16.12.2017

Kotiharjun päällä kukkii



EU:n instanssi, jokin niistä,  on hiljattain julkaissut tutkimustuloksen. Se on vakava uhka Suomen maineelle, sillä kuviota tuijottamalla selviää se, että Suomi on varsin korkealla tällä kauhealla listalla, ennen Ruotsia.

Toimittajat ovatkin kiirehtineet tulkitsemaan tilastoa rahvaalle. Suomi on hirveän rasistinen maa. Täällä asuu sisäsiittoinen, kotoaan korkeintaan vastapäiseen metsänreunaan tai kerrostalon seinään katsova umpimielinen ja torjuva kansa.

Tämän päivän lehdessä muuan Kukkamaan Vesku, SPR:stä, peräänkuuluttaa tässä rasismiasiassa reipasta yrittämistä. Kun oikein silmiin katsotaan, niin kyllä se auttaa. Vihan ja kyräilyn ilmapiiri voidaan muuttaa moninaisuutta arvostavaksi. Kun se moninaisuus auttaa yrityksiäkin, tuo paljon uutta pääomaa menetelmiin ja osaamiseen, kirjoittaa Vesku. Hänhän sen tietää. Viittaan myös Riku Rantalan upeaan moninaisuutta edistävään kaarnaveneprojektiin. Uudet rahat on anottu, ja taidettu Rantala-Milonoff-kombolle myöntää, lähes 200 000 euroa.

Toivossa on siis hyvä elää. Sitä muututaan vielä hyviksi, akkunat Eurooppaan avaaviksi maailmankansalaisiksi. Globaalius, yeah, junttius, oh no. Syrjinnälle ja rasismille ehdoton no no.

Vaan vakavoitukaamme lopuksi! Sanokaapas,  mitä minä teen henkilökohtaiselle rasismilleni ja syrjintähalulleni, joka kumpuaa  sisältäni mustana myrkkynä ehtymättä ollenkaan, vaikka kuinka koetan hillitä itseäni ja katsoa silmiin ja suvaita ja olla hyvä? En onnistu ja sillä hyvä. Nimittäin suvaintahalustani huolimatta näen punaista, kun mietin muslimikulttuurin ihmisarvokäsitystä, jonka mukaan nainen on  arvoton kuin kulunut aamutohveli. 

Unohdanko siis naisen orjuutuksen, sukupuolielinten silpomisen? Unohdanko sen, että naisilta on kielletty kulkea tukka vapaana hulmuten, kielletty kulkemasta sääret paljaina kauniissa kengissä, saatika upeissa korkokengissä?  Unohdanko sen, että naiset on tuupattu piiloon keittiöön ja moskeijoitten takaosatiloihin? Unohdanko sen, että mies syö ennen lapsia, ja lapsi, jos mieheltä jää? Unohdanko senkin, että nainen luulee tämän kaiken olevan hänen oma valintansa? Olen umpikujassa Veskun kanssa. Halua on, mutta kyky puuttuu.

10.12.2017

Pääasioita


Jos suurennatte yllä olevan kuvan, huomaatte ehkä kuvassa olevan pään. Se on hieman kumarassa ja kulkee Valtatie kakkosta pitkin. Miehen selän takana on Helsinki ja otsan edessä Pori, oikean korvan puolella istuu Iines kirpputorin parkissa ja on juuri lähdössä liikkeelle.

Vaan tapahtuma edessä olevalla valtatiellä kiinnittää Iineksen huomion. Mies kulkee räntäsateessa tien  vasenta reunaa  eteenpäin. Edessä ei ole mitään, eikä takana, ei ainoatakaan rakennusta, ei kauppaa, ei omakotitaloa,  on vain tyhjää tienpintaa hehtaaristen peltojen keskellä. 

Mihin mies voi olla matkalla pimenevässä päivässä, märässä viimassa ilman käsineitä, ohut hupputakki verhonaan. Iines ei kuitenkaan tartu hätäpuhelimeen, vaan kameraan, johon asettaa pitkän putken. Mistä hän voi tietää, onko miehellä hätä. Ehkä se selviää zoomaamalla.

Yhtäkkiä mies laskeutuu ojan pohjalle tai reunalle, ja alkaa kulkea niin, että vain pää näkyy, etenee hitaasti kumarassa. Autoja tulee ja menee, ja välillä pää näkyy auton alapohjan ja maantien välisestä rakosesta hämärässä satakuntalaisessa maisemassa, jonka läpi autot pyyhältävät pysähtymättä.







Siinä kohden kun mies kääntyy ja alkaakin kulkea takaviistoon syvemmälle peltoa, Iines luopuu parista teoriastaan. Mies ei ole autojen heittämää kuraa paossa ojan pohjalla. Mies ei etsi tien reunaan pudonnuttta kännykkäänsä.  Mies on Erikoinen persoona ja sillä hyvä. Vai mitä arvelette. Miksi mies kulkee räntäsateessa valtatiellä ja kääntyy sitten ojan pohjan kautta kulkemaan pellolla ja lopulta häviää ja katoaa maisemasta?

Iines päättää kuitenkin vielä koukata Valtatien kakkosen yli Loimaan suuntaan ja katsoa, minne mies pellolta kulkee. Jos hän vaikka yhyttäisi miehen risteävällä tiellä ja voisi kysyä, tarvitseeko mies apua, tai, häpeä sanoa, voisi ottaa salakuvan, joka selvittäisi miehen arvoituksen. Vaan kun Iines pääsee tielle, joka kuvassa kulkee lähimmän koivikon edestä, miestä ei näy missään. Iines on ajaa ojaan katsellessaan hämmästyneenä ympäriinsä. Mies on kadonnut.

Näin päättyi mystinen tarina Erikoisesta miehestä. Minä tosiaan olin ajaa ojaan, kun käänsin päätäni pellon suuntaan enkä nähnyt ketään missään. Vaan näettehän tekin noissa kuvissa sen miehen, vai ettekö muka näe? Aivan aluksi näin koko miehen ennen kuin hän laskeutui alas tieltä.

Lopuksi takaisin maanpinnalle, muihin pääasioihin! Tiesittekö, että kun etusormenpäällä operoimalla kopioin tabletin, läppärin tai kännykän näytöltä katkelman tekstiä siirtääkseni sen toiseen paikkaan, niin nostan sormen koholle, jottei teksti  tipahtaisi. Vasta kun keskisormella naputellen tulen kohtaan, johon haluan siirtää katkelman, lasken koholla olevan sormen alas ja pudotan tekstin uuteen paikkaansa. Sormi vapautuu taakastaan.

(Valokuvat Iines 7.12.2017)

6.12.2017

Rauhaa 100-vuotisitsenäisyyspäivänä!



Minä pidän poliisista. Ja poliisin hevosista. Poliisi on ystävä. Jos katsoo yhdenkin jakson poliisin työstä kertovista tositelevisiosarjoista, näkee, miten pieteetillä poliisi puhuttelee laitapuolen kulkijoita, juoppoja, rikollisia, alamaailman väkeä. Jokainen on poliisin hyvä asiakas.

Niinpä en edes halua ymmärtää sitä, että jokuset vihaavat poliisia, ja tarkoitan poliisilla tässä koko instanssia, virkavaltaa, en yksittäistä henkilöä. Kaikkein vähiten ymmärrän poliisin hevosten haavoille hakkaamista, kuten vuoden 2013 itsenäisyyspäivän suurkahakassa tapahtui.

Poliisilla on nykyisessä polarisoituneessa, kuten kansainvälisesti sanotaan, yhteiskunnassa vaikeaa. Hän saa iskuja joka puolelta. Suvakit haukkuvat poliisia klanipäitten, ja klanipäät suvakkien suojelijaksi. Ja väliin asiakkaat uhkaavat, jopa henkeä. Onpa poliiseja kuollut työtehtävissäkin, lukuisia, asiakkaiden toimesta.

Nyt poliisia haukutaan aivan erityisen kauheasti. Kun on ajettu viattomat lapset ja lempeät alpakat pois torilta fasistinatsien tieltä. Tästä koko yhteiskunta on syvästi järkyksissä: Miksei poliisi aja nyt vain natseja pois, kun kerran lapset ja alpakat? Asiaa perustellaan jopa tietyin mutkan takaa vedetyin lakipykälin, vaikka laki on yksiselitteinen: paikka oli ensin valittu sille, joka sinne sai jäädä. Viis siitä, oliko se ryhmä kaikkein eettisin. Itse sain käsityksen, että lapset ja alpakat oli koetettu saada toritapahtumaan varsin kiireellä. Mene tiedä, mikä on totuus.

Hyvää satavuotisitsenäsisyyspäivää kuitenkin kaikille tämän upean tenoripoliisin myötä! Kuvaavaa on muuten, että nopeana ja harmillisen kursorisena lukijana ensin luin tuon tittelin "terroristipoliisin". Niin on tämä aika syöpynyt ihmisen tajuntaan, että. Rauhaa kaikille soihtukulkueille! Rauhaa yritysten ikkunoille ja puistonpenkeille! Rauhaa poliiseille ja poliisin hevosille ja poliisikoirille! Rauhaa veteraaneille ja heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen! Rauhaa kaikille klanipäille ja kaikille anarkisteille! Iloitkaamme siitä, että Suomessa saa ja voi.

30.11.2017

Taidan alkaa taas hipiksi



"Opetelkaa ruotsia - JUNTIT!" Tähän huudahdukseen Juha Hurme päätti riemastuttavan ja suureksi osaksi ruotsin kielellä pitämänsä kirjallisuuden Finlandia-palkintopuheensa. Keskustelupalstat täyttyivät samantien loukkaantuneiden älämölöstä ja pakkoruotsin vastustajista. 

Taidan yhtyä Hurmeen sanoihin -  juntit. Miten aikuiset ihmiset voivat olla noin  huumorintajuttomia puusilmiä,  ja - omaa kulttuuriaan osaamattomia. Hurmeen suusta "juntit" on rakkaudentunnustus. Ja hän on itse juntti numero yksi, kuten hymyillen mainitsi aamuteeveessä. Kun lukee Hurmeen kirjoja, luulee vähemmän. 

"Sivistys ja valistus ovat kovinta todellisuutta. Kaikki muu niiden rinnalla on roskaa."  Kunpa Sanni Grahn-Laasonen lukisi nämä Hurmeen viisaat  sanat ja lopettaisi höpinänsä digiloikista ja  koodaribusseista. Jos ei ihminen tunne henkisen kulttuurinsa juuria, hän ei tiedä mitään. Käykääpä lukemassa Hurme-keskusteluja miltä tahansa nettifoorumilta, niin joudutte sellaiseen pimeyden valtakuntaan, että! Lisää humanistisia aineita opetussuunnitelmiin: äidinkieltä, kirjallisuutta, historiaa, uskontotiedettä, musiikkia, eri taiteita! Digi on väline, ei päämäärä.

Ministeri Sampo Terhokin muuten munasi itsensä pahanlaisesti myötäloukkaantumalla tästä Hurmeen junttipuheesta. Katsokaa, hyvät lukijat,  Ylen aamuteeveestä, miten viehättävällä tavalla Hurme pyytää Terholta anteeksi. Virkistyin tästä paremmin kuin kofeiinista, jota kupistani siemailin. Ihana Juha Hurme, olen myyty. Taidan alkaa taas hipiksi. Rakastan ruotsin kieltäkin, joten se puoli on valmiiksi kunnossa. 

Kuvan nainenkin näyttää rakastavan Hurmetta, niin hanakka on kaulaan ripustautuminen. Vaan arvatkaapas, mihin Hurme aikoo voittamansa 30 000 euroa käyttää. Ette tainneet arvata, enkä olisi minäkään. Siis ruokaan, ja elelee summalla kaksi vuotta. Tässä jään hieman miettimään, mitä Hurme oikein syö. 

Syömisestä aasinsillalla kerjäläisiin ja muihin onnettomiin. Mielenkiintoinen on laittomasti maassa oleskelevien eli ns. paperittomien eilinen sosiaalisten tukien  laajentamispäätös Helsingissä. Paperittomilla tarkoitetaan siis ihmisiä, jotka oleilevat maassa ilman oleskelulupaa tai joilla ei muusta syystä ole oikeutta terveyspalveluihin. 

Käsittääkseni edellinen määritelmä kattaa myös turistit. Ja huomioon on toki otettava sekin, että kaikilla ihmisillä, myös oleskeluluvattomilla, on Suomessa oikeus kiireelliseen terveydenhoitoon, esimerkiksi ensiapuun.

Oli miten oli, ihmisestä täytyy pitää huolta, vaikka hän olisi laittomasti maassa. Näin sanoo minunkin kristillinen ja myös sisäinen etiikkani. Kuitenkin, kun viimeksi kävin Helsingissä, minua kiellettiin  antamasta romanikerjäläisille mitään ja katsoin ihmetellen, kun kaikki, aivan kaikki - joukossa oli taatusti vihreitäkin ja epäilemättä jokunen demari - kävelivät kerjäläisten ohi kitsain sydämin ja suljetuin lompakoin. 

Yksikin romaninainen, reppana, tarjosi liikuttavasti sinivalkoista Serlan nenäliinapakkaustaan myyntiin. Seuralaiseni kiskaisi minut pois mahdollisesta ostotilanteesta. Miksi tämä nyt stadissa virinnyt auttamishalu ei silloin tositilanteessa ja syysviimassa näkynyt? Kukaan ei vienyt sitä naisraukkaa edes kahville läheiseen baariin. Kysyn vaan. 


(Valokuva: Lehtikuva, Emmi Korhonen, ESS)

24.11.2017

Pippelilliset kouluhenkilöt eivät nyt vaan pärjää



Nyt kun Suomen koululaiset on jälleen testattu Pisan oppimistulosten vertailussa, täytyy taas kehaista suomalaista koulujärjestelmää ja ennen kaikkea suomalaisia opettajia, jotka eittämättä ovat maailman kärkeä sekä osaamisessa että koulutustasossa.  

Ei kaikissa maissa nimittäin  vaadita opettajilta maisteritason koulutusta, vaan useimmissa Euroopan maissa opettajille riittää alempi korkeakoulututkinto, ja jopa toisen asteen tutkinto. Käytännössä meillä sellainen on vaikka ylioppilastutkinto. 

Ei ole siis sattumaa, että Suomi on koulutuksen mallimaa. Meillä osataan. Meillä yleensäkin lapsi on arvossaan, kiitos sinne Arvo Ylpön ja sodassa karaistuneiden naisten suuntaan. He työnsivät lapsensa köyhistä oloistakin opin tielle, arvostivat koulutusta ja opettajia, miksei myös vähän kirkkoa ja isänmaatakin. Näistä lähtökohdista versoi se suurten ikäluokkien polvi, joka puursi Suomen nykyisen hyvinvoinnin, ja vieläpä ilman asumistukia, opintotukia tai subjektiivisia päivähoitoja.



Ainoa virhe tuoreissa oppimistilastoissa ovat nyt pojat. Jostain syystä Pisa vielä erottelee henkilöt sukupuolittain, vaikka suomalainen koulujärjestelmäkin jo tarjoaa tilalle abstraktimpaa käsitteistöä. Suomalaiset tytöt pärjäsivät poikia paremmin jopa luonnontieteissä. Erot oppimisessa ovat  suuremmat kuin missään muussa mitatussa maassa, ja ero on järisyttävä. 

Syitä poikien huonompaan menestymiseen haetaan nyt koulun sisältä, jopa asiantuntijakierroksella saa sellaisen vaikutelman, että koulu on se, joka ei osaa ottaa huomioon poikien erityislaatua oppimisprosessissa. Selvää on, että moni suomalainen syyttää koulua ja naisopettajia poikien kaltoinkohtelusta. Koulua pitää siis muuttaa, kuuluu vaatimus.

Kissan villat! Ei se niin mene, että virhe korjataan sopeuttamalla ympäristö virheeseen. Ei tuotettakaan korjata niin, että käyttäjä opetetaan tulemaan toimeen virheen kanssa naksauttamalla laitetta tuosta takaa äkkiväärästi kiertäen eikä tästä. Jos kerran poikien kouluasenteissa on vikaa, poikien asenteita tulee korjata eikä sopeutua virheelliseen asenneilmastoon.

On tuhannesti nimittäin todettu, että poikia kasvatetaan kehdosta lähtien vapaammin kuin tyttöjä. Heiltä ei edellytetä samassa määrin velvollisuuksien suorittamista, toisten huomioonottamista, hoivaamista, mielikuvitusleikkejä, rauhallista kirjojen selailua tai edes luetun kuuntelemista, taideharrasteita, kotitöihin osallistumista, kauneuden näkemistä, ei aina edes aikuisten kunnioittamista. Heille sallitaan rajummat leikit, huutaminen ja rähinöinti - pojat ovat poikia, heitä kuskataan urheiluharrastuksiin, harvoin balettiin tai henkisiin toimintoihin. Heille annetaan lahjaksi urheiluvälineitä ja rajuja tietokonepelejä, harvoin kirjoja.

Koulun tehtävä ei ole sallia pojille erivapauksia, vaan kasvattaa lapset tasavertaisesti, samaa vaatien. On muutenkin aika käsittämätöntä, että aikana, jolloin puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä ja rajojen häivyttämisestä, aletaankin puhua opetuksen muuntamisesta pojille sopivaksi. Millaistahan se sitten olisi?

Otetaan opettajiksi ylioppilasmiehiä suoraan koulun penkiltä. Tehdään koulu pelihalliksi, jossa opettajalla on kädessä potkupallo, jonka hän potkaisee oppilaalle, ja tämä taas eteenpäin. Tai ellei viitsi potkia palloa, saa siirtyä digioppimaan taistelupeliä, jossa hahmot huutavat englanniksi jotain taisteluhuutoa. Ja siinä säkkituolilla lattialla olisi vieressä myös kunnon naposteltavaa, karkkia ja kerroshampurilaisia ja energiajuomaa. Ikäviä teoreettisia aineita ei olisi ollenkaan, vaan kaikki kävisi toiminnan kautta, eikä puhumista tarvittaisi juurikaan, saati kirjoittamista. 

21.11.2017

Voihan Kiova




Tänään taloyhtiössä on lippu puolitangossa. Sen miehen muistoksi, joka kävi yhtenään isännöijän toimistossa valittamassa, että lipputankoa pitää siirtää, koska se ei näy hänen ikkunaansa. Nuorena hän oli ollut rauhanturvaajana Kyproksella, ja kulki usein vihreä baretti päässä. Kun hän tervehti, hän vei käden lippaan. Hänet löydettiin menehtyneenä jostain Horsmanperältä, jonne hän oli köpötellyt. Rouva jäi yksin, kotirouva, joka on ikänsä kulkenut miehensä varjossa, mykkänä mutta hymyillen.  Nyt hoitanut miestään, dementikkoa, kotona. Hänelle leskeneläke lie tarpeen.

Itse hämmästelen yksinelävien unohdettua osaa tukiviidakossa.  Moni yksinäinen on erotettu liitostaan, ei eronnut itse.  Eikö hänelle tulisi maksaa erotetun eläkettä?  On sekin kovaa, jos on leskeksi jääminenkin.  Leski saa kuitenkin kunnian  ja tarvittaessa komean leskenpuvun ja viehättävän suruhunnun, erotettu saa häpeän ja tyhjän. Katsokaa Googlesta vanhoja leskenpuvun kuvia,  siellä istuu komeaa matroonaa uuden leskeytensä tunnossa. 

Toinenkin asia leskeysglorian lisäksi on tänään hämmästyttänyt minua. Nimittäin se, että laittomasti maassa oleville puuhataan palvelupakettia monenlaisine tukineen. Tässä on jotain äärimmäisen epäloogista, joka tulisi korjata. Ehdotankin, että jotta vältyttäisiin tällaiselta älyttömältä ja epäreilulta  toiminnalta, niin avataan ne tukihanat kunnolla ja lyödään se leima sinne tulijoitten papereihin sen kummemmin asiaa tutkimatta ja perutaan lakikirjasta termi "laiton maassaolo".  

Ja lopuksi vielä yksi kummastelun aihe tänäisestä uutisvirrasta: poikien huonomman koulumenestyksen syitä ei vieläkään osata tulkita.  Miksi totuutta ei katsota silmiin? 

Milloin pojilta aletaan vaatia kirjan ja opillisen sivistyksen kunnioittamista? Milloin heitä opetetaan luottamaan maailman kärkiopettajiin, omiin opettajiinsa? Milloin heidän kanssaan luetaan yhdessä kirjoja sen sijaan, että heitä kuskataan jääkiekkoharrastukseen kolmena iltana viikossa? Milloin heille opetetaan hoivaamista, heikomman kunnioittamista, lähimmäisenrakkautta ja taiteen maailmaan perehtymistä?  Milloin vanhemmat oivaltavat? 

(Video ei liity millään tavalla mihinkään, ei edes Venäjän ydinposahduspäästöön. Otsikko puolestaan liittyy videoon.  Tai jos tarkkoja ollaan, video liittyy tämän päivän ajatuksiini Juha Hurmeen teatterikäsityksestä.)

15.11.2017

Vähän reissutarinoista


14.11. Ennen kuin kerron teille, että olen jo pari päivää soutanut Köpin ja Aimon kanssa Kustavista Uuteenkaupunkiin ja sieltä Rihtniemen kautta Voiluodolle, äidin syntymäpaikkaan, kerron teille hauskan sattumuksen. 

Nimittäin edellisessä keskustelussa sanoin teille painokkaasti, etten konsanaan tule tilaamaan ET-lehteä Pirkko Arstilan kolumnin poiston takia. Tänään minulle sitten soitti myyntihenkilö, joka kaupitteli mm. ET-lehteä. Voin vakuuttaa, että annoin  tulla kohtalaisen pidäkkeettä. Myyntihenkilö ei tuntenut koko tapausta. Oletettavasti hän piti minua dementikkona. Hän ei tainnut tietää edes, mikä kolumni on.  

Takaisin soutupaattiin. Kyseessähän on Juha Hurmeen  reissutarina Nyljettyjä ajatuksia, josta on lähiaikoina tulossa kirjoitus Einesbaariin. Luulin lukeneeni teoksen, mutta en ollutkaan. Se lukemani ohut kirja oli Europaeus, mainio reissutarina sekin pääkallo repussa runoja keräävästä miekkosesta. Nopeasti luettu.

Nyljettyjä ajatuksia luetaan hitaalla hartaudella, ja kartan kanssa. Hyvä olisi, jos lukija on lukenut Alastalonsa, Palsan Eläkeläisen muistelot ja kuunnellut  Peeblesin I can't stand the Rainin. 

- En puhu teille nyt kirjan sisällöstä kuin nimeksi, houkutteeksi kirjan lukemiseen. Keskustelu kirjasta käydään siis piakkoin Einesbaarissa, Tapsan alustamana, joten säästetään nyljetyt ajatuksemme sinne. Varatkaa kirja, tai kävelkää suoraan hyllylle, mitä luultavimmin se on paikallaan etenkin, jos asutte pikkukaupungissa tai maaseudulla. 

En malta olla sanomatta vielä sitä hupaisaa yksityiskohtaa, että Hurme soutaa parhaillaan ohi kesäpaikkani, ja  niin lumoutuneena ajatuksistaan, että unohtaa katsoa kompassiin ja seurata kurssia! Hän joutuu tekemään jyrkän U-käännöksen kohti Raumaa ohi Hanhisten ja kohti Kylmä-Pihlajan majakanvälkettä. Voin suositella paikan lohisoppaa!

Vielä - sykähdyttää, kun Hurme mainitsee sukukirjastani tutun muinaisen Voiluodon Perolan, äveriään porvarin, jolla oli maakunnankuulu härkä, ulkonäöltään samanlainen kuin köyhällä naapurilla. Seuraa tarina härkien sekaantumisesta. Lukekaa itse, kumpi voitti, rikas vai köyhä. Onkohan Hurme pannut tässä omiaan, vai onko kaikki tämä tapahtunut? 

15.11.  Säästetään siis kirjakeskustelu Hurmeen teoksesta tuonnemmaksi. Tässä voidaan käsitellä yllä olevia asioita toki ohuesti, mutta tämä oli siis mainospuhe, ettäs tiedätte. 

Voidaan jutella lisää vaikka Arstilasta, jos tapaus ei tullut selväksi. Tai siitä, miksi nyt haetaan suomalaisyhteiskunnasta vikaa, vaikka surullinen lapsimurha oli karibialaista tai ranskalaista tekoa. Helsingin Sanomat otsikoi tänään: Hyvinvointi-Suomen pitää ehkäistä lapsisurmat. Miten suomalainen ehkäisy voisi ulottua Ranskan kansalaiseen?

Oletteko muuten koskaan käyneet kartan osoittamissa Iineksen kesämaisemissa? Tämä on minulle rakasta seutua, äiti syntyi siis Voiluodolla eli Rauman maalaiskunnassa, pyöräili nuorena Hanhisiin sukulaisten huviloille - orpotyttö kun oli. Oli myös tavallista, että pyörillä käytiin vaikkapa Uudessakaupungissa ja Raumalla asti. Aina kun ajattelen äitiä, näen auringon ja meren välkkeen hänen taustallaan. Koko kartan osoittama alue on voimaseutua, minulle.


11.11.2017

Illalla soi ovikello, pimeässä


Illalla soi ovikello, pimeässä. Oven takana seisoo Irina, inkeriläistaustainen venäläinen naapurini, saha kädessä. 

- Hei, me leikattais nyt toi sun sireenisi alas, se on liian korkea.

- Jaaha.

Syreeni kasvaa villiintyneenä ja korkeaksi rehahtaneena etupihallani, jonka toinen puoli on Irinan. Sen oksasta roikkuu tähtilyhty, joka heijastaa palavan kynttilän moninkertaiseksi jollain ihmeellisellä taikatempulla. 

Etupihani on kieltämättä osin luonnontilassa, toisin kuin rivitalon yhdeksän muuta  nurmikolla varustettua etupihaplänttiä, postimerkin kokoista. Olen kesät pois, ja esimerkiksi varsin ikävä kilpikierto on kotiutunut pihaani kietoen kaiken kasvavan valkeaan kukkaisverkkoonsa kuin ruusuköynnös prinsessa Ruususen linnan satavuotisen unen aikana.

Olen kitkenyt kilpikierron syksyisin, lähinnä naapurien vuoksi, mutta osin myös siksi, ettei se tukahduttaisi muita istuttamiani maanpeittokasveja. Tästä se villiintyy yhä hurjempaan kasvuun. Oikeasti pidän kilpikierrosta ja tavasta, jolla se tunkee kiemurtelevan vartensa ohi kaikkien esteiden minkä tahansa korren ympärille. Hoitoa se ei tarvitse, vaan unohdusta ja rauhaan jättämistä. Pidän syreenistäkin, sen rehevästä vihreydestä, joka kestää pakkasiin asti ennen kuin puu luovuttaa  ja paljastaa pikkulinnut uumenistaan.

Nyt syreeni on leikattu metrin korkeudelta tasaiseksi harjaksi, joka särkee silmiä. Tähtilyhty roikkuu katkaistun oksan päässä. Näkymä on kuin tapaturma, ja se on edessäni kun katson keittiön ikkunasta ulos, ja aina kun poistun asunnostani tai menen sinne. En huomaa maassa olevaa kanervariviä, vaikka kanervia on kymmenkunta. Katson vain  raiskattua puustoa.

Minulla ei olle mitään saumaa kieltää saha kädessä operoivaa Irinaa, kun hänellä on henki päällä. Eihän naapurin näkymää saa peittää. Sitä paitsi syreeni pudottaa lehtensä Irinan puolelle syksyisin. Haravoin ne kyllä aina pois, mutta ehkä hän ei pidä siitäkään, että joku operoi  hänen kyökkinsä ikkunan edessä haravoineen. 

Irina kapusi edellisvuonnakin pudottamaan parvekkeeni katolta pulunpesän pois. Jopa pitelin hänestä kiinni hänen temppuillessaan parvekkeen kaiteella. Vaan siinä pulunpesässä olikin muna, joka räksähti alas terassin lattialle. Kai pulu sitten vaan pitää häätää pois kakkimasta paikkoja likaiseksi. Toisaalta oli kiva herätä sen kujerrukseen keväisin. Lintujakaan ei täällä saa enää ruokkia. 

Ihmistä riisutaan kovasti, kun hän vanhenee. Sitä erkaantuu väkisinkin luonnosta, kun asuu keskustoissa. Voi mummoja ja paappoja, jotka joutuvat maaseudun mökeistään cityjen palveluihin kuolemaan. Osatapa olla ajoissa cityvihreä.  

(Valokuva: SF-filmi, Prinsessa Ruusunen, prinssi kohtaa Ruususen pöheikön)

5.11.2017

"Metsässä on anketa", sanos valtuutett.




Onk sul anketa, kysys orava ihmiselt.


Ei ol anketa, gon marjoi riittää, sanos rastas.


Älä kuule tuu mulle, tai tulee anketa.



Mun mahas on anketa, sanos poikanen äirelle.


Ittelläs on, sanos bambi ja löi kantapäät yhteen.


Onkos nyt anketa, kysys tintti syksyn tuloa.



Ei ol, eikä tul, sanos toinen tint.


(Kuvat Iines)

29.10.2017

Mitä on suomalainen kirjallisuus?




"Liksom näkee kaikesta huolimatta monia valopilkkuja suomalaisessa kirjallisuudessa. Yksi niistä on viime vuosina esiin noussut maahanmuuttajakirjallisuus. Esimerkiksi hän nostaa irakilaissyntyisen, arabiaksi kirjoittavan Hassan Blasimin, jota brittiläinen The Guardian on kutsunut aikamme ehkä parhaaksi arabialaiseksi kirjailijaksi." (svt.nyheter  12.4.2017

Tähän hämmentävään tietoon törmäsin edellisessä keskustelussa Anonyymin kanssa, kun väittelimme siitä, mitä Rosa Liksom tietyillä sanoillaan perimmältään tarkoitti. Kyseessä on yllä olevan linkin artikkeli. 


Että arabiaksi kirjoittava irakilaissyntyinen kirjailija kirjoittaa uusiksi suomalaista kirjallisuutta? Eli että Irakin purkkajeesuksen kirjoittaja Hassan Blasim kirjoittaa suomalaista kirjallisuutta ja on suomalaisen kirjallisuuden uusi valopilkku? 


Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö teos olisi hyvä suomennettunakin, suorastaan loistava, mutta tässä ei ole nyt kyse laadusta, vaan merkityksistä. Eikä tässä ole kyse Hassan Blasimista, joka on valokuvista päätellen mitä miellyttävin ihminen. Olen vakuuttunut, että pitäisin Blasimista, jos kohtaisimme nokikkain.


Mitä on siis suomalainen kirjallisuus, mitä se pitää sisällään? 


Liksom puhuu nimenomaan suomalaisesta kirjallisuudesta mainitessaan sen valopilkun, maahanmuuttokirjallisuuden. Hän ei puhu Suomen kirjallisuudesta, mikä taas on hieman eri asia. 


Onko suomalainen kirjallisuus kaikki se kirjallisuus, jonka Suomen kansalainen kirjoittaa? Myös muuntaustaisen maahanmuuttajan arabiaksi, ranskaksi, englanniksi, sanskriitiksi kirjoittama? Vai onko suomalainen kirjallisuus  vain suomen-, ruotsin- tai saamenkielistä kirjallisuutta? 


Miksi The Guardian sitten kutsuu Blasimia arabialaiseksi kirjailijaksi? Miksi hänet meillä nimetään suomalaisen kirjallisuuden kirjoittajaksi? Pitäisikö meidän siis määritellä suomalainen kirjallisuus laajemmasta näkökulmasta? Vai pitäisikö meidän oikaista The Guardiania? 


Onhan  totta, että moni Suomessa toimiva kirjailija kirjoittaa jollain muulla kielellä kuin suomeksi tai ruotsiksi. Lukumäärän on Ylen tietojen mukaan arvioitu liikkuvan kuudenkymmenen ja yhdeksänkymmenen välillä. Yle kysyykin, miksi nämä erikieliset kirjailijat eivät saa Suomessa huomiota kansainvälisistä tunnustuksista huolimatta. 


Minulla on tähän keino. Auttaisiko asiaa, jos kirjailijat kieli-ihmisinä opettelisivat uuden kotimaan kielen ja kirjoittaisivat suomeksi? Hyvin moni maahanmuuttaja kirjoittaa sitkeästi arabiaksi, vaikka ollaan Euroopan lakeuksilla. 


Voin kuvitella, että tuntemattomien nimien suomennettuja teoksia ei eksy suomalaisen lukukoriin niin usein kuin suomenkielisiä tai tunnettujen kirjailijoiden suomennoksia. Äidinkieli on toki kirjailijan isänmaa, mutta pitäisikö tämä hieno sananlaskukin uudistaa? Vai voisiko asioita nimittää järjellisillä nimillä? Miksi suomalainen Suomessakin ei voisi kirjoittaa arabialaista kirjallisuutta? 


(Maalaus Eero Järnefelt, Marjastajat)


27.10.2017

Rokka silittelee metsästä löytämäänsä pupua



Helsingin Sanomien kriitikko Juha Typpö meni ja haukkui Aku Louhimiehen uuden Tuntematon sotilas -elokuvan turhaksi elokuvaksi. Elokuva ei hänen mielestään perustele olemassaoloaan kovinkaan hyvin. Typpö ei oikein enää jaksaisi sitä vanhaa linjaa, joka jo tunnetaan. Mollbergin versiokin oli Typöstä parempi, koska siitä oli hävitetty isänmaallinen paatos.

Hetkinen! Hävitetty isänmaallinen paatos? Oli sota miten raadollista ja härskipuheista tahansa, niin eikö kaiken takana ollut nimenomaan isänmaallisuus, sen puolustaminen henkeen ja vereen? Sehän oli ajan henki, voimakas yhteisöllisyys sitoi koko kansan yhteen. Isänmaallisuus  on polttoainetta mille tahansa Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiolle. Itse mietin  kirjailija Riku Korhosen lailla, pitäisikö kaikki kriitikot hävittää maan päältä. Korhonenhan on julkaissut raivoisan esseen kirjallisuuskriitikoista, joita haukkuu nimeltä mainiten. 

Typpö nälvii kautta kokosivun kritiikin Louhimiestä jopa siitä, että Louhimiehellä ei ole "mitään omaa tyyliä tai visiota" ja että välillä kamera tarkentaa pörrääviin hyönteisiin. Valokuvaajana itse näen tällaisen efektin kiinnostavana ajan seisauttamisena - motiiveja on monia. Typpö moittii myös sitä, että iso budjetti ei mitenkään erityisesti näy elokuvassa. Pitäisikö sen muka näkyä? Minusta kuulostaa hyvältä, ettei "tavallista isompi budjetti" näy kulisseissa. 

Näyttelijätkin saavat mitätöinnin osakseen: "Kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat" . Lopuksi Typpö nimeää elokuvan riskittömäksi, turvalliseksi ja mielisteleväksi Suomi 100 -juhlakuvaelmaksi. 

Arvostelut toki ovat kriitikoiden subjektiivisia näkemyksiä, mutta jos ne julkaistaan laajalevikkisellä alustalla, on niillä samalla  sen alustan  tuki. Täytyykin kysyä, tuliko Helsingin Sanomilta nyt uudet toinihavut. Tarkoituksellinen täysteilaus, josta lukijallekin tulee paha olo ja kummastus. 

Samalla tämä teilaus heijastelee sitä ikuisuuskysymystä, mikä ylipäänsä on taiteen tehtävä. Onko se hätkäyttää kokijaa uusilla näkökulmilla ja ajatuksilla, vai voisiko se olla myös kokijan mielihyvän nostoa, viihdyttämistä, tunteitten vahvistamista ja eläytymistä taiteen välityksellä, tarvittaessa jopa aina uudestaan. Esimerkiksi Rosa Liksom on sanonut, että kirjallisuus jopa ei saa viihdyttää lukijaa, sen tehtävä on ravistaa ja hätkäyttää lukijaa. Puistattaa tällainen ehdottomuus. 

Minusta tällainen typpö-liksomilainen ajatusmalli aliarvioi lukijan älyä ja tunteita. Ihmispolo on usein niin raskautettu omine murheineen, että haluaa myös viihtyä ja kokea tunteita taiteen äärellä. Aina ei jaksa haluta tulla ravistelluksi tai hätkäytetyksi, kun elämä on tehnyt sen jo. Ollaan kyllä hereillä ja usein tiedetään elämästä yhtä paljon ja joskus enemmänkin kuin taiteen tekijä itse. Ei taiteen tarvitse brassailla muka uusilla ajatuksilla, jos ihminen haluaa hiljentyä vaikka isänmaallisten tunteitten äärellä. Asia on monille pyhä ja harras, eikä se elokuvaa huononna, jos näitä elämyksiä saa kokea uudelleen. 

Olisiko tässäkin niin, että isänmaallisuus on se punainen vaate kriitikko Juha Typölle? Sekö olisi pitänyt riisua ja panna vaikka muutama uusnatsi sotilaitten joukkoon tolloilemaan ja virkistämään kansakunnan ajatuksia oikeille urille pois sotauhosta? 

20.10.2017

Muakin kähmitään



Face-ihmiset! Poistakaa tunnuskuvastanne se vaaleanpunainen rusettilogo! Nyt pitää olla Mua kans -tunnus, ehkäpä käsi, joka takamukseen tarraa! Tai jokin muu kampanjaa kuvaava kaunis kuva. Ja sen todisteeksi pitää mielellään olla aito ja tosi ahdistelukokemus, useampikin.

Minullakin on jokunen ahdistelukokemus, luulen, varma en ole, mutta kai seula nämä läpäisee. Ensimmäinen on se, kun teininä olin sukulaisissa kylässä. Nojailin ovenpieleen selkä oven karmia vasten ja takaraivo myös, ja siinä porstuassa seisoskeli pari maalaispoikaa. Toinen loihe sanomaan virnistellen ja silmät puserossani: Siinäpä on komias flikka. Olen varma, että tuo oli ahdistelua, sillä lopetin karmiin nojailun, punastuin ja häpesin ja käperryin kasaan. Mietin koko illan, olenko liian komias ja pitäisikö tehdä jotain rintajumppaa.

Toinen on se, kun tanssin tuntemattoman miehen kanssa. Hän esitteli itsensä insinööriksi ja likisti kiivaasti minut itseään vasten, ja toinen käsi hamusi persettäni. Meinasin tukehtua ja tunsin hänen elimensä. Mietin, oliko minihameeni liian lyhyt. Kolmas kerta oli samanlainen tilanne. Hieman outo mies hilasi minut tanssiessamme seinää vasten ja alkoi työnnellä siinä alapäällään niin, että olin puristuksissa hänen munansa ja tiiliseinän välissä. Tämäkin oli hirvittävä tilanne, kauheaa ahdistelua, kyllä miehet ovat kuolaavia sikoja.

Ja ehkä jokuset naiset. Nimittäin muistan ahdistavan saunakokemuksen parhaan ystäväni Mallun kanssa. Olimme juuri tulossa murrosikään, ja istuimme alastomina lauteilla ja vertailimme pimppejämme. Mallu sanoi, että sinulla on mehevä pimppi. Mallulla itsellään oli paljon kapeampi, olematon melkein. Mutta minulla on siellä kauneuspilkku, sanoin. Että kyllä ne naisetkin toisiaan ahdistelevat. Ottaakohan kampanja tämän näkökulman ollenkaan huomioon?

Lisäksi mieleeni nousee juuri nyt  aivan kammottava ahdistelutapaus, jossa MINä olen ahdistelija. Vedin nimittäin isää kikkelistä saunassa ja nauroin kikatellen. Olin alle kouluikäinen. Isää selvästi hävetti kauheasti ja hän ärähti. Se oli selvää ahdistelua.

Jos totta puhun, tuommoiset insinöörien likistelyt ja seinääntyöntötilanteet naurattavat minua, ja insinöörin puristuksiin saatoin jopa hieman reagoida. Eivät ne olleet minulta pois. Sukuvietti niissä vain muistutti olemassaolostaan, ja kai se on niin voimakas vietti, ettei joku miesreppana voi aina hillitä käytöstään tuntiessaan tai nähdessään naisen. Kenties hänellä on puutetta seksistä, niin kuin monella yksinäisellä on. Hirvittävän moni jää ilman. Ja jokunen liitossakin elävä kärsii kuulemma puutetta. Seksi pyörittää maailmaa, joten onko ihme, että se kulkee mukana katseissamme ja sanoissamme ja joskus näpeissämmekin.

Minusta vaarallisempia ovat väkivaltaiset puskaraiskaukset, sillä niissä ei seksillä ole mitään tekemistä, ne ovat silkkaa fyysistä väkivaltaa. Niitä varten kannattaisi pitää nyrkkirautaa ja pippurisumutetta taskussaan. Kun se haram/ei ja kädennosto ei tehoa, nyrkkirauta laulakoon.

Ja vielä - ei kai tällä Muakin on kähmitty -kampanjalla vaan haluta kiinnittää huomio pois näistä todellisista väkivaltaisista ja vakavista raiskauksista suuntaamalla huomio pikkuperversioihin, joiden kanssa nainen kuin  nainen pärjää a) huumorilla tai b) suomen kielellä  c) älyllä  d) potkulla esimiehen tai työtoverin  muniin? Kysyn vaan.

Moraalipaniikista puhuttiin Ossi Nymanin kohdalla juuri äsken, mutta tämä kampanjaan liittyvä  on ehtaa moraalipaniikkia. Ahdistelutapaukset operoivat yleensä sanallisella tasolla tai korkeintaan hipaisutekniikalla. Se vielä puuttuu, että alamme pyörtyillä, kun joku rassukka lähettää kikkelinkuvan sähköpostiin.

12.10.2017

Ihmiselon ihanuus ja kurjuus


Puhelin soi eilen aamupäivällä. Tuntematon numero. Onkohan siellä nyt valepoliisi tai muu huijari. Oikein odotan että semmoinen soittaisi minullekin, jotta pääsisin näyttämään hänelle närhen munat.

- Iines Iinekselä

- Pertti Tukkila täällä, päivää.

- Päivää. Mitä sä myyt?

- Heh, en minä myy mitään. Lähestyn teitä sukututkimusasiassa.

- Ai anteeksi. Tulee niin paljon myyjäpuheluja.

- Noin minäkin sanon, kun tulee puhelu tuntemattomasta numerosta. 

Mies puhui hidasta ja huoliteltua kieltä ja teititteli minua. Hän kertoi löytäneensä nimeni  sukututkimuksensa linkeistä tutkiessaan sodassa kaatuneen setänsä taustoja. Hän eteni tavattoman verkkaisesti ja hienotunteisesti kysyen, sopiko jatkaa.  

Tässä vaiheessa olin jo valppaana, sillä äitini Tukkila-nimisen sulhasen kaatuminen viime sodassa hääpäivän aattona oli perheessämme ja koko suvussakin vaiettu asia, niin kova isku se oli ollut orpotytölle, joka oli kasvanut isoisänsä hoivissa. Äiti ei ollut päästä tapauksesta yli mitenkään, ja hänestä huolestuttiin jo.

Lapsuudessani äidin kapiokirstussa oli lakanarullapinon alle piilotettuna tummansininen, hopeanauhoin solmittu valokuva-albumi. Kun kerran katselin albumin kuvia, äiti yllätti minut, otti albumin pois ja sanoi, ettei sitä saa katsoa. Olin kuitenkin jo katsonut kuvia, joissa oli vaaleatukkainen nuori mies äidin kanssa, oli sama mies sotilaspuvussa, oli hymyilevä äiti veneen perässä ja lopuksi  äiti mustassa puvussa ja pillerihatussa, josta roikkui musta lyhyt harso. Kuva oli lohduttoman musta, puiston puut olivat lehdettömiä ja äiti seisoi valkean penkin vieressä hämärässä tihkussa puristaen pientä mustaa käsilaukkua käsissään. 

- Onko nimi  Eevi Elisa Sulonen teille tuttu?

- On. Hän on äitini. Tai siis oli. 

Tauko ja hengähdys. - No nyt meni lähelle.

Mies alkoi kertoa tarinaa,  jonka tunsin hyvin. Hän puhui hyvin rauhallisesti ja hitaasti, kirjakieltä. Hän kertoi alahärmäläisen suvun tunnoista, kun äidin sulhanen, hänen  setänsä oli kaatunut Kannaksella, kun kuulutuksetkin oli jo  luettu kirkossa ja häät olivat juuri edessä. 

- Meillä on ollut edelleen pala kurkussa, kun ei ole tiedetty äitisi kohtaloa.  Mutta siis tämä rauhoittaa, kun tiedämme, että hän jatkoi elämäänsä ja on elänyt hyvän elämän.

- Meilläkin, kun tapaus on ollut niin salattu. Ennen kuolemaansa äiti leikkasi albuminsa sivuja irti ja hävitti kaikki kuvat ja liimasi albumiin uudet kuvat. 

Minulle on nyt tulossa Alahärmässä otettuja kuvia tästä parista. Lähetän itsekin hänelle sen aineiston, jonka löydän tästä tragediasta. Toistaiseksi olen löytänyt vain kolme kuvaa. Täysin musta kuva äidistä surupuvussa lehdettömän puun alla, toinen kuva hänen sisarestaan samassa paikassa; hänelläkin on musta puku ja musta pillerihattu, mutta ei harsoa. Oma päättelyni on, että he ovat matkalla Alahärmään sulhasen hautajaisiin. Kolmas kuva on äidistä veneen perässä onnellinen hymy huulilla. Mahdottoman kiiltävä kihlasormus on näkyvästi esillä äidin sormessa. Kuvan ottaja ei voi olla kukaan muu kuin kaatunut sulhanen. 

Vaan ihmeellistä on elämä, ihmeellinen on ihmisen mieli. Miksi suru pitää salata ja piilottaa kirstun pohjalle, valkeiden lakanarullien alle? Minulle tapaus ei ole täysin auennut koskaan, ja aukeamattomaksi se varmaan jää.

9.10.2017

Lapsi on syntyvä




Kun some on tänään täyttynyt iloisista onnitteluista lasta odottavalle presidenttiparille, niin kuin sivistysmaassa kai kuuluukin, niin tunnettu toimittaja Maria Petterson kommentoi Twitterissä uutista happamesti: "Sanokaas joku muu työ, johon lapsen saaminen ei vaikuta mitenkään." Mulle ei tule mieleen ainoatakaan.

Häpeä Petterson! Olet yksi Suomen kovimpana pidetyistä  toimittajista, ja kirjoitat kuin teinityttö facessa. Onnittelut ovat onnitteluja ja erikseen, onniteltava on sankari. Eivät omat agendat kuulu juhlahetkiin, jollainen kauan odotetun lapsen syntyminen on. 


Nykyään on hienoa olla lapsi. Voi toteuttaa itseään ja sisintään kehdosta lähtien. Ei tarvitse olla poika tai tyttö, vaan vain vaikka nimeltään Vuue tai Rikkei. Mitä arvelette muuten kuvan lapsesta. Onko hän onnellinen neutraali ihmistaimi? Kumpi lienee, tyttö- vai poikaoletettu? Kuva on keskiajalta. 


Minusta on hauskaa, että maahan syntyy uusi ykkösvauva. Tätä ei pidä käsittää väärin. Jokainen vauva on ykkösvauva vanhemmilleen, mutta tämän vauvan kautta saamme me kaikki nauttia vauvuuden sulouden seuraamisesta, tahdoimme tai emme. Minä ainakin tahdon, vaikken ole luonteeltani romanttinen höpsö enkä enkä kuningasmielinen. Kun yhteiskunnallinen tilanne on nyt niin masentava, synkkä ja riitainen, on ihanaa, että jotain positiivista ja ehkä kansaa yhdistävääkin tapahtuu


Että vaalivauva? On kai jokaiselle tarkkasilmäiselle selvää, että lapsia ei tehdä kello kädessä.. Etenkin kun mies on käytännössä seitsenkymppinen. Se on kuitenkin selvää, että tuleva vauva nostaa Saulin kannatuksen pilviin. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. 


(Maalaus Bartolome Gonzalez 1564-1627)

30.9.2017

Hei elämää!


Harva asia saa minut pillittämään katsoessani tai lukiessani, vaikka huomaankin jonkin verran herkistyneeni viime vuosina.  Katsoessani joskus sen Hei elämään  katkelmaa - vai mikä on tuon ohjelman nimi, jossa laulajat pillittävät, kun joku toinen laulaa heidän laulujaan - minua ei itketä  yksikään laulu. Boooring, enkä voi sille mitään, että kyynel ei herahda saati valu yli äyräiden. 

Sen ymmärrän, että jännittävässä paikassa herkkiä taiteilijoita itkettää. Eläpäs itse viikko kahlehdittuna johonkin hotelliin tiukassa symbioosissa ärsyttävien kollegojen kanssa, niin voisit itkeä sinäkin.

Mauno Koiviston hautajaisia seuratessa sen sijaan kyynelehdin nenäliina hyppysissä, samoin itsenäisyyspäivän lauluja kuunnellessani. Liikuttavaa  oli  katsoa, kun vanha veteraani lauloi Sauli Niinistölle itsenäisyyspäivän juhlassa Veteraanin iltahuutoa. Olen katsonut sen Youtubestakin. 

Vaan nykyisin olen kai niin tottunut ihmisen kohtaamiin julmuuksiin, etteivät ne hätkäytä samalla tavoin kuin pari tämänpäiväistä lukemaani uutista. Nimittäin pienet herttaiset lapsukaiset ovat jossakin päin Suomea mätkineet siiliä mailoillaan tai jollakin kepillä. Yleensäkin lasten harjoittama eläinten pahoinpitely on uutisen mukaan lisääntynyt merkittävästi. 

Toinen uutinen oli se, jossa golfaajamies oli läiskäissyt mailallaan pään irti valkoposkihanhelta. Pää oli lentänyt kaaressa jorpakkoon. Oikeastaan en ihmettele. Golf on aika sieluton urheilulaji. Kesällä muuan golfaajapariskunta mietti, vaihtaisiko golfin suunnistusharrastukseen, kun se on nyt kuulemma trendikästä. 

Näissä tämänpäiväisissä  on sellaista julmuutta, joka saa voimattomaksi, itkettää ja raivostuttaa. Minulle on turha tulla sanomaan, ettei pikkuinen lapsi ymmärrä, että teki pahaa siilille. Kyllä ymmärtää! Jo tarhaikäinen ymmärtää, että hakkaaminen sattuu. 

Lapsi ei ymmärrä ainoastaan siinä tapauksessa, ettei kukaan ole hänelle sitä koskaan kertonut: et saa lyödä, se sattuu.  Jokaisella lapsella on vastuullinen kasvattaja, ja ellei ole, hänelle järjestetään sellainen. Lapsi ei voi selvitä tarhasta läpi tai edes seitsenvuotiaaksi ilman, että olisi kuullut joltakulta tämän selityksen tai kiellon joskus. 

Vai voiko?  Tänään kierrellessäni isoa kirpputoria käytävillä juoksenteli pari kolme tarhaikäistä lasta vailla valvontaa. He ottivat myyntipöydiltä sumeilematta esineitä ja kuljettivat niitä toisille käytäville, leikkivät leluilla ja huusivat ja mekastivat. Kukaan ei kuulunut kieltävän heitä, kukaan ei tullut katsomaan heitä. En edes tiedä, kuka oli riehujien äiti. Jossakin hän ilmeisesti oli täysin piittaamatta lapsistaan. Lapsilla oli rajaton vapaus tehdä mitä tekivät. Arabiat helisivät ja lattia täyttyi leluista.

Loppukevennys: Sain kirpputorilta Pentti Saarikosken Prahan päiväkirjat kolmella eurolla ja villasukat viidellätoista eurolla. Käsityöllä tienaa enemmän kuin kirjoittamisella. Nyt harmittaa, etten ottanut myös Nenän pakinoita. Sekin olisi ollut vain kolme euroa. Ehkä minun pitää vielä hakea se sieltä.

Vaan sanokaapas te, miksi ihminen rääkkää eläintä, merkitsee omistamansa karjankin korvamerkein  lävistämällä herkät korvat, tai  miksi eläviä poroja kuohitaan puuduttamatta? Poroerotus on hirveää kidutusta. 

(Valokuvassa Lumo )

26.9.2017

Oi rakkahin



Kymmenen vuotta sitten kirjoitin blogiini runon rakkaudesta. Tai pikemmin tein, pykäsin, koostin Googlen hakukoneen silloin jo laajasta materiaalista poimimalla mielestäni merkityksellisiä rivejä allekkain kokonaisuudeksi.

Eteen avautui väkevä ja intohimoinen rakkaus, jonka jokuset kommentoijat näkivät synkistelynä. Minä en. Minusta rakkaus nyt vaan oli väkevä tunne, joka ei ollut vain onnellista hattaraa, vaan myös valtavaa tunteen paloa ja tuskaisia parahduksia: Oi Lauri!

Vaan miten rakkaus lie muuttunut kymmenessä vuodessa? Jos se vuonna 2006 oli mustaa ja punaista, niin minkälainen on sen kuva nyt kymmenisen vuotta myöhemmin? Katsotaanpa! Näin se menee, poiminnat siis Googlesta erilaisilla rakkaus-sanaliitoilla. Tehkääpä omanne, jos olette eri mieltä rakkauden nykyolemuksesta. Ja vaikkette olisikaan.



RAKKAUS VUONNA 2017

Minun Rakkauteni is on Facebook.

Rakkaus on yksilöllinen asia, mutta
hän saa minut tuntemaan oloni hyväksi
hän tekee minusta ensimmäisen
hän on minun suurin ihailijani.

Minä ja hän, tiedän sen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen.

Minä. Minun rakkauteni on puhdasta.

Älä etsi rakkautta, elä siinä, ole se/
En etsi rakkautta, elän siinä, olen se. 
Minä olen rakkaus.


Hieman olen nyt huolestunut näistä rakkauden kasvoista, jotka runo meille avaa, mutta voin olla väärässäkin. Nimittäin eikös se mennyt niin, että Jumala on rakkaus? Vai Jumalakos tuossa lopussa puhuukin? Vai?

(Veistos Hannu Riikonen)

19.9.2017

Tulta munille



Tämän sukupuolineutraaliuskeskustelun aikana mieleen tulee väistämättä se, mitä teemme sitten alastonpatsaille, joissa sukupuoli on jopa kantava voima. Miten suhtaudumme Michelangelon Daavid-patsaaseen, Indecline-ryhmän pykäämään Trump-patsaaseen, joissa molemmissa ihmisen sukupuoli on korostuneesti esillä?  Jos kerran kielestä poistetaan mies-loppuiset nimikkeet, eikö muukin taide tulisi samantien karsia sukupuolisuudesta? Miten käy eroottisen taiteen? Voisiko Mimosa Pale vielä vetää perässään kaupungin kaduilla jättihäpyä? Eihän se ole sukupuolineutraalia!

Paras analyysi tästä Aamulehden käynnistämästä keskustelusta on Katleena Kortessuon Ei oo totta -blogissa. Lehtihän ilmoitti, että se pyrkii eroon vakiintuneista mies-loppuisista ammattinimikkeistä. Tarkoitus on hyvä, mutta tuntuu kummalliselta, jos jokin lehti alkaa käyttää eri termejä perustuslaillisista nimityksistä  kuin asianomainen instanssi itse, toteaa Kortessuo. Juuri näin!

Jokamiehenoikeus on kelpoisa ja kieleen vakiintunut ilmaisu, samoin eduskunnan puhemies on juuri niin kunnianarvoisa, kun tehtävä edellyttää. Puheenjohtaja ei ole samanlainen kattava yläkäsite. Unohtaa ei sovi sitäkään, että man tarkoittaa alunperin myös ihmistä. 

Asiassa ei pidä totisesti vauhkoontua, ja kaikkia mies-sanoja ei kannata ampua alas. Monestihan nimike vaihtuu yleistyessään pikku hiljaa, kun käyttäjät vaihtavat sen tavallaan  itsestään. Tämä on normaalia kielen kehitystä: kieli muotoutuu kansalaisten puheessa. 

Muutosprosessi on hidas, mutta kestävänlaatuinen. Sen sijaan sanoja, joita vasiten keksitään, hylkäytyy itsestään. Tällaisia ovat mm.: eriö (vessa), lieke (sähkö), tyhjykkä (nolla) ja vaikkapa sanaluokat lausukka, mainikka, perukka, nimukka. Kannattaa huomata sanojen kotimaisuusaste. Nämä vakiintuivat verbinä, adjektiivina, substantiivina ja nominina.

Jostain luin sellaisen ehdotuksen, että mies-lopun voisi korvata nais-lopulla: lakimies - lakinainen, luottamusmies - luottamusnainen. En pidä tätä pahana, ellei sitten ole yhtä sanaa, joka kattaisi molemmat. Esimerkiksi juristi kattaa sekä naisen että miehen. Luottamusmiestä on vaikea korvata millään sukupuolen korostumatta. Henkilöstön edustajaa on ehdotettu, mutta eihän se tottavie ole tehtävänimike vaan tilapäinen luonnehdinta. Aamulehti ei tainnut huomata, miten vaikean tehtävän se itselleen asetti.

12.9.2017

Näin avaat oven oikein



Ylioppilasmaailmassa kuohuu. Nimittäin viime maanantaina alkaneissa ylioppilaskirjoituksissa on pitkän kielen kuullun ymmärtämiskokeissa käytetty lähteenä äärioikeistolaista sanomalehteä, Breitbart Newsia! Skandaali on vitosluokan  hurrikaaniin verrattava. 

Ai kauheaa siis. Nuoret ovat altistuneet muulle kuin perinteiselle medialle. Helsingin Sanomien närkästynyt toimittaja nostaakin luurin ja soittaa hermokeskukseen kysyäkseen hairahduksen syytä. Puhelimeen vastaa yo-tutkintosihteeri Anna Hatva-Jokinen.

- Me ei kyllä tiedetty tämmöisestä äärioikeistokytköksestä

- Ei me tunnettu sivuston mainetta

- Joo, lupaamme olla käyttämättä enää äärioikeistolaisia lähteitä.  Miten olisi Huffington Post? Ja Helsingin Sanomat? 

- Ai että sopii. No hyvä, käytämme jatkossa vain niitä, sallittuja lähteitä. Kiitos ja anteeksi. 

Näin Hatva-Jokinen tulee luvanneeksi, että äärioikeistolaisia sivustoja ei käytetä jatkossa ylioppilaskokeiden lähteenä, ei koskaan. 

Valtakunnassa kaikki siis hyvin, ollaan edelleen sananvapauden mallimaa. Kunhan saadaan vielä lisää vihapuhepoliiseja, niin saadaan internetkin puhtaaksi, koko somemaailma hyvään hallintaan.  

Ilta on tullut. Helsingin Sanomien toimituksessa huoataan helpotuksesta. Kyllä valppaana saa olla. On  tämä toimittajan työ kovaa, mutta kivaa, kun on niin selvät askelet, joiden mukaan edetä, avata ja sulkea, ovi kiinni, ovi auki.  Kuin se sketsien kesämies:

Miä en saa lukee Breitbert newsia, 
miä en saa lukee Mitä vittuu, 
miä en saa lukee Kansa taistelii, 
miä en saa lukee Sotaveteraanii, 
miä en saa lukee Suomenmaata, 
miä en saa lukee Sinist tulevaisuutta,
miä en saa lukee Daily mailii,
miä en saa lukee Sepastian Tynkkysen monikulttuurissii uutissii.

Miä saan lukee Hesarii
miä saan lukee Daily mirrorii,
miä saan lukee Huffingtonin postii,
miä saan lukee korraanii,
miä saan lukee Vihreetä lankaa
ja miä saan lukee Pirkkalan monistetta
ja miä saan lukee Antifa commii. 

(Video Yle 1979, Youtube)