12.5.2013

Vieraskynä: Aamukaffella

Tänään minä heräsin aurinkoiseen aamuun. Oli kiva ajatella, että oljentelen ja keitän minulle ylentärkeän ekan kaffekupposen. Mielellään pootoorilla, ja minähän sen päätän.

Vaan tiedättekö: muutama aika sitten heräsin pelon vallassa joka aamu. Vatsaa kouristi, kipuun asti, ja itketti, mutta kun ei itkua tullut, kun tajusin, että olen minä, olen hereillä, ja taas pitää selviytyä. - Mies, tuo kurja, toi kyllä kahvin sänkyyn - ja minä vain odotin että saisin nukahtaa uudestaan. Nukuin niin paljon noina aikoina, että nyt nautin erikseen heräämisistä, silloin kun  ei ole paha olo. Usein on kyllä vieläkin.

Mies oli kurja. - Aluksi ihana, ja hurmasi paitsi minut, myös kaikki. Niinhän ne kaikki ihanat alussa.

Suhde oli lyhyt; lopetin sen parin vuoden jälkeen. En listaa kurjuuksia tähän. Sanon vain, että itkin niin paljon, että hakeuduin aika pian lääkärille - mikä olikin hyvä asia. Minulle tarjottiin terapiaa, mihin ilman muuta suostuin. Silloin tajusin vain, että jotain on pahasti pielessä. Sittenkin kun selvisi, että miehellä on diagnosoituun narsistiseen persoonallisuushäiriöön viittaavaa käyttäytymistä, ja suhteen päättymisen jälkeen, olin kiitollinen terapian mahdollisuudesta.

Kaipaatte varmaan yksityiskohtia, ja voin johonkin asti kertoa. - Sanottakoon että hänen kohtuuttomuutensa ja oikkunsa tekivät suhteen mahdottomaksi.

Vaadin rehellisyyttä ja rehtiyttä, siten, ettei minun tarvitse teeskennellä. Suhde ei kaatunut siihen, ettei hän eronnut "siivoojaksi" esitellyksi vaimostaan - vaan koko siihen häiriintyneisyyden  aiheuttamaan mahdottomuuteen. Vaikka olenkin niin vanhanaikainen, että pelkkä "vaimo" olisi riittänyt jo.

Minä oireilin ja sairastuin jo suhteen alkumetreillä. Itkin paljon, enkä käsittänyt mistä me milloinkin tapeltiin - siis minä inhoan riitoja! Tykkään väittelyistä - kai sen nyt täälläkin huomaa - mutta mies kinasi, siis riidellen, kaikesta. Lääkärin suosituksesta hain ja pääsin terapiaan. Jota jatkoin - varsinkin kun huomasin miten sairas tilanne oli. En korjatakseni suhdetta, vaan pitääkseni itseni kuosissa.

Olen hyvä ja hauska nainen, eikä kenenkään viattoman miehen tarvitse kanssani kärsiä vanhoista kamaluuksista, jos se minusta on kiinni. Jos pieni mainoslause sallitaan. Ja huumori! Nykyinen hra Char-kokelas meinaan hermostuisi muista kuin flirttiviesteistä, että älkäätten nyt miehet liikaa riehaantuko! 

Lopetin suhteen, mies pysyi naimisissa, ja jatkoi ja jatkaa ahdisteluani. - Luojan kiitos siitä avioliitosta, vaimo varmaan pärjää, kun haluaa jatkaa, mutta mies siis nyt kuudetta vuotta, lähestymiskiellon langettamisen jälkeen, jatkaa minun kärttämistäni.

Oikeudenkäynnistä ei ole puhuttavaa. Se oli alkutyöltään repivää, ja loput voitte lukea lakikirjasta. Sain ja hain Suomen oloissa enimmäismuotoisen lähestymiskiellon, itse kehittämäni  ennakkopäätöksin, maksimimääräksi.

Eikä siis lakijutun syy ollut se että minulla oli ja on paha mieli. - Oikeusjärjestelmä toimii sääntöjen mukaan. Mies rikkoi lakia. Oli väkivaltainen. Rikkoi minua, ja rajojani.

Elämäni pohjalukema oli se, kun kyyristelin yhtenä toukokuisena päivänä kylppärissä, ainoassa ikkunattomassa huoneessa asunnossani, miehen, jonka siis piti olla unelma, piirittäessä asuntoani, ovikelloa piritellen, lappuja pudotellen. - Olen mielestäni vahva ja reipas, vaikkei yhtään siltä tuntunut, ja soitinkin sitten kaupungin oikeusapuun heti aamulla.

Nöyryytystä en unohda, tukea ja apua sain, ja kahvi maistuu nykyään niin hyvältä. Vaikka monesti vieläkin kourii aamuisin herätessä vatsaa, ja vaikka häirintä jatkuu, nyt pärjään paremmin. Boteron aamukuva jaksaa nousemaan. Postikorttikuva, ammoisesta taidenäyttelystä ostettu, asunnosta toiseen muuttanut, ja tuonkin suhteen nähnyt, jo haalistunut, on siskonpojalta saadulla tuliaismagneetilla tiukasti kiinni jääkaapin ovessa. Se odottaa joka aamu.

Ehkä tänään on rauhallista!


Tekstin kirjoittaja on Char

(Maalaus Fernardo Botero)

140 kommenttia:

  1. Voi meitä naisia, Char.

    Tuleeko se uhriksi alistuminen jostakin historian alkuaikojen hämäristä, ensimmäisistä nuijaniskuista ja luoliinraahaamisista ja jäämisestä nuotion viereen tulta pitämään? Onko se istutettu geeniperimäämme, se kaikki paikallaanolo, kykkiminen ja kypsentäminen, nuijan ja nuotion välissä, tenavalauma sinettinä sitomiselle?

    Tässä kokemassasi - meinasin sanoa tarinassa, mutta totena tämän otan, on kaksi uhria, joista toinen jää taustalle kummittelemaan. Sinä, Char ja vaimo, jolle mies näyttää alamaisen paikan: "siivooja". Toinen teistä nousee tuhkasta Feenix-linnuksi, toisen osaa voi vain pohtia. Minua kiinnostaa kummankin siivu yhtä paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, Iines! :)

      Ja heti alkuun: kiitos kun sain kirjoittaa! :)

      Tarinalta tuo minustakin nykyään tuntuu, vaikka täyttä totta olikin, ja on. Oikeudenkäyntiin valmistautuminen oli niin repivää, että minun oli pakko etäännyttää itseni tilanteesta, ja suhtautua kliinisesti. Muuten en olisi jaksanut.

      Riiauksen alkuvaiheessa mies esiintyi vapaana, koska tiesi - kuten myöhemmin myönsi - ettei olisi päässyt kanssani mihinkään jos olisi puhunut totta. Varattujen kanssa en pidä peliä. Eikä tämä ole mikään yleinen moraalinen kannanotto, puhun vain omasta arvomaailmastani. Hän siis antoi kotinumeronsa, ja sanoi että jos nainen vastaa, ei pidä häkeltyä; se on vain siivooja, jolle voin jättää soittopyynnön.

      En ollut ikinä ymmärtänyt uhrinaisia, ennenkuin olin itse sellainen. Väkivaltaisen parisuhteen dynamiikka on merkillinen - vaikka minun todellinen kauhuni alkoi täydellä teolla vasta sen jälkeen kun päätin suhteen. Sehän ei miehelle sopinut, ja elin todellisessa piiritystilanteessa, joka onneksi sekin tuntuu nyt pahalta unelta. Kurjimpina aikoina en uskaltautunut ulos, muuta kuin taksilla lääkäriin ja kauppaan. Vaihdatin lukot, ja hankin numeronäyttöpuhelimen.

      Onni onnettomuudessa oli se, että tajusin heti suhteen alussa hakeutua lääkäriin ja pääsin psykoterapiaan. Vuosien hoitosuhteet takasivat minulle loistavat asiantuntijalausunnot, kun lähestymiskieltoa oli lopulta haettava. - Terapeuttini meni lausunnossaan niin pitkälle, että diagnosoi miehen: miehen luonteessa on havaittavissa narsistisen persoonallisuushäiriön piirteitä; hän on sairaalloisen omistushaluinen ja mustasukkainen, sekä asettaa ystävänne Charin hallitsemattomista raivonpuuskistaan pakkovastuuseen. Kovaa tekstiä, ja kunnianloukkaussyyte olisi voinut rapsahtaa, mutta hän kuulemma otti riskin mielellään, auttaakseen minua.

      Hain muuten lähestymiskieltoa itse, juristini toimi avustajana. Hän ehdotti sitä, ja jälkeenpäin katsottuna se oli loistava ratkaisu. Oikeusavun hankkimiseen liittyy muuten toinenkin virstanpylväs: kun soitin varatakseni ensimmäistä mahdollista aikaa, se löytyi miesjuristille. Ensin hätkähdin; olin jotenkin automaattisesti ajatellut että puhuisin naisen kanssa. Siinä oli sitten ruhtinaalliset kymmenen sekuntia aikaa päättää, että heitänkö nyt ikkunasta yhden kantavan periaatteeni: ihmiset ovat ensisijaisesti lajitovereitani, toissijaisesti sukupuolensa edustajia. Pidin periaatteeni, otin miehen, ja se oli loistava valinta! Puhuminen oli helppoa, ja hän kyllä tarjosi minulle naiskollegaa, käsiteltyjen aiheiden arkaluontoisuuden takia, mutta en tosiaankaan halunnut vaihtaa. Päättelin, että aikuisena ihmisenä ja siinä ammatissa hän on varmaan kuullut kaiken mitä kerron, ja pahempaakin.

      Hän piti minulle pitkän ja uskaltaisin sanoa jopa hellän lohduttavan kannustuspuheen, ennenkuin laittoi minut hommiin. Olisin kaivannut rinssiä pelastamaan (ihastuin häneen vähän), mutta pölyn laskeuduttua olin todella tyytyväinen. Pelastin itse itseni, monen ihmisen hyvällä avulla tietenkin, mutta se avuton uhri-kuvio loppui siihen.

      Vieläkään en muuten avaa ovea ellen ole varma tulijasta.

      Poista
    2. Tuo, että "siivoojalle" voi jättää soittopyynnän, on hyytävää. Toisin sanoen miehen vaimo on niin uhriutunut, ettei hän pysty enää toimimaan, häntä ei enää ole olemassa erillisenä olentona itselleen, mies voi tehdä hänelle mitä vain. En jaksa edes sääliä häntä, vaan olen vihainen.

      Miten ihminen voi päästää itsensä tuohon jamaan? Miten joku voi olla niin sokea, että roikkuu miehessä, joka kohtelee häntä halveksivasti!!! Kolme huutomerkkiä lisää!!!

      Minun tekisi mieli ravistella jokaista narsistimiehessä roikkuvaa naista niin että tuntuu. Miten kummassa joku voi olla niin lepsu? Miten joku voi antaa lyödä itseään henkisesti ja fyysisesti kerta toisensa jälkeen? Mistä se tulee se tarkertuminen ja uhriksi asettuminen?

      Kuten huomaat Char, tämä asetelma saa minut kiihtymään, sillä niin mahdottomalta minusta tuntuu ajatus, että nainen ei näe ihmisarvoaan vaan antaa kävellä itsensä yli inahtamatta, näkemättä miehen pahuutta tai välittämättä siitä. Kunhan vaan on Mies, sekö riittää?

      Minä olisin tehnyt samoin kun sinä, Char, riistäynyt irti miehestä, joka kohtelee minua huonosti ja vaimoaan puhelinvastaajanaaan, ja ylipäänsä valehtelee statuksensa. Eihän tällainen mies voi rakastaa minuakaan, olisin päätellyt.
      Luultavasti minua ei edes pääsisi kohtelemaan huonosti kuin yhden kerran, seuraavaa ei tulisi. Ja mitä luultavimmin minua ei pääse kohtelemaan edes yhtä kertaa huonosti, sillä katson aina ensin ihmisen sisälle enkä ole koskaan luottanut hymyyn enkä viehättävyyteen, naisessakaan. Minua onkin helpompi jymäyttää lievällä töykeydellä kuin imartelulla.

      Narsistinen ihminen on oikeasti paha, ja häntä ei saa sääliä, sillä se ei muuta häntä, kuten jotkut luulevat. Ihminenhän ei ole syntyessään hyvä, vaan tyhjä taulu, jolla on tietty geneettinen perimä - luonnehäiriöt ja mielensairaudet eivät kuitenkaan periydy, kuten tänään luin uusimman tutkimustuloksen - ne tulevat elämän kolhuista vauvasta alkaen. Luonnehäiriöiden tyyppillinen syntyalusta on varhaisvauvuus.

      Narsisti-sosiopaatti ei pysty rakastamaan, hän on tyhjä sisältä, ja hänellä ei ole omaatuntoa eikä siis empatiakykyä. Hänellä on naamiona terve mieli, mielisairas hän ei ole. Siksipä hän voi harhauttaa vaikkapa tuomareita oikeudessa, saati sinun äitiäsi, Char. Monesta lähteestä olen lukenut, että narsistin voi diagnosoida parhaiten uhrien kertomuksista eikä koskaan vain suoraan hänestä itsestään.

      Poista
    3. Iines, en tietenkään ollut miehen ensimmäinen uhri.

      Vaimon motiiveista en tietenkään voi tietää: oma roolini pettäjänä hävettää. Olisin voinut lopettaa suhteen heti kun kuulin vaimosta. Ja sanoa, että mies ottaa sitten yhteyttä, kun ero on selvä, jos kerran eroamassa on. - Jälkiviisaus on kivaa.

      En koskaan tavannut vaimoa, enkä tiedä, mikä heitä piti yhdessä. Paitsi raha. Tämä tuli Kurjakkeen puheista usein ilmi.

      Kuvittelisin, että vaimon silmissä olin yksi pitkässä jonossa: heitukka, jota käytetään, ja viskataan sitten pois. - Kiusaamisen jälkeen. Jota nyt sitten sinnikkäästi jatketaan. Olen ainoa, joka on tosissaan pistänyt hanttiin, ja sekös harmittaa.

      Yksi edeltäjäni joutui todella kurjaan paikkaan: hänen uransa ja väitöskirjansa paikallisessa (unkarilaisessa) yliopistossa vaarantui pahan kerran, kun hän yritti lopettaa suhteen. Mies sai väliaikaisen professuurin laitoksessa, muutti maahan, ja aloitti järjestelmällisen lokaamiskampanjan.

      Tästä kuulin vasta myöhemmin, ja minua varovaisesti varoitti myös Kurjakkeen kollega, po. yliopiston rehtori.

      Olisi pitänyt kuunnella.

      Luin muuten aikoinani kiinnostavaa narsistipalstaa, yritän etsiä sen. - Ja varmaan tästä omasta kokemuksesta johtuen olen niin yliherkkä "narsisti"-sanan käytölle. Se on kuin tämän kauden "depressio": kaikenmoinen kurja käytös voidaan leimata narsismin piikkiin. Vaikka se oikeasti tarkoittaa vakavaa psyykkistä sairautta.

      Enkä nyt suinkaan puhu sinusta ja sanankäytöstäsi, Iines!

      Poista
    4. Narsismi sanana on tosiaan väärinkäytetty. Ja väärinymmärretty, sillä puhutaan myös terveestä narsimista jopa ihailevaan sävyyn.

      Lääketieteen eri haarojen asiantuntijat korostavat, että tervettä narsismia ei ole, narsismi on aina tuhoa aiheuttava häiriö persoonallisuuden kehityksessä, mutta psyykkinen sairaus se ei ole, kuten vaikka kaksisuuntainen mielialahäiriö tai skitsofrenia.

      Narsistisen henkilön mieli on terve ja toimii kristallinkirkkaasti. Persoonallisuus sen sijaan on kaksi - kolmivuotiaan uhmaikäisen kehitystasolla. Kolmivuotias raivoaa ja uhmaa, ei tunne empatiaa vaan lyö tovereitaan halutessaan näiden lelun - juuri näin tekee narsistikin. Se vaan, että lapsella tuo käytös on tietenkin vielä tervettä.

      Narsistinen henkilö voi olla hyvinkin korkeassa asemassa ja virassa, ja juuri tämä todistaa sen, ettei persoonallisuushäiriö ole mielen sairaus, ei sairaus ollenkaan. Saan vaikutelman, että sinunkin narsistisi oli tällainen henkilö ja ymmärrän entistä paremmin esimerkiksi äitisi reaktion sekä sen, että sinäkin älykkäänä naisena lankesit hänen hurmaansa.

      Poista
  2. Ei noin voi elää, eikä saa elää, Char!
    Eikö tosiaan Suomen Oikeusvaltiolta saa muuta apua kuin päänpyöritystä? tai silitystä.
    Tiedän, että lainmukaisesti täällä on elettävä.
    Tiedän.
    Koska muuten seuraa khaos.
    Mutta ellei tuo äijä hiljene, anna hänen nimensä julkiseksi, pannaan hänet erään moottoripyöräkerhon postituslistalle. - Takaan, että takuulla alkaa etsiä vaihtoehtoisempaa tapaa olemassaololleen. t. - mikis

    VastaaPoista
  3. Tämmöiset naisenraiskaajat (-uhkaajat) ovat paarialuokkaa joka järjestyneessä organisaatiossa. Kuten vankiloissakin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kannustuksesta, Mikis! :)

    Äijään ei tehoa mikään, paitsi ehkä se motoristikerho, mutta jos nyt kattellaan vielä.

    Lähestymiskielto hiljensi hänet vähäksi aikaa, mutta hänen häiriköintinsä menee sykleissä, sen olen vuosien varrella huomannut. Minulla on pian synttärit, ja kun vuosi sitten sain häneltä pitkän onnittelu- ja kosintakirjeen, uhkauksilla ja solvauksilla ladatun, tietty, ahdistuin niin että sairastuin. - Siis itse oletan sairauksien olevan pitkälti psykosomaattisia (en tarkoita keksittyjä tai hysteerisiä, vaan stressin laukaisemia). Olen nyt kuukausitolkulla potenut jotain eksoottista verisuonitulehdusepäilyä, ja ravaan labroissa ja sairaalassa. Se ei onneksi ole tarttuvaa, mutta väsyttävää kyllä.

    Suomen Oikeusvaltiolta ei saa kuin lähestymiskiellon, ja sitäkin pitää valvoa itse. Maksimimitta on yksi vuosi, sitten sitä pitäisi hakea uudestaan. - Kaikille käräjöinnillä uhitteleville sanoisin, että se on niin rankka prosessi, ettei siihen kepein mielin ryhdytä. Minäkin odotin kaksi vuotta ensimmäisen juristin kanssa käydyn keskustelun jälkeen ennenkuin ryhdyin toimeen.

    Ennenkuin tajusin vaihtaa lukot (sen tein, tyhmää kyllä, vasta silloin kun haaste toimitettiin), jouduin välillä kaupungilla sellaisen kauhun valtaan, että oli pakko palata kotiin ja kurkkia vaatehuoneeseen ja suihkuverhon taakse. - Miehellä oli ollut avain lainassa, ja pelkäsin, että hän olisi voinut ottaa kopion ja väijyisi odottamassa....

    Häiriintynyttä, tiedän. Hävettää kertoakin.

    Ja oli se erikoinen vuosi, pakata lähestymiskielto joka aamu käsilaukkuun, ja pitää kännykkää taskussa, valmiina soittamaan poliisille.

    Esimieheni suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Hänen ex-vaimonsa oli ollut väkivaltainen, ja vaikka oli kurjaa joutua kertomaan asiasta hänelle, se oli sen lähestymiskiellon mitan takia pakko, ja lopulta vertailtiin traumoja, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

    Muutenkin sekä suhde että oikeudenkäynti oli nöyryytystä toisensa perään, jossain vaiheessa sitä kovettui silleen sopivasti, niin että pystyy puhumaan suoraan.

    On tärkeää muistaa, että narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä on sosiopaatti, häntä eivät säännöt koske. Hyviä ovat manipuloimaan myös, ja vaikka uhrin häpeän tunne on ymmärrettävä, se on tarpeeton. Kun se ei siis mitään auta.

    Perheenikään ei tiennyt missä helvetissä elin, vedin roolia. Vasta oikeudenkäynnin jälkeen avauduin; silloin annoin kaikki dokumentit luettaviksi, ja keskusteltiin sitten.

    Olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta hiljaisuudessa tuollainen pahuus elää. - Tiedän, että tätä blogia lukee moni, joka ei kirjoita. Ehkä joku, joka kärsii parhaillaan. Apua siis saa, jos uskaltaa hakea.

    Ja kannustusta ystäviltä, jos uskaltaa kertoa.

    Kuten sinulta, ihana Mikis! :)

    VastaaPoista
  5. Muuten, äitienpäivän kunniaksi voin kertoa, että suhteen alkuvaiheessa yritettiin vauvaa, semmoisella saa tulla jos on tullakseen-meiningillä. Mies itse arveli olevansa hedelmätön, ja olin pettynyt, kun ei tärpännyt. Yrityksen puutteesta ei voitu meitä syyttää.

    Kun miehen ja suhteen todellinen luonne paljastui, ristin itseni kyynärpäitä myöten: viaton vauvahan tästä nyt vielä puuttuisi! Tosin nyt jo alakoulu-ikäinen, mutta silti! Siinä olisi saanut miettiä lähestymiskiellot sun muut kokonaan uusiksi, ja olisin ollut julkisesti hirviöäiti, jos olisin yrittänyt estää isää tapaamasta lastaan. Viis siitä, miten sairas hän oli - ja miten helkkarissa olisin voinut paikkoa yksin tai edes lapsiterapeutin tuella isän aiheuttamia traumoja?!

    Sillä uskokaa pois, pelinappulaksi se napero olisi joutunut.

    Mies sai jopa äitini puolelleen, eromme jälkeen: hän kirjoitti pitkän liiperryskirjeen äidilleni ja pyysi kättäni, ja lupasi (taas kerran) erota, jos suostun, ja vaikka äitini tiesi aika paljon tilanteestamme, ja varsinkin sen, että olin sairastunut vuosien niivityksen jälkeen depressioon, hän meni vipuun. - "Etkö voi miettiä vielä, Char? Mistään et löydä miestä, joka rakastaisi sinua yhtä paljon."

    Mihin totesin lakonisesti, että sitä minäkin toivon.

    Äitini on ihana, ja mies oli taitava, eli ei siinä mitään. Mutta taitavia nuo ovat.

    Ja re vauvat: kannattaa todella varoa, mitä toivoo. Plus että välillä toteutumaton toive onkin siunaus.

    VastaaPoista
  6. No, jopas jotakin. (huokaus) Olen aivan varma että joku Sinua vielä oikeasti rakastaa, Char. Koska olet rakastettava. - Ehkä siihen kuluu vielä aikaa, toivottavasti ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis, olisi varmaan pitänyt laittaa tuo kaikki lainausmerkkeihin, mutta kun se oli oikeaa puhetta.

      Siis sosiopaattimies sai äitini pään pyörälle puheillaan; eihän se tietenkään oikeasti rakastanut. En usko, että tuolla tavalla häiriintynyt ihminen voi rakastaa ketään, ei itseäänkään, ja tokaisuni oli väsyneen naisen ivallinen veto. - Siis että jos rakkaus tarkoittaa silmitöntä raivoa, eristämistä kotiin valvovan silmäparin alle, kohtuutonta mustasukkaisuutta ja kaikkea sitä kamaluutta, minkä keskellä olin elänyt, en totta vieköön halua sitä lajia enää, ja herra paratkoon että sitä tulisi vielä enemmän.

      Siinä olet tarkkanäköisenä miehenä oikeassa, että minulla on suojaus päällä; ei ole helppoa luottaa itseensä noin massiivisen virhearvioinnin jälkeen.

      Miehiä en sinänsä epäile mistään, itseäni vain.

      Poista
    2. Hyvin tyypillistä onkin, että narsistimies pystyy puhumaan uhrin lähisuvun pyörryksiin. Uhria aletaan syyllistää siitä, että hän haluaa erota hyvästä miehestä. Näin uhrin taakka on kaksinkertainen, ja hän saattaa olla lopulta aivan yksin maailmassa, ilman tukea, ellei etsiydy itse aktiivisesti ammattiavun piiriin.

      Onneksi luonnehäiriöitä, erikoisesti narsismia on viime aikoina alettu tutkia ja tuntea paremmin. Asiaa auttaa nimenomaan se, että ilmiön tavallisuus tehdän tunnetuksi.

      Poista
  7. Urhea Mikis täällä käy tulta päin, eikä varmaan pelästy vaikka alkaisin itkeä - ei ole meinaan kaukana sekään. Mutta kyyneleet puhdistavat, ja hyvä tästä on puhua. Ja Mikis varmasti halaisi, jos voisi! - Eikä Tarjan tartte siitä hermostua! :)

    Pelkäsin kirjoittaa tästä - en reaktioiden pelosta; kavereita ja jopa ystäviähän täällä ollaan, mutta siksi, etten saisi aikaan muuta kuin yhden suhteen sairaskertomuksen, jossa ei olisi tarttumapintaa keskustelulle.

    Väkivalta on väärin, ja kurjat suhteet kamalia, ja siinä se on pähkinänkuoressa.

    Tämän kirjoituksen aihe tuli mieleeni kiusaamisesta, mistä täällä Iinekselässä taannoin puhuttiin - sitähän se häirintä on. Nyt Herrakerhossa puhutaan Manalasta, ja nettikiusaaminen kiinnostaa minuakin. Ei se ole yhtä pahaa kuin "oikea" häiriköinti, mutta kurja ilmiö silti. Eikä kukaan tiedä, milloin joku hörhö oikeasti ilmestyy oven taakse tai muuten toteuttaa uhkauksensa.

    Voin iloksenne kertoa, että Pollyannanne on pongahtanut pystyyn kuin vauvan turvamuki: taannoin otin kantaa seksuaalisuudesta käytävään keskusteluun, josta asiantuntemattomia ja epätieteellisiä artikkeleita kirjoittanut asiantuntija (tuota ei uskalla laittaa lainausmerkkeihin; vrt Olli Stålströmin oikeudenkäynti) kimpaantui, ja otti lempiharrastuksekseen pahan olon vuodattamisen sähköpostiini. Kirjoitin siis tietenkin omalla nimelläni, yhteystietoineni.

    Osoitin kirjeen Sexpolle ja Suomen Seksologiselle seuralle, tiedoksi muille tahoille, pyytäen asiantuntevien seksologien ja lääkärien kantaa asiaan. Ja mies veti pultit. Uhkailu ja nimittely alkoi per oitis; hän uhkasi tehdä asiasta poliisijutun, ja kertoa yliopiston rehtorille.... Huoh. Siis että kannellaan eriävästä tieteellisestä mielipiteestä reksille?! Mistä näitä ideoita oikein tulee? - Meinasin sanoa että "mistä näitä tonttuja oikein tulee", mutta se olisi nimittelyä, enkä halua Manalaan! :)

    Tämä tapahtui siis kurjan suhteen ja oikeudenkäynnin jälkeen, ja minulla oli ja on nykyään nollatoleranssi kaiken kiusaamisen suhteen. Kun on käynyt pohjalla, pingahtaa pian takaisin, ellei sitten aio elää loppuelämäänsä kyyristellen.

    Po. mies ei ottanut mitään julkista kantaa sanomisiinsa, kiusasi minua meileissä, ja taas kerran katselin sitä vähän aikaa - ei kaikkien kuumakallejen kanssa kannata tuhlata aikaansa. Kun mitta täyttyi - hän, tai hänen nimellään esiintynyt henkilö (juristi täällä, hei! :D) alkoi postailla aiheesta Henry Laasasen ja Panu Höglundin palstoille. Kumpikaan bloginpitäjä ei ottanut kantaa, mutta Panulassa alettiin kommentoijien toimesta fantasioida munasarjojeni potkimisesta kun ei minulla munaa kerta ole. Nimeäni vaadittiin julki..

    Missä vaiheessa oli kolmannen murskauskirjeen aika, ja kielsin samalla ottamasta minuun enää mitään yhteyttä. Sanamuoto valikoitu siten, että poliisijuttu uhkasi. - Vaikken uhkaillut. En häntä enkä ketään. Säännöt ovat selvät, ja sanktioita seuraa, jos niitä ei noudata. Jos on paha päivä, pura aggressiosi pakastebroileriin: älä kirjoita minulle. Se on siinä, Mutapainin Ystäviä mukaellen.

    - Ja tapeltu aihe oli niinkin hätkähdyttävä kuin se, ettei (naisten) orgasmeja voida asettaa paremmuusjärjestykseen. Oma väitteeni perustuu ns. näyttöperusteiseen lääketieteeseen; kaikilla saa ja pitää olla omat mieltymykset omissa suhteissaan, mutta ei pidä sotkea oman likkakaverin puheita /omia tuntemuksia tieteeseen. Samainen herra myös vastusti kondomeja, koska siemennesteen puute on naisille mielenterveyttä horjuttava tekijä, ja nuorten likkain kannattaisi aloittaa suojaamattomat sukupuolisuhteet mahdollisimman varhain stressinsietokyvyn ja mielenterveyden parantamiseksi. Hmmm...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain muuten avoimesta kirjeestäni paljon palautetta. Hassua oli, että työnimeksi valitsin "Oikeus omaan orgasmiin", ja siitä tulikin sitten potentiaalinen oikeusjuttu, tuon artikkeli-kirjoittajan toimesta.

      Lähetin kirjeen myös tietämilleni miesjärjestöille, koska ns. "oikea" orgasmi olisi vaginaorgasmi (mikä ei siis käsitteenä näyttöperusteiseen lääketieteeseen kuulu); siinä naisten ahdistamisen ohella kasattiin miehille järjettömiä ja kohtuuttomia paineita sekä koon että kestävyyden suhteen.

      Ynnä Setaan, ja tasa-arvovaltuutetulle: väitteet olivat täysin heteronormatiivisia.

      Toivottavasti ei mennyt liian graafiseksi?

      Annoin muuten pyynnöstä haastattelun yhteen lehteen. Enkä siis vastannut tuon häiriköijän meileihin mitenkään; ihan oma-aloitteisesti hän jaksoi niivittää pari vuotta, kunnes lopulta pelästyi ja lopetti.

      Muuten sain hyvää ja rakentavaa palautetta alan asiantuntijoilta.

      Yleinen mielipide on edelleen se, että tieteen piirissä on hyvä esittää erilaisia näkemyksiä, ne ovat tieteen suola, mutta vahingonkorvausjutuilla ja poliisilla pelottelu ei ole suinkaan asiallista. - Nämä molemmat kuuluivat tämän häirikön arkirepertuaariin.

      Plus että kaikki seksuaalisuudesta nyt hämmentyneet lukijat: kirjoittajan jutut olivat puppua, ja turhan paniikin lietsomisen ymmärtää, kun tietää, että hänellä oli oma kirja painossa...

      Poista
  8. Itkeminen tekee hyvää, Char. Sen minäkin tiedän. Omasta kokemuksesta.

    Itke vaan, ole kiltti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis, nyt ei itketä yhtään. - Kirjoitin toisessa keskustelussa, että nykyään joudun itkettämään itseäni Pomolla; reippaus ja selviytyminen on niin kamalan tärkeää.

      Mutta. Tuohduin meinaan taas, kun aloin miettiä nettikiusaamista - sisällytän siihen myös meilikiusaamisen!

      Muuten olen samaa mieltä siitä, että itku puhdistaa sielua. Ja tiedätkö: vaikka kirjoitin, että varmaan halaisit, jos olisit täällä kun itken, en oikeasti osaa kenenkään aikana. Siis suruitkua.

      Muuten olen isäni tytär: pillitän Disneyn piirretyissäkin. - Pappa itki Pientä taloa preerialla kun olin penska. Kuivasi silmiään ja sanoi että voi saatanan perkele. Muuten meillä ei kyllä kiroiltu.

      Muutenkin suosittelen puhumista kaikille. - Jos jotain kamalaa on tapahtunut, miksei siitä voisi puhua? Vertaistukiryhmistä en ihan tiedä - yhdellä suomalaispalstalla puhutaan esim. "narskuista" kun tarkoitetaan narsisteja, ja luoja tietää ketkä sitten oikeasti sitä ovat. Minusta sana lähinnä kuulostaa lemmikkijyrsijältä, ja vaikken erityisen eläinrakas olekaan, herjaavalta kaikkia karvaturreja kohtaan.

      Poista
  9. Tarkoitan, että tommottisten narsistien kanssa ÄLÄ OLE KILTTI!

    Paskiaisia mitä paskiaiset.

    VastaaPoista
  10. Minäkin korostan tuota, että älä ole liian kiltti äläkä liian Pollyanna, Char. Maailma ei ole perusasetuksiltaan mitenkään hyvä, eikä kaikki pääty useinkaan hyvin. Pollyannat joutuvat itkemään paljon, koska heidän maailmankuvansa on liian positiivinen, se ei näytä reaaliaikaa. Surullista sanoa, mutta kun me emme voi muuttaa maailmaa emmekä muita ihmisiä, meidän on muutettava itseämme.

    VastaaPoista
  11. Toisaalta... no nyt tämä heilahtaa hüümorin puolelle, mutta: eihän Paskiainen voi olla muuta kuin Paskiainen? - Jos Hän olisi Joku toinen, hänhän olisi sitten Toinen, esimerkiksi Leppäkerttu? (Ja minä en ole ikinä - vaikka olen heikäläisiä keräillyt - tavannut vittumaista coccinellideata. En.)

    (Huh, huh! On mulla vielä muutama oluttölkki... käy katsomassa... onneksi! Tai teidän pahaksi onneksenne.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No Hjuumoriahan tässä kaivataan, muru! :)

      Sairashan se mies oli ja on, kurjaa, että törmättiin. Nyt toisaalta arvostan entistä enemmän kivoja miehiä - eipä silti että sillä saralla olisi aiemminkaan vaikeuksia ollut.

      Haluatko kuulla lisää? Ja saa siis nauraa! :)

      Olin säästänyt miehen kirjeet (dekkarini lukeneena pikkujuristina en nähnyt mitään syytä tuhota mitään, vaikken todistusaineistoa kuvitellutkaan tarvitsevani), ja ne olivatkin kulmakivi oikeudenkäynnissä.

      Varmaan tuollaiseen kaikkivoipaisuuden harhaan kuuluu, ettei tajua meidän muiden voivan toimia, ja niinpä sitten kirjoittaa, mitä päähän pälähtää. Ja hänen päähänsä pälähti paljon. Ystävät neuvoivat hävittämään kirjeet katarttisesti, minä arvelin, etten nyt härkänä tässä hötkyile...

      Ja kun oikeuteen mentiin, kirjeet olivat se murskaava todistusaineisto: kaikki tarkkailu, solvaaminen ja monitorointi tuli kolmessa valitussa kirjeessä tarvittavassa määrin ilmi.

      Kurjake sanoi yhdessä kirjeessään, että antaa anteeksi huoraamiseni rahasta, ja ottaa minut takaisin, ja antaa anteeksi. - Tuomari, vanhempi herra, ällistyi kelpo lailla, nikotteli, ja kysyi silleen ihan vilpittömän lapsekkaasti, että myytkö sinä todella itseäsi?

      Siinä kohtaa ei ollut herkkä Pollyanna-mode päällänsä, vaan olin piinkova asiani ajaja, enkä osannut edes loukkaantua (kerroin tästä juuri hiljan eräälle ystävälleni). Hymyilin, ja sanoin, että ei, en ole ostettavissa. Tuomari yskähteli, ja sanoin, että ei tässä mitään, ja tämmöisiähän nämä viestit ovat, ja siksi täällä salissa ollaan.

      - Pikkuisen näytti se herra työntävän viikkorahaa syvemmälle housuntaskuun, ehkä ehti jo alustavasti kiinnostua. :D

      Vitsi, vitsi! - Siinä kohtaa olin jo niin kova (siinä hetkessä) etten osannut edes loukkaantua. Eikä ainakaan itkettänyt! Hyvä kun en alkanut nauraa!

      Siis se kirjehän oli Todistusaineistoa, ei hintataulukko! - Tosin mulla oli oman moraalin kohottajana lempparikenkäni, punaiset mokkakorkkarit, että ehkä se hämäsi viatonta virkamiestä...

      Minäkin muuten puhun yksin! Ennen oikeudenkäyntiä - mitä pelkäsin kuin peikko - meikkasin huolella, ja hoin erilaisilla äänenpainoilla "Captain Jack Sparrow". - Ja nyt meni sitten viimeinenkin katu-uskottavuus! :)

      Mutta oikeasti Karibianmeren merirosvojen sankari Sparrow on mun salainen, ns. guilty pleasure! Ihan kuin L-Koodin Shane! Kumpikaan ei piittaa viittäkään mistään, ja vaikeina hetkinä kannattaa lainata asennetta niiltä, joilla sellaista on!





      Poista
  12. Iines ja Mikis,

    en ole enää sille miehelle kiltti. En häiriköinnin aloittamisen jälkeen ollutkaan: en vastannut viesteihin, en provosoitunakaan. - Alun perin tein sen virheen, että ajattelin, että voitaisiin olla kavereita - hah!

    Ystävämiehet erityisesti ravistivat minusta tuon harhaluulon irti, mutta olisin selvästi tarvinnut Iineksen kaltaista naisystävääkin.

    Minulla on paljon rakkaita naisia ympärilläni, mutta ehkä me likat sitten hymistellään lähikeskusteluissa liikaa. Plus että ei kellään ollut kokemusta sosiopaateista, ja kaikista meistä oli alunperin hyvä ajatus säilyttää keskusteluvälit.

    Olen minä tässä kovettunut - toivoisin, että hyvällä tavalla. Minulla oli ja on rakastava perhe, ja yleensä olen ihastunut ja rakastunut hyviin ja ihaniin miehiin (joita on noin kaksi; en rakastu helpostu).

    Ei pidä olla liian kiltti, ja sitä minä olin, liian pitkään, kunnes sekä ihana nuori ystävämies (jonka kanssa sittemmin kyllä ihastuttiinkin - että olen sitten ehkä vielä puumakin! Gasp!), potki minut pystyyn ja lopetti lällyilemisen. - Hän luki meilini, ja raakkasi kaikki liiperrykset ja sovittelevuudet pois, ja saman teki sitten lainopillinen neuvonantajanikin.

    Kiltteys tuota miestä kohtaan on hävinnyt vuosia sitten, mutta yleinen pitäminen kaikkia miehiä ja naisia kohtaan on edelleen vähän niinkuin oletusarvo minulla. En osaa olla lähtökohtaisesti epäluuloinen.

    Varmaan pitäisi, ja tällä kokemuksella luulisi sen olevan jo selvää, mutta kun...

    Tuo kurjake vei minulta jo niin paljon: en halua antaa tämän linnakkeen kohdalla periksi. Sairas sosiopaatti, joka ei enää pääse mihinkään kontaktiin kanssani; en halua enkä voi alkaa arvioida epäluuloisesti kaikkia ihmisiä.

    Mutta kiltteyttä en häntä kohtaan tunne, en edes sääliä. En vihaakaan - täydellistä kylmyyttä.

    Ja kun oikeudenpäätöksen sain, koin syvää riemua oikeuden toteutumisesta: vihdoinkin joku pisti stopin rääkkäämiselle, ja yhteisömme sanoi selvästi, että noin ei tehdä! Ei auttanut charmi eikä liipertely, vaan kerrankin joku muukin kuin minä pisti kovan kovaa vastaan, ja pakotti alistumaan sääntöihin!

    Olin sen tarpeessa! En osaa kuvailla, miten suurta tyydytystä tunsin, kun viimeinkin joku laittoi stopin häiriköinnille: näin et kerta kaikkiaan toimi! Se yhteisöllisen kiellon symboli oli minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Siis se kuvitteellinen sormenheristely tuomarin puolelta oli mannaa minulle! Vihdoinkin joku laittaa rajat!

    Se oli puhdistavaa, ja vapauttavaa!

    - Iines, vastaan pian ylläolevaasi! :)

    VastaaPoista
  13. Char, en tarkoittanut niin, että mielestäni pitäisi olla lähtökohtaisesti epäluuloinen kaikkia uusia tuttavuuksia kohtaan. Minusta ei muutenkaan ole kenenkään neuvojaksi, niin että älä ota näitä ohjeina - et sinä sellaisia tarvitse, sillä sinulla toimii kyllä kaikki minkä toimia tarvitsee - vaan ota nämä ihan vaan minun ajatusputkahduksinani, joilla ei tarvitse olla kummempaa merkitystä.

    Olen itsekin avoin ihminen uusille tuttavuuksille, minun on helppo puhua vieraille ja lähestyä heitä, ja perusasetukseni on, että ihmiset on kivoja, niin kuin muuan ystävämme sanoo.

    Vaan joskus on hyvä, että on ystävä joka sanoo sen viimeisen stopin, jos itsellä on heikko hetki.

    Sinä muistutat minun siskoani, joka on maailman avuliain ja kiltein ihminen, ja valmis rakastamaan kaikkia, koko maailmaa. Hän olisi potentiaali uhri kelle tahansa narsistille, ja kyllä häntä onkin viety avioliitossa. Tällä hetkellä hänen miehellään on maksakirroosi ja diagnosoitu alkoholiperäinen alkava varhaisdementia, ja mies kieltäytyy kaikesta hoidosta, tilaa sairaalasta taksin ja ajaa kotiin. Ystävät sanovat hänelle, ettei hän ole miehensä vartija, mutta niin vain sisko pysyy miehen rinnalla, varmaan viimeiseen asti, vaikka kohtelu on koko liiton ajan ollut sitä ja tätä. Itselläni on kova murhe siskon puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines, ymmärsin kyllä.

      Ja minun sietäisi olla varovaisempi. - Nyt harjoittelen jonkinlaista keskitietä. Tiedän, että olen liian kiltti.

      Ja olen todennut myös sen, että monia ihmisiä se piirre ärsyttää - kuten pikkusiskoani, joka yhdessä vaiheessa, näin aikuisiällä niivitti minua ihan urakalla, kunnes kerran sain täydellisen raivarin lanttulaatikon sulattamisesta (!), tietenkin silloin, kun lapset olivat ulkona isin kanssa. En karjuisi lasten aikana.

      Huusin tovin kuin heikkopäinen, että kaikkeni teen, ja jos en hoksannut ottaa looraa ajoissa sulamaan, niin mitäs siinä syyttelket, sinun kotisi ja sinun pakastimesi, ja minähän täällä raadan - ja sitten itkien kylppäriin. Ja puhdistavaan suihkuun.

      Äiti ja siskon anoppi kyyristelivät huoneissaan; pikkusisko on tunnettu ärhäkkyydestään... Olin vieläkin uhmakas kun tulin pyhjeisiin vyöttäytyneenä kylppäristä ulos, mutta sisko oli jo ottanut tilanteen haltuun: kerrankos näitä, ja lämpiää se laatikko, ja kuvitteles kuinka Mamma ja Mummi kärvistelevät alakerrassa.

      Tehdään me siskot yhdessä. Se tuiskahdus, minun puoleltani, paransi joulun henkeä. :)

      Ei meinaan teeskennelty, ja kerrankin sanoin suorat sanat. Ei tarvinnut toista kertaa tehdä, enkä suosittele tätä metodia kenellekään. Ylikiltin ihmisen ja sen temperamenttisen äyskijäsiskon kohdalla voi toimia. Halittiin, siskon toimesta, samalla kun kumoiltiin jäistä lanttulooraa mikrovuokiin, ja päivällinen oli kivempi kuin mikään niinä pyhinä.

      Terve suuttuminen, ilman kieroilua, se on hyvä tunne!

      Poista
  14. Tässä linkki narsismista, itsetunnustautuneen narsistin Sam Vaknikin:

    http://samvak.tripod.com/

    Olin oikeasti niin jamassa, että tarvitsin jonkun sanomaan, että vaihda nyt hyvä tyttö lukot oveesi. Siskolta sain lukkorahan, ja ihana tuttu huoltomies - jolle uskouduin - teki homman ilmaiseksi. Apua saa, kun avaa suunsa.

    Sivusto on laaja, ja jos ei asia kiinnosta teoreettisesti tai henkilökohtaisesti, ei sitä kannata lueskella tai pähkäillä.

    VastaaPoista
  15. Tutustuin joskus tähän suomenkieliseen Sam Vaknin -versioon:

    http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/Aapinen.html

    Netissä onkin kiitettävän paljon tietoa narsismista, samoin Liisa Keltikangas-Järvinen käsittelee narsismia hyvin laajasti teoksissaan, mm. Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot -teoksessa on m ielenkiintoinen sukellus siihen, miten narsismi kehittyy aggression seuralaisena. Yleensäkin LK-J pitää narsismia häiriönä ihmiseksi kasvamisessa.

    Myös monet narsismikeskustelut ovat varsin hyviä, kun ne lukee huolella. Niissä oiotaan nykyisin juuri noita vääriä luuloja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Iines, linkistä! En tiennyt että sitä on käännetty.

      Luen kyllä! Mutta nyt odottaa äiti ja sisko, mulla on tänään nimpparit! Veikkaan että serenadia on tiedossa!

      Voitte lähettää ruusuja ja leivoksia virtuaalisesti! :)

      Poista
  16. Tiedättekö: eniten ja oikeastaan vain suren sitä, etten voi surra ja kaivata: oli se aluksi rakkautta, minun puoleltani, vaikka piimiintyi ja muuttui painajaisiksi, ja nyt en voi surra mitään, kun pitää koko ajan olla helpottunut ja kiitollinen siitä että on päässyt edes jotenkin turvaan.

    Viittaan yhteen lempirunoilijaani, Nerudaan.

    Ja - Mikis, runollinen ystäväni: tämmöisestä todellisesta rakkaudesta, menetetystäkin, me taidetaan molemmat puhua.

    Ei inhasta kiusaamisesta ja rumuudesta, joka lopulta ajautuu raastupaan...

    - Siis en voi olla ainoa, josta olisi hyvä saada myös reilusti surra! Tämä runo tuo mieleen ensirakkauteni, tai sen haaveen, paremminkin. Kurjakkeen kohdalla kaikki on tahriintunut, enkä kerta kaikkiaan pysty muistamaan hyvällä mitään.

    Mutta jos puhuttaisiin kauniisti menetetystä rakkaudesta vaihteeksi:


    Runo on XX, Andien mainingeista, suomeksi:

    Tänä yönä voin kirjoittaa...


    Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

    Kirjoittaa vaikkapa: "Yö on tähtikirkas
    ja sinisinä värisevät kaukaiset planeetat".

    Yötuuli kiertelee taivaalla ja laulaa.

    Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

    Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.

    Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.

    Niin monet kerrat suutelin häntä loputtoman taivaan alla.

    Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä.

    Miten olla rakastamatta hänen suuria kiinteitä silmiään.

    Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.

    Ajatella, ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

    Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.

    Ja runo laskeutuu kuin kaste niittyyn.

    Mitä siitä, ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.

    Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

    Siinä kaikki. Kaukana joku laulaa. Kaukana.

    Minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

    Katseeni etsii häntä kuin lähestyäkseen.
    Sydämeni etsii häntä, eikä hän ole luonani.

    Sama yö, joka vaalentaa samat puut.
    Me, silloiset, emme ole samat enää.

    En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta kuinka rakastin.

    Minun ääneni hapuili tuulta yltääkseen hänen kuuluviinsa.

    En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

    Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus on niin pitkä.

    Koska tällaisina öinä pidin häntä sylissäni
    minun sieluni ei tyydy jäämään ilman häntä.

    Vaikka tämä olisi viimeinen tuska jonka hän minulle tuottaa
    ja nämä viimeiset säkeet jotka hänelle kirjoitan.

    Suom. Pentti Saaritsa





    VastaaPoista
  17. Char, anteeksi jos innostun liikaa. Aihe vain on minusta kiinnostava, ihminen on monimuotoinen otus ja narsismi koskettaa jossain muodossa useimpia ihmisiä - tunnistivat ilmiötä tai eivät.

    Koetan antaa nyt muillekin tilaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines, äläs ny - puhutaan me kaikki vaan, ja eiköhän halukkaat osaa ottaa tilaa itse!

      Pian tulee Kiusallinen Hiljaisuus, kun kaikki oottaa että joku neropatti sanoo jotain viksua!

      Parempi kun keskustelu on eläväistä; pääsee siihen helpommin mukaan, siis vaikka yhden lauseen kommentointiin, kuin koko po. mielenterveysongelman käsittelyyn.

      Minä en hevin uskaltautuisi, kun pelkäisin, että sanoisin jotenkin väärin...

      Mutta pelko pois, Rousmarii, kuten isäni sanoi!

      Mukaan vaan kaikki!

      Ja puhutaan mielellään siitä nettikiusaamisesta kanssa, jos jollain on mielipidettä. En taatusti koe tulevani sivuutetuksi, kun keskustelu toivottavasti polveilee! :)

      Poista
  18. Char,
    olet kokenut
    sekä naisena että ihmisenä kovia juttuja.
    Mutta
    mun mielestä näytät pärjänneesi.

    Ainakin toivottavasti. (Mun kaikki sympatia on kyllä Sun puolella.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mikis! - Moneskohan kerta kun kiitän sinua tänään?!

      Oli tietenkin vaikeaa alkaa puhua tästä, mutta tiesinkin, että sinä ja muut ystävät kuuntelette ja kannustatte.

      Pärjään kyllä. Pollyanna-vala velvoittaa! :)

      Tosin reipastusta kaipaan, ja usein kaikki mennyt harmittaa. Vaan ketäpä ei, ja hyvä kun en itse ole tehnyt mitään pahaa, paitsi suojellut huonosti minua.

      On metkaa, vaikka varmaan tavallista, että taistelen kuin härkä muiden, heikkojen puolesta, mutta omissa ihmissuhteissani olen äpelö.

      Sikäli siis ihmettelen naisia, jotka sivuuttavat kiltit miehet - minun kirjoissani kiltteys on aina ollut ihan kärkisijoilla (jo ennen tuota Kurjakettakin). Tunnen itseni, enkä tosiaankaan kaipaa mitään pullistelijaa.

      En osaa lähisuhteissa pitää puoliani, eikä hyvien ihmisten - miesten tai naisten - kanssa tarvitse.

      Tappelen kyllä "töissä", jos tarvetta on, mutta kotona haluan hellyyttä ja hauskanpitoa. - Pieni machoilu on ihan jees, tykkään roolileikeistäkin. Lasken minäkin nutturan alas ja kujerran, kun mies on oikea. :)

      Poista
    2. Kuuleppas nyt... ei sillä, että kiität minua - eikä sillä, että kiittäisi minua - ole mitään merkitystä. Minä oikeasti ajattelen mitä sinulle on tapahtunut... ajattelen, miten voisin auttaa sinua.

      No, tarvittaessa järjestän puhelinnumeroni sinulle. Koska... samoin kuin Silja Eurooppa sanoi Estonialle ... "että totta kai me tullaan auttaan teitä" ... mutta annatko Posiition?

      Olet ihminen. Minäkin olen.

      Poista
    3. Ja tämä minua järkyttää kaikkein eniten.

      Kaikkein eniten.

      http://www.youtube.com/watch?v=HlK_FFW8OeE

      Poista
  19. Neruda...
    (Lorcan lisäksi)
    oli syy miksi opiskelin espanjankieltä.

    Opin sitä, sen verran, että oli pakko lopettaa. (Se runous vei minut pois,pois,pois kuin KaruselliHevonen. Tästä Maailmasta. Jossa kumminkin on pakko yrittää elää. - En tiedä, miksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Että puhut sitten espanjaakin?!

      Kohta tää muuttuu viettelypalstaksi, ja Tarjalla on syytäkin hermostua!!! :)

      Iines: käske Mikiksen lopettaa kultaisuus! Tän piti olla Vieraskynä, ei Vieraspeti, mihin ollaan hyvää kyytiä päätymässä, jos ei meno muutu...

      Sarin on parasta varata muutamakin napakka nunna valvomaan yleistä kuria ja järjestystä sinne Toscanaan, sitten kun koko remmi kesällä siellä tavataan. :)


      Poista
  20. Anteeksi, jos innostuin/-tuit/-tuimme. Palataan karumpiin aiheisiin, ChaR MesiPistäiseni!
    Nimittäin, tuota noin, kun Sinä - SuklaaKäpyseni - pyysit minua kertomaan jotain "hurjia juttuja" menneisyydestäni, niin... minäpä kerron. - Olin silloin armeijassa ja meillä oli ollut just sinä päivänä tämä valan-vannominen. (Säkylän kirkonkylässä.) No, sinä iltana kun palvelus oli päättynyt ja me - sotamiehet, ei enää alokkaat - valmistauduimme iltahuudon jälkeen komppanian käytävälle - niissä armeijan erittäin epä-uniseksissä uniasuissamme - iltahartauteen. Sen aina piti joku alokas... tais siis nyt sotamies. Minä olinb varannut tämän illan itselleni. Ja vaikka en Raamatusta tiedä sen Hevosen Pöläystä, olin valinnut siältä sellaisen Jakeen jossa sanottiin että "ei saa vannoa, ei saa vannoa"... siis Jumala ite sano ettei saa vannoa, ainakaan millekkään Maallisille instanteille... Tai sillain minä sen ymmärsin. Ja pari muuta solttua, joita alkoi yskittää/naurattaa kun siinä pölisin. - Ps. PeeUuu, eli Päivystävä Upseeri, muuttui koko ajan punaisemmaksi ja punaisemmaksi, lopulta se oli kuin Punajuuri. (Mutta eihän Pappia saa keskeyttää kun se Saarnaa.) - Lopuksi tietysti sanottiin "Asento/Lepo" ja kömmittiin pehkuihimme. Ps. Armeijassa sai hyvin unta. Johtui varmaan siitä päivittäisestä reippaasta ulkoelämisestä... Mutta öisin kyllä piti korvat sulkea. Koska kämpän täytti kamala - seiniä heilutteleva, ja miksei kattoakin - järisyttävä piereskely.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis, minähän tässä innostuin, kuumaverisenä naisena, eli ei tarvitse teitin herrasmiehenä ottaa syytä päällensä. :)

      Käyn yhden päädiakonin kanssa meilinvaihtoa - tosi kiinnostavaa, muuten, eikä käännytystyötä ole puolin jos ei toisinkaan. Taidat olla oikeassa vannomis-asiassa, ja eikös johonkin tuommoiseen perustu jehovantodistajien kaikenmoisesta armeijasta-kieltäytyminen?

      Tosin he eivät saa viettää synttäreitäkään, mikä on höhlää, koska ainakin minä rakastan juhlia ja jahloja! :)

      P.S. Ja se verbi jota lopuksi hait on sitten "paukuttelu".

      Poista
  21. Iines, en oikein kuitenkaan usko, että narsismi olisi tavallista.

    Narsistiset piirteet ovat, ja kenelläpä meistä ei olisi joitain ns. luonnehäiriöiksi tulkittavia ominaisuuksien poikasia.

    Taidetaan nyt ehkä jumiutua tyhmään keskusteluun, mutta pakko on sanoa, että oikeasti ja todistettavasti häiriintyneitä ihmisiä ei ole paljon. - On hyvä, että ongelmasta puhutaan, ja erittäin hyvä, että sitä tutkitaan, mutta väitän, että todella vaikeasti ongelmaisia ihmisiä on kuitenkin vain pieni osa väestöstä.

    Enkä nyt tarkoita painottaa mitään erityisasemaa kohtaloineni. Mies kertakaikkiaan on sosiopaatti, ja niitä ei onneksi ole monta. Kaikki kurjat erotilanteet ja huoltajuuskiistat ylilyönteineen eivät liity diagnosoitavaan narsismiin, vaan kerta kaikkiaan vain tunteellsiin ja inhottaviin reaktioihin.

    Eli ilmiön tavallisuudesta olen kanssasi eri mieltä.

    Sen voimallisuudesta ja häkellyttävyydestä kyllä - mutta elämme kuitenkin ns. tavallisten ihmisten maailmassa. Ääri-ilmiöt ovat juuri niitä itsejään; erikoistapauksia. Niitä varten on sitten se oikeuslaitos, joissa ääri-ilmiöt pyritään suitsimaan kuriin.

    Vaikka lähestymiskielto-oikeudenkäynneissä ei vaadita äärimmäistä todistusnäyttöä, vrt. varsinaiset rikosoikeudenkäynnit (siksi, että jos joku ei aiokaan lähestyä hakijaa, kiellosta ei ole haittaa: pysyy sitten edelleen kotonaan, ja puhelin ja netti kiinni uhrin suhteen, kuten oli alunperin ajatellutkin), on näyttöä kuitenkin oltava.

    Oikeudessa on pystyttävä osoittamaan tapahtuneet teot ja niistä aiheutunut/jatkossa aiheutuva haitta.

    Olisi tolkutonta leimata tai nimetä kaikki lähestymiskieltoa tarvinneet ihmiset "narsisteiksi"; suurin osa on vain ihan kostonhaluisia tai ilkeitä. Tai julkisuushakuisia, vrt. lööppijulkkikset.

    Stoppi niillekin häiriköille on pantava! En vain diagnosoidun tapauksen "uhrina" tahdo jaksaa näitä "mieheni on narsisti"-juttuja, vain koska se on mediaseksikästä.

    Etkä sinä Iines tee niin, ei sillä, mutta kommenttisi sairauden "tavallisuudesta" ei pidä paikkaansa. Muuten suuri osa ihmiskunnasta olisi diagnosoidusti sosio- tai psykopaatteja. Eikä asia näinkään ole. - Vaikka äkkiäpäin voisi kyllä luulla!

    Hyvä että ilmiötä tutkitaan.

    Pitää kuitenkin muistaa, että valtaosa ihmisistä ei koskaan joudu tämän kanssa tekemisiin. Erinomaisen hyvä niin.

    P.S. Juristini oli vähän haikea, kun ei ollut käräjäoikeuteen siunaantunut lööppien perässä juoksevia reporttereita! Olin saada sätkyn pelkästä ajatuksesta! Kurjuutta ja nöyryytystä oli ihan liikaakin, kiitos vain, mutta mies mietti, että oltaisiin voitu päästä etusivulle, jos olisi ollut uutis-hiljainen päivä.

    Luojan kiitos että oli, en paremmin sano.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Char, viittasin juuri narsismin epämääräisyyteen ja monimuotoisuuteen, kun sanoin, että narsismi jossain muodossaan koskettaa useimpia ihmisiä.

      En tarkoita, että diagnosoituja narsisteja olisi näin paljon kuin lausuma anta ymmärtää. Heitähän on muistaakseni noin 2 prosenttia väestöstä.

      Tarkoitin sentyyppistä vaikutuspiiriä, kuin että yksi narsisti pystyy tuhoamaan usean kymmenen ihmisen työyhteisön ilmapiiriin kenenkään tajuamatta, mistä huono henki johtuu --> vrt. Hilkka Ahde/Räty -tyyppinen tapaus. Lisäksi on paljon perheitä, joissa on "vaikea" puoliso perheen osaamatta ymmärtää, että henkilö on narsisti, joka pitäisi jättää, jottei tuhoava vaikutus ulottuisi lapsiin ja heidän kauttaan taas eteenpäin, kun heillä on paha olla.

      Poista
    2. Lisään tähän vielä, että rakkaus ei tosiaankaan paranna narsistista ihmistä, ei milloinkaan, ei missään eikä koskaan. Narsistiin ei tepsi mikään hoito, ei mikään pillerikään. Näistä on vain huonoja kokemuksia. Narsistilta puuttuu kokonaan sairauden tunne, mikä on edellytys edes hoitoyritykselle. Vika on aina uhreissa, narsisti käyttää heitä hyväkseen niin kauan kuin uhri jää narsistin hyväksikäytettäväksi. Narsistille ei tuota vaikeuksia jopa tappaa uhriaan, ja tässäkin vika olisi ollut uhrin.

      Mutta siis, narsismia on eri asteita aina kovimman luokan psykopatiaan asti. Jokainen psykopaatti on aina kuitenkin myös narsisti, mikä kannattaa muistaa. Sn sijaan jokainen narsisti ei ole psykopaattinarsisti.

      Poista
    3. Hyvä analyysi, Iines.

      Luin aikoinaan Joutsiniemen kirjoittaman/toimittaman kirjan "Naimisissa narsistin kanssa". Se oli aika hyytävää tekstiä, mutta auttoi ymmärtämään parisuhteen kieroutunutta dynamiikkaa paremmin.

      Poista
  22. Joo, "pautteluahan" se oli. Tai nimenomaan tätä minä etsin. (Kuumeisesti kuin Kuukoira.) Ampumaradalla me ammuttiin kovilla, saatana kun luoti pamahtaa - kovaa - kun se osuu. Siis vaikka betoniin. Tai siihen LäpyskäTauluun joita (alokkaat, juoksuhaudoissa) heiluttelevat. - Ps. Taisteluharjoituksissa ammuttiin vain "räkäpäitä". Vittu, se ei ollut yhtään yhtä kivaa.

    http://www.youtube.com/watch?v=tixjTSwjfaw

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, Schatzilein, tiesinhän minä että oikea termi oli hakusessa. - Ja linnki nauratti!

      Nyt tuli aika monta S- ja V- sanaa, tai ainakin kaksi, mutta pidetään me ne omat sanankäytön kertausharjoitukset myöhemmin.

      Nyt on pakko välillä vähän nukkua.

      Haleja, muru sinulle, ja kaikille muille ystäville kanssa! :)

      Poista
  23. Anteeksi Char että puhun toisesta asiasta (Tai en tiedä, onko tämä toista asiaa)... Minä ennen armeijaanmenoani ajattelin että kamalinta ääntä pitää se paukaus, kun pyssy laukaistaan. Mutta ei se niin ole. Kamalin ääni kuuluu siitä kun luoti osuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja just kun sanoin natihaleja...

      En osaa edes kuvitella. Minä en ole pyssyä kuullut muuta kuin elokuvissa, mutta olen hyvä eläytymään.

      Uskon, että osumisen ääni on pahempi kuin laukaus.

      - Plus että lopetat anteeksipyytelyn justiinsa; ei tämän tarkoitus ole olla tyhmä tiraadi (jos se on edes sana?!) vaan keskustelu.

      Nyt puhutaan muuten siitä, että asevelvollisuus olisi pakollinen naisillekin.

      Huh. Oikeinhan se olisi, mutta onneksi mun ei enää tartte. Koulun voikkatunneilla en oppinut edes kuperkeikkaa, en viitsi edes miettiä Suomen puolustusvoimain tilaa jos minä siellä hääräisin...

      Ja nyt oikeasti menen nukkumaan!

      Poista
  24. Sinähän tiedät, koska olet fiksu ihminen, mitä nämä kuolevat nuoret pojat viimeiseksi sanakseen toistavat... "... äiti"... No, kyllähän sitä sodissa soditaan myös ätienpäivänä. Miksi ei, muka?

    VastaaPoista
  25. Aikoinaan naiset olivat siinä mielessä epätasa-arvoisempia että heille sodan syttyessä ei käynyt juuri kuinkaan. Nuoria miehiä, eli poikia vain tapatettiin etulinjoilla. Nyt - kyllä minä nämä tilastot tiedän - uusimman SuurSodan syttyessä turvallisin paikka (jos meinaa aikoa säilyä hengissä) on olla eturintamassa. - Tämä on fakta. Tai oikeastaan itsestäänselvyys. (Eihän rintamalla voi käyttää ydinaseita, edes taktisia.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Aikoinaan naiset olivat siinä mielessä epätasa-arvoisempia että heille sodan syttyessä ei käynyt juuri kuinkaan."

      Ei pidä ollenkaan paikkaansa. Ajatteles nyt asia loppuun asti.

      Poista
    2. Minä yhdyn tässä anonyymiin, ja uskon kyllä, että mikiskin yhtyy. Etulinjan kauhut ovat tietenkin omaa luokkaansa, mutta kyllä suomalainen nainenkin menetti monesti sodan kaiken, sulhasen, miehen, poikansa, joku tyttärensäkin, kotinsa, kontunsa, terveytensä ja osa henkensäkin.

      Poista
    3. Niin, kyllä.
      Eikä noita asioita voi tuolla tavalla edes rinnastaa. (Kuten mikis tekee.)

      Ps. Anonyymin kommentille olen kyllä vilpittömästi kiitollinen!

      Poista
    4. Huomenta, Mikis! :)

      Minä en onneksi sodasta paljon tiedä, sen vain, mitä kirjoista olen lukenut.

      Lähimpänä jouduin sitä seuraamaan Wienin-vuosinani. Silloin oli käynnissä Jugoaslavian sisällissota; tappaminen ja organisoidut raiskausleirit olivat vain parin tunnin automatkan päässä.

      Silloinen ihana poikaystäväni oli serbi; hän oli monien maanmiestensä tavoin muuttanut maasta välttyäkseen joutumasta rintamalle. Saksantunneilla oli monia kaltaisiaan "pakolaisia", ja heitä kaikkia, etnisyydestä ja uskontokunnasta riippumatta yhdisti viha repivää sotaa kohtaan.

      Vladan sisko oli ollut naimisissa kroaatin kanssa, yhteisön painostuksesta he olivat sitten eronneet, ja mies oli ns. vihollisen joukoissa taistelemassa. Sisko odotti vauvaa, ja kaikesta oli puutetta. Käytiin yhdessä ostamassa maitojauhetta ja vauvanvaatteita; Vlada teki silloin tällöin vaarallisen autoretken Belgradiin toimittamaan apua siskolle. Ikinä en hengittänyt rauhallisesti ennenkuin hän oli taas kotona, turvassa.

      Poista
  26. Anteeksi -voin olla pyytämättä. Jos niin haluat. Mutta älä sinäkään, Char Kultakalaseni, ala yrittää rajoittaa minun s- ja v- p- alkuisia sanoja! Koska se on Saatana just niin, Vittu vieköön, että minä Perkele käytän sanoja - toisen kerran Saatana - just niin kun haluan! (Jumalauta.)

    VastaaPoista
  27. Käsittäisittepäs... mutta kun te ette halua käsittää... samperin Parsakaalit! Että Elämä ... no nyt unohdin mitä minun piti sanoa! Ja se on ihan teidän syytä sekin! ... (p-leen kupukaalit)

    VastaaPoista
  28. Ps. En tietenkään toivo että Jänis tulis ja jyrsis teidän reistä. (Toivon vain Paarmaa. Joka lentelee ympärillänne kuin ärsyyntynyt Bristol Blenheim.)

    VastaaPoista
  29. Mikko taisi suutahtaa?

    VastaaPoista
  30. En usko, pikemminkin väsähtää. En kyllä tiedä, mistä on kyse tässä sanailussa Charin kanssa, mutta ei mitään vakavaa varmaankaan. Viel uusi päivä kaiken muuttaa voi. Näin lukee keittiöni seinällä olevassa huoneentaulussa. Joka aamu on armo uus, lukee toisessa. Huoneentaulut ovat kivoja.

    VastaaPoista
  31. Huomenta, Iines! :)

    Jänikset ja parsakaalit ovat semmoinen yhdistelmä, että rauhallisempaakin miestä voi jäytää, saati sitten Mikiksen kaltaista tulista taiteilijasielua. :)

    Täällä on mitä upein kevätpäivä - melkoinen melske vain; meillä on käynnissä piharemontti, ja kaivinoneet mylläävät jo kukonlaulun aikaan.

    VastaaPoista
  32. Kukko se lauloi: KUKKOKIEKUU. Ja meni sen jälkeen nussimaan niitä vastaheränneitä Kanoja. - Niin me miehet, me miehet.

    VastaaPoista
  33. Minulle ei tule Hesaria, ja verkkolehteäkin selaan vain satunnaisesti. Mutta kun nyt ollaan luonnehäiriöistä puhuttu, niin tutkimusta koskevaa linkkiä tähän. Aiheena siis se, että psykopaattien aivot ovat kykenemättömiä tuntemaan myötätuntoa:

    http://www.hs.fi/tiede/Tutkimus+Psykopaatin+aivot+eiv%C3%A4t+tunne+my%C3%B6t%C3%A4tuntoa/a1367198330773

    VastaaPoista
  34. Luin saman uutisen aikanaan, ja mietin, että jäljelle jää kuitenkin kiinnostava kysymys: missä vaiheessa tuo hermostollinen poikkeavuus on syntynyt. Aivothan eivät ole valmiit ihmisen syntyessä.

    Tälle epäilylle antaa tukea pari päivää sitten lehdissä ollut tutkimustulos, tai väite: psykopatia, luonnehäiriöt ja mielenhäiriöt eivät ole biologisia, vaan seurausta jostakin ihmisen synnyttyä. Ratkaisevinta on ihmisen varhaiskuukausien kohtelu, ja pahin haitta ihmisen normaalille kehitykselle on rakkaudettomuus ja rajattomuus, kylmä ja välinpitämätön kohtelu.

    Psykopaattienkin aivokehitys olisi siis tulosta kylmästä kohtelusta varhaiskuukausina. Ihminen kokee rakkaudettomuuden ja piittaamattomuuden niin rajuna, että se muuntaa hänen aivojensa mekanismeja pysyvästi. Muistan suomalaistutkijankin kyllä maininneen tästä, kun tutkittiin apinoitten aivojen rakennetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän tutkimukjsen informaatioarvo on sen verran kyseenalaistettu, että äläpäs nyt - Iines Kulta - revi vielä rintsikoitasi yltäsi. (Tai kierrätykseen.) - Me emme tunne psykopaatin aivokehitystä. Biologi osaa katsoa asioita omasta näkökulmastaan. Mutta ei hänkään enempää näe, mitä näkee. (Luulee vain näkevänsä. Vaikka oikeasti on kysymys tahrasta hänen silmälasissaan.)

      Poista
    2. Huomaa käyttämäni konditionaali "olisi". Se viittaa nimenomaan siihen, että tämän tutkimuksen mukaan olisi mahdollista.

      Onhan muuten jo aiemmin osoitettu aivokuvantamisen avulla, että varhaiset kokemukset voivat muuttaa mm. temperamentin biologista pohjaa. Temperamentti kun kaikkineen on kuitenkin ihmisen persoonan biologinen osa, geneettisesti määräytynyt.

      Poista
  35. Moni on lukenut Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin. Siinä kuvataan kouluampujapojan ja hänen perheensä tarina.

    Kirjan analysoijat kautta internetin näyttävän tulkitsevan kirjaa niin, että Kevinin äiti saa myötätunnon ja säälin osakseen, kun hänelle sattui syntymään kauhea psykopaattipoika.

    Ainutkaan analysoija ei huomaa, kuinka taitavasti ja piilotetusti kirjailija kuvaa sitä, miten vastasyntyneestä tehdään psykopaatti. Äiti jättää pojan kylmästi varhaiskuukausina, lähes syntymän jälkeen, ja matkustaa mielenkiintoisen työnsä vuoksi kauas pois kuukausiksi. Äiti myös tuntee outoja kylmiä tuntemuksia pojan lähellä. Analysoijat tulkitsevat tämän niin, että äiti vaistoaa pojan olevan epänormaali. Oikeasti kirjailija kuvaa äidin vieraantumista lapsesta, kylmyyttä, halua poistua tämän elämästä - ehkä jopa tietämättään. Tyypillinen luonnehäiriön kasvulausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines, kirja on minulle vieras, enkä googlettamalla osaisi sanoa mitään sittenkään.

      Vaikka varhaislapsuuden merkitys on tärkeä, en uskaltaisi sanoa, että se on ratkaiseva. Ei kaikista hylätyistä tai vieroksotuista lapsista tule psykopaatteja, ei edes luonnehäiriöisiä.

      Dataa minulla ei ole esittää, mutta mietin Alice Milleriä: hänen yksi teesinsä on, että yksikin aidosti välittävä aikuinen voi ohjata lasta terveeseen psyykeen. Vaikka varhaislapsuus olisikin ollut vaikea.

      Ideaalitilanne tietenkin siis on, että kaikki vauvat ja pienokaiset saavat hellyyttä ja hoivaa siltä/niiltä varhaisvanhemmiltaan.

      Poista
    2. Char, en ole mielestäni sanonut, että tietyissä huonoissa kohteluissa jokainen lapsi automaattisesti kasvaa luonnehäiriöiseksi. Ei se niin mene, eikä näinpäin asiaa kannata edes katsoa. Jokaisella lapsella on erilainen temperamenttipohja, joten esimerkiksi saman perheen lapsista vain yksi voi häiriintyä.

      On vain todettu niitä yhteisiä piirteitä, joita tietyn luonnehäiriön taustalla on. Näissä on niin paljon yhtäläisyyttä, että voidaan vetää tieteellisiä johtopäätöksiä. Esimerkiksi on todettu, että vaihtuvat primaarit ihmissuhteet varhaislapsuudessa ovat yhteydessä narsismin syntyyn, joka on siis minuuden kehityksen varhainen häiriö. Lapselle on jäänyt vallalle patologinen narsismi, pikkulapsen normaalin narsismin jälkeen.

      Poista
    3. Huomenta, Iines!

      Hyvä, että asioita tutkitaan, ja koko ajan opitaan uutta.

      En tarkoittanut työntää sanoja suuhusi; luulen, että ymmärrän, mitä yrität sanoa. Minusta on vain kiinnostavaa miettiä, että jos aivojen osat ovat jostain syystä jääneet kehittymättä/eivät reagoi ns. normaalisti stimulaatioon, miksi joillain ihmisillä, samalla taustalla, ne kuitenkin toimivat normaalisti?

      Vrt. depressio. Sitäkin on monentyyppistä; ns. reaktiivista, ja sitten sellaista, johon näyttäisi auttavan mielialalääkkeet. Terapia tuntuisi olevan paras hoitokeino, mutta siihen ei ole kattavasti riittävää rahoitusta (eikä kaikilla sairastuneilla motivaatiotakaan, tai jaksamista. Terapia on rankkaa).

      Vanhemmatkin tietenkin muuttuvat ihmisinä kaiken aikaa; selittäisikö tämä osaltaan eroja saman perheen lasten eroja psykososiaalisessa kehityksessä?

      Epäilen, että ex-miehen perheessä oli syvempää problematiikkaa: kävi ilmi, että hänen vanhempi veljensä oli toistamiseen vankilassa poikalasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

      Perheen kolmas lapsi, tytär, oli intomielisyyteen asti vakaumuksellinen mormoni, saarnasi tulta ja tulikiveä. Kuulemma. - Enkä siis tarkoita vihjata, että usko olisi psykosomaattinen häiriö, mutta tuli sellainen tunne, kun nämä kohtalot vuosien aikana tulivat esiin, ettei kenenkään elämä ollut silleen normaaliksi katsottavalla tavalla kuosissa eikä millään mittapuulla helposti elettävää.

      Isoveljen seksuaalinen kieroutuneisuus oli tietenkin kaikkein pahinta.

      Poista
    4. Tuli mieleeni - ja toivon taas ettei mene liian graafiseksi; työkseni kirjoitan seksuaalisuudesta, eli minulle tämä on normaalia.

      Mutta ex oli siis jälkikäteen katsottuna epänormaalin kiinnostunut laihuudestani ja silloisesta alipainosta (siis: söin kuin hevonen, ei ollut syömishäiriöitä, mutta se stressin ja metabolismin yhdistelmä). Ahdistuin, kun hän rumasti kommentoi ihan tavallisia, mukavia naisia esim. TV-ohjelmissa; povekkaita naisia hän nimitteli järjestelmällisisesti lehmiksi.

      Tämä kaikki siis kuherrusvaiheen päätyttyä, ja kun olin jo jumissa: alkuvaiheessa olisi eteisessä ollut viisi hirttä poikki pottasuun puheista!

      Ja kun suhde ja vahingoittamisen halu etenivät, hän alkoi huomautella "epänaisellisesta yliseksuaalisuudestani". Vertasi eläimiin, ja toi oikein kirjan kotiin; "Women and bestiality"-tyyppisen, en nyt muista tarkkaa nimeä.

      Koska hyvä naisystäväverkosto on minulle tärkeä, ja puhutaan kaikesta, tiesin, ettei minussa ollut vikaa. Useimmat naiset pitävät seksistä, ja käytännössä kaikki rakastelemisesta, enkä tajua edelleenkään, miten nainen voisi "kiihottua liian helposti ja liikaa". - Tätä eivät kyllä tajua ketkään miehetkään; olen kaveriporukassa puhunut asiasta.

      Tuntuu, että tuon perheen lasten kehitys oli pysähtynyt jonkinlaisen infantiilin ihailemisen asteelle. Jos tämmöinen keittiöpsykologisointi sallitaan.

      Seksuaalisuus on kuitenkin niin henkilökohtainen ja herkkä alue, että väkisinkin olen uusien miesten kanssa varuillani, eri tavalla kuin aikaisemmin. - Mutta näinhän se elämä meitä kaikkia muuttaa. Pääasia, että tiedostaa, mistä ongelmat tai omat epävarmuudet johtuvat, ja pitää pään kylmänä ja siinä kulloisessakin nykyhetkessä.

      Mutta voin siis vakuuttaa, että mitään nöyryytyksen kokemusta, ainakaan tällä mielikuvituksella, mitä minulla on. Että kun minusta riippumaton, osin ihan normaalisti hormoneista, osin suhteen pakottamasta depressiolääkityksestä johtuva rintojen kasvukin oli inhon ja ilkeiden huomautusten aihe.

      Eikä nyt kukaan tästä vedetä pultteja. Kuten sanoin: kukaan mies ei ole suoraan eikä selän takana (tämän tiedän, kun kaveri- ja sukulaismiehet ovat kehuneet, ja likat kertoneet) arvostellut muuta kuin kauniisti tätä muuttunutta muotoani. Ja itsekin olen tyytyväinen.

      Eli kaikki on hyvin. Uuden parisuhteen aloittamiseen liittyy vain nykyään tämäkin lisäeste, mutta pelkästään teoreettisella tasolla.

      Nykyinen hra Char-kokelas teki ponnekkasti selväksi, ettei hänen sanavarastoonsa edes kuulu käsitettä "liian halukas nainen". - Pienen otannan perusteella väitän, että tämä on yleisempikin mielipide, herrain keskuudessa.

      Kauhun vallassa mietin, mitä tuollaiset rumat kommentit, miehiltä tai naisilta, saavat aikaan oikeasti epävarmoissa ihmisissä, jotka eivät edes kehtaa nostaa kissaa turvallisessa ympäristössä pöydälle, ja aloittaa asiallista keskustelua omasta tilanteestaan.

      Vakuutan siis: kieroutuneita ihmisiä on tosi vähän, vaikka tämäkin keskustelu kaikkine esimerkkeineen voi tuntua pelottavalta! - Huomataan kuitenkin kaikki kannustus, ja järkevät mielipiteet ja faktat, joita täällä on esitetty. Ei pidä sivullisenakaan mennä luonnehäiriöisen ihmisen luomaan kuplaan mukaan, edes ajatuksen tasolla.

      Poista
    5. Korjaan: ajatus lensi nopeammin kuin sormet:

      Kappale "Mutta voin siis vakuuttaa, että mitään nöyryytyksen kokemusta, ainakaan tällä mielikuvituksella, mitä minulla on, EI OLE JÄÄNYT KOKEMATTA. Että kun minusta riippumaton, osin ihan normaalisti hormoneista, osin suhteen pakottamasta depressiolääkityksestä johtuva rintojen kasvukin oli inhon ja ilkeiden huomautusten aihe."

      Anteeksi huutaminen, en osaa täällä käyttää kursiivia.

      Carry on! :)

      Poista
  36. Laitan seuraavan tänne alas - Mikis osaa lukea tekstejä moniapäin, mutta minä en. Ja haluan erikseen kiittää eilisestä henkilökohtaisesta tuentarjouksesta.

    - Hei sinä/te anonyymit, jotka syytätte minua miesten hurmoksellisesta ihailusta: en hurmosta tunnosta, mutta suunnatonta lämpöä ja hellyyttä tunnen tiettyjä miehiä kohtaan kyllä, kuten naisiakin kohtaan.

    Ja sukupuolispesifisti välillä miehiä kohtaan erityisesti. Ehkä kokemani tähden. Ja kaiken netissä vellovan kurjan naisvihan vastapainoksi, omien kokemuksien lisäksi (siis: mies oli häiriintynyt. Jotenkin häntä ei voida minusta reiluuden nimissä laskea, jos miesten ja naisten käyttäytymisistä puhutaan yleisesti. Hän kuuluu siihen Iineksen mainitsemaan pariin prosenttiin).

    Sekä livenä että harvoissa virtuaalikeskusteluissa olen saanut miehiltä olkapäätä, jota vasten voisi itkeä. Ja kaikki ovat tuominneet miehen rajusti - ehkä pieni ero voisi olla siinä, että naiset helpommin ehdottelevat korjauskonsteja. Mikä heteropareilla on normaalia: kun oma mies on kiva, miettii, miten saisi ystävän suhteen pelastettua. Hah.

    Ja vaikka vänään viimeiseen asti vastaan: jotain eroa miesten reaktioissa on, sekä tuttujen että muutamien virtuaalien (siis en juoksentele ympäriinsä kertomassa tästä kaikille) kanssa.

    En tosiaankaan kyseenalaista saamaani henkistä apua. Ja vaikka pasifisti olenkin, nuo puheen tasolle jäävät hakkausehdotukset kuulostavat hyvältä. Mutta vain teoriassa!

    Miesjuristi oli tässäkin hyvä valinta: hän otti samanlaisen suojelevan asenteen, mitä sain isältä, saan langoilta, ja miesystäviltä täällä, poikaystävältä (silloin kun sellainen on) erityisesti.

    Jotenkin tuossa luolamiesteoriassa on ideaa! - Mutta varmaan vain tänään! En halua, että kehenkään sattuu.

    Enkä muuten kyllä luovuta feministilippuani tämän mielipiteen takia. Johtui nyt kokemuksista tms., minulle turvallisten ja rakkaiden miesten apu on ollut tärkeää siinä, kun olen alkanut rakentaa elämääni uudelleen.

    Yksi mies rikkoi, moni mies korjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös feminismin peruskulmakivi ole vastaus ihmisten tasa-arvoon?

      Silloin kaikki ihmiset, jotka näin toimivat, toimivat oikein.

      En tosiaankaan nauttisi, jos Kurjake olisi hakattu. . Kuten kokenut juristini, maailmaa nähneenä miehenä sanoi: murtumat ja mustelmat paranevat nopeammin kuin sielun haavat. Hoidetaan asia oikeusteitse kuntoon, ja sinä huolehdit edelleen itsestäsi.

      En tuohon keksi lisättävää, paitsi että oikeassa oli.

      Poista
    2. Char, minä en kyllä nyt löydä keskustelusta kommenttia, johon viittaat: anonyymi syyttämässä sinua miesten hurmoksellisesta ihailemisesta.

      .

      Poista
    3. Iines: se oli yksi tyhmä kommentti jossain aiemmassa keskustelussa.

      Ei siis suinkaan tässä, ja varmaan on hyvä ja terve merkki, etten muista koska joku on jotain älytöntä sanonut.

      Se oli joku anonyymi, ja antaa olla.

      Joku fanaatikko, joka kyylää kaikkia viestejä yötolkulla, lukien ja valikoiden kopioiden, silmät kiiluen. Säälittävää.

      Mieleen se kuitenkin jäi, ja siksi se nyt pulpahti esiin.

      Mutta ei siis huomion arvoinen kommentti, heitto vain.



      Poista
  37. Tiedän yhden (jos toisenkin) asian: a) kahta en vaihda B) ja se toinen on Char. - Minun ja Charin välillä sinkoilee tietty sähköinen kipinöinti. Mutta emme me silti heinäseipäitä toisiamme kohti heitellä. - Eihän, Diana/Char/Daiana? (Eikä muutenkaan muksita pehmustetuilla hanskoilla toisiamme päin pläsiä. - Paitsi tietysti leikisti!) Ps. Jäikös muuten sulle ne käsiraudat... eikun hetkinen, ne taisikin jäädä Helunalle? Mutta kiitos viimeisestä. (Vaikka mä olinkin aika surkea. Olin loppuunajettu kuin vinttikoira. Jota sähköiset jänikset ahdistelevat.)

    VastaaPoista
  38. Siis... ennen kun ehdin pyytää anteeksi, sitä että että olen koko ajan pyytelemässä anteeksi, pyydän anteeksi niiltä lukijoilta jotka (tämänkin) tekstin ymmärtävät väärin! - Koska... mää diggaan Charia!

    VastaaPoista
  39. Mikis, Blondi tässä! Aloitin taas kerran vastaamisen loppupäästä, ja nyt vasta hoksasin tämän viestisi. - No se nyt on jo tuolla ypi-ylhäällä, ja asiaa on muutakin paitsi se, että olisi kiva ehkä jutella. Olen ujo.

    Ei tietenkään pidä kokemaani Estonian kauhuihin verrata, mutta sekin on loputon suo, jos alkaa verrata ilkeyksiä ja kamaluuksia keskenään... Ei sillä että sinä vertaisit, tarkoitan itseäni: Ylikilttiä Ylisuoriutujaa. :)

    Katselin kotikurjuutta liian kauan, kun aina keksin jonkun jolla on paljon huonommin asiat kuin minulla; keksi, ja jaksa, ja koeta korjata, ja ainakin ymmärrä... Loppumetreillä, silloin kun olin asettanut ultimaatumin avioeron hankkimiselle, mies sai sydänkohtauksen. Hän oli muuttanut luokseni, ja sairaalassa sanottiin että stressiä pitää välttää. - Olin lopulta tyytyväinen lievästä flunssastakin: sain tekosyyn nukkua lattialla.

    Olin päättänyt lähettää miehen asunnonhakuun, mikä olisi ollut pala kakkua (virkansa puolesta hän olisi saanut sen asunnon heti), mutta kun stressiä piti välttää... Nukuin lattialla paljon. Ja odotin! Odotin, että koska se viimein lähtee!!

    En minä nyt kenenkään verta päälleni ottanut! Sairaalassa luultiin vaimoksi, mutta sekin oli pakko korjata, ja ylilääkäri ei löytänyt sanoja asemani kuvailemiseksi. Sanoin sitten että "ystävä", että päästiin asiassa etiäpäin. Lääkäri punastui. Minä aloin jo olla kova. Olin ollut jo tutkimusavistaja, sihteeri ja ties sun mitä muuta.

    Olen sanonutkin, että hautakiveeni pitäisi kirjoittaa "Hän Ymmärsi". - Minusta oikeasti sisarussuhteet, enemmän kuin suhteet vanhempiin, voivat värittää tulevia parisuhdekuvioita.

    Mutta tuosta yhteydenpidosta: oikeasti olisi kiva jutella, ja yhden Iinekselän naiskirjoittajan kanssa onkin jo alustavasti sovittu tapaamisesta. Olisi kiva jutella myös sinun kanssasi, mutta ei laiteta numeroita tänne, eihän vaan?

    Kun niitä häiriköitä siis maailmassa piisaa.

    Plus että vaikka kirjoitin asiasta nyt, tilanne ei ole ollut akuutin huono pitkään aikaan. En siis ole kriisiavun tarpeessa; sitä on hommattu aikanaan, mutta muuten vaikutat niin ihanalta - eikä Tarjan pidä nyt hermostua, en ole astumassa kenenkään tontille; minä nyt vain arvostan ja ihailen kivoja ihmisiä sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta - että live-rupattelukin olisi mukavaa. Tapaaminen vielä kivempaa.

    Mutta kattellaan. - Ja kiitos päivän piristyksestä, näin jälkijunassa! :)

    Laita meili Iinekselle, hän laittaa sen minulle. Vastaan kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen vain vähän arka tämän netinkäytön suhteen. En ole sitä mukavaa iinekseläistä naistakaan kaffen merkeissä vielä tavannut, kun en ole kunnossa (siis: on se kurja verisuonihommakka), ja muutenkin vähän arastelen.

      En niinkään osaa pelätä mitään - olisin sitä paitsi ällikällä lyöty jos esim. Sinä Mikis olisit näppyläkasvoinen 8-vuotias tytönrääpäle - mutta muuten. Olen täällä monta kertaa niin paljaana, etten osaisi live-keskustelussa uuden ihmisen kanssa. Varoisin, ja miettisin: nyt tuntuu että voin puhua suoraan. Toki mietin, mitä sanon, mutta netin kasvottomuus on myös sen hyvä puoli.

      Toisaalta nykyiseen hra Char-kokelaaseen (puhun tahallaan kevyesti: hän on ihana, mutta) ihastuin netitse - tai siis kirjeitse. Leffapalstalla, mistä siirryttiin privaattiviesteihin, ja sitten meileihin. En tosiaankaan ollut rakastumismielessä liikenteessä, päinvastoin, kun niin vain kävi; sen verran hyvin synkkasi.

      Tämä ei varmaan ajatuksena Tarjaa rauhoita: sano siis vain lyhyesti, että rakastat Tarjaa, Char on varattu, etkä ennenkaikkea rakasta, eikä se kalasta muiden vesillä, vaikka pitääkin miesystävistä. Ja annetaan tuon rakastumishistoriani olla. :)

      Minä siis rakastun ilmeisesti ajatuksiin. Taitaa Laasasen MATit mennä vähän mönkään, mutta olen muutenkin omanlaiseni, kuten kaikki me useimmat naiset. Duh.

      Että teoreetikoille tiedoksi vain. Kannattaisi jalkautua tänne verevien ja elämäniloisten naisten pariin. :)

      Missit ja jääkiekkoilijat lienevät oma alalajinsa, he pariutuvat automaattisesti keskenään, ja Herralle kiitos meille kaikille muille siitä asiasta, jos minulta kysytään. :)

      Eikös me tässä vast'ikään Iineksen kanssa todettu että miehissä ne aivot, ne aivot, ne kiehtovat...

      Eikä me kumpikaan Iineksen kanssa (uskallan väittää) puhuta miehen lipevästä supliikista, päinvastoin, vaan oikeasta kohtaamisesta. Se lyö jalat alta. - Keksin myös mihin muualle ne jalat, ja erityisesti nilkat, ristiin hakeutuvat.

      Vaan annetaan sen asian sovinnolla olla. Tämän Pollyannan mieli on käytännössä aina katuojassa, ja ystävieni mukaan omaan likaisimman mielikuvituksen ikinä.

      Mitä ihmettelen: Säädyllisyys on toinen nimeni! Jos keksin tavan kiepauttaa kinttuja hyvässä herraseurassa, eikös se ole innovatiivista? Kysyn vain.

      Ei niissä punaisissa mokkakorkkareissakaan meinaan vänäämistä ole: jalkineet siinä kuin muutkin. Turha siinä on pullasilmäisten tuomarien tuijottaa.

      Ja vaikkei Mikis puhuttaisikaan, olisi kiva meilata, blogipulinoinnin lisäksi! Siis: toki jatketaan vanhaan malliin joka tapauksessa Iinekselässä! Kuka meistä ny kivasta kyläpaikasta pois lähtisi!:) Kiitän vain kutsusta jutella enemmän, ja jos kiinnostaa, vastaan kyllä. :)

      Eikä sitten Tarjan mieltä pahoiteta, vaikka puhuttaisiinkin, vitsienkin kanssa. - Siis sanon vielä kerran: puhun Iinekselän naistenkin kanssa myös privaatisti, siis vain höpötän!

      Eikä me palstan asioista puhuta, kunhan puhutaan muuten vain.

      P.S. Huom: Iineksen palsta ei ole vielä siirtynyt ns. treffipalstaksi, eli ottakaatten kaikki lukijat tämä keskustelu satunnaisena otoksena yhtenä kahta ihmistä koskettaneena keskusteluna.

      - Tiedän, että olen kamala flirtti, mutta en oikeasti ole muuta kuin kiltti, ja äsken taas vitsailin, eli Tarja on Turvassa!

      Ja tulevissa Toscanan Kesäjuhlissa saan pitää varani.. Voi meinaan keittiöpyhjeet palsta-ystävättärien toimesta viuhua, vaikkei syytä olekaan. :)

      Emme sitten tiedota jatkosta. :) - Taas päätin yksin, mutta Me pidämme tästä kiinni. :)

      Mikis: Olen toimen nainen. Ja kohta on varmaan rusakko-kommentti tiedossa! ;) :) :D

      Poista
    2. Mikis, nyt alkaa oikeasti mennä senssipalstaksi! - Ja jatketaan me vaan!

      Mikään ei piristä elämää paremmin kuin leikittely, ja kun netin kurjuudesta puhutaan, niin puhutaan me välillä hauskuudesta. - Kaikki vauvaikäiset saivat jo niksivinkkiä ruuanpulauttelutusta (re oma aikaisempi kommenttini), ja loput ovat vastuussa itsestään.

      Iines saa vaihteeksi olla Tomera Täti, jos oikeasti meinaa meille stopin pistää. :)

      P.S. Kummalla ne käsiraudat oli? Vai onkosevväliä?

      En ole vielä päättänyt. Turvasana pitää vain sopia. Näin olen lukenut. Susan Elizabeth Phillipsin kirjasta "Breathing Room" lainaten: omani on "parsa".

      Tosin voin valita valta-aseman ensin, mistä sinun, Mikis-muru, ei pitäisi ällistyä.

      Joskin vanhanaikainen rehti alistuminenkin kivan miehen kanssa sopisi. - Ja taas mennään Hämärälle Alueelle.

      - Juu, ei, nuoriso: Mikis-setä ja minä vaan vitsaillaan, ja aikuistetkin leikkivät, ja kaikki on hyvin. - Vain puoli tuntia, niin alkaa Pikkukakkonenen! Lelut kokoon, ja TVn ääreen!

      Mikis-setä miettii kivaa turvasanaa... ;) :)

      P.S. Saat söpöilläkin. Mutta älä sano stop. Se on kuulemma tyhmä valinta, leikkiin nähden - kysytään muuten sitten Sarilta, kun ystävämme ehtii tänne. En tiedä jaksoiko hän kahlata S/M-Mamma-Porno-kirjan loppuun asti , mutta veikkaan, että pärjäsi urheammin kuin minä! :)

      P.S. En ole pornomamma, mutta käsiraudoista tiedän vähemmän kuin parsoista. Parsaa osaan keittää!:)





      Poista
  40. Kuuleppas Char, kyllä me ihan hyvin voidaan tavata. Eikä meidän tarvitse tehdä siitä mitään Trombia. (Lievä maanjäristys riittää minulle, tai sellainen tsunami, kiitos.)

    Ei kun ihan totta. Tapsan olen tavannut, teidät muutkin haluaisin, ei se minusta kiinni ole. Vaikka olenkin ujo. (Esim. Iineksen haluaisin tavata kellarissa, jonne Kuu luo kalpeita lonkeromaisia säteitään kuin JättiläsKalmari, ja me pölisisimme toisillemme kaiken... kaiken, minkä tietäisimme äidinkielestä, runoudesta, saksofoninsoitosta ja... "no ,hei, otappas nyt pois tuo kätesisi minun"...)

    Ja sitten minä ottaisin.

    Ps. Tavataan Char, jos se Sinusta on hyvä idea.

    VastaaPoista
  41. Voi vittu kun mä tykkään tästä sävellyksestä. Vaikka kun tämän - Bach-poikana - lajittelee/lätkii nuoteiksi, niin eihän tässä ole mitään. EI NIIN OLEKAAN! Mutta kauheesti tunnetta, kitalaen taakse jäävää, siis semmoista mitä ei sanota. - Paitsi lauletaan.

    http://www.youtube.com/watch?v=a1smtpOo6Ws

    VastaaPoista
  42. Ihmisten olemessaolo tällä planeetalla on sitä että he ovat kamalan surullisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis, juu.

      Minustakin olisi kiva nähdä, ja jos Iines suostuu välittäjäksi, niin vaihdetaan meiliosoitteet sitä kautta.

      Nyt on pakko piipottaa kauppaan, mutta meilaan Iinekselle kun kotiudun.

      - Minustakin on kurjaa, että me ihmiset ollaan murheellisia ja surullisia!

      Vaan näin me ihmiset myös kohdataan! :)

      Ihan vain opettavaisena netti-esimerkkinä, että ei tämä touhu mitään sensseilyä ole: kävin elämäni ekalla Yön keikalla pari vuotta sitten. Ja se oli semmoinen konserttitalo-keikka, ja Yö oli kuuminta hottia kun olin Nuori (paitsi että minä en oikein voinut tykätä, kun piti kaihtaa rokkia ja kieltäytyä farkuista, ja olin siis 30 v ollut käymättä keikoilla. Että merkkitapaus se oli minullekin, siinä kuin bändille!).

      - Noh, keikka oli hieno, ja meilailinkin Lindholmin kanssa sen jälkeen. Plus että niin kamalasti halusin päästä sinne 30 v-juhlaristeilylle! Mutta kun ei ollut kaveria!

      Aikani emmin, ja sitten laitoin vain Yön Vieraskirjaan viestin: kiltti, kiva nainen etsii hyttiseuraa risteilylle. - Ja Katjuskainen vastasi! Toinen kiltti ja kiva nainen, jonka lähipiiri oli yhtä kauhuissaan kuin minunkin, että nettitreffit, ja vielä bileristeilylle!!!

      Leikkisästi sanoin, ettei niitä bändin karvanaamoja sitten rahdata hyttiin ennen aamukaffetta; muuten saavat tulla, jos on omat kupit mukana... - Mitenkäs tämä aamukahvi tässä puheessani toistuu?!

      Hän asui sattumalta tässä lähikunnassa, juteltiin puhelimessa ja tavattiin ennen reissua, ja oli niin ihanaa! Hän on ihan erilainen kuin minä, mikä on virkistävää, mutta että me tullaan hyvin juttuun!

      Yhdestä nettiviestistä ja uskaliaasta kohtaamisesta alkoi lämmin ja läheinen ystävyys! Me puhutaan tai tekstaillaan melkein päivittäin, ja välit vain paranevat.

      Eli kun aikaisemmin peräänkuulutin keskustelua nettivihasta: pitäisikö oikeammin puhua netin kautta syntyneistä kaveruuksista ja jopa ystävyyksistä?

      Poista
    2. P.S. Se risteily meni hyvin! Kumpikaan ei halua juoda liikaa, kumpikaan ei halunnut raijata vieraita hyttiin, sovittiin yhdessä syömiset - minä vinkumatta tngin, kun varmaan rahasta oli kyse, eikä minullakaan sitä ole.

      Plus että kun ei notkuttu baarissa, pasteerattiin käytävillä - sievissä vaatteissa - ja kun kolmatta kertaa törmättiin Olliin, jota sitäkin alkoi hymyilyttää, menin toimen naisena sanomaan käsipäivää, ja esittelin ujomman Katjuskan.

      Kuulostan varmaan tosi mörssäriltä, tai mitä ne jättikanuunat on, mutta tuntui vain niin hoopolta haahuilla muka-tietämättömän näköisenä.

      Olli ällistyi; en ollut kännissä enkä halunnut yhteisvalokuvaa, mikä varmaan olikin sitten uusinta hottia. Tosin sitten jouduttiin samaan hisiin, ja hän pisti särmävaihteen päälle ja sai minut punastumaan (mikä nyt ei ole sinänsä saavutus. Mutta ilman syytä siis!). - Te miehet, te miehet! :)

      Katjuskainen halusi aamulla nimmarinjakotilaisuuteen ja lähdin tietenkin henkiseksi tueksi. Vilkutettiin Ollin kanssa silmää, kun Katjuskainen sähläili nimmarikirjan kanssa. Kivaa oli! :)

      Poista
    3. P.S. Mikis, jos vielä haluat jutella, vaikka tiedät mikä on mun Guilty Pleasure (Yö), niin Iinekseltä saat osoitteen. Meilattiin ehtoisen emäntämme kanssa äsken. :)

      Toisaalta et voi kuin voittaa: tiedät jo pahimman, eli ei kannata yrittää jutella, jos Jussi Hakulinen laulaa vieressä. Plus että en juo kahvia kuin aamuisin, eli voit sitten varautua siihen, että tilaan vihreää teetä. Ja oikeasti pidän siitä. *Gasp*

      - Oikeasti: kun ollaan molemmat tämmöisiä hölöttäjiä, niin jossei nyt huonetta hankita, ettei Tarja hermostu, niin meileissä voitaisiin puhua ilman että sotketaan Iineksen blogi dialogiksi.

      Tervs. Nimim. Meilailu Ei Velvoita Tapaamiseen :)

      Poista
  43. Kamalaa, näitä emännänpaineita, joista siis vasta opin ed. Vierakynässä!

    Luoja siunatkoon Iinestä, kun jaksaa, meidän kaikkien kanssa, ja yleisesti sanoisin vain että jessus!

    Nytkin erheydyin hupakkona vitsailemaan, vaikka vakavasta aiheesta puhutaan. - Ehkä joku samaa kokenut, siis äärimmäistä stressiä, tietää sen tunteen, kun ei enää jaksa olla niin tosi vakava, aina. Paitsi oikeussalissa, tai muuten kun on pakko - muulloin on hyvä nauraa välillä, ja kivaa, kun löytyy ihmisiä, jotka ovat samoilla linjoilla. Ja Mikiksenkin kanssa ehkä pian päästään tapaamaan! Jo ennen Toscanaa! :)

    Kun ei enää pysty kunnolla itkemään, on hyvä alkaa nauraa, ja huomata, miten paljon mukavia ja hyviä, ihania ihmisiä ympärillä on!

    Minulla oli tänään Stressipäivä: synttärit. Pelkäsin postia, en mitään muuta, juhlat on kivoja, mutta mitään pahaa ei Kurjakkeelta tullut.

    Turhaan pelätty, siis. - Toisaalta olen vähän kikatteleva pelkästä huojennuksesta.

    Kuka muuten ehti huomata sanojeni tulvasta sisarusten merkitystä puolisojen valinnassa?

    Tästä en ole lukenut vielä mitään tieteellistä, ja kun mietin omia ihania ja vaikeita siskojani, olen ihan tosissani. Vanhempia totellaan, mutta sisarusten kanssa puljaillaan, ja vanhempien vaatimukset sisaruksen roolin suhteen ovat tärkeitä.

    Minä ainakin olen kokenut kaikissa suhteissani eläväni enemmän ns. sisarussuhdetta mieheen, en tyttären osaa vanhempaan (vrt.Freud - sairaita esimerkkejä kaikki, mutta yritän nyt tiivistäen havainnollistaa). - Hyvien miesten kanssa se ei ole ongelma (on siis asiasta oikein puhuttukin), vaikeiden miesten kanssa (1 kpl) se on suo, johon meinaa upota.

    Tai sitten hiiteen analyysit. Kaikkea ei voi tietenkään selittää lapsuuden kokemuksilla.

    Mutta toisaalta: kuinka paljon varhaislapsuus ratkaiseekaan! Tästähän me ollaan paljon täällä puhuttu, Iines viisaasti.

    Eräs diagnosoidusti skitsofreenisen naisen tytär, rakkain ystäväni (johon olin oikeasti rakastunut, sikäli kun sana voidaan ja nyt siis tässä tapauksessa käsitetään epäseksuaaliseksi); minua vanhempi, kolmen pojan äiti, sanoi että vanhempia voi syyttää vain tiettyyn rajaan asti.

    Sitten tulee se stoppi, että itse ottaa vastuun itsestään, pyyhkii pölyt, ja alkaa toimeen. - Paras ystäväni ei ollut sairastunut, sairaassa perheessä, vaan pystyi itse analysoimaan toimiaan, ja tarjoamaan hellän ja hyvän hoivan omille lapsilleen ja rakkaan ja ihanan ystävyyden meille muille läheisille. Minulle erityisesti, meillä oli spesiaalivälit.

    Kaikilla meillä varmaan jotain traumoja kasvuvuosilta on? Minua rohkaisi tuo "totea faktat, ja siirry eteenpäin, kohti parempaa"-esimerkki.

    Hän oli muuten nainen, joka opetti minut riitelemään. Sovussa, ja rikkomatta. Ei se vieläkään minulta ihan suju, mutta muistan ekan vänäämisenne, ja kun hän fiksuna naisena soitti perässä kotiin ja kysyi että mitens. - Minä, Draamakuningattarena, olin ajatellut ettei varmaan enää voida edes puhua. Huoh!

    Pahan riitelyn periaatteen olen teoriassa osannut aina: näen kyllä kiusallisenkin selvästi läheisten ihmisten heikot kohdat, ja tietäisin, mihin iskeä: mikä sattuisi pahiten, mutta kun en vain voi. En voinut edes sen Kurjan Miehen kanssa. - Jos joskus voin, en sitten ole enää minä.

    Sellaista pahuutta en itseeni halua.

    VastaaPoista
  44. Huh, huh sun kanssas! Olli, ja Ollin oppivuodet ja kaikki... Miksei tähän myös sopis MikKo Mallikas MukkelisMakkelis makuukammareineen?

    Ps. Muistathan kun Repe lauloi (vielä silloin kun oli hengissä) että "Jätkät kaivoi tunturista helvetisti kultaa/mutta minä panin Rovaniemellä Huldan luona/kukkaruukkuun multaa... Ruma Rilluma Rilluma Rei!" - Tai tuo ei nyt mennyt ihan tahtipuikon mukaisesti. Mutta eipä hätäillä. Luotan siihen että Sinä löydät Viisarin paikan.

    VastaaPoista
  45. Siis jos leikittäisiin että kello onvaikkapa 15:00. Ja minä olisin se isompi viisari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis, mietin, että vastaanko, mutta kun olet kerta ujo, ja minäkin olen, niin kirjuuta ny ihmeessä Iinekselle; saat mun osoitteen, ja vastaan kyllä.

      Makuukammareista en tiedä, ja kelloista minulla on kiehtova tarina, jos kiinnostaa.

      En normisti tuppaisi näin, mutta kun arkuudesta on puhuttu, ja minä tässä olen avautunut kauheasta miessuhteestani, niin ajattelin, että sanon suoraan, etten sinua pelkää.

      Jännittää kyllä, niinkuin aina uuden ihmisen kanssa läheisempi rupattelu - siis minua jännittää tämä blogikin - mutta uskallat kyllä osoitetta pyytää, ja tervehdyksen lähettää.

      Eikä tartte kirjoittaa kuin hei. - Mitens te Tapsan kanssa hoiditte tämän?

      Toimi samoin, ihmisiä me likatkin ollaan. ;)

      - Behrendt varmaan vastustaisi, mutta kun ei tässä seukkaamista olla aloittamassa, vaan kaveruutta, niin Greg voi syödä palan kakkua! :)

      Poista
    2. Minä en suoraan sanottuna ymmärrä, Char, miksi niiden kirjeiden tai osoitteenvaihdon tulisi kulkea minun kauttani. Eikö sen anonyymin nettiosoitteen voisi aivan hyvin panna tähän?

      Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö välitä osoitetta, toki sen teen, mutta helpompaa ja suorempaa se kai olisi suoraan.

      Poista
    3. Iines: pelkään, omista kokemuksistani johtuen, että joku kalvaja ottaa minut kohteekseen. Näin on sekä yksityiselämässä että tiedepiireissä siis käynyt.

      Ehkä olen turhan arka?

      Olisi vain kiva tietää, että kirjoittaja olisi se, joka sanoo olevansa, ja ajattelin, että niistä tsekkaamistasi IP-osoitteista olisi joku turva tässä epävarmassa maailmassa.

      Mutta ymmärrän myös sen, että sinua tämä ylimääräinen työ turhauttaa.

      Annetaan siis mennä:

      Kun osoitteeni on jo "oman" blogini kautta ollut täällä esillä kertaalleen, niin laitan sen nyt uudestaan:

      sugarbethcarey@gmail.com

      - Saavat toki muutkin halukkaat kirjoittaa kuin Mikis, niinkuin jotkut jo ovatkin, mutta pidettäisiinkö ekoissa viesteissä palstan nimimerkit selvillä, että tietäisin, kenen viestejä jatkossa luen, ja kenelle vastaan.

      Oikeilla nimillä voidaan puhua sitten privaatisti - nimimerkkinikin on tosin ihan oikean nimeni lyhennys, eli en minä mikään kummoinenkaan nettipersoona ole. :)

      Poista
    4. Char, arvelen että ihmisistä on mukavampi kirjoittaa suoraan sinulle kuin minun kauttani. Siksi esitin tämän asian, en siksi, että siitä olisi vaivaa. Ja kun osoitteesi on ollut kai tässäkin blogissa joskus esillä, niin miksi ei. Anonyymin osoitteenhan voi aina poistaa ja ottaa uuden.

      Poista
    5. Iines, olet ihan oikeassa!

      Enkä tarkoittanut syyttää sinua "laiskuudesta"; pelottaa välillä vain tämä maailma, ja nettimaailma erikseen, ja ajattelin, että olisit vähän kuin turvana, tietsikataitoinesi.

      Mutta olet oikeassa siinä, että ihmiset mieluiten hoitavat asiansa suoraan, ilman välikäsiä, niin minäkin teen.

      Olisi sitä paitsi kivaa saada postia, ja olisikin tosi hankalaa jokaisen halukkaan kohdalla sinun tarkistella erikseen minulta että sopiiko nyt tälle mamsellille varmasti! :)

      - Ylireagoin tosiaan, mutta hyvä kun saatiin tämäkin asia taas selväksi! Puhumalla asiat selviävät!

      Kaikki ok, ja jatketaan taas etiäpäin! :)

      Poista
  46. Huomenta kaikille! :)

    Mikko Mallikas oli ja on kiva kirjasarja, Mikis! Luitko sitä tyttärellesi?

    Meillä muuten alakoulussa kiellettiin laulamasta Ruma-Rillumereita koulussa, siitä varmaan keksittiin niin räävittömiä väännöksiä. Meillä oli meinaan aina perjantaisin vika tunti Esitystunti, kaikki halukkaat saivat esittää muulle luokalle tekemiään pieniä näytelmiä, pitää esitelmiä, jne. Mutta tuo laulu oli siis pannassa.

    Kerran kyllä Pikku Gangsterina otin sen mukaan yhteen kirjoittamaani sketsiin, tosin ihan sen oikeilla sanoilla. Olin opettajan silmäterä, ja hänen silmänsä vähän levisivät, ja luokka kiehnäsi kiinnostuneen odottavana; joutuivat kyllä sitten pettymään, jos jotain hävytöntä odottivat. - Pakko sitä oli Järjestelmää haastaa, jo 9-vuotiaana, enkä ole koskaan uskonut Kiellettyihin Taiteisiin! Amerikkalaisten koulujen ja kirjastojen kirjojen bannaukset saavat vereni kuohumaan!

    Onkohan kouluissa vielä Esitystunteja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kai koulu- ja opettajakohtaista, mutta valtakunnallisten opetussuunnitelmien sisällä ei tietääkseni ole.

      Esitys- ja puhetaito nähdään nykyään vissiin osana kaikkea, ihmisen tulee saada suunsa auki arkisissa työtilanteissakin, ja tämä virallinen puhepuolikin sisältyy puhekasvatukseen.

      Virallisesti esittäminen kuuluu äidinkielen ilmaisukasvatukseen, ja on minullekin kovin tuttua, ja mielialuettani koko aineessa. Oppilaat tekivät luovan esittämisen kursseilla kaiken itse, käsikirjoitukset, tanssikoreografiat, lavastukset, tekniikan eli ääni-, valo- ja kuvatuotannon. Oli myös keväisiä muotinäytöksiä, joista oppilaat jostain tyystä tykkäsivät erityisesti. He solmivat suhteet paikkakunnan yrityksiin ja kävivät lainaamassa puvut ja puuhkat näytöksiin, jossa itse toimivat mannekiineina. Voi sitä hehkua nuorissa uroissa ja tyttölapsissa, kun he kulkivat catwalkilla musiikin tahdissa. Ja miten kauniita he olivat. Oppilaat olivat siis yli 16-vuotiaita, ja siksi tuo muotinäytös oli heistä erityisen innostava. Vaikka kyllä he tekivät Romeosta ja Juliastakin ihan uudet rock-nahkatakkiversiot.

      Poista
    2. Nykyään kammoan julkista esiintymistä kuin peikko (mikä on absurdia, kun olen toiminut opettajana ja luottamusmiehenäkin), ja varmaan jänskätin lapsenakin. En vain muista.

      Meillä se esiintyminen taisi olla luokkakohtaista, ja sana oli vapaa.

      Muistan, että kerran pidin esitelmän vastasyntyneestä siskontytöstäni. Kävin äänittämässä vauvan itkua nauhalle, ja oli kauniita, valokuvaamista harrastavan lankomiehen ottamia kuvia synnytyslaitokselta. - Kuulostaa varmaan tosi äpelöltä, mutta siihen maailmanaikaan ikätovereita oli helppo huvittaa. Oman eksoottisen lisänsä juttuun toi se, että olin 9-vuotiaana jo kaksinkertainen täti, ja yhden naperon tätipuoli!

      Ujoudestani huolimatta hankkiuduin myös näytelmäkerhoon. Työväenopistoon ei otettu kuin aikuisia, mutta Koiton vastaava toiminnanjohtaja perusti kerhon ihan minun pyynnöstäni. Saatiin kiva ja leikkisä "Punahilkka" aikaan; käsikirjoitin sen, ja esitin miniroolia Punahilkan äitinä (keskityin ohjaamiseen). - Susi oli paras! Tuo vanttera ja ujonoloinen pikkupoika varasti yleisön edessä koko shown osuvalla komiikallaan! Harjoituksissa hän ei loistanut, mutta siinä vain nähtiin, mitä live-tilanne saa synnynäisessä starassa aikaan!

      Yleisö oikeasti ulvoi naurusta, ja taputti noppana; se ei ollut vain väkisin paikalle raahattujen aikuisten kohteliasta hymistelyä.

      Poista
    3. Minulla säilyi tietty ujouden ja jännittämisen tunne loppuuun asti, mutta tämä ei tarkoita sitä, että olisin jännittänyt koko ajan.

      Ujous on perusluonteessa, temperamenttipiirre, enkä näe syytä tuomita ujoutta. Ujot ihmiset ovat mieli-ihmisiäni. Pikemmin karsisisin ihmisestä turhaa ulospäinsuuntautuvuutta, sillä se ei ole edes aitoa sosiaalisuutta.

      Kai se raja tulee siinä vastaan, jos ihminen kärsii suunnattomasti ujoudestaan ja häpeäntunteistaan. Tällöin elämänlaatu kapenee ja rajoittuu.

      Poista
    4. Tiedätkös, minä jännitin ja jännitän ns. feikkitilanteita, en niinkään oikeaa elämää!

      Luokan edessä voi jännittää vähän aikaa, mutta heti kun saa tilanteen käyntiin, unohtaa itsensä tarkkailun, ja keskittyy muihin.

      Luottamusmieskursseilla inhosin roolipelejä, ja pidin ärhäkkään vastarintapuheenkin niitä vastaan - kun olin kuitenkin jo oman osuuteni hoitanut, ja rökittänyt leikkimielisesti vastustajani 6-0, siinä määrin tehokkaasti että minua halittiin käytävässä tauolla (puolustin vanhempien (nais)työntekijöiden oikeutta vaatia samoja palkka- ym. etuuksia kuin keltanokatkin, ilman että heitä syytetään kattimaisesta kateudesta).

      Kurssin vetäjä totesi huvittuneena, että käsittää tuohtumukseni ujojen ihmisten puolesta, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin kenestä olin sitten ujoillen jäpistänyt omassa roolissani. - Koko luokka räjähti vilpittömään nauruun, myös se nuorukainen, jonka olin tehokkaasti pessyt, vaikka itse sanonkin. - Ja lyötiin kättä päälle, ja halattiin mekin.

      Minäkin muuten tykkään eniten ujoista! Päällepäsmäröintiä ihaillaan nykyään omituisesti. - Lasten kohdalla keskityn eniten niihin hiljaisiin; melskaajat saavat väkisinkin huomiota, ja on tärkeää opettaa kaikille, ettei tarvitse väkisin rynniä itseään framille; huomiota ja aitoa arvostusta saa muutenkin.

      Ujoissa ihmisissä on muuten usein niitä todellisia helmiä, niin lapsissa kuin aikuisissakin.

      Liittykö tämä siihen introverttiuteen, josta aiemmin olen puhunut kanssamme?

      Poista
    5. Siis Iines, sinä olet puhunut introverttiudesta kanssamme.

      Minun pitäisi olla jo muuaalla, ja ajatus pätkii sen verran, että parasta hankkiutua suihkuun ja hommiin! Kurjaa korjata omia lyöntivirheitä ja ajatuskatkoksia näin hihnalla!

      Palaillaan pian! Kivaa päivää kaikille! :)

      Poista
  47. Meillä oli myös Muistokirjat: niihin kirjoitettiin värssyjä, ja liimattiin kiiltokuvia. Enemmän ne kai kiersivät tyttöjen keskuudessa, mutta kyllä pojatkin halusivat osallistua.

    Ihailin alakoulun opettajaani Ritvaa suuresti, ja hän antoi minulle "luokkakuvansa", siis semmoisen kouluvalokuvauksen yhteydessä otetun potretin, omistuskirjoituksella. Parhaalle ystävälleni Johannalle myös.

    Punakantiseen, kultakrumeluurein somistettuun Muistokirjaani ope kirjoitti:

    Jotakin kun annat,
    anna iloiten.
    Hymykin voi olla
    aarteen veroinen.

    Viereiselle sivulle oli liimattu vanhanaikainen kukkakori jonka kahvassa koreili pääsky.

    Onkohan lapsilla vielä Muistokirjoja? Vai ovatko kaikki naperot jo Facebookissa tai Skypessä vaimitänenyon?

    VastaaPoista
  48. Yksi homma hoidettu, ja toista pukkaa...

    Tuli vain mieleen kirjoista - Iines tuolla aiemmin kirjoitti Kevin-Kouluampujasta - Sääntökirja. En muista tekijöitä; idea oli kuitenkin deittikäytösohjeet meille naisille. Kuten että laita munakello soimaan, ettet vahingossa puhu yli kymmentä minuuttia pitempään puhelimessa; älä ikinä suostu torstain jälkeen lauantaisille treffeille vaan teettele hiustenpesua, ja jos suhteeseen asti päästään: huiski miestä kauemmas keittiöpyhjeellä, jos se yrittää lähennellä.

    Olin aikoinaan lukenut ja kuullut tästä ohjeistus-opuksesta, ja sitten kun sen kirjastosa näin, nappasin noppana lainaan. Oli se hassua - ja onhan jenkkien treffailumeininki erilaista kuin meillä, mutta silti! Ulvoin naurusta, ja laitoin kirjan likkain keskeen kiertoon. - Meillä muuten silloin oli oma keskiviikko-klubi, ihan oikeasti: tavattiin irkkubaarissa. Minä olin se viski-ja-sooda.

    Kaikki meni muuten hyvin, paitsi että yksi ystäväni otti sen tosissaan: hän osti kalliilla rahalla oman kappaleen, ja semmoisella yliviivaustussilla merkkaili tärkeimpiä kohtia. - Tarvitseeko sanoa, että mies-ääliöitä sitten piisasi, entistäkin enemmän?!

    Itse ostin taannoin Kööpenhaminan lentokentältä Greg Behrendtin "He's just not that into you"-teoksen. Kirjoitettu vähän isovelimäisellä otteella, ja torppaa kaikki meidän likkain kirkassilmäiset selittelyt sen suhteen, miksei miehet toimi.

    Greg väittää, ja olen samaa mieltä, että jos kiinnostusta riittää, keinot löytyvät kyllä, ja turhat, keksityt selittelyt pois. Hän siis ei suosittele ihmissuhdepelejä, vaan kannustaa omaa siskoaan, ja meitä muita naisia tajuamaan se, että oikeasti kiinnostunut mies löytää keinon, vaikka olisi sähkökatkos ja puhelinnumero hukkunut. - Kyä ne miehet kekseliäitä ovat, jos intoa riittää.

    Jos ei, on turha työntää itseään framille ja tarjoilla selityksiä itselleen.

    Itse asiassa yksi parhaista keittiöpsykologiakirjoista, mitä olen lukenut. Se on myös suomennettu, muistaakseni "Jätä se!", mikä on vähän raaka käännös.

    Suomennosta en ole lukenut, mutta alkuperäisteosta uskallan suositella kaikille englanninkielentaitoisille naisille, jotka ovat väsyneet ymmärtämään ja hoosaamaan miehiä, jotka itse asiassa eivät loppupeleissä kuitenkaan ole kiinnostuneita.

    Aidon kiinnostuksen osoittamiseen löytyvät kyllä keinot, oli kyse sitten kaveruudesta tai jostain vakavammasta. Naisten loputtomat tekosyiden keksimiset piittaamattomuudelle, lupausten pettämiselle ja välinpitämättömyydelle ovat oikeasti säälittäviä.

    Joillekin naisille vain se edes jokin mies on niin tärkeä, että yrittää muuttua, muokata ja muovata itseään, loputtomasti, miehelle sopivaksi. Eikä se koskaan riitä - koska se mies vain ei välitä erityisen paljon.

    - Ei millään pahalla, mutta mieleen tulee se Iineksen kesänaapuri-Martta.

    VastaaPoista
  49. ...että oikeasti kiinnostunut mies ( tai nainen) löytää keinon, vaikka olisi sähkökatkos ja puhelinnumero hukkunut.
    Kyä näin on. Kaiken maailman opaskirjasten noudattaminen johtaa vain siihen, että toinen - tai molemmat - huomaa törmänneensä johonkin mänttiin, josta on syytä päästä eroon mahdollisimman pian.
    Jo vanha kansa tiesi, että luonto vetää tikanpojan puuhun ja että vakka kyllä kantensa löytää.
    Tätäkin palstaa seuratessa olen huomaavinani, ettei edes sähköpostiosoitteen puuttuminen ole este, ei edes hidaste, kun toimeen tartutaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolehmainen,

      olen sinun ja Gregin kanssa samaa mieltä!

      Ja siinä olet oikeassa, kun vaivihkaa huomautit, että naisten pitää myös olla aktiivisia. - Nyt Sääntökirjan luojat minut kiroavat, mutta itse olen aina ollut kaikissa suhteissani aloitteellinen.

      Tosin sekä omissa vaikeissa, sairaista puhumattakaan, suhteissa olen jälkikäteen huomannut, että "aloitteellisuuden" ja vänäämisen raja kannattaisi ajoissa huomata. - Mutta näitä ns. vaikeita suhteita on siis minulla vain pari.

      En ihan usko, että Miesten on pakko saada saalistaa, että niillä kivaa olisi. - Itse olen ollut huomaavinani, että halukas ja aloitteellinen nainen on useimmista miehistä kiva. - Ja ne totista piiritys- ja metsästysleikkiä haluavat karsiutuvat automaattisesti pois, mikä on vain hyväksi meille molemmille osapuolille.

      Pieni roolileikki, pilke silmäkulmassa, siitä kyllä pidän. Mutta siihen eivät kuulu keksityt aikarajat ja pyyhkeillä huitominen.

      En siis ole koskaan väännellyt täällä kotona munakelloa, tai keksinyt tekosyitä, jos joku miespolo harhautuu esittämään kutsunsa Sääntökirjan mukaan väärään aikaan.

      Ja tiedätkös, Kolehmainen: se vakka löytää kantensa silloinkin, kun vakka vimoisen päälle periaatteessa kaihtaa ajatusta!

      Jos oikeasti synkkaa, siis elämässä, unohdetaan palstat vähäksi aikaa, unohtuvat huomattavan pian alustavat käsitykset siitä, etten nyt ainakaan mihinkään suhteeseen ryhdy. Kun se kiva ihminen osuu kohdalle, niin...

      Poista
  50. No perskeles, näin juuri ovat asiat! Minäkin tapasin yhtenä torstaina naisen, Seijan, joka oli keskiviikkona julistanut koko suvulleen, ettei enää ryhdy mihinkään suhteeseen, mutta niin vaan mentiin sänkyyn heti ensimmäisenä iltana. Eikä kello ollut edes vielä kuutta. Aamulla (siis perjantaina) Seija sanoi, että olet sinä Kolehmainen kiva ihminen. Minä en voinut muuta kuin olla samaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti oli ja on Seija oikeassa, Kolehmainen! :)

      Muutenkin olen huomannut ettei kannattaisi liikaa julistella yhtään mitään, yleensä näytetään heti, ettei kannattaisi hötkyillä.

      Mieleen tulee meinaan sisko, joka yhteisen lomamatkan alkumetreilla ihan yleisluontoisesti sanoi, ettei voi koskaan enää rakastua, ja niinpä sitä tietenkin oli Elämän Rakkaus täsmälleen kahden päivän kuluttua kehissä.

      Olen maailman kiltein pikkusisko, enkä yhtään nauranut. :)

      En kyä usko, että tuo toimisi manauksenomaisesti toisiapäin. Siis että sanoisi tahallaan jotain, siinä toivemielessä, että olisi väärässä, ja sitten olisikin.

      En tiä. - Siitä miehestä sitten surullista kyllä aika jätti, mutta onneksi on nyt uusi lankomies kehissä. Oikein on mukava ja ihana, ja meillä on mm. semmoiset nettipostikortin-lähettelyvälit. Hän sai äsken synttäripäivänsä kunniaksi pomppivia ja ilmapalloja heiluttelevia laulavia nallekarhuja, ja veikkaan, että minulle on viimeistään aamulla tiedossa söpöileviä kisuliineja ruusujen kera, kiitoksen merkeissä.

      Poista
    2. Siis Charin Charmilla saan tietsikaa vihaavan lankomiehenkin heltymään, söpöilyyn asti.

      Seija on viksu nainen, Kolehmainen. ja kun haluttomuus oikeasti on surullinen ongelma, molemmissa sukupuolissa, silloin kun libidot eivät kohtaa, minusta Sääntökirjat pitäisi kieltää lailla!

      Vaikka kirjarovioitakin vastustankin, mutta tuollaiset olisin valmis polttamaan, paitsi joitain pitäisi säästää "Älä tee näin"-esimerkkeinä!

      Ihmisten väliset suhteet ovat ihan tarpeeksi kimurantteja ilman että tarvitsisi keksiä keinotekoisia ja valheellisia metodeja, kirjalliseen yllyttämiseen asti, kumppanin "innostamiseksi".

      Ja korjatkaa toki, jos olen väärässä, herrat: ketä oikeasti innostaa se, että oikeasti halukas nainen kikattaa ja läpsii sormille kellosta katsotun ajan verran?

      - Toivon lämpimästi, että tämä on enempi semmoinen jenkki-ilmiö, joka ei tänne meille juurru.

      Mutta nyt on matsi käynnissä! Menen katsomaan, että ketä me nyt karvataan! :D

      P.S. Yhtä siskoa päivällisessä ottelussa hali ottelumaskotti, ja heitti yläfemman langolle! Vähänkö olen kade! - Pakko tyytyä lasagneen, salaattiin ja patonkiin live-matsi-elämysten puutteessa! :)

      Poista
  51. Huomenta, ystävät! :)

    Tänään olinkin kaukaa viisas, ja heräsin aamulla niin aikaisin, että lintujen laulu onneksi ilahdutti - ei siis kaivinkoneiden mölö.

    Muistaako kukaan Metrotyttöjen laulua "Kottarainen koivupuussa"? Meillä se oli levyllä, semmoisena 78-sinkkuna. Mihin lie muutoissa kadonnut. Toisella puolella oli "Rakas rakas rakas".

    Yritin guuglata, mutta ei löydy. Olisi vain kottaraiset sopineet hyvin tähän aamuun, herätyskaffekupposen säestykseksi teille ja minulle! :)

    - Pieni korvike, Koivuvalssi, vaikka väärä vuodenaika, ja muutenkin vähän mollisävyisempi kuin se mitä kaipasin!

    http://www.youtube.com/watch?v=CSSdmir-Y5I&list=PLyp9ykz0J0NnJpDnl17cbncMpZIp8ZJt-

    P.S. Minulla on keittiön ikkunan alla upea kokoelma pihlajia. Nautin niistä, erityisesti aamuisin; vuodenkierron näkee kauniisti noista pyhinä puina pidetyistä kaunokaisista.

    Kivaa päivää teille! :)

    VastaaPoista
  52. Huomenta, Char, ja muut.

    Haluan tässä vaiheessa kiittää sinua, Char, blogini emännöimisestä. Hyvin olet leiviskäsi hoitanut ja vieraita kestinnyt. Niin hyvin jopa, että vähän ujostuttaa astua tänne sisään.

    Panen kohtapuoliin uuden kirjoituksen pramille, jahka innostus iskee. Mutta siis tämä keskustelu jatkukoon vielä, innostus voi antaa odottaa itseään kaksi päivää tai tulla tunnin päästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Iines,

      älä nyt noin sano! Että ujostuttaa, siis! Minä olen meinaan kaivannut sinulta kommentteja sekä asiasta että asian vierestä; ei ole ollut tarkoitus tohottaa täällä suuna päänä... Vaikka olenkin nyt kaffet saanut keittää, niin sinun luonasi ollaan! :)

      Nyt soi puhelin, jatkan vielä vähän kohta!

      Poista
    2. Niin.

      Jäin siis miettimään ns. vertaistukiryhmiä (joita vähän mollasin, mikä tietenkin on asiatonta; monta ne auttavat), ja Vaknikia, ja sitä lukemaani Joutsiniemen kirjaa. Kaikki keskittyvät kriisin hoitoon, ja akuutin ongelman ratkaisuun, ja siinähän sitä kiireellistä apua tarvitaan.

      Mutta kun on lukot vaihdettu, puhelinnumerot vaihdettu, lakiasiat ehkä hoidettu - mitäs sitten?

      Elämä on muuttunut lopullisesti. Enkä nyt tarkoita vain niin konkreettista asiaa kuin se, etten vieläkään avaa ovea kuin sovitusta merkkisoitosta, vaan paremminkin sitä, että jokin perususko lähimmäisiin on mennyt. - Kuten vaikka se, että jäpistin laittaa meiliosoitettani tänne, vaikka mielisuosiolla ottaisin postia vastaan; olen muussa yhteydessä sen itse antanutkin, ja saanut mukavia ja jopa ihania viestejä, ja päässyt kivoihin keskusteluväleihin, ja uusiin kavereihin sitä kautta törmännyt.

      Nyt tässä keskustelussa iski joku ihme ylivarovaisuusmoodi päälle. Vaikka en siis teistä ketään pelkää, Mikistä nyt en ainakaan! Ihana mies! :)

      Olenkin siis miettinyt, että joskus, kun pöly on laskeutunut vähän paremmin, kirjoittaisin siitä, miten elämää jatketaan, kun kriisi on ohi. - Siis kirjaa tarkoitan. Kriisiin löytää hakemalla apua, mutta semmoista "kuinka palaset kasataan"-opasta en ole löytänyt.

      Turvakodit ovat ympäri maailman täynnä paljon minua pahemmin vahingoitettuja naisia ja miehiä, lapsista puhumattakaan, mutta en totta vie keksi ketään, joka olisi kirjoittanut siitä, kuinka opetellaan vastaamaan puhelimeen, jos ei soittajasta ole varma. Tai miten pelokkaana päivänä lähteä ovesta ulos, olipa sitä vaivoin hankittua lähestymiskieltoa taskussa tai ei.

      Minä en tajuaisi, mistä puhun, jos en olisi kokenut kaikkea sitä mitä olen. Ja kun siis tämmöinen normaali, peruskiltti, tolkun ihminen joutuu yllättäen myllytykseen, tajuaa hakea ja saada apua, niin silti on sitten vielä se tämä uusi päivä. Ja jatko.

      Täällä Iinekselessä olen saanut paljon tukea, ja kaikille teille lämmin kiitos siitä!

      Ja voin siis jo paljon paremmin, ja vastaan puhelimeen; älkäätten huolestuko! :)

      Tuntuisi vain siltä, että opasta elämästä selviytymiseen yllättävän kriisin jälkeen kaivattaisiin.

      Kuten olette jo ehkä huomanneet: olen kuin Bridget Jones: tykkään lukea elämäntaitokirjoja! Niitä hömelöitäkin!

      Ja kun pieni leikinlasku sallitaan: oikeasti hankin keittiö-psykologi-parisuhde-oppaan, suhteen alkuvaiheessa, ongelmien ilmetessä. Ajattelin, että voitaisiin lukea yhdessä esim. luku päivässä, ja sitten keskustella siitä. - Nyt varmaan suurin osa teistä tajuaa miksi minua mäiskittiin ympäri seiniä. - Vitsi, vitsi!!! :D

      - En siis nyt itsekään keksi mitään hömelömpää, mutta me blondit Pollyannat yllätämme innovatiivisuudellamme itsemmekin. :)

      Poista
    3. Char, ei taida olla sellaista kirjaa, joka selittäisi kaiken ja antaisi neuvoja, miten kustakin tilanteesta selviää. Ei ole yleistä kaavaa, jota noudattamalla voittaa tilanteet. On vain erilaisia elämäntarinoita ja selviytymiskertomuksia, ja näitä lukemalla oppii ehkä vain sen, että kaikesta voi selvitä.

      Kaikki kantava tulee lopulta ihmisestä itsestään. Täytyykin tulla, sillä muualta opittu on vain ulkokohtainen metodi, joka ei välttämättä sisäisty. Toinen ei voi nostaa toista kuopasta ja sanoa, mitä tulee tehdä. Toinen voi vain kuunnella ja ojentaa kätensä, tukea ja näyttää, että ymmärtää, miltä toisesta tuntuu.

      Sääli uhria kohtaan on minusta turhaa, sillä se saattaa pitkittää ja tukea uhriasennetta. Uhrille pitäisi joskus mieluummin karjaista että perkele, nouse siitä ja näytä ettet pelkää. Toisen näyttämä pelko ruokkii narsistia, sillä se siirtää hänen oman pelkonsa pois - näin kirjoitti asiantuntija psykologisessa teoksessa. Voi myös kysyä itseltään: Miksi juuri minä olin narsistin uhri, miksi uskoin valhetta.

      Vain omaa vahvuutta kasvattamalla pelon voi selättää. Vain puhelimeen vastaamalla voi puhelinpelon voittaa, vain ulos menemällä voi voittaa pelon siitä, mitä oven takana on.

      Minullakin on m uuten tuo Joutsiniemi & kumppaneiden kirjoittama kirja. Siinä ei ole ollenkaan kirjoituksia uhriutumisen psykologiasta, uhrin selvitymisestä, mutta esimerkiksi teoksessa Sata tapaa tappaa sielu (Tuija Välipakka - Arja Lehtosaari) asiaa käsitellään uhrinkin näkökulmasta varsin mittavasti.

      Myös Raimo Mäkelän kiitetyssä Naamiona terve mieli -teoksessa on jonkin verran ohjeita uhrille. Samoin Keltikangas-Järvisen teoksessa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot on esitetty niin perustava selvitys narsismin synnystä, että sen luettuaan ei pelkää narsistia enää yhtä paljon kuin ennen.

      On totta, että useimmat teokset keskittyvät ennen kaikkea narsismin selvittelyyn ja uhriutumisen psykologiaa. Kuitenkin ajattelisin ainakin omalla kohdallani niin, että minua auttaisi tämän ilmiön kaikinpuolinen ymmärtäminen niin, että voisin hyvinkin lopulta karjaista narsistille ja samalla pelolleni, että "perkele, tapan sinut omin käsin rupinen pienimunainen luuseri, jos jatkat kyttäämistäsi enää hetkeäkään".

      Ei pahalle ihmiselle ole syytä olla ystävällinen, sillä se vain ylläpitää hänessä toivonkipinää saada vielä imeä sinusta verta. Rakastaahan hän ei osaa, ei ole koskaan osannut - tämä kannattaa kylmästi myöntää, jotta saa tilaa terveelle vihalle, jota ihminen saa tuntea, kun häntä on hyväksikäytetty.

      Mutta voisithan sinä itse kirjoittaa oman selviytymisoppaasi? Hömelöä älä kirjoita!

      Poista
    4. Huomaan kirjoittavani pitkästi tilanteesta, jossa et siis enää ole.

      Yritän kuitenkin sanoa jotakin sellaista, että palasinaoloon voi auttaa vain se, että ymmärtää täysin realistisesti sen, mitä oikeasti tapahtui ja myöskin se, että antaa itselleen siitä huolimatta surra menetettyä tunnettaan, joka on varmasti ollut aito ja syvä. Suru kuuluu asiaan, mutta surussakin on aina mukana iloa. Suru syventää ilonkin kokemusta. Olen kokenut tämän, kun läheinen kuoli.

      Poista
    5. Iines, kirjoitat viisaasti.

      Mäkelä on tuttu, Välipakka ei.

      Olen pitkälti ja teoriassa kaikessa samaa mieltä kanssasi, mutta suremisen kohdalla en käytännössä pysty. Kirjoitinkin aiemmin, että haluaisin pystyä suremaan menetettyä tunnetta, ja rakkautta - mutta en pysty. Eikä oikeasti olisi edes mahdollisuutta, kun vieläkin saan, ihan liioittelematta ja konkreettisesti, varoa.

      Eikä sitä surua ja puhdistavaa itkua voi väkisin vääntää, vaikka toivoisi.

      Tämä tilanteeni ei valitettavasti vieläkään ole ohi; lähestymiskielto hillitsi miestä määräajaksi, mutta sykleittäin sama meno jatkuu. Siis ahdistavat, rukoilevat, rienaavat ja herjaavat yhteydenotot. Fyysiseen kontaktiinhan hän ei enää pääse. Osaan pitää varani.

      Uuteen oikeudenkäyntiin en ryhdy - siis minähän ravaisin repimässä elämäni framille kerran vuodessa, jos siihen peliin ryhtyisin.

      Uskoisin, että voisin antaa itselleni mahdollisuuden surra menetettyä, jos tilanne ei kaiken aikaa edelleenkin olisi päällä, mikä suututtaa.

      Nyt vain koko tilanne ja se mies inhottaa, parempaa sanaa en keksi. Terve suru olisi hyvä asia, mutta kun mikään ei ole loppu tai ohi; miehen ahdistelu jatkuu, sykleittäin.

      Tässä tilanteessa en voi fiilistellä, kun pitää edelleenkin olla kaikki aistit valppaina, valmiina mihin vain.

      Käsitän, että tätä on vaikea ymmärtää, ja onneksi nämä ääritapaukset ovat harvinaisia.

      Läheisille tämä tuntuu olevan tuskallisempaa kuin minulle: he haluaisivat suojella ja auttaa. Mutta kun keinoja ei oikeasti ole.

      Paitsi että toki vahvistun kaiken aikaa.

      Välillä tulee kuitenkin flashbackejä siitä, kun kyyristelen sängyssä jähmettyneenä kuin pieni eläin, miehen raivotessa. En uskalla liikkua, enkä ainakaan katsoa silmiin: olen vain ihan hiljaa paikallani, yritän hiljaa hengittää, ja toivon, ettei raivo repeä lopullisesti.

      Poista
    6. P.S. IInes: hyvä että sanot!

      Olet ihan oikeassa, kaikessa, enkä voi tarpeeksi korostaa sitä, että Kurjake on tilastollinen ääritapaus.

      Väkivaltaista, hirmustunutta narsistia on kuitenkin tervettä ja järkevää pelätä - minulla on lämmin ja läheinen, hyvä perhe, ja oikein rakastavia ja hyviä parisuhteita takana. Enkä koskaan ennen ollut kohdannut väkivaltaa. Mutta kyllä se ihmisen itsesuojelumekanismi pukkaa selkärangasta päälle hellitylle ja rakastetulle ihmisellekin, kun tarvetta on.

      Mieskin taisi pelätä itseään: yhden kauhean riidan jälkeen hän poistui johonkin talosssamme - en tiedä mihin. Jatkoin sängyssä kyhjöttämistä. Jossain vaiheessa uskalsin käydä vessassa; sitäkin jäpistin kauan. Siis että liikkuisin mihinkään.

      - Jos tuntisitte minut, tietäisitte miten kamalan absurdia tämä kaikki on!

      Vaikka on hyvä ja tärkeä ymmärtää ihmismielen liikkeitä, ääritilanteissa useimmilla meistä toivottavasti iskee selkärankavaihde päälle. Että kun iso ja vahva on poissa tolaltaan, koettaa pelastautua sillä hetkellä.

      Analysoinnin aika on myöhemmin. Enkä kokemani jälkeen vieläkään sanoisi, ettei narsistia tarvitse pelätä. Päin vastoin: kyllä tarvitsee!

      Mutta ei se pelko sängynpohjalla kyyröttämällä katoa, vaan toimeen ryhtymällä.

      Silti joutuu valitettavasti joskus olemaan loputtamasti valppaana.

      Tulevia ihmissuhteita ei kuitenkaan tarvitse pilata. Kyllä hyvät ystävät ja potentiaaliset puolisot ymmärtävät mahdollisen pelon ja omituiset arkuudet, jos reilusti kertoo.

      Poista
    7. Kiinnitin huomiota tuohon, että tilanne jatkuu kuitenkin edelleen - annat sen jatkua. Sain ensin sen käsityksen, että olet tavoittamattomissa, häneltä.

      Hyvänen aika, Char, lyö lukkoon kaikki ovet! Sinustahan se on kiinni, mitä luet ja kuuntelet. Vaihda sähköpostiosoitetta, revi kirjeet, lyö luuri korvaan. Älä sano, älä selitä, pane vain kaikki kiinni. Jos kohtaat, käänny pois.

      Tottakai narsisti on vaarallinen, narsistihan voi tappaa omantunnontuskitta, koska toinen "ansaitsi" sen, kun jätti hänet.

      Käsitin myös niin, että sinä suret, mutta et saisi ihmisten mielestä surra. Aina parempi, ellet sure, ole mieluummin raivoissasi, sillä terve viha puhdistaa.

      Mikäli mies on merkittävässä ammatissa ja asemassa, hän ei suinkaan uhraa omaa elämäänsä sinun vahingoittamiseesi saati tappamiseesi. Hän vaikuttaa raivoisalta pelottelijatyypiltä, joka pelkää sitä, ettei saa enää katsoa kuvaansa ihmisestä, joka näytti hänelle hänestä itsestään ihanan kuvan. Noin sen asiantuntija selittäisi. Minä uskon häntä.

      Char, sinä olet vahva, kun uskallat kertoa pelkääväsi. Kyllä sinä selviät ja pärjäät. Osta pippurisuihke ja hälytyspilli käsilaukkuusi ja paina menemään.

      Poista
    8. IInes, ovet ovat kiinni, puheluihin en vastaa, varautumatta lyömään luuria kiinni, ilman vaiheita, jos soittaja olsi ex - meiliosoitetta en vaihda, enkä kotia. Tykkään asua täällä, ja käytännössä kaikki muut yhteydenottajat ovat ihan neutraaleja tai jopa mukavia.

      Vaknik muistaakseni suositteli suoranaista "todistajansuojeluohjelmaa", nimenvaihtoa myöten, mutta se lienee sitä ison maailman meininkiä.

      Kirjeitä en revi. Jos uudestaan joudutaan oikeuteen, ne ovat sitä todistusaineistoa, mitä ei kannata itse hävittää - kun siis toinen on niin sairas ja häiriintynyt että pyynnöistä ja juridisista kielloista huolimatta jatkaa kiusaamista.

      Olen antanut itsestäni varmaan aika avuttoman uhrikuvan näissä puheissani. Olen sitäkin. - Mutta pääasiassa ja enimmäkseen kuitenkin olen toimen nainen, joka akuuteista tilanteista selviydyttyään on osannut hakea apua, ja myös saanut sitä.

      Semmoisen vihellyspillin sain muuten lahjaksi, paljon ennen tätä kalabaliikkia, äitini ystävältä. Pillin kiminä on niin kova, että innokkaita, tavaroihini tutustuvia lapsivieraita täytyy kieltää kokeilemasta sitä näin sisätiloissa. Kun meinaan haluan jatkaa asumista täällä.

      Poista
    9. Et sinä avutonta kuvaa ole antanut, vaan päinvastoin hyvin reippaan ja toimintakykyisen ja toisaalta tuntevan herkän ja terveen ihmisen kuvan.

      No totta tuo kaikki, että todistuskappaleet on hyvä säilyttää, mutta lukeahan niitä ei tarvitsisi. Vaan voiko olla lukematta? Vaikeaa se varmaan olisi.

      Poista
    10. Jatkan vielä suremisesta: en osaa.

      Haluaisin, siinä mielessä, että se olisi minusta normaaliin parisuhdekuvioon, ja sen loppumiseen kuuluva reaktio. Nyt olen vain vihainen. Enkä sitäkään kovin tulisesti; paremminkin ärtynyt.

      Itseni syyttelyn olen lopettanut vuosia sitten. En syytä itseäni siitä, että tulin huijatuksi.

      Ja vaikka se ehkä huonosti on tullut puheissani esiin: ymmärsin jo alussa, etteivät asiat ole oikein, ja osasin hakeutua avun piiriin. Ja lopulta soittaa sitten lakimiehellekin, kun tilanne kärjistyi.

      Olen aina uskonut yhteisöllisyyteen, ja siihen, että hyvässä joukossa on voimaa. Niin tässäkin.

      Oli jossain määrin vaikeaa ja arveluttavaa avautua, mutta kuten tuossa taannoin sanoin: salailussa ja vaikenemisessa se varsinainen pahuus piileksii.

      Ei Kurjaketta pelottanut eikä pelota mikään muu kuin maineen menetys.

      - Niitä ihmisiä sitten taas ihmettelen, jotka ensin suurella vaivalla hakevat lähestymiskiellon, ja sitten edelleen jatkavat jonkinlaista yhteydenpitoa exiinsä. Näistä saa lukea rikosuutisista, kun on tehty naisesta veitsien kanssa selvää jälkeä.

      Näin ei siis minun kohdallani ole koskaan ollut. Ensimmäisen kirjallisen kiellon jälkeen, jo ennen oikeudenkäyntiä, en ole vastannut mihinkään, mitään.

      Enkä vastaa edelleenkään. - Nyt on ihana iltapäivä! Menen päiväkävelylle, enkä tarvitse sumutteitakaan mukaan, ei pelota! :)

      Kiitos, Iines, kannustuksesta!

      Poista
    11. Iines: tuossa perheessä raha ja omaisuus oli naisella.

      Jos mikään pitää paikkansa, nainen jatkoi rakkaudettomassa ja kurjassa liitossa statuksen vuoksi. - Mies hyötyi vaimon perinnöistä ja omaisuudesta.

      Yliopistoihmisiä, omien alojensa asiantuntijoita ja arvostettuja sellaisia olivat ja ovat molemmat. Miehen mukaan vaimo halusi tiedekunnalle ja seurapiirille näyttää, että pystyy pitämään miehensä.

      Poista
    12. Char, uskon sinua ja olen sinun puolellasi, mutta haluaisin silti kuulla tarinan vaimon kertomana. Tällainen ristivalaistus tekisi asian vielä ymmärrettävämmäksi, sillä narsisti ei jätä kiveäkään kääntämättä lähipiirissään.

      Poista
    13. Iines, minuakin vaimon osa vaivaa eniten.

      Ja kun me sinun kanssa ystäviä ollaan, jos näin rohkeasti uskallan sanoa, uskon tietenkin, että olet ns. puolellani.

      Sanoit heti kärkeen, että sinua kiinnostaisi meidän molempien naisten tarinat; minua kiinnostaisi myös hänen - omanihan tiedän.

      En koskaan tavannut rouvaa, enkä ole puhunut hänen kanssaan. Vuosien saatossa paljastui, kuten varmaan olen kertonutkin, etten ollut mikään ensimmäinen hairahdus miehen tiellä, vaan yksi monien joukossa. Kaikesta päätellen kyllä ensimmäinen, joka laittoi kovan kovaa vastaan, ja lopetti kiusaamisen voimatoimin, ainakin muodollisesti ja väliaikaisesti.

      Meitä nuorempia naisia hänellä oli ollut jonoksi asti; kaikki me olimme niitä "jättäjiä", eli me naiset lopetimme suhteet, mutta minä lienen ensimmäinen ja ainut joka pistin miehen kiusaamisesta ja häiriköinnistä koville. - Siksi hän varmaan jksaakin jatkaa minun kärttämistäni; isku egolle on kova.

      Vaimonsa vaikuttaa mukavalta ja hienolta ihmiseltä; älykkäältä ja kaikinpuolin fiksulta. Hänen erityisalaansa on naistekijöiden espanjankielinen kirjallisuus - tuntuisi siltä, että jossain muissa oloissa, jos olisimme muuten tavanneet, meillä olisi ollut paljonkin yhteistä.

      Olen sanonut aiemmin, ja sanon vielä uudestaan, että minua hävettää pettäjänaisen roolini, itse asiassa vain se.

      Heillä oli ja on pitkä liitto. Mikään sinisilmäinen hömelö nainen ei ollut - päinvastoin kuin minä. En tiedä, miksi hän halusi jatkaa liitossa. Minä en ole koskaan ollut naimisissa, enkä edes yritä esittää että ymmärtäisin niitä miljoonia pikkuasioita, jotka saavat ihmiset yrittämään, tai jatkamaan.

      Kun avioliitto paljastui, mies esitti eron hakemisen esteen syyksi vaimon huonon terveydentilan: vaimo tarvitsi häntä, fyysisenä apuna. Kun molemmilla oli vierailevia professuureja ympäri maailman, ehdotinkin, että puhutaan asiat selviksi, jos kerta se "oikea" liitto on päättynyt jo aikoja sitten, ja me puhutaan lähinnä henkisestä tuesta ja satunnaisesta sähkölampun vaihtamisesta. En olisi sellaisesta mitenkään osannut olla mustasukkainen. Ja ehdotin, että jos romanttisia/seksuaalisia tunteita ei ole, vuosien aikana syntynyt toivottavasti hyvä toveruus saisi minun puolestani oikein mielellään jatkua. Siis ilman että minua tarvitsee siihen sotkea; en kokenut kyttäilyn tarvetta mitenkään. - Plus että tälläkin järjellä tajuan että tilanne olisi parhaimmillaankin ollut ainakin aluksi hämmentävä, kaikille meille.

      Mies kiitteli kyynelsilmin, mutta eihän se mihinkään johtanut.

      Poista
    14. Silloin kun mies asui luonani, hän kerran soitti töistä ja pyysi etsimään tiettyä dokumenttia laatikostaan. Olin putsannut kaappeja häntä varten. - Enkä muuten nuuski!

      Paikallistin kysytyn kirjeen, mutta vahingossa, siinä penkoessani, näin synttärikortin, jonka hän oli saanut vaimoltaan ennen muuttoa luokseni, ja halunnut siis vasiten ottaa sen muistona mukaansa, koska se kerran Tärkeiden Papereiden laatikossa oli. En tietenkään lukenut sitä, mutta kuva oli söpö, ja kortilla merkitystä, kun hän halusi sen kapsäkkiinsä pakata.

      Mies asui luonani, mutta vaimo ei koskaan soittanut tänne. Tottakai hän tiesi - niinkuin varmaan käytännössä kaikista edeltäjistäni.

      Ja nyt kerron pahimman: silloin kun oltiin jo sovittu, että muuttaessaan luokseni hän hakee eroa, hän pyysi minua luokseen, omaan kotiinsa, kun vaimo oli työmatkalla. Koska koti oli hänelle niin rakas, ja se ympäristö, ja kissat, ja bla-blii-bla-blaa. Minä matkustin. - En tosin nukkunut vaimon sängyssä, mutta se nyt ei tässä auta. Väärin mikä väärin.

      Että olen toisen naisen kotiin mennyt, riettaana rakastajatterena! Seksi oli kiihkeää, ja epätoivoistakin: olin niin mustelmilla, ettei peitepuikotkaan mustelmia paikonneet. Ja siellä ne pelottavimmat riidat käytiin. - Häntä varmaan hämmensi ja hävetti.

      Minä siis luulin että kaikki oli jo selvää. Ennenkuin Tuon Yhden Kamalimman riidan jälkeen tajusin, että pelkään, ja mies ei oikeasti välitä, ei kenestäkään, ja kaikki mitä olen kuvitellut on harhaa.


      Poista
    15. Ihminen on erehtyväinen, eikä tuohon kuvaamaasi voi mitään kukaan tulla sanomaan. Tapahtui mikä tapahtui, eikä ollut ensimmäinen kerta laatuaan ihmisten historiassa.

      Kielletty tuppaa olemaan kiihkeää, ja sallittu tylsää. Valitettavasti. Toisaalta en tiedä, ovatko mustelmat kiihkeyden merkki. Kovakouraisuuden lähinnä, minun mielestäni. Uskon jotenkin, että sinäkin arvostaisit enemmän hivelevää ja hidasta hellyyttä.

      Riidat ovat pahasta, siis kamalat riidat. Mietin omia suhteitani, ja totean, että olen kävellyt niistä ulos, tai minut on talutettu ulos, ennen kuin on päästy tuohon pisteeseen. Minä en kestäisi kamalia riitoja, en pysyisi jatkamaan, jos en voisi luottaa toiseen ja normaaliin puheyhteyteen. Vaikka ethän sinäkään kestänyt riitoja.

      Poista
    16. Hei Iines,

      tuli iltamenoa, kiva tapaaminen, ja nyt kukun täällä yökyöpelinä. :) Plus että kohta on aamutapaaminnen yhden eri aikavyöhykkeellä asuvan kanssa, että nukun mieluummin kivan juttutuokion jälkeen. :)

      Noista mustelmista sen verran vain, että olen herkkähipiäinen; en usko että mies halusi minua tahallaan murjoa, eikä silloin ainakaan mitenkään tahallaan satuttanut. Yleinen epätoivo vain ulottui makuukamariinkin, ja rapatessa roiskui.

      Poolokauluspuseroille oli käyttöä, mutta kasvoja ei sitten burkhan puutteessa saanutkaan kätevästi piiloon. - Hän ei siis lyönyt, en puhu semmoisista kolhuista nyt. Enkä ole sado-mason ystävä, vaikka Greystä vitsailenkin.

      Muuten tietenkin tunnet minut tässäkin asiassa hyvin: hitaasta ja hellästä pidän periaatteessa, vaan saa sitä välillä kiihkoillakin, jos siis Valkohehkuinen Intohimo Ottaa Miehen Valtaansa. Tai minut. :)

      Murjomisesta en pidä. Se että kasvot olivat liian kovakouraisesta hellimisestä sinelmillä oli kyllä työtapaturma, ei tarkoitettua pahuutta. Mies oli vilpittömän kauhuissaan, kun näki jäljet. - Ehkä siksi, että mitä naapurit ja kylänmiehet ajattelevat; mistä minä hänen motiivejaan tiedän. - Vai halusiko merkata reviirinsä? Ajattelen kyynisesti nyt. Silloin vain yritin meikillä vähän peittää, ja kohautin harteita: kerrankos näitä, kun ei pahaa tehty. Selkä suoraksi, pää pystyyn, ja kohti uusia haasteita!

      Muutenkin kun mietin illan mittaan tätä keskustelua: olen usein elämäni varrella jotenkin toivonut että olisin katolinen, ja olen haaveksinut siitä läheisimmän siskoni kanssa; saisi ripittäytyä. - En oikeasti osaisi sitäkään uskontoa, muutenhan ryhtyisin toimeen, mutta jotenkin puhdistavaa tämmöinen paljastava keskusteleminen on.

      En synninpäästöä osaa aktiivisesti kaivata, mutta jos kaipaisin, kelpaisi siihen juuri hyvä toinen tunteva ihminen paremmin kuin virkansa puolesta fraaseja mutiseva pappi.

      Ne kamalat riidat, ja semmoinen selkärangasta lähtevä aito ja omaa hengissäselvimiästä tukeva pelkääminen reaktioineen: ne yksistään olisivat saaneet minut lopettamaan suhteen.

      Olen kerran ollut väkivaltaisessa perheessä lastenhoitajana: olen varmaan kertonutkin siitä. Komea ja charmikas mies hakkasi vaimoaan työkseen; tuli puinen, verinen hiusharja kädessä iloisesti hymyillen avaamaan ovea, kun tulin töihin. Vaimo itki ruhjottuna kylpärissä. - Perheen vauva vapisi hiljaa sängyssä. Hän ei uskaltanut itkeä eikä liikkua, mutta takertui kuin pieni apinavauva, kouristuksenomaisesti kiinni, kun menin nostamaan hänet syliini.

      Olin silloin tosi nuori, 17-vuotias likka, enkä osannut muuta kuin häkeltyneenä helliä vauvaa, ja kuunnella, kun äiti soitti "sairastumisesta" työpaikalleen. Kotiin hän ei jäänyt, tarvitsi tilaa muualla. - Toivon, että hänellä oli ystäviä, joiden kanssa kävi vaikka kahvilla puhumassa, tai jotain.

      Minä, hellien vanhempien ja rakastavien siskojen hoivaama silmäterä, olin ihan valmistautumaton maailman pahuuteen, ja raakojen ihmisten röyhkeään ylenkatseeseen. - Siis se hakkaajamies tervehti minua iloisesti hymyillen, vaikka vaimo vieläkin vuosi verta, ja pahimmat sinelmät vasta nousivat.
      Pikku-Ekku tärisi holtittomasti sylissäni, kun tuudittelin häntä makuuhuoneen ikkunan ääressä. Ei uskaltanut edes itkeä, alle vuodenikäinen vauva.

      Puhun tästä siksi, että pelkäsin suhteemme aikana kamalina hetkinä jotenkin samalla tavalla - minä olisin voinut juosta karkuun, en ollut samalla tavalla avuton kuin vauva, en tarkoita sitä, mutta kun en uskaltanut liikkua, en katsoa. Käperryin sisäänpäin, ja toivoin, toivoin, että selviäisin.

      Poista
    17. Pikku-Ekulle tarvittiin silloin paikalle hellä hoivaaja; minä sitten aikuisen järjellä sain ajallani hoitaa itseni itse. Kuten kirjoitinkin aiemmin: olisin kaivannut pelastajaa, mutta onneksi sellaista ei ilmestynyt. Väkivaltaisen suhteen vaihtaminen tarvitsevaan riippuvaisuuteen olisi ollut yksi kurja niitti lisää. Olisin nyt uudessa kurjassa suhteessa - itse ehkä jotenkin nauttisin jostain turvan tunteesta, en tiedä, mutta ei se semmoinen tasavertainen ja kiva suhde olisi jota minä, ja kaikki terveet miehet kaipaavat. - En siis olisi nyt tämä kolhuja kokenut mutta reipas Pollyanna, jonka tunnette ja jota rakastatte! :)

      Nyt apua, tai tässä vaiheessa paremminkin ymmärrystä ja tukea tarjoavat ihmiset, sukupuolesta riippumatta, eivät joudu hoivaajan tai pelastajan rooliin. Tuo kamaluus osaltani on mennyttä, ja voidaan siitä puhua, tietenkin. Siinä kuin säästä ja vuodentulostakin.

      Parisuhteessa voi olla tarpeen joskus kertoa, jos joku tilanne muistuttaa liikaa vanhasta. Saadaan aikalisä. Näin ei ole kyllä koskaan käynyt, mutta pidän sitä ajatuksena mahdollisena.

      Avuttoman vauvan pelko on kuitenkin eri asia kuin aikuisen naisen pelko, tai parisuhdeväkivaltaa kohtaavan miehen pelko. - Ketään vähättelemättä.

      Minä nyt asetan vauvat etusijalle: äidin hakkaamisen todistaminen vaurioittaa, ja mietin vain, mitä Pikku-Ekulle nykyään kuuluu. Äitinsä jäi liittoon hakattavaksi, katselemaan kun puukolla rikkirevittyjä vaatteita heitettiin ikkunasta pihalle, hän selitteli lastenhoitajalle (minulle) seinään paiskottujen päivällisten jättämiä tahroja, ja kyyristeli kamalimpinma öinä raiskattuna ja alasti rapussa. Talonmies tuli sitten avaamaan kotioven, kun mies, komea ja charmööri juristi, ei avannut ovea. - Viimeksi kun kuulin, heille oli syntynyt neljäs vauva.

      Diagnosoitavasta narsistisesta luonnehäiriöstä, sosiopatian puolelle menevästä, sen verran, että se tuntuisi olevan miesspesifistä. - Millä en siis leimaa miehiä sukupuolena, tms, jne, mutta näyttäisi näitä naisenhakkaajia ja lähestymiskieltoja rikkovia tyyppejä olevan enemmän miehissä. - Siis koska viimeksi olette kuulleet miehestä, jonka lähestymiskieltoon määräätty nainen, meillä Suomessa, olisi tapettu naisen toimesta leipäveitsellä.

      Harvinaista se onneksi on, kaikin puolin. Enkä tarkoita vihjata, että miesgeenit yllyttävät väkivaltaan.

      Päinvastoin: ne miehet, joille olen uskoutunut tai joilta olen apua pyytänyt, ovat olleet äärimmäisen hoivaavia, suojelevia ja helliä. Ilman mitään taka-ajatuksia. - Niinkuin nyt täällä meidänkin kyläkotona, Iinekselässä.

      Mutta olisivatko narsistiset luonnehäiriöpiirteet jossain määrin sukupuolispesifisiä, vähän kuin autismi tai erityisesti Asperger? Kuten siis tämänhetkinen tutkimusotos todistaisi?

      Geneettinen alttius ei tietenkään selitä mitään saatikka armahda ketään, mutta arvelen, että pitäisi voida saada puhua sukupuolittuneesta parisuhdeväkivallasta ilman että asia leimataan kukkahattutätien femakko-miesvihaksi.

      P.S. Kuten olen kertonutkin: esimieheni (mies) kertoi ex-vaimonsa väkivaltaisuudesta, kun toimitin tiedoksi sen lähestymiskiellon. Miehille voi lähisuhdeväkivallasta puhuminen olla vaikeampaa kuin naisille.

      En siis tarkoita väkivallan tai nöyryytyksen astetta, vaan yritän puhua ilmiön yleisyydestä, sukupuolispesifisesti. - Eikä tämmöinen hyväkään blogi ole oikea foorumi, pitäisi puhua tutkijoiden kanssa. Kunhan sanoin.

      Poista
  53. Mieleeni tuli muuten viime yönä Stephen King. En siitä kauhupuolesta ole niin vaikuttunut, mutta tarinankertojanlahjaa sillä miehellä on, ja monissa romaaneissa kaikki sivupolut ja välikertomukset ovat niin mukaansatempaavia että itse juoni unohtuu, ennenkuin hän taas herättää itse tarinan pariin.

    Erityiskiitosta annan Ilkka Rekiarolle: suomennokset ovat loistavia! Luen mielelläni alkukielellä, mutta Rekiaro kääntää niin hyvin, ja jotenkin sopivasti, että luen värikkäitä käännöksiä alkuteosten ohella, suurella mielisuosiolla.

    Mutta siis: yöllä mietin Kingin Naisen Raivoa: kovin kamalasti pahoinpidellyn naisen kertomusta. Luin sitä aikoinaan äimistellen, nyt tajuan siitä ns. faktapuolesta ja realismista vähän enemmän. Dolores on myös omaa luokkaansa (eikä siinäkäkään ole vampyyrejä).

    En nyt kuitenkaan ole kauhugenreen itse ajautumassa, mutta kun äsken puhuin kirjoittamisesta ja elämisen kauhuista, tuo pulpahti mieleeni.

    Minkähän paljastuksen vielä tekisin, parisuhdeoppaiden ja Kingin lisäksi, ennenkuin lähden lounasostoksille? - Juu: murkkuna söin Maraboun maitosuklaata ja Granny Smith-omenoita, yhdessä, kirjoja ahmiessani!

    Tykkäsin myös merkkareista ja sitruunapommeista, joita sai vain irtomyynnistä. Onkohan niitä vielä?

    VastaaPoista
  54. Huomenta kaikille! :)

    Kello on ihan liian vähän, toivottavasti kaikki nukutte hyvää unta!

    Intouduin kirjoittamaan Iinekselle, ja kohta on sovitut meilailutreffit kaukomaiklla asuvan hyvä ystävän kanssa. Kun siis varmaan nukun silloin kun te kaikki tolkun kansalaiset heräätte, sanon huomenta jo nyt!

    P.S. Vaikka piharemontti on hyvä asia, olen kyllä vähän yliherkkä älämölölle. En tarkoita sitä, että siihen herää, vaan sitä, että jatkuva meteli sotkee koko päivän. Ei kuule kottaraisia!

    P.S. 2 Entäs ne työmiehet?! Koko päivän härvelit käynnissä, kopat korvilla... Vähällähän minä pääsen.

    Kerroin aiemmin, että varpaani heiluvat kun syön hyvää ruokaa. Huomenna on varmaan parvekepäivä, ja minulle osuu aamuaurinko. Tykkään kelliä paahteessa - enkä tiennyt, että kun otan aurinkoa, varpuliinit liikkuvat silloinkin.

    Männä kesänä tuttu ja ihana huoltomies, jonka söpö naperokin on ollut iskän avustuksella korjaamassa jotain hanavikaa kylppärissäni, kertoi, nauraa hekottaen, että vastapäisen talon ulkosivua korjanneet remonttireiskat olivat kaffella maininneet siitä kolmannen kerroksen naisesta, joka oljentelee sääriään, varpaita vilkutellen, aina aamuisin. Ts. ystävänne Char.

    Eli Iines, jos sinulla on ollutkin Korvarysä, minulla on sitten paikallinen Varpuliinirysä!!! Ai kauheeta! Voi meitä syntisäkkejä! Brelin Amsterdam jää kyä kepeästi toiseksi, kun meihin siskoihin verrataan!! :)

    Kivaa päivää kaikille! - Ja itselleni uskollisena: antakaa varpaiden heilua! Viis maineesta, mutta hauskaa pitää olla! :)

    VastaaPoista
  55. Ja uudestaan huomenta! :)

    Ei tässä remontin melskeessä nukuta, ehkä saan päikkärit kun koneet hiljenevät.

    Ennenkuin Iines laittaa uutta aihetta kehään - ja voidaan tietenkin jatkaa ihmisen ja oman itsen rajoista ja niiden rikkomisesta tietenkin täälläkin, edelleen; melkein ainahan keskustelut jatkuvat ja rönsyilevät täällä Iineksen kylässä, emännän luvalla ja kannustuksella. :)

    Katri-Helenasta ja Panu Rajalasta:

    http://www.hs.fi/elama/Haluaisitko+oman+hellittelynimesi+iltap%C3%A4iv%C3%A4lehden+l%C3%B6%C3%B6ppiin/a1368581374570?ref=hs-hitaat-e-9

    Minua aihe kiinnostaa sikäli, että ex-mies Kurjake nimenomaan kertoi yksityisimmistä asiostamme muille. Yksi syy oikeuden päätökseen; miehen kirjallisella näytöllä, mm. rienaavan pornografisilla viesteillä. - En siis vastusta pornoa, joskaan en pidä sitä kiinnostavana; keksin itse parempaa, ja huoh, mutta näin pitää kirjallisesti kaikki ilmaisun selvyyden vuoksi tavata.

    Ikävää oli myös se, että hän otti asiakseen lähettää äidilleni valokuvan paikasta, jossa olimme harrastaneet seksiä, seikkaperäisen kuvauksen kanssa. Totta kaikki, mutta miksi? Miksi äidille?

    Tarvitseeko kaiken olla julkista, vaikka se olisikin tapahtunut?

    Äitini ei hätkähtänyt; antoipa lukemattoman kirjeen minulle toteaen, että tässäpä taas tällainen. Lähettäjän nähtyään hän ei halunnut lukea. - Ja hän siis tietää että olen aikuinen nainen, ja pidän seksistä. Hän kuitenkin terveenä naisena käsittää yksityisyyden rajat, eikä sairaan miehen juttuja halua lukea, saati elämääni kutsumatta tirkistellä. Puhua voimme äitini kanssa kaikesta, luulisin.

    Ei siis sillä kirjelähetyksellä tavoiteltua shokkivaikutusta olisi edes ollut, vaikka Mamma olisikin lukenut. Tyhmä juttu, ja ajatuksena ruma. Ei hätkähdyttävä, kenellekään.

    Ihan vain tiedoksi kyylääville psykopaateille: 84-vuotiaat naiset ovat rautaa kovempia: heitä ei pienet hetkauta, ja ns. seksipaljastukset saavat parhaimmillaan nauramaan. Yleensä vain hymähtämään.

    Olen siis oman työni puolesta puhunut makuukammarin asioista vanhoillisten ja varautuneilta tuntuneidenkin vanhempien naisten kanssa. Lopputulema on tämä. - Me nuoremmat ollaan kyllä sitten niitä takakireitä ja konservatiivisia, jos minulta kysytte.

    En ole Katri-Helena, enkä julkkis, mutta omissa piireissäni kuitenkin tiedetty ihminen, en hahmoton anonyymi.

    En Pihasta sano juuta enkä jaata, mutta minulle nousi taas vedet silmiin, kun kolumnin kautta tämänkin episodin muistin.

    Pitäisi Rajala muistonsa ja ajatuksensa itsellään, sanon minä.

    Ja nyt lähden partsille, hellimään varpaita! :)

    Kivaa päivää kaikille! :)

    VastaaPoista
  56. Huomenta, Char, ja muut.

    Uusi juttu tulee, kun sen aika on, ts. innoitus iskee. Nyt tuntuu vähän vaikealta siirtyä yhtäkkiä minun maailmaani, kun sinun maailmasi on niin väkevästi tässä läsnä, Char. Huomaa, että tämä ei ole syytös, vaan kiitos. Kiitos siitä, että olet ollut rohkea ja asettanut pääsi pölkylle kuvaamalla rehellisesti itsesi raadollisena ihmisenä, joka voi erehtyä ja tehdä väärinkin.

    Tätä kuvaamaasi teemaa, jos niin voi sanoa, esiintyy jossain määrin myös Märta Tikkasen elämässä. Olet ehkä perehtynyt siihen hänen ja Henrik Tikkasen kirjojen kautta? Itse lehteilen tässä juuri Märta Tikkasen teosta Kaksi, Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Se alkaa tilanteesta, jossa Henrik Tikkanen on vielä naimissa, mutta Märta alkaa jo olla kuvioissa mukana, alkuun niin, etteivät he vielä tiedä sitä. Suosittelen kirjaa muutenkin. Rakkauden epätoivo on siinä punaisena lankana.

    VastaaPoista
  57. PS Mitä tulee Kirsi Pihan kolumniin Panu Rajala - Katri-Helena-keissistä, olen jälleen eri mieltä Pihan kanssa!

    Minusta tuommoinen vaahtoaminen on tekopyhää. Kirjailija ottaa aina aineksia omasta elämästään ja läheisistäänkin teoksiinsa, ja käyttää niitä sellaisenaan tai verhotusti. Se on hänen asiansa. Teoksella on taiteellisia päämääriä, eikä kukaan kirjoita hyvää kirjaa kostaakseen jollekulle jotakin.

    PS Tuo kirje äidillesi on minusta eri sarjaa kuin kirjan kirjoittaminen. En sano silti, että kannatan tällaisia julkkiskirjoja. Teos ei edes kiinnosta minua enkä ole sitä lukenut. Jos kirjoissa lähdetään peittelyn linjoille, minkaanlaisia elämäkertoja tai muisteluksia ei kannata kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vieläkin: Viittaan jälleen Henrik Tikkaseen, kun puhutaan kirjojen hienotunteisuudesta sen todellisia henkilöhahmoja kohtaan.

      Kolmannen kerran kehun tässä blogissa sitä Tikkasen katusarjan kohtausta, jossa kirjailija itse istuu taksin takapenkillä isänsä tuhkauurna sylissä, raottaa uurnan kantta ja karistaa savukkeensa tuhkan sinne.

      Poista
    2. Tikkasia en ole lukenut pitkään aikaan.

      Onkos Riku jo saanut Mukkansa pukatuksi - ei mitään paineita, Rikuliini! :)

      Kertaan sen teoksen ja sitten Tikkaset.

      Uurnista tuli mieleen oman isäni maahanpanijaiset: olen ikuisesti kiitollinen siskoilleni siitä, että sain kantaa uurnan sukuhautaan. - Tässä ei ole mitään keventävää tulossa, eikä ollut menossa; Pappa oli meille kaikille superrakas, ja hautajaisissa kummitätini, äidin käly, sanoi minulle, että isäsi oli hyvä ihminen.

      Vieläkin itkettää. - Ja kenestä voisi noin, ihan vilpittömästi, sanoa? Kummitäti siis puhui tosissaan, se ei ollut korulause-heitto. Että hyvä ihminen.

      Minusta tuntui aina, että olin isän lempilapsi, ja oletin, että kaikista siskoista tuntui samalta - siis että isän mielestä oltiin kaikki spesiaaleja, ja nyt kun aamun kirkkaassa valossa mietin: niin me oltiinkin!

      Minun puoleltani oli tarpeetonta ottaa asiaa asiaa, silloin kun kaikki eivät olleet vielä ymmärtäneet erityisasemaansa. Kun kerran saunassa aloin puhua tästä, kaikki muut tuijottivat häkeltyneinä, ja sitten itkuisina sanoivat, ettei heistä kylläkään siltä tuntunut. - Puhuin väärin sanoin, väärällä hetkellä.

      Tupakantuhkan karistaminen uurnaan kuulostaa minusta vieraalta, mutta toisaalta sellaiselta, minkä isäni kyllä olisi tajunnut.

      Poista
  58. Huomenta, Iines,

    ja kolmas kerta toden sanoo! Siinä kun Pietari kieltää Jeesuksen, minä toivottelen aamuja...

    En usko, että pidän Pihasta erityisesti, lukemani perusteella. Tämä aihe nyt vain raapaisi liian läheltä: vaikkei miehen jutut lööppeihin asti päätyneet, hän teki pienehkössä mutta sitäkin tiiviimmässä yhteisössämme oloni erittäin tukalaksi. - Ja lähestulkoon aiemmin onnistui kertomuksillaan sabotoimaan yhden edeltäjäni (siis ex-rakastajattaren) lopputyön, kuten olen maininnutkin.

    Kurjakkeen kollega, em. esimieheni luisti ensimmäisestä sovitusta tapaamisestamme re lähestymiskielto, vallan. Tein kirjallisen valituksen esimiehelleen - itse asiassa suoraan pääjehulle; pelleilynsietokykyni määrä oli nollassa - ja esimies sitten pakon edessä selitteli olleensa kiireellisessä kokouksessa, eikä muka ollut voinut ilmoittaa... Mikä oli puppua: istuin aulassa tunnin, ja odotin, ja näin kun hän tuli kavereitten kanssa töihin naureskellen... - Ja siis kännykät oli jo keksitty. En saanut anteeksipyyntöä tai selitystä tapaamisen ignoraamiselle ennenkuin kirjallisen valituksen jälkeen, ja tod.näk. ylemmän tason yhteydenoton jälkeen. Itse keskustelu menikin sitten hyvin, ja ehkä aihe vain raapaisi turhan läheltä, jos halutaan olla kilttejä ja ymmärtäväisiä, ja sivuuttaa mahdollinen herrakerho.... Kun oli kerta se mies itsekin kertomansa mukaan lähisuhdeväkivallan uhri.

    Niin tai näin: työt töinä, ja minulla oli silloin akuutti hätä. Eikä lain kanssa pidä leikkimän, ja työt pitää tehdä. Asiat asioina, niinkuin edesmennyt ystäväni Toini sanoi!

    Mutta joo. Olen tosi herkkähipiäinen tämän asian suhteen. En itsekään ole Rajalan kirjaa lukenut, enkä lue. Parjauksen puolelle varmaan menisi, jos sanoisin, että hänellä on täällä meilläpäin Tietty Maine. Että en sitten sano.

    Mutta sitä ihmettelen, mikä erityismahti olisi julkaistulla tekstillä vs valtaapitävässä kahvihuoneessa masinoitu parjauskampanja. - Enkä nyt puhu itsestäni, vaan edeltäjästäni, unkarilaisesta Evasta, jonka ura meinasi pottasuupuheisiin tyssätä.

    Ymmärrän, että voi haluta puhua itsestään - niinhän minäkin teen - mutta miten ottaa lupaa kysymättä joku muu mukaan, nimellä, ja kertoilla hänestä yksityisiä asioita?

    Minusta se on väärin, ja olen sitten hurskastelija, jos joku sen niin haluaa tulkita.

    Puhun kyllä avoimesti itsestäni; kiusallisista ja raadollisistakin asioista, mutta pidän vallan itselläni. - Ehkä tässä on joku veteen piirretty viiva, jos sellaista haluaa hakea sellainen, joka ei tajua yksityisyyden merkitystä (enkä nyt tietenkään viittaa sinuun, Iines).

    Minun kanssani on päässyt käräjille, ja hävinnyt, sillä ettei tajua yksityisen ja yleisen eroa, ja jokaiseille ihmiselle automaattisesti kuuluvaa itsemääräämisoikeuden ja oman elämän suojan rajaa.

    - Huh, kun hermostuin! Älä Iines pahastu! Olen valvonut puoli yötä, ja nyt on nuttura kireällä!

    Avaan hiukset, ja jatkan kohta.

    VastaaPoista
  59. Iines,

    kirjoita ihmeessä muusta, heti kun luonnistaa! Täällähän minä olen ja pysyn, maailmoineni, ja vanhojakin juttuja me kaikki täällä tavallisesti kommentoidaan, jos jotain mieleen pälähtää!

    Kun kirjallisuudesta puhutaan: Kurjake on julkaissut monta hyvää kirjaa. Viimeisimpään hän pyysi minua mukaan tekijäksi - eron jälkeen, houkutusmielessä - ja kun en vastannut, hän jälleen yhden kosinnan yhteydessä ilmoitti mainitsevansa minut kuitenkin kiitosmielessä alaviitteessä.

    Sitähän minä olin: alaviite hänen tarinassaan.

    VastaaPoista
  60. Voi rakkaani maa
    voi rakkaani ranta
    itke oi maa itke oi ihana ranta
    yli yön havinan - hentojen kukkien tuoksun
    jäkäläpikarein yli
    on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu
    Ja miehet polvillaan painuvat maahan
    ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen.


    Ote Timo K. Mukan kirjan "Maa on syntinen laulu" aloittavasta runosta.

    VastaaPoista
  61. Char,tunnut olevan vielä kovasti kiinni tässä suhteessa,josta paljon puhut.Sinulla on varmasti arvoa ilman tämän kipeän tarinan jatkuvaa purkua ja analysointia.Mieti,löytyisikö tästä päivästä jotain kannattelevaa ja iloa antavaa.
    Lainaan tähän suuresti rakastamani Risto Rasan runoa:
    "Elämä,
    kuin kansakoulun paha puuro
    niin hyvässä keitossa,
    että sitä aina haki lisää"
    Mikä mahtaa olla se "hyvä keitto" sinun puurossasi tänään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riku, kiitos runosta!

      Syysmyrsky: mies ei ole osannut lopettaa vielä.

      Kun pohdin kirjan kirjoittamista, tarkoitin juuri tätä: se, että itse lopettaa suhteen, ja saa edes määräajaksi juridisen kiellon toiselle, ei tarkoita rauhallista ja suojattua elämää. Häirintä jatkuu, jos se toinen on sairas. Ja senkin kanssa on pystyttävä puljaamaan.

      Mietin sanojasi paremmalla ajalla; arvoa minulla toki on, mutta olet oikeassa siinä, että kohtuuttomasti aikaa kuluu vanhan asian jatkuvassa vatvomisessa.

      - Nyt kun kirjoitin siitä, aloin tavallaan elää sitä uudestaan. Normisti en päiviäni tällä tavalla vietä.

      Mutta mietin ajatuksen kanssa sanojasi.

      - Ja Iines on kirjoittanut uutta! Luen sen seuraavaksi. :)

      Poista
    2. Syysmyrsky: enhän vain vastannut sinulle tökerösti?

      Arvaan, että kuulostan huolestuttavalta, mutta kun oikeasti minulla on noita "moudeja": osasin kirjoittaa alustuksen jokseenkin kliinisesti, luulen, mutta keskustelu oli sitten jo tunteellisempaa. Oli pakko eläytyä vanhaan, ollakseni aito. En kuitenkaan oikeasti elä joka päivä näin vaikeasti; silloin vain kun puhun tunteella vaikeista.

      Taannoisen keskustelun aikana muuten etsin ja luin blogiasi. Kirjoitat kauniisti. En osannut kommentoida mitään, mutta luettu on. Olen aika arka ja ujo tässä blogihommeliinissa.

      Poista
    3. Et mitenkään tökerösti vastannut.Iloa elämääsi! <3

      Poista
    4. Kiitos, Syysmyrsky! :)

      Vilpittömiä hyvän olon toivotuksia tarvitsen, varmaan me kaikki? - Sinulta saa pyytämättä, mikä erikseen lämmittää! :)

      Poista
  62. Olen seurannut kiinnostavaa keskusteluanne mökillä, mutta ipadini - viisaampana kuin minä - ei ole sallinut osallistumista. - Tapsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomenta, Tapsukkainen! :)

      Sinulla on toivottavasti ollut upeat mökkioltavat! Täällä ainakin ilma on kuin linnunmaitoa...

      Ajatus kirjoitukseeni lähti siitä, kun Iines kerran kirjoitti, siinä Pirunkiikussa, kiusaamisesta. Kiitos vielä Iinekselle, kun sain avautua! :)

      Arvaan, että sinulta, Tapsa, olisin saanut hyviä huomioita ja neuvojakin. - Oikeastihan akuutti hätä on jo takanapäin. Kurjakemies aktivoituu aina välillä, sykleittäin, kuten olen tässä vuosien saatossa huomannut. Arvaan, että olen kirjoittanut keskusteluosiossa huolestuttavavn tunteikkaasti. Voin kuitenkin vakuuttaa, että vanhaan eläytyminen ei ole samaa kuin uudelleen eläminen; osasin ja osaan pitää puoleni ja hakea apua, jos tarvitaan. Parhaillaan miehen sivuuttaminen on paras keino.


      Ipadit ovat merkillisiä! Äidilläni on upouusi tabletti - keksin sille nimeksi Tappis, minä aina ristin kaikki uudet perheenjäsenet. Tämmöisenä ruuvimeisselit ja jakoavaimet termistönä sotkevana tekniikan ihmelapsina ällistelen sitä, miten erilaisia ne vikineet androideineen ovat tietokoneeseen verrattuna. - Äidin Tappiksessa asuva Tonttu, joka siis hoitaa sen hommapuolen, on tosi kiltti ja reipas, mutta silti on ihmeellistä miksei se esim. avaa kaikkia linkkejä.

      Nyk. hra Char-kokelas on ohjelmoija, ja on mm. opettanut minulle web-designia ja koodausta, mutta välttelen näitä isompia kysymyksiä. Ettei meinaan mene katu-uskottavuus!

      Kivaa päivää sinulle! :)

      Poista