29.10.2014

Hieron hiuksenikin hunajalla



 Maisemat vilistävät ohi. Äiti istuu etupenkillä kuin jauhosäkki. Miten se noin pieneksi on mennyt? Vihreä lippalakki näyttää rennolta sen päässä. Kuin ei oikeasti olisikaan niin vanha ja kuin olisi ikuinen kesä.
- Istus vähän suoremmassa, ettet lysähdä turvavöistä ulos. Mitä se lääkäri oikein sanoi?
- Mitäh, mjaah. Se katto on heti korjattava. Mennään huomenna pankkiin.
- Mikä katto?
Äiti hätääntyy. - Mökin katto, ettei se vuoda. Siirrän rahaa tilille.
- Mitä sää nyt hourit, ehtii sen kesälläkin. Vaihdan vitoselle. Olen huomaamattani ajanut nelosella pitkät suorat. Pannaas vähän musiikkia. S
ano että sä kaipaat luokse mun takaisin sano että sä tahdot olla kuin ennenkin sano että sä tiedät kaksi meitä vain on jotka kohtaamaan johti kerran tie kohtalon sano -
- Se sano, että voi se olla syöpääkin.
Silloin satulinna kaukomaan meille kuuluis kokonaan, sinulle mä aarteeni antaisin jonka vuoksi kärsin ja taistelin sinulle mä antaisin sydämen jos sä otat sen.
Käsivarressani nykii. Hiirikäsi on puutunut, niskaa kiristää. Vatsassa muljuu. Ajamme loppumatkan hiljaa. Pitkät peltoaukeat hämärtyvät marraskuun alla. Huomenna kehityskeskustelu. Taidan lämmittää saunan ja houkutella miehen löylyyn.


Kiehnään miehen kyljessä. Istumme lauteilla ja heitän kauhallisen kiville.
- Pitäis saada semmonen sauna, missä on kaarevat penkit ja niskatuet. Miks saunat on aina niin epämukavia?
- No hei, kyllähän niitä rahalla saa. Tehdään remppa.
- Tuskin tehdään.
Otan hunajapurkin ja avaan sen. Mies heittää vettä kiville.
- Hierotaas sun selkääs hunajaa.
- Älä perkele semmosta mönjää. Mies väistää.
- Oo siinä ny vaan hiljaa, hyvää tää tekee.
Hivelen hunajaa hänen hartioihinsa hitain vedoin. Mies ähkäisee vetäytyen.
- Huono iho sulla selässä. Näppylöitä. Pannaan kunnon satsi.
- Tässä mitään panna.
Mies ottaa ranteestani kiinni ja heittää käteni sivuun.
- Tai pannaan tänne. Nuolet sitten pois.
Mies menee suihkuhuoneeseen. Humauttaa veden kohisemaan täysille.

Hieron hiuksenikin hunajalla ja heitän viisi kousallista peräjälkeen kiukaalle. Hunaja imeytyy ihoon ja menee silmiin. Menköön. 

Herään puhelimen piippaukseen kuudelta. Hapuilen kännykkää ja survon jotakin nappulaa. Ääh. Sytytän yövalot, kun ei enää puhelimeenkaan osaa unissaan vastata. Kuka siellä nyt soittaa, äitikö?
- Kun mää oon niin kamalan kipee. Tarttis päästä lääkäriin.
- Mutta äiti säähän oot sairaalassa! Huudan puhelimeen. Hätäännyn.
- Mulla on niin paha olo, tuu heti tänne.
- Äiti en mää voi, meen kahdeksaksi töihin, tuun matkalla sua katsoon. Sää oot sairaalassa, hoitajat auttaa. Usko nyt sää oot sairaalassa! Sydän hakkaa, hikeennyn, perkeleen muori. Pitää koirakin lenkittää.


Äiti makaa tyynenä huoneessaan, kädet rinnalle ristittyinä. Hikoilen takissani, en riisu sitä. Olisi jo oltava työpaikalla.
- Kun täällä on niin yksinäistä. Soitetaas hoitajaa taas. Paina tosta kellosta.
- Mitä varten? Minä voin auttaa sut vessaan. Mulla on hiukan aikaa vielä.
- Paina nyt vaan, kyllä mää jotain keksin. - Yöllä oli semmoset veisuut tuolla käytävässä. Lauloivat ja saarnasivat. Joku tarjos kahviakin. Ja Veikko Vennamo huusi radiossa.
- Jokos täällä on rauhoituttu? Hoitaja ampaisee sisään lääketarjotin kädessä. - Helvillä oli vähän levoton yö. Oli kaatunut yöllä vessareissulla, mutta ei murtumia, osastonlääkäri kävi tutkimassa.
- Nyt on lonkka kipee, sattuu, äiti vikisee. Napitan takkini. - Tuun ruokatunnilla katsomaan.
- Älä mee. Täällä on niin yksinäistä, kukaan ei tuu, vaikka tänne kuolis.
- Äläs nyt Helvi, koko ajanhan sää tota kelloa rämpytät. Hoitaja täyttää vesilasin. 

Kotona panen kahvin valumaan. Heitän tuulipuvun päälleni, vien koiran aamupissalle, haen lehden. Mies on matkalla, koulutuksessa. Siellä se varmaan tanssahtelee kylpylän parketilla vanhojenpiikojen kanssa, jotka kiitokseksi nostavat auliisti yöpaitansa korviin. Onnistuukohan se niitten kanssa? Nostan villatakin tuolin selkämykseltä hartioilleni.


(Maalaus Gerald Brockhurst)


137 kommenttia:

  1. Siinäpä tosi siivu elävästä elämästä. Osittain tuttua itsellenikin. Kyllä, Iineksessä on kaikki kirjailijan ainekset.
    Jatkon saa (sekin tosielämästä) kertomalla, kuinka hoitsu tappoi äidin saadakseen tämän rahat. Oli kuullut, että tyttärelle luvattiin rahaa katon korjaukseen ja päätti tulla osille. Oli tämän päivän lehdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin, Kolehmainen. Huomasin tätä tarinaa muinoin näpertäessäni, että en tykkää kirjoittaa liian hyveellisesti tai kauniisti. Ihmisen arki on kaikkea muuta, jokaisen meistä.

      Hoitsu voisi tarinassani hyvin tappaa potilaan, ja silloin kyseessä olisi psykologinen tarina tai trilleri.

      Kiinnostaa uusimmassa perhesurmassakin taustakuvio. Olen samaa mieltä kuin yksi päätoimittaja: uupunut äiti ei tapa perhettään kuten Katri Manninen sanoo, mutta narsistinen äiti voi hyvinkin tappaa.

      Poista
    2. Iines, kuvaat hienosti sitä aikaa, kun äiti, jonkun tytär, elää vaihetta, jolloin kuorma hänen harteillaan on kovimmillaan. Sitä ei osaa varmaan kuvata, jos ei ole sitä kokenut: On hoidettava työ, pidettävä huusholli jonkinmoisessa kunnossa ja on kuin kahden omaan suuntaansa vetävän sukupolven välissä, toisaalla lapset, toisaalla omat vanhemmat, jotka ovat yhtäkkiä alkaneet vaatia yhä suurempaa huomiota ja huolenpitoa.
      On huoli niistä kaikista. Itseä siinä varmaan on harvoin edes aikaa ajatella.

      Ihme, että useimmat sen vaiheen kestävät ja jaksavat ehkä vielä jotain harrastaakin omaksi ilokseen. Tunnen tuolta Facebookista sellaisia tehokkaita ja ihmeellisen energisiä naisia, jotka näyttävät jaksavan mitä vaan!

      Kunnes sitten lopulta ovat itse avun tarpeessa.

      Miehet? Kyllä he varmaan joskus auttavat, Ja on miehiä, jotka hoitavat koko ruljanssin yksin sen jälkeen, jos vaimo on lähtenyt tai tapahtunut jotain muuta kamalaa. Eivät miehet ole sen avuttomampia kuin naisetkaan, jos tosi paikka tulee.

      Voisiko ajatella, että helpoimmalla pääsevät ne naiset, joilla ei ole lapsia, tai joiden vanhemmat ovat jo kuolleet?

      Toisella puolella katua asuu yksi jo keski-iikäinen ihminen, joka viimeksi tavatessamme oli katkera siitä, ettei ollut lapsia. Ja mieskin vähän omituinen. Seistiin siinä katukäytävällä ja yritin kiltisti kuunnella hänen valitustaan. Kaikki tuntui olevan väärin hänen elämässään.

      Ehkä se pitää paikkansa, että jokaisella on omat harminsa. Mutta tunnen yhden vanhuksen, jolla kaikki näyttäisi olevan väärin, mies kuollut, ainoa lapsi jäänyt auton alle, asuu yksin, liikkuu kolmipyörän avulla, hitaasti ja kivuliaan näköisenä, mutta hän ei valita. Hän vain hymyilee ja puhelee iloisella äänellä jostain sarjasta, jota seuraa TV:stä ja tuntuu, että siinä esiintyvät ihmiset on hän ottanut omaisikseen. Niin suurella lämmöllä ja innostuksella hän heistä puhuu.

      Poista
    3. Kiitos, Liisu analyysistasi. Taitaa olla kyseessä nimenomaan naisen ruuhkavuosien, niin kuin nykyään sanotaan, kuvaus. Muistaakseni nimesin koko tarinani aikoinaan nimellä Premenopaussi.

      Minusta on aika selvää, että vähimmällä pääsevät ne naiset, joiden vanhemmat ovat kuolleet jo aiemmin. Sen sijaan ne joilla on lapsia, saavat havaintojeni mukaan lapsiltaan apua. Lapsethan ovat tuossa vaiheessa jo aika isoja. Minullakin tytär auttoi minkä voi, aina kun oli kotona käymässä. Hän kävi mummia katsomassa päivittäin, kun oli siis täällä.

      Yksinäisillä naisillahan kaatuu koko vanhempien hoito yhden ihmisen päälle, eli he kantavat suurimman kuorman. Ei ole tukena muuta kuin omat sisarukset, kaukana ehkä asuvat. Jos naisella on mies, lienee selvää, että mies hoitaa myös vanhempiaan ja appivanhempiaankin auttaa. Huomasin kyllä tuona aikana, että miehet kävivät ahkerasti vanhustensa luona. Varsinaisista omaishoitajista minulla ei ole tietoa eikä kokemusta, sillä olin itse vielä töissä äidin sairastaessa.

      Kai tuo tyytyväisyys ihmisellä on osittain synnynnäinen piirre. Minäkin tunnen vanhan naisen, jonka ainoa poika jäi lapsena rattijuopon auton alle, mies on kuollut, ja nyt, yhdeksänkymppisenä, hänen näkönsä on huonontunut niin, ettei hän näe lukea, katsoa teeveetä eikä tehdä rakkainta harrastustaan, käsitöitä. Hän ei kuitenkaan valita koskaan vaan on aina hymyssä suin ja tarjoamassa apuaan esimerkiksi seurakunnallisessa Ystävän kamari -toiminnassa.

      Poista
  2. Tämähän on novelli. On hyvä novelli.

    VastaaPoista
  3. Voisiko odottaa - ja miksei ei voisi? - että ensisyksynä sekä äidiltä että tyttäreltä ilmestyy novellikokoelma?

    Oottelen lämpimäisiä. - T: m

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odottaa voi aina, vaan ei tuo toive kyllä toteudu, mikisläinen. Tämä tarinanpätkä on vanhaa kamaa ja siihen liittyviä riisuutumistarinoita on toisaalla tässä blogissa. En ole tarjonnut kustantamoille mitään sitten muinaisen runokokoelman, ja omakustanteisiin en tunne halua, vaikka niissäkin on hyviä juttuja.

      Poista
  4. On se, tarkka kuva suomalaisesta elämämneosta, keskiluokasta. Lapset ja vanhukset hotavat kaikki muut, kunhan mun ei vaan tartte kuin kävästä kattomassa niitä tai viedä ja tuoda päiväkotiin, harrastuksiin tai kouluun.

    Näin juuri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, kommenttisi on varmaan totta, mutta en saa siitä selvää, kuka tässä on tuo mainitsemasi "mun ei tartte" -henkilö eli siis minä.

      Tarinassahan minäkertoja on potilaan lapsi, ja potilas on siis kertojan äiti. Äiti on sairaalassa syöpähoidossa, ei vanhainkodissa.

      Poista
  5. Onnistuu se. Laittaa teutoranttia ja puhuu kuin Ruuneberi, tanssilattialla on enemmän Travolta kuin Åke Blomqvist, sellainen, jolla kädet ja jalat vispaa eri suuntiin. Koitja se tuo kukkasia. Huoltoasemalla myydään kympillä kimppu kukkasia, joiden lajimäärittely on vaikeaa. "Hanii aim hoo-oum, kato nääs, nääs, mitä mää on sulle maalimalta tuannu, onks mitään ruakaa?"

    Viihde on tärkeää, vaikka sitä usein luullaaan taidetta vähäarvoisemmaksi. Mutta noista jarisillanpäistä ainakin minun synkkyyteni vain pahenee: YÄK.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis ensimmäistä kertaa en ymmärtänyt kommentistasi mitään, Riku. Olen siitä itsekin hämmästynyt.

      Tarina on kirjoitettu alun perin juuri silloin, kun Sillanpään Satulinna soi radiosta aina. Tuossa ajajaja siis avasi radion, josta kipale soi.

      Poista
    2. "Onnistuukohan se niitten kanssa? Nostan villatakin tuolin selkämykseltä hartioilleni."

      Vastauksen tuohon kirjoitin ja haukuin höpölaulajia.

      Poista
    3. No nyt ymmärrän!

      Tuossa tarinanpätkässä Satulinna-kipale on siis tarkoin valittu kappale tuohon tunnelmaan nimenomaan äiti-potilaan kannalta. Äiti on juuri saanut diagnoosin, jota ei täysin ymmärrä, mutta jonka aavistaa karmeudessaan. Äidille Satulinna on tietysti kaunis kappale, ja siis juuri saadun todellisuuden pakopaikka, vastakohta. Vastakohta-asettelu teknisesti ottaen.

      Poista
    4. Minä tosiasiassa aloin tuosta ajattella, miten tärkeää iskelmään tunteiden projisoiminen on ja on meille ollut. Taidetta kun maha on täysi, viinilasi kädessä ja olo on,että menisikö vessaan vai ei. Mutta nostattajaa, lapsellistakin, tarvitaan silloin kun maailma on musta, tilillä ei ole rahaa ja nälkäkin vaivaa. Taide on aina elitismiä, iskelmä ja viihde ylipäätään on auttanut enemmän ihmisiä kuin mitkään enkelikuvat tai taulumaalarit ikinä.

      Poista
    5. Vähän takapuoli edellä puuhun nyt kiipeän, mutta jätin kehumisen myöhemmäksi, kun muut sen jo tekivät. Novellisi laittoi ajattelemaan ja ajatusten polkuja on monia mahdollisia. 11,3 pistettä kymmenestä!

      Poista
    6. Ooohh, kiitos, Rikhard. En itsekään tiedä, mihin suuntaan tarina kehittyisi, jos kaikki langat veisi loppuun asti. Siinä on vissiin seksiä, surua, suorittamista ja hiljaista resignaatiota. Se minua hämmästyttää, että huumorin osuus on olematon. Yleensä sorrun aina siihen jossain vaiheessa.

      Poista
    7. Hieno tarina ja tuo lopun hienovarainen viittaus miehen miehisiin ongelmiin - "onnistuukohan" - on alleviivaamattomuudessaan mainio. Juuri noin se pitää tehdä.

      Kuka on kaunis nainen kuvassa? Ettei äitisi?

      Poista
    8. Kuvan kauniista naisesta en valitettavasti tiedä, mutta onnistuin nyt löytämään kuvan maalaajan: Gerald Brockhurst. Lisään sen tekstin perään.

      Poista
    9. Hmm..ajattelin onnistumista pokaamisessa siellä kylpylässä. Vanhojapiikoja jos erehtyy, ei onnistu, mutta iloisilla rouvilla on punaiset posket ja vapauden tunnetta sydämessä. Hekin varmistavat, että sormus on,yksinäiseen eivät erehdy. Sellaisella saattaa olla kiusallisen vääriä olettamuksia.

      Poista
  6. "Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, minä tykkään kummastakin, oikein sydämestä..."

    VastaaPoista
  7. Jossain toisaalla - lähellä mutta tavoittamattoman kaukana toisistamme - puhuimme alkoholismista. Ah, niin paljon jäi sanomatta, niin paljon jäi ajattelematta. Mutta minuun voit luottaa, etkä yhtään suottaa, koska en vedä kaloja nuottaa, vaan... Aina iltaisin ajattelen Sinua, Sinua vain. - Ps. En tosiaan ihaile viinaa, iiro Viinasta ja viinanjuojia. Kaikki sellainen on minusta... odotas kun nyt keksin jonkun runollisen sanan.. sellainen on turbolenssia

    nimim. "ikuisuuteen suudeltut kyyneleet"

    http://www.youtube.com/watch?v=b6X53ODLyl0

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä saattaa olla noloa tunnustaa, mutta Isänmaan toivot on kaikkien aikojen lempisarjani. Montaa muuta sarjaa en muista niin paljon nauraneeni, kuin sitä ensimmäisellä kierroksellaan. Täysin lapsekasta improvisaatiota ja ihan pöhköä pöhköilyä, kymppi arvosanana on liian vähän. Edesmenneen Adultan Tuusulan studiolla sitä paitsi kuvattu.

      Tämän kun ensi kerran näin putosin sohvalta selälleni lattialle ja sätkyttelin käsiäni ja jalkojani, sekä huusin kaameassa happivajauksessa, naama punaisena: jeeeees!

      Poista
    2. Isänmaan toivot voisi lähettää uusintana, koko sarjan. Se oli huisin hyvä, parempi kuin nämä umpityhjät putoukset ja posset, joita ei jaksa katsoa. Molemmat linkit kannattaa ehdottomasti katsoa.

      Poista
    3. Ja sitää paitten, Summanen suorittaa tuossa Mikiksen pätkässä erittäin hyvän kirjailija-konteksti-analyyshin.

      Poista
    4. Riku, seurasin antamaasi linkkiä, ja mihinkä se johtikaan!

      Sehän johti nauruun! Vannon, etten ole ikinä tiennyt Isänmaan toivoista. Nyt tiedän, kun katsoin ne kaikki ja nauroin enemmän kuin puoleen vuoteen yhteensä! Kylläpä olivat mainioita. Mutta eniten tykkäsin siitä ensimmäisestä, joka oli linkin päässä! Kiitos, Riku!

      Poista
    5. RIKU! Mkset koskaan vastaa minulle, vaikka aina joskus yritän uskaltaa sinua puhutella! Olenko sinusta haamuolento, jota ei voi aistein havaita?

      Minulla on parhaillaan meneillään vakava identiteettikriisi, vakavampi kuin koskaan on ollut. Siksi tämä kysymys.

      Tai anteeksi, enhän minä tuossa yläpuolella ole tainnut mitään kysyäkään. Voi anteeksi, Riku! (Olen vain niin ahdistunut, miksi, en tiedä. Kaikki maistuu puulta, märiltä heiniltä ja tiiliskiviltä. Surkea aamu, vaikka aurinko paistaa. Ehkä se vain haluaa härnätä minua.)

      Poista
    6. Anteeksi, Liisu, se ei ole tahallista eikä arvostuksen puutetta. Nyt vasta kommenttisi luin, näitä väliin kirjoitettuja en aina huomaa. Mielelläni sinun kanssasi sanoja vaihdan.

      Mukavaa kun linkistä tykkäsit. Summanen kun pääsee vauhtiin, mikään ei häntä pidättele. Tuo Mouhijärvi on lisäksi oma henkilökohtainen vitsini, lapsukaisena kun siellä parisen vuotta kärsin. Onneksi valtioneuvosto viimein vuonna 2009 päätti lopettaa koko kunnan.

      Poista
  8. Kintaat märkinä, samoin sydän, polvet väsyneinä, liian isot hokkarit (Markku-veljen) jalassa, pipo ja kaulaliina ja liian pieni pikkutakki, räkätippa nenässä, ja kamala ikävä - jonnekin pois, ja palelsi. Varpaatkin oli ihan kippuralla.

    Sellainen muistikuva minulla on "Rusettiluistelusta." Se maksoi markan tai maksoiko se markka viiskyt pfenninkiä, en muista, mutta maksoin. Sain sinisen lapun (tytöt saivat punaisen lapun) jossa oli numero. Minun olisi sitten pitänyt - voi hyvänen aika sentään - luistella sitä jäälakeutta ja etsiä tyttöä jolla olisi sama numero. Jonka jälkeen me (oltaisiin menty paneskelemaan?)... oltaisiin kai luiskeltu ilta loppuun asti? En tiedä kun en uskaltanut keltään tytöltä kysyä mikä numero sulla on? Ja ne luistimet oli mun jaloilleni liian suuret, meinasin koko ajan lentää perseelleni. Niinpä suurimman osan ajasta nojasin luistelukentän aitaan ja katsoin (vähän ylimielisesti) miten nuoriso vietti talvista iltapäiväänsä. Olin juuri täyttänyt 14 -v. Kaijuttimista kaikui

    http://www.youtube.com/watch?v=Dkrzj4tcV0A

    Aamulla äiti kysyi, aamuteen äärellä, että
    - Oliko sinulla hauskaa eilen illalla siellä luistelussa.
    - Nhjoohn, sanoin.
    - Tapasitko tyttöjä?
    - No, totta kai.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mikis, tattista tuosta linkistä. Se oli niin ihana, että tippa tuli silmään, ja toiseenkin. Tuohon kulminoitui nuoren tytön kaikki odotukset ja toiveet, tuo oli lempilauluni!

      Poista
    2. Vai on tämä nuorten tyttöjen lempilaulu? Oli se minunkin, nuoren pojan.

      Kuinkahan paljon minussa oikeasti on feminiinisiä piirteitä? Ehkä tarpeeksi. En usko että kumminkaan liikaa.

      Tämä on toinen mistä pidän kuin kuuma kissa hullusta puurosta:

      http://www.youtube.com/watch?v=KKcCaCgMLBE

      Paul Anka oli (on?) hieno laulaja ja säveltäjänä vielä hienompi. Tosin se tuossa taltioinnissa (siis laulaminen/esiintyminen) ei mitenkään tule esiin. (Mutta uskokaa mua!)

      Poista
    3. Uskotaan. Oma suosikkini oli You are my destiny. Tykkäsin jo tuolloin pateettisuudesta.

      Poista
    4. Tämä laulu taas

      http://www.youtube.com/watch?v=-fJQNROSSJU

      puhkaisee minun suojavarustukseni. Jos minulla minun sydämeni edessä sellaisia olisi..

      Ensimmäinen tanssini kun tanssin, olin 13 -v, olin kamalan ujo ja jäykkä. Yritin hymyillä, se varmaan näytti irvistykseltä. Tanssin jälkeen pokkasin sille tytölle, Aishalle, ja juoksin kamalaa vauhtia poikien vessaan. Valelin siellä pääni kylmällä vedellä. - Loppu konvaillan piileskelinkin vain seinustalla ja katselin kun muut tanssi.

      - Ihminen on joskus yksinäinen!

      Poista
  9. Partioleireillä joskus laulettiin tolla lailla hurmoksessa. Kun yö tummui, nuotio kipunoi, eikä käsittänyt - luuli päinvastaista! - että elämä on vain osa kuolemisesta. (Ja kuvitteli että aika on ikuista.)

    En muista että sen jälkeen olisin tempautunut vastaavaan massahurmokseen. Olen rehellinen. Beatlesien "Twist and Shout" räjäytti korvani; vasen korvani ei vieläkään suostu kuuntelemaan muita kuin positiivisia ehdotuksia. (Joo.) Kommunismiin kävelin yksinäisiä polkuja; olin luonnonsuojelija silloin kun kukaan ei tiennyt Vihreistä mitään. Kukaan ei välittänyt Luonnosta, ei ainakaan kapitalistit, minä välitin. Nyt kaikki hylkäävät kommunismin - siis unohtavat aatteen - kommunismin nimessä tehtyjä veritöitä ei pidä koskaan unohtaa, niin nyt ajattelen, että olisi taas aika ryhtyä kommunistiksi.

    (huokaus)

    Oleppa nyt rehellinen, Mikko.
    Joo, olen.
    Jos olisit 14 -v ja asuisit Saksassa 1936?
    Niin.
    Niin olisitko natsi?
    Todennäköisesti kuuluisin Hitler Jugendiin.
    Ja olisit natsi?
    Ehkä olisin. Siis olisin.
    ...
    Oletko natsi vuonna 1946?
    En. En usko. En olen.
    Olitko natsi 1936?
    En. En usko että olin.
    Mikä sinä sitten olisit?
    En tiedä. Mutta eniten olisin ihmeissäni siitä että olisin selvinnyt hengissä vuodet 1936-1945. Ja toiseksi eniten minä ihmettelisin että mitä joku nimimerkki "mikis" minulta tämmöisiä asioita kysyy? Taitaa olla itse kommunisti? Jumalauta, kommunistit ja juutalaiset ja muutkin rättipäät pitäs pistää kaasukammioihin. Sitä paitsi... (yhteys katkesi. valitamme. suora radioyhteytemme katkesi. valitamme. erkki toivanen, oletteko vielä siellä...)

    VastaaPoista
  10. novellin alku on toooooosi hyvä. lauteilla olo miehen kanssa ei tuo tarinaan mitään uutta. replikointi menettelee, loppu on kohtuullista, ei sorruta selittelyyn. 8 1/2

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on osa tarinaa, ei ehjä kokonaisuus. Tästä puuttuu mm. yksi krapulapanokohtaus, joka on tärkeä kokonaisuuden kannalta ja antaa syvyyttä saunakohtaukseen. Voin ehkä lisätä sen kohtauksen tänne kommenttiosastoon huomenna, kun avaan pöytäkoneen, jonka uumenissa koko tarina on.

      Poista
    2. - Tuus tänne.
      Mies haisee kauhealta. Hyi helkkari mikä mäskin haju.
      - Tuus krapulapanolle. Tekee niin mieli.
      Mies kähmii takapuoltani ja könyää päälleni kuin ennen.
      - Herranjestas, pitääks mun pelätä, kikatan innoissani. - Ooh mikä mies. Orhini mun.
      Nuolen miehen korvaa. Laskeudumme lattialle, matolle television eteen.
      Mies kampeaa päälleni ja työntää jalkani erilleen, kourii kädellään. Hengitys kiihtyy, kummallakin.
      - Eiksull oo housuja. Mies tuijottaa kasvojani loukkaantuneen näköisenä. - Pelkät sukkikset. Käyksää tälläi töissäkin?
      - Joo, kun saumat näkyy housujen alta, kyllä sukkikset riittää.
      - Taidat toivoo ett joku haistais sun kiimas, sähisee mies ja vangitsee käteni vapiseviin kouriinsa.
      Mies työntää itsensä rajusti sukkiksiani vasten ja laukeaa samantien ähkäisten, riisumatta itseään tai minua. Nousee päältäni ja menee jääkaapille, poimii oluen. Nousen ylös ja menen kylppäriin, napsautan saunan päälle. Katson hunajapurkkiin. On siellä vielä yksi annos.

      Mies istuu nojatuolissa ja vekslaa kaukosäädintä, pysäyttää mäkikisaan. Istun toiseen tuoliin. Odotan saunan lämpiämistä.

      Poista
    3. Pst. Älkää nyt vaan säikähtäkö tätä tarinaa. Tarina on tarina. Oikeasti otan nyt pähkinöitä ja siemeniä pussiin ja taskuuni ja lähden aurinkoiseen luontoon houkuttelemaan helppoa kuvasaalista.

      Poista
    4. Miksi me sitä säikähtäisimme? Miehenä en kyllä ihan tunnista tuosta its... ei kun vaimoani, juu.

      Tuossakin on se sama vihje: "kuin ennen". Novellin kertoja on siis rakkautta janoava - ja sen puutteessa seksiä kaipaava - herkkä ihmisolento, joka on huolestunut äidistään, miehestään ja naiseudestaan.

      Poista
    5. Jätin työkuvaukset pois. Muutoin kertoja olisi ollut huolissaan töistäkin, vaikka osasi kyllä luistaa suurimmista järjettömyyksistä ja uudisti visiolistansakin vain värittämällä nätit pallukat viimevuotisten ideoitten eteen.

      Poista
  11. No niin, tuossa tuo saunaa edeltävä kohtaus nyt on. Toivottavasti se vähän syventää näitä ihmisiä. Kovin herkkänenäiset ihmiset voivat jättää tuon lukematta. Ja mainittakoon, että noita pätkiä on lisääkin, nämä ovat vain palasia.

    VastaaPoista
  12. Kun kirjoittaa panokohtauksia niin oleellisinta on että ei lukija joudu tuntemaan myötähäpeää tekstin tekijää kohtaan. Ei rivoudesta ole kyse, tietenkään. Tässä tämä tekstinkappale avaa uusia ulottavaisuuksia edelliseen. Arvosana on nyt 9+.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai 9+. No jaa, se on jo hyvä, mutta vielä on yksi avaava pala tuolla jemmassa. Vaikka Tapsa jo taisi viitata siihen.

      Poista
    2. Olen tavallista kriittisempi koska olen kriitikko. Oikeasti tämä tarina on koko ajan ollut 10-. Siis ihan aikuisesti.

      Poista
    3. Kriitikkojen kriitikko30 lokakuuta, 2014 15:47

      Samaa mieltä, Iines on minunkin kaverini, joten tarina on yliveto ja monitasoinen, Harvoin näillä lakeuksilla on mitään kuvattu noin vertaimevästi ja fyysissielullisen tarkasti. Diskurssitkin ovat kunnossa.

      Poista
    4. En tunne rouva Iinestä mutta en tunne sinuakaan. Mutta jos olisin sinä niin söisin lautasellisen sian sontaa aina iltaisin. Koska olisisin dissidentti ilman dissejä ja denttiä.

      Poista
  13. Hyvä Iines! Anna palaa! Anna häpyluiden lonksua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta Mikis. Ei tässä mitään nekrofiliaa sentään kuvata.

      Poista
    2. (kamalan pettyneellä äänellä) ... ai jaa.

      Poista
    3. (miettii edelleen)

      ... kumpikohan meistä, sinä Iines tai minä, tuntee naisen anatomian paremmin? kysyn vain.

      (joo, ja nyt mua alko itteenikin naurattaa)

      Poista
    4. Mikkoiseni, en ole ollenkaan vakuuttunut, että minä. Minähän luulin melko pitkään semmoistakin, että pillu on miehellä eikä naisella. Jopa väittelin aiheesta Mallun kanssa.

      Poista
    5. ohoh !

      minä vielä kymppivanhana mietin pääni puhki että mistä lapset tulevat. tiesin totta kai että naisista mutta miten ja mistä? ajattelin, kun en muuta keksinyt, että naiset jotekin ratkeavat ja sitten se on siinä. uus beibi. - sitten ajattelin että miten naiset sit yht äkkiä liimaantuvat taas takaisin kiinni?

      kyllä siinä oli pikkupojalle ihmettelemistä.

      Poista
    6. Just tän takia, kun ihmettelin tällasia asioita, unohdin lukea koululäksyni.

      Voi että minä aina ihmettelin jotain asiaa!

      Poista
  14. Jos tämä bloki aikanaan oli miehiä kalasteleva korvarysä niin nyt on katiska. Voi poikaparkoja jotka sinne uivat kuin ahvenet. Tarkoitan Tapsa Mikis Riku Kolehmainen ja muut. Varotan vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikäkö Mikis on se kiiski!

      Poista
    2. Höpö höpö mikään katiska ole! Eihän semmoiseen mahdu kuin pari nahkiaista.

      Ehei, Anonyymi, tämä on nuotta, oikein verkkonuotta, jonne mahtuu enemmänkin arvokalaa ja josta alle viisitoistasenttiset nakataan armotta ulos. Ettäs tiedät.

      Poista
    3. Katiska Iineksen viehkeä on,
      blogeistakin voittamaton.
      Miehet hän hurmaa ja liekkeihin saa,
      sitten vain kikattaa.
      Kateelliset kuiskivat: katsokaa oi,
      voi tuota Iinestä, oijoi voi voi!
      Ties mihin villitys johtaneekaan,
      katiska veteen taas vaan!

      Nimim. Yks körmyniska monien puolesta

      Poista
    4. No mulla on 15,6 senttimetriä. Mutta ei aina, joskus vaan. Eli voin silloin tällöin (hyvällä omallatunnolla) uida sun verkkonuotasi ohi.

      Vai voinko?

      Poista
    5. No juu, taidan vetää verkot maihin ja tyytyä vain katiskaan, sillä siinä on ehkä kuitenkin enemmän luonnetta kuin verkoissa. Ja siitä sitten vain alle kymmensenttiset ulos kasvamaan.

      Poista
    6. Se oli muuten kovaa triathlonia kun joutui kisaamaan potentaalisten sisarustensa kanssa kuka ensimmäisenä pääsee äidin luo. Muistaakseni voitin sen kisan sinä vuonna kun synnyin. (Seuraavana vuonna Pekka voitti. Ja sitten veljeni Pertti.) Uimaosuus oli raastavinta, matka oli niin pitkä, tai ei matka ehkä pitkä ollut mutta kun ite oli niin pieni. Juoksuosuus oli sitä että joutui juoksee semmoista pitkää tunnelia pitkin, sekin pisti huohottamaan. Kummallisinta on että pyöräilyosuudesta en muista mitään? Ehkä se sinä vuonna oli peruttu? (Eihän tämmöistä pieni ihminen, joka ei ole vielä edes syntynyt, voi muistaa.)

      Poista
    7. Joo, nyt mentiin hyvän maun toiselle puolelle. Lopetan, lopetan, lopetan. Huomenna tapaan ihmisiä, minulla on velvollisuuksia, hoidan ne.

      Poista
    8. Mikis, siellä missä hyvä maku loppuu, alkaa kirjallisuus, tai taide.

      Velvollisuudet pitää hoitaa.

      Poista
  15. Blogikuvan nainen on nymfomaanikuvastoon yltänyt onnenonkija ja glamourin johannatukiainen. Julkaisijansa mukaisesti hänestä tehdyssä musikaalissa, Powder Her Face, esiintyy ensimmäistä kertaa enteellisesti suuseksiä.

    Hänhän on Margaret Campbell, herttuatar Argyll.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin näyttää olevan, Torsti, kun tein lisäsukelluksia kuvahakuun. Nainen voi olla ollut ns. kevytkenkäinen huitukka, mutta ei sen väliä.

      Muotokuva on minua suuresti miellyttävä. Esteetikkona viehätyn ennen kaikkea kuvan salaperäisestä tyylikkyydestä ja tyylistä yleensäkin. Naisen puvun kirjailu ja väritys on upea.

      Olisiko hän ollut nymfomaani? Jos, niin semmoinenhan on onneton ihminen, joka ei saa seksuaalista täyttymystä eli orgasmia - hän on kyvytön tällaiseen. Juuri se ajaa häntä aina uusiin suhteisiin.

      Tänään oli jossain epämääräisessä lehdessä (Ilta-Sanomat) artikkeli seksiaddiktista naisesta. Häntäkään ei voi kadehtia, hän on onneton ja pilannut elämänsä, menettänyt luottokelpoisuutensa ja opiskelut ym:t, kun seksi menee kaiken yläpuolelle ja hallitsee elämää ja ihmissuhteita.

      Poista
    2. Huitukka ja suuseksin airut... ja minä menin luulemaan häntä Iineksen jumaliseksi äitimuoriksi!

      Voihan vanhurskaus.

      Poista
    3. Äitimuorini ei ollut kovinkaan jumalinen. Elämä taisi opettaa hänelle, että ihmisen pitää luottaa eniten itseensä. Mutta äidin näköä tuossa naisessa kyllä on.

      Poista
    4. En liioittele kokemuksiani mutta monet vanhurskaan näköiset iäkkäämmät naiset ovat kovia ottamaan suihin. Monet seksikkään näköiset pimut taas kavahtavat pelkkää kullin kosketusta.

      Poista
    5. Niinkö, Anonyymi? Voi tietenkin olla, että olet yksinkertaisesti iäkäs nuorille pimuille. Harvaa iäkästä naistakaan kovin nahistunut kikkeli houkuttaa, sillä iäkkäämmilläkin naisilla on nykyään valinnanvaraa. Luojan kiitos.

      Poista
  16. Pyhäinpäivän aattona - minusta on hyvä kuulua kirkkoon ja erottaa toisistaan pyhä ja arki. Jos ei kuulu kirkkoon, ei ehkä ole haluakaan ajatella, että maailmassa on jotain sakraalia.

    Minulla ainakin on tarve tuntea pyhän läsnäolo, kohota arjen ja maallisen yläpuolelle. En osaa sillä tavalla nostaa itseäni maailman navaksi, että vain minä ja minun reaaliset havaintoni olisivat totta ja arvostettavia.

    Pyhäinpäivänä muistan erikoisesti kuolleita läheisiäni, vaikka muistan heitä muutoinkin. Tunnen heidän elämänsä arvokkaaksi, koko kaaren, joka on valmis.Se mitä en oikein ymmärrä, on se, että uskonnottomat katsovat oikeudekseen pilkata niitä arvoja ja tuntemuksia, joita he eivät koe, eivät halua kokea.

    Olen tästä pyhyyden tunteen kokemisesta kirjoittanut ennenkin, ja nyt kirjoitin tämän tähän kommentiksi, kun en viitsi tehdä aiheesta omaa postaustaan. Kunhan totean, että tarve kokea pyhää lienee ihmiselle ominaista. Jokuset vain tekevät omasta ruumiistaan temppelinsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisit tehdä postauksen miehistä.

      Meinaan vaan, kun tässäkin tarinassa ja joissakin edellisissäkin ja etenkin monen muun naisen tarinoissa, vaikkapa Liisun, esiintyy aina niin typeriä miehiä.

      Yksioikoisia, putkiaivoisia, empatiakyvyttömiä seksistisiä orähtelijöitä ihan riippumatta siitä ovatko he panokoneita vai impotentteja.

      Ainakin ne kaksi miestä, jotka täältä tunnen henkilökohtaisesti, ovat ihan toisenlaisia. Vai mitä Mikis?

      Poista
    2. Unohdin mainita, miten ehdotukseni liittyy Iineksen pyhyys-kommenttiin ja aikaan: huomenna on Pyhien Miesten Päivä.

      Poista
    3. Voi Tapsa, miten huonosti olen kirjoittanut!

      Kirjoitan melko harvaan miehistä. Usein (tarkoitan joskus) ne ovat todella sellaisia lampaita, etten pystyisi olemaan heidän kanssaan hetkeäkään yksin, ei olisi mitään puhumisen aihetta, edes. Tai oikestaan he eivät voi olla edes lampaita, vaan pikemminkin pässejä, eikä oikeastaan pässejäkään vaan pässinpäitä!

      Mutta kapteeni, se on eri laijia! Se on miesten mies (kaikki naiset tuttavapiirissä sen ties!) Ja kun minä valitin "vieraista" naisista, se sanoi, että "naiset on hulluja!" ja sit mä lopetin sen valittamisen ja ajattelin, että on se sentään KUNNIA, että se kaikesta huolimatta on valinnut aina minut!
      Tai kerrankos ihminen erehtyy...

      Poista
    4. Liisu - miten niin huonosti, jos tapaamasi miehet ovat pässinpäitä?

      Tosin vetäisinkin sinut esimerkiksi juuri vanhojen tarinoittesi perusteella, niiden joita lueskelin pari kolme vuotta sitten.(Olihan niissä muistaakseni naisetkin ihan omituisia, eipä silti.)

      Poista
    5. Olen varmaan muuttunut. En tunne enää itseänikään. Mitähän olen olemassa ollessani kirjoittanut, en muista. Varmaan se on ollut turhaa höpötystä Nyt minä niin mielelläni menisin itseeni, kaikissa asioissa, kunhan vain tietäisin, missä se itse on. Mutta kun en tiedä. Olen kauhean surullinen. Siitä, että olen kadottanut itseni. Kenenkähän suulla minä tätäkin puhun? Vai voinko enää puhua ollenkaan. Ehkä en. Nyt ainakin tuntuu siltä.
      Tätä voisi sanoa kriisiksi. Vai onkohan tämä vain sittenkin unta.

      Poista
    6. Ihminen seisoo oman itsensä varjossa ja valittaa maailman pimeyttä, sanoo vanha zeniläinen sananlasku.

      Poista
    7. Liisu - viitaten noihin minuuden kadottamis- ja oman itsensä sivultakatsomisen mietintöihisi - en malta olla viittaamatta Freudin teoksiin, sillä minusta Freud on puhunut juuri noista minuuskokemuksista ja -tuntemuksista uraauurtavasti. Monet myöhemmätkin tutkijat pohjaavat hänen teorioihinsa, vaikka niissä kritisoitavaakin on.

      Freudhan selittää nuo kuvaamasi kokemukset ihmisen ankaran yliminän (joku kutsuu yliminää omaksitunnoksi) toiminnoiksi. Se joka katselee ihmistä sivulta tai yläpuolelta, on ihminen itse, ihmisen oma mieli, yliminä, joka on oppinut kritisoimaan ja jopa tuomitsemaan omia tekoja ja ajatuksia. Jos yliminä on liian vahva, se alistaa ihmistä ja estää häntä toimimasta vapaasti.

      Voimakkaan ja siis jopa itseä tuomitsevan yliminän kehitykseen ovat vaikuttaneet aiemmat kokemukset ihmissuhteissa. Ihminen oppii lopulta osoittamaan viat itseensä, vaikka mitään vikoja ei olisikaan. Näin ihminen tuntee herkästi syyllisyyttä, vaikka siihen ei olisi aihetta.

      Puhut usein myös painajaisista, Liisu. En tiedä, oletko lukenut Freudin Unien tulkintaa. Minut se aikoinaan vei mukanaan, mutta nykyään suhtaudun siihen hieman kriittisemmin. Kaikki ihmisessä ei ole seksuaaliperäistä, vaikka paljon onkin. Jotakin jää silti käteen, vaikka ylilyönnit (mm. oidipaaliset halut) karsiikin pois.

      Poista
    8. Iines, varmaan on niin kuin sanot. Yliminä ahdistaa minua. Ja mitä pienemmäksi itseni tunnen, sen isommaksi se kasvaa. Ja painajaiset, sekin on totta, ne ovat erikoisalaani. Näen niin kummia unia, ettei uskosi. Yleensä niissä tapahtuu pelkoa herättäviä asioita. Olen nähnyt niitä lapsesta asti. Jo silloin pelkäsin kovasti. Joka ilta piti kurkistaa sängyn alle, ettei siellä ollut mörköjä, sitten vasta uskalsin nukkua. Eikä möröt olleet ainoita pelon kohteita. Niitä oli paljonkin muita. Ja vieläkin pelkään. Jos olen yksin kotona panen ovet kaksoislukkoon. Sitten näen kumminkin unta, että joku niistä (ovista) on unohtunut auki.

      Poista
    9. “Where there is no imagination, there is no horror.” (Arthur Conan Doyle)

      Poista
    10. Kyllä minäkin tiedän ärsyttävän yliminän keekoilut, Liisu. Ja ehkä sama on vähän jokaisella meistä, vaikkakin tosilla se tuntuu olevan vähän enemmän taustalla kuin toisilla. Ja joillainhan se on ihan hiljaa, mikä on kauhea asia. Ja Liisu, minäkin tarkistan ulko-oven lukituksen joka ilta viimeiseksi. Ja mökillä minulla on sisäovessa varmuusketju, koska muuutoin meille voisi nousta yksinkertaisesti potkaisemalla verannan lasiruudut säpäleiksi. - Tuo on taivahan totta, mitä Anonyymi sanoo. Mielikuvitus luo mörköjä.

      Poista
    11. Sekoitan unisoppaa hieman, tosin tarkoituksenani on selventää sitä. Esitän kaksi postulaattia:

      1) unet eivät valehtele koskaan
      2) unet kertovat meidän tunnetiloistamme

      Nuo kaksi väitettä kulkevat käsi kädessä, erikseen etenkään ensimmäiseen ei pidä takertua. Kun näet painajaisia ja kummaunia, Liisu-pien, se "unen paljastama totuus" on vain se, että sinulla on pelkotiloja.

      Ei välttämättä muuta.

      Poista
    12. Unet eivät valehtele tunnetiloistamme on varmaan totta.
      Näin viime yönä hassun unen: minulla oli olevinaan kova pissahätä. Etsin kiihkeästi vessaa ja kyselin ihmisiltäkin, voisitteko ystävällisesti neuvoa, missä täällä olisi vessa.
      Ja niitähän oli, vessoja, joka puolella kaupunkia. Mutta kun menin aina lähimpään, se oli niin siivottomassa kunnossa etten millään voinut astua sen sisään. Niinpä juoksentelin hädissäni sinne tänne. Ja lopulta heräsin.
      Minulla OLI kova pissahätä. Kävin vessassa ja ihmettelin, olipa "ylivartijani" ajantasalla ja piti huolta, etten kastellut sänkyä! :D

      Olen nähnyt myös enneunia. Ne vasta pelottavia. Niillä on taipumus toteutua.

      Poista
    13. Enteitä itsekin ajoittain näkevänä ja kokevana tämä olisi mielenkiintoinen keskustelun aihe. (Minulla on parantajia ja näkijöitä suvussa.)

      Alitajuntamme on kuitenkin usein edellä aikaansa... se voi ennakoida tapauksia, joita valvetilassa emme huomaa tai suostu huomaamaan.

      Mutta on toki monia tapauksia, itsellänikin, joita on vaikea selittää järkevästi. Koen esim. erilaisia etiäisiä aivan solkenaan. Eräs tuttavani kysyikin kerran, että "istutko aina puhelin kädessä, kun vastaat aina heti?".

      No en, mutta minulle tulee outo tarve ottaa puhelin käteen hetkeä ennen kuin se soi.

      Poista


  17. Tuossa tuli sytyttäviä kirjoitusehdotuksia. Ja mikä parasta, sait minut syviin mietteisiin, Tapsa.

    Tuo on nimittäin taivahan totta, että tässä blogissa mies esiintyy usein vähän viallisessa valossa. Mieleen tulee nopeasti vain yksi positiivissävyinen mieskertomus, tämä.

    Totta on kuitenkin myös se, että täällä ei vihata miehiä - tuskinpa Liisukaan tarinoissaan. Näin vain on, tällaista on maailmassa, tällaista on ehkä sattunut meille, tai olemme tietoisia, että tällaista voi sattua naiselle.

    Miten minä sitten näen miehen? - Ihmisenä, en sinä kuvana, joka miehestä on luotu. Minusta mies ei ole vahvempi sukupuoli, kuten ei ole nainenkaan. Joku yksilö vain on, ja sille emme mitään voi, että olemme omaksuneet sukupuolellemme ominaisia malleja, joita tietämättämmekin toteutamme.

    Jätän aiheen mieleeni muhimaan. Jos ihan nyt kirjoittaisin aiheesta, sen otsikko olisi Pyhäin miesten päivä, ja pelkäänpä, että se tulkittaisiin telaketjufemakon kirjoittamaksi vihatekstiksi. Voipi tätä silti tietenkin kommentoida. Tapsan aihe on muheva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nehän ovat totta tosiaan muuttaneet päivän nimen, joten oikeastaan sen potentiaalisen tulevan postauksesi aiheen kuuluisikin olla Entiset pyhät miehet.

      Luulenpa, ettei kirjoitustasi miehistä täällä tulkittaisi vihatekstiksi vaan mieluummin lempitekstiksi.

      Poista
    2. Tapsalla on sellainen olo, että miesvihaa on ihan kaikkialla. "Iines" vahvistaa sitä, koska hänestä miehiä sorretaan ja ne on aina niin heikoilla tässä maailmassa. Tämä puhe osuu vain yhdenkaltaisin miesihmisiin. On sentään hyvä, että heille on hoitopaikka, täällä.

      Poista
    3. Siis miehiäkö sorretaan minun mielestäni, Anonyymi? Enkös minä olekaan miesvihainen femakko?

      Koettakaa nyt rakkaat anonyymit päättää, kumpi minä olen.

      Poista
    4. Siis, Tapsa, kirjoitukseni tulkittaisiin taatusti sekä että, käsitteli se sitten mitä vain. Se minua oikeastaan riemastuttaakin, että olen yhtaikaa miesvihainen ja miestä hyysäävä hoitaja.

      Poista
    5. En minä näe miesvihaa kaikkialla. Oikeastaan en näe sitä missään. Anonyymi sekoittanee minut nyt joihinkin muihin.

      Eri asia on sitten se, että moitin lempeästi näitä ihania kirjoittajattariamme hieman stereotyyppisestä mieskuvasta. Toki sellaisiakin miehiä on paljon, en kiellä, mutta yhtä paljon on toisenlaisia.

      Oikeastaan kysymys pitäisikin asettaa niin, että miksi nämä fiksut, herkät ja tunteelliset naiset ovat valinneet juuri sellaiset niin stereotyyppiset miehet?

      Mikseivät he osanneet valita paremmin?

      Poista
    6. Minä allekirjoitan tuon mieskuvan, joka minun kynästäni on ulos putkahdellut. Se ei ole mitenkään tarkoituksellista, en halua mollata erikoisesti miehiä, en vihaa heitä, vaan tykkään kovastikin ja nain heti. jos kohtaan sopivan ja rakkaan.

      Käsittääkseni suomin nimittäin samaan tyyliin naisiakin. Olen usein mm. sanonut, miten tyhminä naisia pidän, kun he antavat polkea itseään jopa väkivaltaisesti tai eivät nousee barrikadeille auttamaan maailman riistettyjä ja köyhiä pikkutyttöjä. Suvaitsevuuden kulttuurin nimissä ennen kaikkea naiset suvaitsevat vieraita kulttuureita niin äänekkäästi, että eivät edes huomaa samalla suvaitsevansa oman sukupuolilajinsa orjuuttamista! Se kuuluu kulttuuriin, jota tulee kumartaa otsa maassa meidänkin! Kuitenkaan minua ei ole koskaan sanottu naisvihaajaksi, mitä kummastelen suuresti.

      Tapsa, hyvä kysymys, Se jäi mieleeni, koska en tiedä, miten vastata siihen.

      Poista
  18. On pakko jatkaa: Kokoelma elämäni miehiä on aika vaatimaton, ja surkea. - Niin on kyllä muidenkin naisten kokoelmat. Ja kuulkaapas, monien miesten naisvalikoimakin on aika surkea. Silti toiset ovat tyytyväisiä, toiset eivät.

    Vika on ilman muuta itsessäni, kun etsiydyn sopimattomien seuraan. Minulla on taipumus kiinnostua persoonista, jotka ovat vähän "erilaisia" ja mielellään ilmaisukykyisiä ja ehkä älykkäitä, eivät sliipattuja bisnesmiehiä eivätkä peräkammaritapauksia.

    Täliaisissa erilaisissa miehissä löytyy vaikeita luonteita tai täysiä renttuja, jotka voivat kohdella kumppaneitaan itsekkäästi. Siinä on kaksi vaihtoehtoa: alistua ja elää miehen kautta tai panna hanttiin ja tuoda itsensä esiin. Minä olen tuo jälkimmäinen, eli olen miehelle vaikea luonne. Kauhean harva mies on kypsä vahvan ja itsenäisen naisen kumppaniksi, useimmat tahtovat kiltin ja pehmeän, alistuvan naisen. Kun vielä asettaa tähän kuvioon oman heikohkon isähahmonsa, niin enpä voi kehuskella kokoelmallani. Nämä miehet elämä on minulle antanut ja näyttänyt. Kun lisäksi katson ystävieni miehiä, lähes kaikkien liitot ovat päättyneet naisen aloitteesta, paitsi siskoni, joka on pysynyt liitossa, vaikka vaikeuksia on ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines: "...useimmat tahtovat kiltin ja pehmeän, alistuvan naisen."

      Enpä olisi tästä niinkään varma. Mistä muuten tiedät, että näin on?

      Ainakin minulle alistuva nainen olisi kauhistus. Kiltti ja pehmeä saa toki olla, muttei pakko.

      Itse asiassa ensimmäinen vakava suhteeni (olin kaksikymppinen) kaatui juuri siihen, että hän oli mielestäni liian alistuva. Se ahdisti minua.

      Poista
    2. Uskon tämän sinusta, Tapsa. Kaipaat selvästi naisessakin haastetta, älyllishenkistä vastusta tai siis kumppania, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia.

      Poista
  19. Tarina on lähestulkoon autenttista menstruaalista mielenvirtaa.

    Syistä ja seurauksita lisää:
    23.7.2009 Riisuutumistarinoita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis tuo ei ole salaisuus, Anonyymi, sillä itsekin viittaan riiruutumistarinoihin jo aiemmin yllä, kommentissani 29.10. klo 18.11.

      Ja toisessa kommentissani 31.10. klo 15.22 mainitsen, että koko jutun nimi oli Premenopaussi.

      Poista
  20. "Voi poikaparkoja jotka sinne uivat kuin ahvenet. Tarkoitan Tapsa Mikis Riku Kolehmainen ja muut. Varotan vaan.

    Mistä rouva/neiti anonyymi (tarpeeton ylipyyhitään) meitä ahvenaparkoja varoittaa? Mehän olermme jo katiskassa, tai rysässä tai verkonsilmukassa (tarpeeton ylipyyhitään). Vaikka katiskan luukku on alati auki ja voisimme päästä vapauteen, emme lähde forever, vaan palaamme aina takaisin.
    Jos minua ei ajoittain hetkeen näy, se johtuu vain siitä, että nautin uusimman hoitoteknologian hedelmistä. Viime keskiviikkona sain Gemsitabiinia, sisplatiinia ja vielä päälle puoli litraa Mannitolia plus pakolliset vasta-aineet. Makasin litteänä kuin lahna monta päivää toden ja valveen hämärällä rajalla napsien muistaessani Oxynormia, Aveloxia Emconoria.
    Nyt, hiukan toivuttuani, palasin heti rysään kirjoittamaan. Tätä haluan nyt anonyymille korostaa. Joskus tulevaisuudessa muistokirjoituksessani todetaan, että "vanhemmalla iällään vainaja rakastui syvästi, tosin vastarakkautta saamatta, blogistanian kuuluun viettelijättäreen, nimimerkki Iinekseen, jota kadehdittiin naisväen taholta käsin Hangosta Utsjoelle. Hiukan ennen kuolemaansa rakas vainajamme painotti, ettei olisi voinut olla edes kirjeitse tekemisissä naisen kanssa, joka ei osannut kirjoittaa sana "blogi" oikein. Tästä - ja vain tästä syystä hän ei altistunut nimimerkki "anonyymin" houkutuksille, vaikka tämä kulkikin pitkin nettiavaruuden polkuja helmat hampaissa ja rinnat paljaina. Vainajan mielestä sellaisen ihmisen on tyylitöntä mennä moittimaan herrahenkilöitä, joista kaksi on käynyt Riossa ja yksi on onnellisesti naimisissa, yksi opiskeli teologiaa, kunnes vlaistui, eräs on edelleen vapaalla jalalla, muista ansioita nyt kokonan puhumattakaan. Edesmennyt isämme, pappamme, salarakkaamme muisti ainoa neuvoa nuoremmilleen, ettei kannata koskaan mennä sellaisen kanssa sänkyyn, joka kadehtii muiden onnea ja vielä ilmaisee sen kirjallisesti väärin. Rakas vainajamme oli melkoinen perfektionisti näissä asioissa, vaikka muuten häntä pidettiin yleisesti varsin vapaamielisenä ja kokeilunhaluisena."
    Tällaiset ohjeet siis olen antanut nekrologini kirjoittajalle. Toivon hänen kertovan myös, että olin Turkin alamaisen poika ja että äitini eli työvapaiasta tuloista. Koulutukseltani olin hävittäjälentäjä ja lämpöteknikko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaista, Kolehmainen, että saat tuhdin annoksen lääkkeitä ja hoitoa. Olen siitä iloinen! Tuommoinen hevoskuuri kyllä tuntuu raavaankin uroon kropassa ja mielessä, uskon, myös lamauttavasti. Mutta voimia ja toivoa toivotan sinulle kukkuramitoin!

      Ja oikein mukavaa, että palautit vanhan rysä-nimityksen. Se olkoon tämän blogin lempinimi tai pilkkanimi, ihan miten kukin sen tahtoo tulkita. Minä tykkään siitä. Rysä on upean vertauskuvallinen ja muutenkin kiva kansanomainen nimitys. Muistakaat aina, että rysässä voi uida vaikka kruunupäinen kuningashauki, kuten Raul Roineen sadussa.

      Voi mikä nekrologi, tuommoinen pitäisi jokaisen laatia itsestään jo eläessään!

      Poista
  21. No nyt on Kole on sairausvoteellaan kylläkin lukenut Ilja Fainzilberin ja Jevgeni Katajevin seikkailuja Ostap Benderistä jonka nekrologia siinä mukaillaan.

    VastaaPoista
  22. Odotinkin jännityksellä, milloin joku huomaa kirjallisen varkauteni. Osa nekrosta oli tosiaan lähes suoraan teoksesta "Kaksitoista tuolia", jonka pitäisi kuulua jokaisen kirjallisuuden ystävän hyllyyn. Torsti taitaa olla lukenut mies! Tavallaan minulla on oikeus tähän pieneen varkauteen, sillä venäläisten tuttujen joukossa minua kutsutaan taiteilijanimellä "Veliki kombinator", eli "Suuri järjestäjä." Samoin kutsuttiin kirjan päähenkilöä Ostap Benderiä. Hän on Venäjällä yhtä tunnettu kuin alikersantti Rokka tai Jukolan Juhani Meillä.
    Mutta kun nyt huomenissa menette kirjastoon lainaamaan kirjaa, älkää vaan pyytäkö mitään Fainzilberin teosta, sillä kirjoittajiksi on etulehdellä merkitty Ilja Ilf ja Jevg. Petrov. Kirjoittajia on siis kaksi ja hienosti tämä tandem toimii.
    Oikeasti Suuren Järjestäjän hautakivessä lukee: Tässä lepää tunnettu lämpöteknikko ja hävittäjälentäjä Ostap-Suleiman Berta-Maria Bender bei, jonka isä oli Turkin alamainen ja kuoli jättämättä jälkeensä pojalleen Ostap-Suleimanille edes ropoakaan. Vainajan äiti oli kreivitär ja eli työvapaista tuloista."

    VastaaPoista
  23. Torsti on viisas mies. Hän on selvästi erikoistunut lähteiden tarkistamiseen. Voinkin huoleti jättää joskus kuvalähteeni nimeämättä, sillä Torsti kaivaa tiedon esiin vaikka suonsilmästä. Tästä kiitos Torstille.

    Aikamoinen hautakiviteksti. Jospa suomalaisetkin perijät olisivat noin rehellisiä. Graniitissa lukisi, että tässä lepää pelisuunnittelija-koodaaja Jari Melkonen, joka pelasi omaisuutensa. Äiti oli Hauhon Hattelmaneja. Lapset jäivät kaipaamaan osuuksiaan.

    VastaaPoista
  24. En voi sille mitään, että nekrologista mieleen tulee nyt blogimaailman filosofi, ystävämme Rauno, vaikkei häntä olekaan näkynyt viime vuosina muualla kuin Ironmistressin masuunin sulatossa. Olen suruissani, kun luen hänen viime postauksiaan ja kommentteja. En tiedä mitä sanoisin. Haluaisin lähettää lämpimiä toivotuksia, halauksia ja voimaa ihmiselle, joka vei palan sydäntäni villahousutarinallaan.

    VastaaPoista
  25. Unohtui kertoa, että onhan meilläkin oma Beimme, herra Becker-Bei, jonka seiikkailut todellisessa elämässä voittavat mennen tullen Bender Bein seikkailut mielikuvituksen maassa.
    Wikissä on tästä meidän sankaristamme kirjoitus, puutteellinen, mutta hyvä niinkin.. Luulisin, että hän olisi kelvannut tässä)kin) blogissa kirjoittaville naisille. Becker Bei ei meinaan pehmennyt tosipaikan tullen. Vieteltyään upseeritoverinsa vaimon Pietarissa hän kaappasi tämän kainaloonsa ja lähti Yhdysvaltoihin aviomiehen vihaa ja Venäjän lakia karkuun. Laivamatkalla rouva löysi uuden rakkaan, jolloin Bercker mieltään pahoittamatta hilpaisi Meksikon sisällissotaan ja löysi sieltä entistä ehomman kullan. Beckeristä on kirjoitettu elämäkerta ja itsekin jouduin hänen vaiheitaan perkaamaan muuatta työtäni varten. Bein sukulaisia elää edelleen Jyväskylässä.

    VastaaPoista
  26. Raunon mahdollinen poistuminen tekee aukon minun blogimaailmaani.

    Varmaankin viitisen vuotta olen blogimaailmassa aktiivisesti vieraillut, sitä ennen hyvin hyvin vähän. Hämmästys minulle on ollut, kuinka paljon tunteet ovat täällä läsnä laidasta laitaan. Kommentoijia ei ole koskaan tavannut, edes heidän oikeita nimiään ei tiedä. Joskus aiemmin minulla on työni puolesta ollut lukemattomia puhelinkontakteja, ihmisiä, joiden kanssa muodostuu jonkinlainen suhde. Sitten kun joitain heistä on tavannut, sitä on vähän ihmeessään kun eivät ole lainkaan puhelinäänensä näköisiä. Tämä epäilemättä pätee myös tänne. Siitä huolimatta ihminen tuntuu ihmiseltä, osin heidät tuntee paremmin kuin joidenkin tapaamisten jälkeen jonkun tuntee.

    Osa lehtimiehiä, lehtikirjoittelijoita ja muita vihasyytäjiä usein halventaa nimimerkillä kommentoimista. Silti täällä avautuu ihminen aivan toisella tavalla kuin missään facebookissa tai vastaavissa, joissa kaikkinainen kanssakäyminen on yleensä pinnallista. Tunteista f-bookissa esiintyy yleisesti vain tekoiloisuus, tekosympatia ja joskus olen lehdestä lukenut jonkun siellä kännikilahtaneen. Kissankuvia ja päivään toivotuksia. Pintaliitämistä.

    Tämän viiden vuoden aikana minäkin muistan jo useita tulleita, olleita ja lähteneitä persoonia. Yleensä epäselväksi jää, kyllästyikö, sairastuiko tai heittikö kammen nurkkaan. Se on surullista, ovathan he kuitenkin joiltain osin hyvin tuttuja ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totisen totta, että facebookissa vallalla on tekoilo ja tekosympatia, Selfietkin ovat mukahassuja irvistyskuvia. Tai niitä, joissa on sitä hauskempaa mitä enemmän on suu auki.

      Poista
  27. Becker Beistä tuli joskus Rauli Virtasen dokumentti. Muistelisin, että kansainvälinen seikkailijasankari olisi ollut kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilän esikuva. Katsoin nyt wikipediasta, komeat viikset ovat äijällä olleet, kyllä noihin ovat naiset hurmaantuneet.

    VastaaPoista
  28. Hyvin moni ihminen puhuu halveksien nimimerkkikirjoittelusta. He käyttävät harhaanjohtavaa nimitystä "anonyymikirjoittaminen", ihan kuin kaikki nimimerkkikirjoittaminen olisi jollakin tapaa salakähmäistä ja valheellista, samasta pimeästä lähteestä suollettua.

    Minusta tuntuu, että nämä halveksijat eivät tunne kirjallisen verkkoviestinnän olemusta eivätkä sen rakenteita, tai eivät ajattele asiaa tarpeeksi syvästi pitäytyessään stereotyyppisissä ennakkoluuloissaan.

    Suuri osa nimimerkkikirjoittelusta kirjoitetaan vakionimimerkillä, jopa monivuotisella. Vilkaisin juuri, että oma bloginimimerkkini on kohta kymmenen vuoden ikäinen. Tässä ajassa ehtii kirjoittaa paljon intiimiäkin materiaalia omasta elämästään, ja usein enemmän, mitä ristimänimeään käyttävät kirjoittavat. Väitän, että ihminen on blogissa lähempänä itseään ja muita nimimerkkinsä kanssa kuin ristimänimeään käyttäessään. Yleensäkin anonyymit kommentit ovat tärkeitä puheenvuoroja, rajuudessaankin usein rehellisempiä kuin tarkoin muotoillut nimellä editoidut tekstit. Väitän myös, että pitkän linjan nimimerkillä kirjoittavat pysyvät useimmiten hyvin totuudessa, ja kertovat asian rehellisesti ja vähemmän kaunistellusti kuin ristimänimellään kirjoittavat.

    Tuo on osuvasti sanottu: "osin heidät tuntee paremmin kuin joidenkin tapaamisten jälkeen jonkun tuntee". Monilla on ihminen ja persoona avoimesti esillä, sisimpine tuntoineen ja monenkirjavine elämänvaiheineen. Omalla nimellään kirjoittavilla on yleensä etäisempi linja, jolloin heitä ei opi tuntemaan yhtä syvästi.

    VastaaPoista
  29. Täällä loppupuolella (siis tähän asti) on erikoisen tasokasta ja mielenkiintoista puhetta, totean, kun nyt lueskelin näitä kommenttejanne. Teki mieli totella sanaa 'Vastaa' joka mutkassa. Mutta hillitsin itseni. Kerrankin.

    Olet sinä Iines onnekas, kun tänne blogiisi osallistuu jutuillaan tosi päteviä miehiä. Viisaita ja älykkäitä. Lempeitä ja sympaattisia, voiko parempia enää olla! Ystävällisiä ja huumorintajuisia! pitää vielä lisätä. (Huom. Tämä ei ole ironiaa, vaan täyttä totta.)

    Nyt ymmärrän, miten jaksat itsekin Iines, osallistua ja olla mukana. Ja omat puheenvuorosi ovat lukemisen arvoisia. Seuraat selvästi tarkkaan ajankohtaisia aiheita, kun niitä täällä riittää pienistä asioista suuriin ja pohdittaviin. Kiinnostavia juttuja ja hyviä puheenvuoroja, mitäpä muuta voisi bloginpitäjä toivoa. (Huom. Tämäkin on totta, ei leikkiä). Tosinta totta. (On murheellista kun en osaa kirjoittaa niin, että sanani olisivat uskottavia ilman vakuuttelua.) Mutta näättehän te itsekin, miten monenlaista asiaa täällä tuodaan esille. Ja varmasti olette samaa mieltä tosistanne.

    Jostain kumman syystä en tunne itseäni muuta kuin vierailevaksi varjo-olennoksi. Se on oma vikani. Te olette kaikki ihania ja mukavia. Mutta, niin kuin on käynyt jo monta kertaa ilmi, minulla on identiteettiongelmia. Niistä pitäisi päästä eroon, että osaisin olla luonteva ja täyttäisin paikkani tässä joukossa. Häpeilen sanojani ja mielipiteitäni, ne ovat kuin kakkuformulla painettuja pikkuleipiä. (jatkuu...) Älkää hermostuko, antakaa kun puhun suuni puhtaaksi, Ja missähän ne muut naisolennotkin ovat? Ovatko he vain tilapäisesti poissa? Anonyymi ja Torsti ovat minulle uusia tuttavuuksia. Toivottavasti he eivät katoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin eilen illalla kun en saanut unta, vaikka oli jo yö, pitkästä aikaa lukemasa Einesbaarissa. Ja eikö vain sielläkin nämä herrasmiehet kirjoittele, Iineksen kanssa esseitä kirjoista kuin vettä vaan! Ja ne on hyviä ja tarkkoja analyyseja, kelpaisivat mihin tahansa lehteen. Selviä ammatti-ihmisiä olette kaikki.Tai muuten vaan kirjallisesti hyviä ja hoksaavia. Teillä on sana hallussa, niin kuin myös täällä kommenttipuolella. Mutta siellä näkee ihmisen kyvyn hallita kokonaisuuksia. Se ei ole helppoa, kun kirjat ovat yleensä aika paksuja ja usein monimutkaisia.Ja ne pitää vieläpä lukea, muuten niistä ei saa selvää.

      Nyt olen varmaan tehnyt tämän päivän hyvän työn. On kiva lopettaa päivä positiivisesti. Kehua kun siihen on syytä.

      Kerrankin oikein kehumalla kehun teitä kaikkia täällä. Älkää olko vaivautuneita, älkää ähkikö punaisina, antakaa minun kehua, kun kerrankin teen jotain kunnolla. Ja kun on aihetta. Ottakaa kehumiseni, joka koskee lähinnä kirjoitustaitoanne, sen koko persoonaanne valaisevana tekijänä, uljaasti vastaan!

      Niiaan kaikille teille ja sanon Hyvää yötä!

      (Einesbaarissa oli ainakin IInes, Kolehmainen, Riku Riemu, Tapsa, mutta oliko mikis-ystävämme? En huomannut, mutta kun ennätän käyn siellä toisenkin kerran lukemassa.) Muta nyt menen nukkumaan.

      Poista
    2. Muta, voi muta sentään! Tuon fiban ainakin seivästän, kun se sattui silmään. Muta on feikkiä, oikeasti sen on MUTTA!

      Poista
    3. Kiitos, Liisu, sanoistasi. Hyvää tarkoitat.

      Se, että blogissa on kommentoijina miehiä, jotka ovat "Viisaita ja älykkäitä. Lempeitä ja sympaattisia, --- Ystävällisiä ja huumorintajuisia!" ei mielestäni johdu onnesta, vaan ihan jostain muusta. (Tiedän, ettet tätä tarkoittanut, Liisu.)

      Se käy työstä, kun kirjoittaa lukijalähtöisesti, mitä on pidetty samalla suurimpana vikanani kulttuurispiireissä ja niiden keskuudessa, joiden kirjallisuus on. On varmaan myös niin, että blogi siis ansaitsee kommentoijansa. Blogi ansaitsee myös ne anonyymit huutelut tai hiljaisuuden. Lukijat ovat kuninkaita, eivät blogikirjoittajat..

      Olen aina toivonut yhtä lailla naisten kommentteja, mutta jostain syystä, aika useinkin, naiset tulevat tänne enemmän katsomaan noita ihania miehiä, mistä en heitä syytä ja mikä on ymmärrettävää. Hyvä niin. Minulle siis kuitenkaan sukupuolella ei ole väliä, sillä myös naiset ovat viisaita ja huumorintajuisia, lempeitä ja sympaattisia.

      Einesbaari ei oikein hengitä, kirjablogeja on niin vilisemällä enkä minä jaksa panostaa niiden tavalla. Nyt sinne on tulossa Rikun esittely Bellowin Herzogista, vaikka sitä moni ei liene lukenut. Myös Kuunkuiske on kirjoittanut sinne esittelyn, mikis taas ei.

      Poista
    4. Oletko Iines muuten jo lukenut Europaeuksen, muistaakseni sanoit sen lainanneeni? Minulla se jäi silloin tuoreempien jalkoihin, mutta nyt viikonloppuna ahmin sitä kuin kiljuva jalopeura.

      On siinä ollut mainion eriskummallinen mies, oikea originelli. Ja niin monessa asiassa hän oli oikeilla jäljillä.

      Poista
    5. Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset minulla jo oli, ja luin sen hieman fuskaten. Kirja on tiiliskivi, ja siinä pohditaan mm. eri kulttuurilajien ja -hahmojenkin olemusta ja merkitystä, kiinnostavasti ja runsaasti, mutta niin, että lukija tuntee paikoin itsensä perin vajavaiseksi. Teos on siis opettavainen, vaikka minä siihen hieman puuduinkin. - Europeuksen unohdin syksyn uutuuskirjamylleryksessä. Hyvä kun muistutit. Varasin sen samantien seutukirjastosta, koska sitä ei täältä saa. Huomasin, että varauslistalla on myös Anita Konkan Unennäkijän muistelmat.

      Poista
  30. Niin harvinaisia olivat nuo Liisun kehut, että ensi alkuun tosiaan pidin niitä satiirina. Mieluisaa huomata, että ainakin muutama mies tässä maailmassa pystyy herättämään mieluisia ajatuksia ainakin muutamissa naisissa. Sehän on tämän hetken suomalaisessa ilmapiirissä silkkaa luksusta.
    Ihmettelen Liisun tuntemuksia varjo-olentomaisuudesta. Jos olet hiukkasen herkempi kuin moni muu, ei sitä voine laskea sinulle viaksi.

    VastaaPoista
  31. Kaunis kiitos Liisulle, joka turhaan itseään arastelee. Mukavaa se minusta on kun kehutaan, mutta Tapsa, Kolehmainen ja Mikis olisivat hyvin pärjänneet vähemmällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset tulivat sydämestä, mutta tuo muu oli toki vitsailua.

      Poista
    2. Riku, kyllä tuo ylempi kommentti olisi yksinkin pätenyt. Paistaahan siinä huumorisi tänne asti!

      (älä nyt vaan Riku luule, että Liisu siellä odottaa vastausta! :)
      Se kun odotin oli poikkeustilanne. Itsekin sitä ihmettelen.

      Poista
    3. En tarkoita, Riku, ettei vastauksen saaminen ole mukava asia. Tarkoitin, että ketään ei voi velvoittaa vastaamaan!

      (nyt syyllistyin samaan kuin sinä: halusin vahvistaa, ettei kommenttiani ymmärrettäisi väärin :) Tai eihän se mikään virhe ole. Varmuus on parasta.

      Poista
  32. Yksi asia pitää minun nyt tässä julkaista, ettäs tietäisitte:

    Tällä hetkellä olen erittäin kiinnostunut MEDIAATIOSTA (saamani vihjeen perusteella). En siitä tiennyt mitään aiemmin. Ajattelin, että siinä vain mietitään joitakin asioita. Mutta päinvastoin: sinä ei mietitä MITÄÄN ! (ollaan vaan hiljaa ja työnnetään kylmästi pois, jos joku ajatus pyrkii mieleen)

    Epäilin sitä huuhaaksi, mutta sitten soitin myöhään illalla yhdelle tutulle psykiatrille ja kysyin onko semmoinen siellä mielenhoidon puolella tuttua? Puhuttiin ainakin tunnin verran aiheesta. Hän kertoi, että ei se hänen alaansa kuulu, eikä sitä siellä käytetä, mutta hän oli itse siihen innostunut, meditoinut jo puoli vuotta. Kysyin, mitä se on vaikuttanut häneen oloonsa. Hän sanoi että se oli ainakin rauhoittanut huomattavasti ja helpottanut hänen elämäänsä! Mutta hän suhtautui vähättelevästi minun mahdollisuuksiini meditoimisessa. Hän sanoi, että se kysyy pitkäjänteisyyttä (jota minulla ei kuulema ole) ja nöyryyttä. sitä pitää tehdä vähintään 20 minsaa joka päivä! Väitin vastaan, että minähän olen sitkeä mieleltäni, sitkeämpi kuin sinä itse! (josta hän vähän loukkaantui). Mutta minäpä aion sitä yrittää! (vaikka se tuntuukin ihan hullulta). Kävin netissä osoitteessa :
    https://www.youtube.com/watch?v=i5aD_w35ZT8 (siellä oli video, jossa puhutaan asiasta). Ja toinen osoite jossa puhutaan myös asiasta, mutta ehkä vähän toisessa muodossa. Se osoite on:
    http://www.meditaatio.org/the-technique.html

    Ilmeisesti ja toivottavasti se vaikuttaa positiivisesti myös minuun!

    Tänään aloitan jossain vaiheessa! (Olenkohan jo vähän hurahtanut? Siellä lupaillaan molemmissa ihan mahdottoman paljon HYVIÄ asioita!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle meditaatio näyttäytyy itsesuggestiona, jota harjoitin nuorena laihduttaessani ihmeohjelma Slumberslimin avulla. Ohjelma lupasi, että ihminen laihtuu nukkuessaan, kun hokee tiettyä mantraa unen ja valveen rajamailla. Uskoni oli luja, mutta sitten rupesin nukahtelemaan kesken mantrojen toistelun.

      Muutoin minusta tuntuu, että ajatuksistani en halua luopua. Ne soljuvat melko rauhallisesti , mutta jos tahdon, voin keskittyä ajattelemaan vaikkapa positiivisesti komentamalla itseäni ajattelemaan ilon kautta.

      Poista
    2. Meditaatiota opetataan tietenkin monella tyylillä ja tavalla ja siinä itse asia hyvin helposti hämärtyy mantrojen ja suggestioiden alle.

      Mutta oikeasti meditaatiossa nimenomaan ei ole kysymys itsesuggestiosta eikä siitä, että ajatuksista pitäisi luopua.

      Päinvastoin ideana on se, että opitaan suhtautumaan elämään tyynen iloisesti ja tajuamaan, että elämä juuri nyt on aika ihanaa.

      Poista
    3. Tyyni iloisuus on se, mitä tämän ajan ihminen tarvitsee. Tämä on tietenkin yksi keino siihen, ja hyvä niin. Voin kuvitella, että meditaatiosta on hyötyä työn uuvuttamalle ihmiselle, jolla on olevinaan kiire. Kiire on syytä pysäyttää, sillä kiire on ehkä vain asioiden priorisoimattomuutta.

      Poista
    4. Olen kiitollinen sille vihjeen antajalle, sillä ilman sitä, en tietäisi asiasta mitään, vaikka olin toki kuullut siitä kyllä, mutta epäilijä kun olen, piti ottaa asiasta selvää niin laajasti kuin mahdollista. Ja pelkkää hyvää olen kuullut, joten aion kuitenkin ainakin kokeilla sitä.

      Mutta arvatkaas miten hullusti minulle kävi, kun sitä nyt ensimmäistä kertaa olen jo kokeillut!

      Ensinnäkin huomasin, ettei se niin helppoa ollutkaan kuin luulin. Tarkoitus oli meditoida se minimi määrä, eli 20 min. Ja vähän aikaa se meni hyvin, pysyin kaidalla tiellä, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Sain taistella ajatuksia vastaan, jotka olivat selvästi omiani ja puskivat eteen haitaksi vähän väliä. Ja kun lopetin ja aloitin, lopetin ja aloitin aina uudestaan alusta (vaikka vihjeen antanut oli selvästi sanonut, että mahdollisista sivuhuomioista ei kannata välittää). Ja kuin taistelusta uupuneena lopulta nukahdin. Niin. Nukahdin. Ja kun heräsin, katsoin kelloa ja huomasin, että olin istunut siinä tuolissa kokonaisen tunnin!
      Huomenna uudestaan. (Ei pidä lannistua.)

      Poista
    5. Älä taistele niitä ajatuksiasi vastaan. Parempi keino on olla välittämättä niistä - anna niiden tulla ja mennä miten huvittaa, ilman että kiinnität niihin huomiota, seuraat vain tyynesti vierestä.

      Jos taistelet ajatuksiasi vastaan, tulet häviämään sen taistelun. Sillä tavalla ruokit ja vahvistat niitä.

      Poista
  33. Aamun varhaistiputuksessa sairaalassa juteltiin sänkynaapurin kanssa blogeista. Naapuri kertoi kiertelevänsä blogistania löytääkseen mahdollisimman omaperäisiä, jollakin tavoin suuresta massasta erottuvia kirjoituksia ja kommenttinauhoja. Suosittelin hänelle tietysti Iinestä, joka olikin hänelle outo. Lupasi tulla vilkaisemaan.
    Hän puolestaan kehotti lukemaan: http://tuuritapio.blogspot.fi/
    Kävin katsomassa ja kyllä: vahvaa on meno siellä. Itse asiassa en osannut kuvitella, että tällaisiakin kommenttiketjuja ylipäätään on olemassa.
    Pierni näyte: SINÄHÄN SE RAISKARI OOT JA IKÄ IHMISILTÄ VIETTE RAHAT NIIN TÄSSÄ VIELÄ KERTAUS TEIJÄN KUSI PÄÄHÄNNE SANAT TIETÄÄ KUKA PUHUU YLIMILISTÄ SANAT TIETÄÄ JOKA LAITA PERUMAAN USKOKAA NYT HYVÄT KAAJEITEN HUORAT NÄÄ VIESTIT PITÄÄ SAMAN TIE LOPPUA NUSSITE ÄITIÄNNE JA ISIÄNNE SUUHUN ONKO TEITÄ PIRETTY PATERIEN VÄKISSÄ KU OOTE NOIN VAMMASIA PENIKOITA SE JOKAA PUHUU RANESTA PAHAA NUSSIII KOKL SUKUANSA //////////TAI PUHUU VAASAN KAALEISTA PAHAA NII TIETÄÄ KENEN PETIEN LÄMMITEÖITÄ ON USKOKAA NYTTE JO TÄMÄ ON TOTUUSS HYVÄT NUSSITTUT PENIKKAT TÄTÄ SANAA EI VOI VÄITÄÄÄ. KOSKA TE NUSSITUT ETTE OOO PARHAASTA PÄÄSTÄ

    Luin kaikki Tuurin kirjoituksen saamaat 223 kommenttia ja jäin syviin mietteisiin.

    VastaaPoista
  34. Olen törmännyt tuohon "tuuritapio"-blogin nimeen jossain yhteydessä. Nyt kävin vilkaisemassa, ja aikamoiselta propagandalta se minusta vaikutti. Kuvassa oli puukkoa ja puntaria, ja oliko otsikossa puukotettu yksi "kaaje"?

    Vaan herää taas kysymys siitä, mitä ovat anonyymit kommentit. Täyttä paskaako?

    En sanoisi niin, sillä noissa kommenteissa on viestejä, ääniä ihmiseltä, vaikka kieli olisi mitä ja nimimerkki mikä vaan. Ei noita voi eikä saa jättää huomiotta, sillä se on sama kuin se, että koettaisi sulkea kansalta suun. Suomessa on ilmaisunvapaus lain rajoissa. Sitä en tiedä, rikotaanko tuossa blogissa lakia, mutta rajoilla siinä ilmeisesti liikutaan.

    Noista kommenteista saa myös kirkasta faktaa siitä, mikä on osaamisen ja tietämisen ja sivistyksenkin taso Suomesssa, oikeasti. Ne ovat osa suomalaista ilmapiiriä ja osa viestintäämme.

    Minusta ilmiö on mielenkiintoinen, eikä minun tee heikkoa lukea noita kommentteja, jos vaan muuten asia kiinnostaisi. Osittainhan nuo menevät viihteen puolelle, niin kuin epäilen Kolehmaisellakin olevan tilanne, kun hän on ketjua tavannut. Vaan kannattaa muistaa, että narrinkin esityksessä on vakava pohjavire..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmuudeksi. Viittaan tuolla narrilla kommentissani anonyymeihin siellä tapiotuuri-blogissa. Ei kai kenellekään tullut mieleen, että puhun Kolehmaisesta narrina? - Tämä tuli mieleeni, kun luin alta Charin kommenttia, jota en nyt ymmärrä, vaikka mietin pääni puhki.

      Poista
    2. Ei ainakaan minulla.

      Poista
  35. Minusta muutkin kuinI Iines ja kolehmainen ovat mielenkiintoisia.

    Pitäisi saada olla, myös muulla kuin syövällä.

    Kuka noita kirjoituksia vastusti? - Kuka hyökkäsi Tissivakoa Vastaan?!

    Laitan viä hymynaaman... :=

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt aivan ymmärrä kommenttiasi, Char. En tiedä, mihin kirjoituksiin viittaat "noilla kirjoituksilla".

      Tissivakoakaan ei voi vastustaa, sillä semmoinenhan meillä naisilla on.

      Poista
  36. Tapiotuuri-ilmiö on tosiaan mielenkiintoinen, sitä voisi jopa tutkia. Toistaiseksi on kuitenkin tyydyttävä vanhaan sanontaan "Meitä on joka junaan, ja jotkut jäävät vielä asemillekin."
    Charin kirjoituksessa olen haistavinani pientä katkeruutta. Kyä kannattaisi vaan pitää sitä hymynaamaa, niin kaikilla olisi hauskempaa.

    VastaaPoista
  37. Tuli mieleen tuosta otsikosta - ehkä hiukan mutkan kautta - että torstaina Madara myy kaikki tuotteensa - 40 %. Saatan uskoa, että kannattaa olla aika tarkka sen suhteen mitä laittaa iholleen. (Madaran voiteet tuoksuvatkin ihanalle!)

    Meditaatio on hieno juttu! Monta vuotta harrastin sitä hyvin intensiivisesti. (Elin jopa selibaatissa vuosikaupalla.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen päätynyt siihen, että laitan iholleni mahdollisimman puhtaita ja yksinkertaisia voiteita. Pidän hyvistä tuoksuista, mutta aika ajoin en käytä niitä, kun tuoksu ärsyttää ihoa. Sain taas hiljakkoin antibioottikuurista nokkosrokon, ja siinä kihelmöivä iho ei salli muuta kuin joko apteekkivoiteita tai Erisania. Antibiootit ovat hirvittäviä lääkkeitä, muuttavat elimistön bakteerikannan totaalisesti ja tuhoisasti. Vaan onko antibiooteille vaihtoehtoa?

      Erilaisissa testeissä tavallinen ikivanha Nivea on todettu teholtaan paremmaksi kuin kalliiden trendimerkkien voiteet. Nivea on lisäksi puhdasta.

      Poista
    2. Iholle ei paranisi laittaa kuin sellaisia voiteita, joita voisi myös syödä. Kaikki imeytyy ihon kautta elimistöön. (Olen vasta viime vuosina alkanut olla aika tarkka tässä asiassa.)

      Madaran voiteet tuoksuvat juuri siltä mitä ne ovat eli kasveilta ja yrteiltä. Nam! :) Kaikki aineet ovat luonnosta eikä mitään keinotekoista ole lisätty.

      Poista
    3. Toisin sanoen tuotteet ovat puhtaita, luomua? Kuulostaa oikein hyvältä. Niin moneen voiteeseen on pettynyt!

      Poista
    4. Ahaa, vai syödä... no, me härmän äijät vetelemme sitten ihollemme voita, sinappia ja ketsuppia ja huuhtelemme sen kossulla.

      Tosin tuo viinan väärinkäyttö vähän arveluttaa. Ehkä tyydymme keskariin.

      Poista
  38. Tapio Tuuri, entisenä politiikan toimittajana (SDP) tietää kyllä mitkä sanat netissä vetävät hunajan tavoin puoleensä . . . pylly, pillu, seksi . . .Nittä kannattaa otsikoissa viljalti viljellä.

    VastaaPoista
  39. Narreista jäi sanomatta, että niillähän on jutuissaan aina vakava pohjavire. Sen sijaan Tuurin palstalle kirjoittavat eivät ole narreja, he ovat tosissaan. Ja se onkin pahempi juttu, minun mielestäni ainakin.

    VastaaPoista
  40. Juuri nyt palasin kaupungilta kävelemästä, saatoin minä parissa paikassa käydä kellonaikaakin kyselemässä ja lehdet lukemassa. Kotiin palatessani piipahdin Mäkkärillä, ostin itselleni hiukopalaksi peräti viisi kahden euron hampurilaista. Poistuessani, siinä ulkopuolella istui kaksi minun mielestäni pikkutyttöä kovin onnettoman näköisinä, kysyin heiltä eivätkö sisään aio ollenkaan. - E-ei me, vastasivat. En antanut heidän sanoa enempää, kysyin heiltä "haluatteko hampurilaiset, eivät nämä mitään erikoisia ole." Kumpikaan ei vastannut, mutta onnellisen näköisinä kiittivät.

    Nuo tapiotuurin blogin kommentit saavat minut surulliseksi kahdesta asiasta. Ensinnäkin uhriutumisesta, siihen on sortunut 100 prosenttia Suomen kansasta. Vieläpä niin, että monesta asiasta ja useampaan kertaan.

    Toiseksi minut tekivät surulliseksi liiat tuomaroinnit. Liikaa olivat valmiita buranan ampumaan joidenkuiden niskaan. Eivätkö he tedä, että itse elävät vain siksi, ettei kukaan ole lasettanut buranaa heidän niskoihinsa. Minä olen onnellinen siitä, ettei minun tarvitse ketään tuomita, kuhan vittuilen, kun siltä tuntuu.

    Kun totuuden tietävät kaikki, minä ole jäänyt siltä paitsi. Kertokaa se minulle, mikä se on? Huuhaa, huuhaa,- se on päivän ja ajan henki.

    VastaaPoista
  41. Tapio Tuurin blogia en tosiaan tunne, ja minun piti googlata, jotta saisin aikaa tuhlaamatta selville, minkä linjan kirjoittaja hän on. Arvelin hänet kiihkeäksi perussuomalaiseksi, ja sellainen hän onkin, netsiksikin nimitetty. Haukkumasanoille en kyllä perusta, sillä niitä heitellään miten sattuu, usein omien ennakko-oletusten siivittämänä.

    Rikun kauniista teosta tuli mieleen viisi leipää ja kaksi kalaa -tarina. Kun leivän jakaa, siitä riittää monelle. Siunatut hampurilaiset, tytöillä oli varmaan nälkä.

    VastaaPoista