein koskaan apua ollut, itse on ollut pakko pärjätä, mennä eteenpäin vaikka itkien ja hammasta purren, kun mitään siipien suhinaa ei mistään päin ole koskaan kuulunut eikä kummoisiakaan rukousvastauksia ole tullut. Se maatiaiskissa kyllä kerran tuli, kun pyysin yläilmaisilta kameralleni jotain kivaa kuvauskohdetta, kettua tai muuta villiä eläintä, harvinaista lintua tai edes hyvään valoon lehahtavaa tiaista. Kuvasin sitten sen lihavan kissan.


Toisaalta minussa elää halu ja tarve pyhän kokemiseen, ja se on ajatuksissani kulminoitunut kirkkosaliin, jossa kanttori harjoittelee urkuparvella Bachia, ja minä istun alhaalla kovalla penkillä katselemassa lasimaalauksen läpi taivaalle - jokin puunoksa voi olla siinä välissä. Sellaisen korkean lasimaalausikkunan näin kerran pietarilaisessa kirkossa, jonka edessä seisoi siististi pukeutunut kerjäläisnainen, jota kaikki hämmästyivät niin etteivät antaneet mitään, eivät huomanneet antaa, vaikka osa oli varmaan hyviä ja osa jopa taivaaseen menijöitä, uskovia ihmisiä. Minäkin vain hämmästelin, ja mietin, että naisparka luulee saavansa parhaat almut kirkkojen kupeilta. Menisi mieluummin kapakan ovelle niin johan tulisi molempiin käsiin kolikkoa ja seteliä.


Mutta että Päivi Räsänen saa moisen kunnian, että oikein omaa elämää muutetaan Päivi Räsäsen mielipiteen vuoksi. Eikös kirkko ota homotkin suojiinsa, samaten Päivi Räsäsen ja sinut, minut, kaikki janoiset ja ravitut, joten miksi kummassa vouhotus? Miksi ei kirkosta erota kunniakkaasti oman mielipiteen vuoksi? Sen minä ymmärtäisin. Kunhan saan tietää ihmisruumiin loppusijoitusasiat, mietin ehkä itsekin asiaa uudelleen.

Jotenkin en kuitenkaan pidä eroamisasiaa tärkeänä. Mieluummin voisin erota joskus valtiosta, kun kansanedustajat töppäävät ja korottavat omia palkkojaan ja laativat paskalakejaan. Tämä toivo jonkin Oikeudenmukaisuuden olemassaolosta - se alkaa kyllä vedellä viimeisiään - ja halu kokea jotakin pyhää, hiljentyä ja kunnioittaa elämää ehkä pitää minut kuitenkin kirkossa. Jos eroaisi, mitä tilalle? Vähän runoa ja viiniä, Bachia ja rockia. Elääkö ihminen vain leivästä? Ja mikä se sielukin on? Mutta yksi on varmaa. Päivi Räsänen ei ole sen sortin vaikuttaja, että hän minut tanssittaisi ulos kirkon ovista.


(Valokuvassa Oscar Wilde Salomena)

12.10.2010

Nasima tanssii

Minusta on hauskaa, että Nasima tanssii maailman kolmanneksi tasa-arvoisimmassa maassa.

Se vain on ikävää, että hänen maanmiehensä eivät antaisi Nasiman tanssia. He häpeävät naisen astumista pois huntujen takaa. Ja mitä sieltä huntujen takaa paljastuukaan, hyvänen aika, reittä ja revaa, kaunista kohoilevaa povea ja viettelevää silmänluontia.

En jaksa nyt tänään suvaita erilaista kulttuuria ollakseni avaramielinen ja lojaali, valistunut ihminen. Mitä oikeaa on silitellä niiden afgaanien päätä, jotka keskellä uutta läntistä kotimaataan ja valtavaa tiedonvirtaa edelleen tahtovat painaa naisensa maanrakoon, lähes eläimen tasolle. Hävetkää afgaanimiehet, jos ette millään pysty suvaitsemaan ihmistä naisessa! Minä puolestani häpeän teitä ja niitä maanmiehiäni, jotka suvaitsevuudessaan sulkevat silmänsä teidän suvaitsemattomuudeltanne ja ahtaudeltanne. Ei ihmisen riistoa voi eikä pidä minkään kulttuurin tai uskonnon varjolla perustella eikä sallia. Silloin se uskonto on väärä ja sille ei pidä rakentaa tornia. Tai silloin se vanha tapa on väärä ja joutaa mennä. Nasimahan nauttii tanssista!

Sitäkin mietin tänään, mitä se tarkoittaa, että Suomi on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa. Mihin tuo asia tulee suhteuttaa? Ja eikö se mennyt niin, että Suomi ottikin takapakkia tässä tilastokisassa putoamalla kakkostilalta kolmanneksi, Norjan jälkeen? Niin tai näin, pronssi on aina kunniakas.

Ja vielä sitäkin mietin, miten ihmiset lukevat uutisia. Luetaanko tämäkin uutinen niin, että ykköstilalla olevassa maassa tasa-arvo on sataprosenttisessa, kakkostilalla 99,75-prosenttisessa ja kolmostilalla olevassa maassa 99,50-prosenttisessa kunnossa?

Oikeastihan uutinen voi tarkoittaa, että ykköstilalla olevassa maassa tasa-arvo on 35-prosenttisessa, kakkostilalla olevassa 30-prosenttisessa ja kolmostilalla olevassa maassa 28-prosenttisessa kunnossa.

Vai mitä? Olisiko asiallista sanoa jotakin siitä tasa-arvon määrästä?

(Maalaus Anka van Dorp)

8.10.2010

Hiljaisuuden päivänä 8.10.

Tänään on hiljaisuuden päivä.

Minua sanottiin lapsena hiljaiseksi, ja tämä oli moite. Olisi tullut olla reippaan puhelias, mikä oli hyve.

Siskon mies oli sanonut, että suomalaiset ovat kauheita, kun ovat hiljaa, eivät puhu mitään minuuttikausiin. Itse se kyräilee mykkänä, jos kukaan ei puhu sen kanssa saksaa.

Hiljaisella on jotain salaamista. Hiljaisesta ei oikein tiedä, se on kuitenkin huonompi kuin muut, arka ja tyhmä. Se voi myös hautoa jotain; omituinen se ainakin on.

Kun kaikki äänet eliminoidaan, ihminen kuulee verensä virtauksen. Se on kauheaa kohinaa. Voi kuulla myös korviensa soivan, voi kuulla sydämensä lyövän, voi kuulla niveltensä narinan, voi tulla paniikki siitä elämästä, joka itsessä jumputtaa. Voi myös alkaa pelätä, että kohina loppuu yhtäkkiä, jumputus taukoaa, ja hiljaisuus tappaa siltä seisomalta, tai istumalta - missä ihminen nyt onkin. Niin se oli pudonnut minun kolleganikin tänä syksynä, kirjaston lukusalin tuolilta. Siitä vaan lattialle ja kaikki seis, ikuinen hiljaisuus. Oli kuollut jo ennen kuin kolahti maahan.

Hiljaisuus tulee täyttää äänillä, ja ellei muuta ole, on musiikki, jolla hiljainen huone täytetään. Silloin ei ole enää myöskään yksin. Ääni kertoo, että jossain on joku, sitä eletään järjestyneessä kosmoksessa, josta tiedetään jo kaikki. Ihminen on oppinut ja kehittynyt kukkaan. Kaikki on valmista, ihminen on herra.

Ääniä on tullut jopa niin, että tarvitaan laitteita niiden vahventamiseen tai hiljentämiseen. On kuulokkeita ja on kuulosuojaimia. Kuulokkeet eristävät muilta ääniltä paitsi yhdeltä, jonka volyymia sitten taas halutaan vahvistaa. Kuulokkeet suojaavatkin esimerkiksi oppilasta tylsältä opetukselta ja antavat hänelle yksityisyyden musiikin maailmassa, jossa voi unelmoida, turvallisesti muiden elävien keskellä, yksin yhdessä. Jos menet raottamaan kuuloketta, sinua katsoo koomasta herännyt.

Sitä minä en vain vieläkään ymmärrä, miksi puhelias ja jopa meluisa lapsi on parempi kuin hiljainen lapsi. Miksi ektroverttius on plusmerkkinen, mutta introverttius negatiivinen ominaisuus - ominaisuus, jonka kasvattajat kaikkialla koettavat kitkeä lapsesta pois?

(Kuvassa puolalainen juliste)

(Aihe saatu blogin sivupalkin kautta.)