30.5.2013

Tulossa: Pikku kärsäkkään ihmeelliset kesäseikkailut


29.5. Kohta aloitan suvipäiväkirjan. Tänä kesänä en kuitenkaan kerro teille, miten oravan pikkujalat tömistelevät katolla aamuviideltä, sillä meidän pihapuut on kaadettu ja oravilla eri reitit. Puitten  kannot ovat kuitenkin jäljellä, ja tästä on hupia teillekin luvassa. Tulette nimittäin saamaan seikkaperäisen kuvauksen jyrsintäprosessista, halusitte tai ette. Kerron myös, tarjosinko jyrsijälle kahvit vai mehut, ja mikä hän on miehiään ja ottiko kortille vai käteen.

Tänä kesänä saatte kuvauksia pikkukärsäkkään ihmeellisistä kesäseikkailuista. Teillä on  tilaisuus päästä valokuvieni avulla kesämaailmaani, etenkin jos vilkaisette kuvablogin puolelle. Mökille tulee koko viestinnän hektinen kirjo, joten maailmantapahtumiin otetaan kantaa, etenkin jos vääryyksiä tapahtuu. Tulen edelleen kertomaan, miten asia olisi pitänyt hoitaa. Martan ja Martin elämästä saatte raporttia, samoin muista sukulaisista ja tutuista on mitä todennäköisimmin luvassa intiimipaljastuksia, sillä eihän heitä jaksa 24/7,  ellei saa välillä purkautua. Kyläläisten elämää seurataan, sikäli kuin heitä raitilla liikkuu. Ihmetellään luultavasti tänäkin kesänä sitä, miten kylän baari täyttyy sunnuntaipäivisin, kun kirkonkellot ilmoittavat jumalanpalveluksen päättyneeksi. 

Naapurin vanhastapojasta ei tule paljonkaan asiaa, luulen,  vaikka tuttavuutemme on hieman syventynyt yhteisen puunkaato-operaation tiimoilla. Hän  jopa antoi käyntikorttinsa, jossa oli monta eri numeroa. - Jos jotakin tulee, sanoi hän vakavana, sillä hän on asiallinen mies. Mainittakoon vielä, että hän on purkanut välisemme piikkilanka-aidan, isänsä rakentaman. Arvostan urakkaa, sillä aita oli hirveä ja lähes kaksisataa metriä pitkä. Olen usein aidan äärellä miettinyt, mikä vimma ja voima ajoi miestä pykäämään kolmikerroksisen vankkaakin vankemman piikkilanka-aidan rauhalliseksi, jopa hiljaiseksi tiedetyn naiskesänaapurin ja hänen tyttöjensä tontin rajalle? Tulee mieleen Hyryn uuninmuuraamisprosessi. Mitä mietti mies piikkilankaa vetäessään, tolpalta toiselle? Kolme kertaa kaksisataa metriä. Ei tule karhukaan läpi.

30.5. Tähän aamuun hyviä uutisia: Alppilan opettaja ei saa syytettä pahoinpitelystä. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ei suostu nostamaan sitä, vaikka Helsingin opetusvirasto  sellaista esittää. 

Toinen kiinnostava juttu on Marimekon plagioimistapaus, jossa taiteilija Kristina Isola oli toiminut kunnon piraatin tavoin, ottanut omiin nimiinsä kuvan ukrainalaiselta kansantaiteilija Maria Primatsenkolta.  Isola on nyt vasta tullut tietoiseksi siitä, että näin ei saa tehdä. 

Eläkkeellä oleva informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen pohtii minusta hieman oudosti asiaa (HS 30.5.) . Hän sanoo, että koska Primatsenkon aikaan Venäjällä ei ollut tekijänoikeuksia, ei niitä välttämättä nytkään voi sanoa olevan.  Lisäksi hän sanoo Primatsenkon metsikön muistuttavan ornamentiikkaa ja toteaa, että oikeus suhtautuu nihkeästi ornamentiikan oikeussuojaan.

Kummallista, perin kummallista. Ornamentti on minusta säännöllinen kuvio, ja Primatsenkon metsä on epäsäännöllinen pöheikkö, jossa jokainen puu on erilainen kuin viereinen. Isola on kopioinut tämän epäsäännöllisen metsikön sellaisenaan.

(Valokuva Iines 29.5. ,  Kärsäkäs kurjenpolvella)

23.5.2013

Kuikka Koponen, Alma Kartano ja Google



20.5. Sain kirjeen Kuikka Koposen nuorelta sukulaiselta, alenevassa polvessa. Hän  kysyi, kirjoitanko blogissani Kuikka Koposesta. Olin  äimänä ja arvelin hänen tarkoittavan, että joko minun tulisi kirjoittaa Kuikasta tai toisaalta ehkä vedän hänen mielestään lukijoita höplästä, kuten silmänkääntäjä Koponen kuuluu tehneen varsin onnistuneesti Savon puolessa. Onhan melkoinen taito höynäyttää  umpikieroja savolaisia - sen vielä ymmärtää, jos joku  huijaa hitaita hämäläisiä, mutta että  savolainen saa savolaisen koukkuun!

Ei Kuikka Koposen  sukulainen ollut kuitenkaan lukenut blogiani, turha toivo, hän oli sattumoisin googlatessaan löytänyt osuman blogini
  Kuikka Kopos -mainintaan, eikä ilmeisesti ollut kuitenkaan löytänyt kyseistä kohtaa monisatapäisestä kommenttikeskustelusta. En löytänyt minäkään vilkaistessani lähdettä, sillä en jaksanut lukea yli kolmeasataa kommenttia. 

Ennen Google näytti haetun kohdan välimuistitallenteessaan keltaisella pohjalla, jolloin sen löysi helposti laajastakin lähteestä. Nyt tämä mainio toiminto on poistettu. Tämä on iso takapakki, sillä tietoja ei enää välttämättä  löydä Googlen avulla, jos osumaksi tullut materiaaliotos on laaja. Esimerkiksi yksittäistiedon löytäminen väitökirjasta tai tutkimuksesta onkin lähes mahdotonta.   Tämä on paha puute - näyttää valtameri, kun ihminen hakee sivujokea. Silmänkääntöä tämäkin.

22.5. Katsoin televisiodokumentista lisää silmänkääntöä, vaan nyt pahaa sellaista - Kuikka Koponenhan oli riemastuttava ja hyvä silmänkääntäjä, joka saattoi  usein itsekkäitä ja ahneita ihmisiä naurunalaiseksi, vähän niin kuin Noora Karma Kanervan itsenäisyysjuhlien jatkoilla. 

Takaisin dokumenttiin. Täällä Satakunnan syrjäkylillä vaikutti 1920-luvulla Alma Kartanon ja Tilda Reunasen johtama uskonlahko kartanolaisuus, neitsytuskonlahko, jossa kaikki seksi oli syntiä.  Perisyntiä piiskattiin lapsista pois, myös aikuisia piiskattiin ja naisilta litistettiin rinnat. Lahkoon kuulumattomat joutuivat suoraan helvettiin ja perhe-elämäkin oli suurinta syntiä. Olikin äitejä, jotka jättivät lapsensa lahkon kasvattamiksi, ja yksi tällainen poika on kirjoittanut muutama vuosi sitten tästä kirjan. Dokumentissa kuvataan, miten Tilda Reunanen maaten sängyssä lapsen kanssa siveli pojan pippeliä paljailla käsillään, huohotti ja tärisi vartin verran. Hän ajoi  paholaista pois ja pyhitti poikaa.

Minulla oli  joskus oppilaana muuan Kartano. Hän oli kuin tynnyrissä kasvanut, kumara ja kalpea, täysin pölähtänyt tapaus. Ei ollut koskaan käsitellyt rahaa, ei edes pitänyt käsissään, vaikka oli teini-ikäinen. Puhui monotonisesti pienellä ja piipittävällä äänellä,  suorastaan huusi osakseen koulukiusaamista, jota ei kuitenkaan tapahtunut. Hän oli liian outo jopa kiusattavaksi. Myöhemmin kuultuani kartanolaisuudesta olen yhdistänyt tämän  Kartanon tuohon  samannimiseen väkivaltaiseen lahkoon ja sukuun.  

23.5. Kuikka Koposen jälkeläinen alenevassa polvessa lähetti vielä viestin, jossa kertoi, että silmänkäännön jalo taito jatkuu: suvussa on edelleen taitoa ja kykyjä harjoitetaan! Pidän Noora Karmastakin. Minusta on hyvä, että ihmiset antautuvat elämäntaiteilijoiksi eikä konsulteiksi, vaikka molemmat höynäyttävät ihmisiä uskomaan ja näkemään, mitä tahtovat. On muitakin mielen todellisuuksia kuin yksi  reaalinen. En pidä pahana edes sitä, että  tahkotaan vähän suolarahoja  huijaamalla. Pitäähän silmänkääntäjänkin elää.

(Juliste Wikipedia,  Zan Zig performing with rabbit and roses, magician poster, 1899)

16.5.2013

Kerron naapureistani



Kerronpa vähän taloyhtiöni asukkaista. Alkuun totean, että tämä on rauhallinen  taloyhtiö, jonka yksikerrosasuntojen kantajoukon muodostaa kunnan reunakylistä keskustapalvelujen äärelle siirtynyt ikääntynyt viljelijäväestö. Kymmenen vuoden aikana tämä väestö on supistunut kuitenkin niin, että miehiä viedään kaiken aikaa eri kyydeillä sairaalaan, kuka pillit soiden, kuka kiireettömänä tapauksena. Joskus riittää pelkkä menokyyti, joskus he palaavat,  osa dementikoiksi diagnosoituina tai infarktin kokeneina ja uuden terveen elämän aloittaneina; useista pariskuntien asunnoista  on kuitenkin kurkihirsi katkennut ja vaimosta tullut leski.

Leskivaimot ovat jokseenkin terveitä tuki- ja liikuntaelinsairauksia lukuunottamatta, onhan heillä kunniallinen leskeys kannettavanaan, toisin kuin esimerkiksi Kertulla, joka on koskaan naimaton entinen postineiti ja kärsii luulotaudin ja puolikuurouden lisäksi paksusta verestä.  Usealle leskivaimolle on laitettu uusi polvi, eräälle kaksi, ja parhailla on jo lonkkakin vaihdettu. Niin vaan naiset sitten jatkavat toista kierrostaan,  keinojäsenin, ohennetuin verin, rollaattorilla päästellen, miehen hautaa kastellen. 

Toinen vähempi kantajoukko muodostuu minun kaksikerrostaloni kymmenestä hieman nuoremmasta perheestä. Minä ja seinänaapurini Tatuoitu Poika olemme poikkeuksia, kaksi yksinäistä asujaa isoissa huoneistoissaan. Kummassakaan asunnossa ei vietetä rietasta elämää, vaan hyvin rauhaisaa. Tatuoitu Poika tosin yritti aluksi jotain bassonjytkeen tapaista, mutta minä kerroin hänelle piha-aidan yli, miten täällä kuuluu asua. Taisi olla valistuksesta kiitollinen, koska olemme puhe- ja tervehdysväleissä. 

Puhutaanpas hieman tarkemmin Aulis Pärnästä, matalien talojen asukkaasta. Miekkonen on  82-vuotias.  Hänellä on päässään hattu ja hän puskee tyynelläkin säällä vahvassa etunojassa.  matkalla johonkin  taloyhtiön seurantatapahtumaan, kuten tarkistamaan roskakatoksen jätteitä  tai valittamaan lipputangon väärästä paikasta tai tarkkailemaan, liikkuuko yhtiön pihalla vieraita henkilöitä, jotka aiheuttavat välittömästi piikin asukkaiden vesilaskuun. 

Aulis Pärnällä on monia  hyviä  mielipiteitä, jotka hän käy viikoittain kertomassa isännöijälle.  Isännöijä on hieman kiittämätöntä sorttia, hän ei ymmärrä täysin Pärnän kaltaisen yhtiölle omistautuneen asukkaan arvoa. Lipputangon siirtoonkin oli  sanonut, että se vaatii rakennusluvan. 

Itse törmäsin Aulis Pärnän aktivismiin talvella, kun ihmettelin, kuka lanaa lunta minun ja naapurini autoreitille toiselta puolen autokatoksia. Pärnähän siinä putsasi hattu vinossa omaa plassiaan tuomalla lumet naapurin puolelle, keskelle ajorataa. 

Otetaan lopuksi vielä lyhyesti yksi asukas,  Yksinhuoltaja, nuori nainen, jonka taustat kuulin kunnialliselta leskirouvalta. - Hän on vuokralainen, kuiskasi kunniallinen leskirouva minun korvaani.  Nyökkäsin tietävästi. Leskirouva intoutuikin kertomaan lisää. - Siellä on ollut entisessä paikassa ampumatapaus, jatkoi rouva  ja odotteli reaktiotani, jota ilman jatkoa ei heruisi. - Ampumatapaus? Pyöristin silmiäni niin, että juttu jatkui samantien. Yksinhuoltajan mies oli ampunut  yksinhuoltajaa,  mutta osunut pöydänjalkaan, juovuksissa kun oli. Taas tauko, ja minä lisäsin silmieni kauhistuksen volyymia. - On parasta pysyä kokonaan erossa tästä perheestä, sanoi leskirouva innostuneena. - En kyllä rupee lapsenvahdiksi, jos kysytään. Niin kauheesti lapsetkin iltaisin poraa.

Tästä kunniallisesta leskirouvasta voisin kertoa enemmänkin, mutta se olisi jo oma tarinansa. Sanon vain, että hänellä on pieni valkoinen karvalakkimallinen Toyota, jonka hän imuroi kerran kuukaudessa. Hänen on nähty juovan pullon olutta, minkä sitten kuulin toiselta leskirouvalta.

(Ylempi maalaus Niko Pirosmani, alempi maalaus Henry Raeburn)

12.5.2013

Vieraskynä: Aamukaffella

Tänään minä heräsin aurinkoiseen aamuun. Oli kiva ajatella, että oljentelen ja keitän minulle ylentärkeän ekan kaffekupposen. Mielellään pootoorilla, ja minähän sen päätän.

Vaan tiedättekö: muutama aika sitten heräsin pelon vallassa joka aamu. Vatsaa kouristi, kipuun asti, ja itketti, mutta kun ei itkua tullut, kun tajusin, että olen minä, olen hereillä, ja taas pitää selviytyä. - Mies, tuo kurja, toi kyllä kahvin sänkyyn - ja minä vain odotin että saisin nukahtaa uudestaan. Nukuin niin paljon noina aikoina, että nyt nautin erikseen heräämisistä, silloin kun  ei ole paha olo. Usein on kyllä vieläkin.

Mies oli kurja. - Aluksi ihana, ja hurmasi paitsi minut, myös kaikki. Niinhän ne kaikki ihanat alussa.

Suhde oli lyhyt; lopetin sen parin vuoden jälkeen. En listaa kurjuuksia tähän. Sanon vain, että itkin niin paljon, että hakeuduin aika pian lääkärille - mikä olikin hyvä asia. Minulle tarjottiin terapiaa, mihin ilman muuta suostuin. Silloin tajusin vain, että jotain on pahasti pielessä. Sittenkin kun selvisi, että miehellä on diagnosoituun narsistiseen persoonallisuushäiriöön viittaavaa käyttäytymistä, ja suhteen päättymisen jälkeen, olin kiitollinen terapian mahdollisuudesta.

Kaipaatte varmaan yksityiskohtia, ja voin johonkin asti kertoa. - Sanottakoon että hänen kohtuuttomuutensa ja oikkunsa tekivät suhteen mahdottomaksi.

Vaadin rehellisyyttä ja rehtiyttä, siten, ettei minun tarvitse teeskennellä. Suhde ei kaatunut siihen, ettei hän eronnut "siivoojaksi" esitellyksi vaimostaan - vaan koko siihen häiriintyneisyyden  aiheuttamaan mahdottomuuteen. Vaikka olenkin niin vanhanaikainen, että pelkkä "vaimo" olisi riittänyt jo.

Minä oireilin ja sairastuin jo suhteen alkumetreillä. Itkin paljon, enkä käsittänyt mistä me milloinkin tapeltiin - siis minä inhoan riitoja! Tykkään väittelyistä - kai sen nyt täälläkin huomaa - mutta mies kinasi, siis riidellen, kaikesta. Lääkärin suosituksesta hain ja pääsin terapiaan. Jota jatkoin - varsinkin kun huomasin miten sairas tilanne oli. En korjatakseni suhdetta, vaan pitääkseni itseni kuosissa.

Olen hyvä ja hauska nainen, eikä kenenkään viattoman miehen tarvitse kanssani kärsiä vanhoista kamaluuksista, jos se minusta on kiinni. Jos pieni mainoslause sallitaan. Ja huumori! Nykyinen hra Char-kokelas meinaan hermostuisi muista kuin flirttiviesteistä, että älkäätten nyt miehet liikaa riehaantuko! 

Lopetin suhteen, mies pysyi naimisissa, ja jatkoi ja jatkaa ahdisteluani. - Luojan kiitos siitä avioliitosta, vaimo varmaan pärjää, kun haluaa jatkaa, mutta mies siis nyt kuudetta vuotta, lähestymiskiellon langettamisen jälkeen, jatkaa minun kärttämistäni.

Oikeudenkäynnistä ei ole puhuttavaa. Se oli alkutyöltään repivää, ja loput voitte lukea lakikirjasta. Sain ja hain Suomen oloissa enimmäismuotoisen lähestymiskiellon, itse kehittämäni  ennakkopäätöksin, maksimimääräksi.

Eikä siis lakijutun syy ollut se että minulla oli ja on paha mieli. - Oikeusjärjestelmä toimii sääntöjen mukaan. Mies rikkoi lakia. Oli väkivaltainen. Rikkoi minua, ja rajojani.

Elämäni pohjalukema oli se, kun kyyristelin yhtenä toukokuisena päivänä kylppärissä, ainoassa ikkunattomassa huoneessa asunnossani, miehen, jonka siis piti olla unelma, piirittäessä asuntoani, ovikelloa piritellen, lappuja pudotellen. - Olen mielestäni vahva ja reipas, vaikkei yhtään siltä tuntunut, ja soitinkin sitten kaupungin oikeusapuun heti aamulla.

Nöyryytystä en unohda, tukea ja apua sain, ja kahvi maistuu nykyään niin hyvältä. Vaikka monesti vieläkin kourii aamuisin herätessä vatsaa, ja vaikka häirintä jatkuu, nyt pärjään paremmin. Boteron aamukuva jaksaa nousemaan. Postikorttikuva, ammoisesta taidenäyttelystä ostettu, asunnosta toiseen muuttanut, ja tuonkin suhteen nähnyt, jo haalistunut, on siskonpojalta saadulla tuliaismagneetilla tiukasti kiinni jääkaapin ovessa. Se odottaa joka aamu.

Ehkä tänään on rauhallista!


Tekstin kirjoittaja on Char

(Maalaus Fernardo Botero)

5.5.2013

Keskiviikkokerhojen virkistävyydestä


Pöly herrojen keskiviikkokerhokohun yltä alkaa laskeutua. Hyvä niin, sillä en ymmärtänyt koko kohua enkä närkästystä.  Onhan naisillakin Martta-kerhonsa, on shoppailuretkensä, joille miehiä ei huolita ja on tyttöjen illat, joissa ei ole sijaa uroille. Miten virkistävää onkaan olla joskus vain oman sukupuolensa parissa, koska tässä nyt kuitenkin eletään maailmassa, jonka itse olemme ladanneet täyteen miesten ja naisten lokeroita ja miesten ja naisten roolikäyttäymistä.

Muistan miten harmistuin, kun ihanaan naisten kesäparatiisiimme ui käärme miehen muodossa. Paras naisystäväni ja huvilanaapurini  otti kymmenien vuosien paaston jälkeen miehen, symbioitui hänen kanssaan niin tiiviiksi paketiksi, ettei sitä alienia irrottanut toisistaan kirveelläkään. Kun ennen voi mennä paitasillaan tai rintaliivisillään naapurin huvilan naispihattoon ja ottaa aurinkoa yläosattomissa, nyt siellä istuikin mies, joka tuli ottaa huomioon. Piti pukeutua ja vilkaista peiliin ennen kotipihalta poistumista, vaikka metsikön halki kulkikin. Samainen lonkeroitunut alien saattoi milloin tahansa tupsahtaa kuusikon takaa omalle pihalle, jolla ennen tuli koisittua vaatteitta aurinkotuolissa, haarusta auki metsäpolulle päin tuulen tulla. Nyt tämä ihana kesäinen vilvoittelukeino oli unohdettava ja pidettävä jotakin säädyllistä riepua siinä varalla. Onneksi alien on jokseenkin sivistynyt: ymmärtää nykyään yskähdellä jo kaukana metsäpolulla lähestyessään. Vaan aina manaan mielessäni: oi entisiä aikoja, jolloin naiset liikkuivat huvilanpihoillaan kuin paratiisissa, nyt tuolla yhdellä on aina miessyylä kyljessä. Ikinä ei voida jutella naisten juttuja.

Minusta on siis vain rentouttavaa pyöriä välillä piirissä, jossa organiseeraa vain oma sukupuoli. Eroottiset väristykset kun ovat aina läsnä, niin on vapauttavaa olla välillä rauhassa ilman virityksiä. Ehkä miehiltä tulee parempia päätöksiä, kun naiset eivät ole viemässä heidän ajatuksiaan sivupoluille. Olkaamme siskot siis vain tyytyväisiä näihin keskiviikkokerhoihin ja leijonaklubeihin. Ne ovat asiallisia klubeja ja niissä vaihdetaan arvokkaita ajatuksia elämän eri aloilta, ajatusten aatelisten kesken. Itsehän me naiset koetamme kaiken aikaa sumentaa miesten päät omalla pukeutumisellamme, johon katsomme  meillä olevan täyden oikeuden työtehtävissäkin: avokaulat, kohotetut povet, korsetit, minihameet ja kantojen alla piikkikoturnit. Mitä vielä kitisemme tasa-arvoisesta sukupuolijakaumasta vapaa-aikojen kerhoissa? Mies kun nyt vain on hormoniensa vietävissä, niin kuin hyvin tiedämme. Sitä paitsi siskot, eikös tutkimuskin kerro, että mikään ei ole niin seksikästä kuin valta. Kelpaisi varmaan itsekullekin mies keskiviikkokerhosta?

(Maalaus English School, rajattu osio)