18.7.2017

Henkisiä harjoitteita ja fyysisiä suoritteita



Tänään olen ollut ahkera, tehnyt fyysisiä suoritteita ja hiukan henkisiä harjoitteita. Yllä on esimerkki henkisestä harjoitteesta, vuoden 1934 Aukusti Salon Alakansakoulun laskuopista, jonka löysin kirpputorilta, lempikirpputoriltani koska sieltä puuttuu se hirvittävä lapsikama ja naisten vaatteisto, joka tukkii muut kirpputorit. Toria pitää virolaisnainen, joka ei hymyile koskaan. Pidän hänestä kovasti,  sillä hänellä on tavarassa hyvä ja kosiskelematon linja ja hinta paikallaan.




Luin laskuopista sanalliset laskutehtävät läpi, ja luulenpa osanneeni kaikki. Minulla on nimittäin muistikuva, että neljännellä luokalla isä selosti minulle sanallisia tehtäviä, joissa oli kokonaislukujen tilalla murtoluvut. En pystynyt ymmärtämään niitä kovinkaan hyvin.




On hauska tarkkailla miljöötä ja yhteiskuntaa noista laskutehtävistä. Äiti leipoo 32 leipää ennen aamiaista! Sitten hän ripustaa yli 30 nenäliinaa narulle, ja pikku Erkillä on omat nenäliinat. Mäkelässä kuivatetaan porukalla kastuneita sukkia ehtoolla..

Mielenkiintoinen on kirjan esipuheen loppulausekin: "Tämän harjoituskirjan käyttäjä älköön unohtako, että laskennonopetuksessa on ilman  kirjaa tapahtuvalla päässälaskulla valtasija."  Vähän kuin nykyään, jolloin opettajia patistetaan kirjattomaan kouluun. Aukusti Salo oli varhainen edelläkävijä. - Vaan päässälaskutaito? Onko hyväksi?

Entä ulkoluku? Epäilen suuresti, että ulkoa opittava käy vahvastikin korvien kautta ja piirtyy kestomuistiin. Keneltä se on pois, jos osaa pätkiä kuin vettä vaan? Moni osaa. Esimerkiksi dementikot muistavat ikivanhoja laulujen sanoja silloin kun eivät enää muuta muista, sillä lauluja on joskus toistettu ja opittu ulkoa.  He yhtyvät lauluun, ja voivat kokea välähdyksiä menneestä tutusta, ja aivotoimintakin virkistyy.

Fyysisesti päivä on ollut raskas. Leikkasin nurmikkoa kolmesta eri paikasta mäkistä kumparemaastoa, ja siinä välissä kun lepäsin ja laskin hikeä, pesin kahdeksat mummonkalsarit, puntilla ja ilman, parit liivit, yöpaidan ja kaksi teepaitaa. Siis huom. käsin ämpärissä ja vessan altaassa.

Kesävieraita tulossa, Saksasta ja pääkaupunkiseudulta.  Muuten en evääni kötkäyttäisi, vaan juoksisin niityllä kameran kanssa. Tulee myös pieni Lumo-kissa, jolla on siniset silmät ja sininen naama. On kuulemma aika prinsessa. Luulen että ensimmäiseksi katilta on otettava luulot pois. Sitten vasta voi vähän palluttaa.



12.7.2017

Syntymäpäivät ilman juhlakalua



Juhana Aunesluoman kolumni eilisessä lehdessä on hämmentävä. Artikkeli on niin kummallinen, että se lie pantu vain maksumuurin taakse, jotta keskustelu ei röyhähdä realistiseksi.

Aunesluoma siteeraa Paavo Arhinmäkeä, joka on puhunut tummista pilvistä Euroopan ja koko maailmanrauhan yllä. Kyseessä ei ole Mustan blokin uhka  eikä Trump-vaara, vaan Eurooppaa ja Suomea vaivaava synkeä nationalismi, jonka sisällä harjoitetaan ankaraa kansankiihotusta. Valhemedioitakin on. Monikulttuurisuus on täten uhanalainen ja vaarassa "uhmakkaan kansallistunnon" vuoksi Suomessa.

Tympeän nationalismin - jota Aunesluoman mielestä väärin nimitetään isänmaallisuudeksi - lisäksi kirjoittaja perustelee suomalaisten synkeää nationalismi-asennetta Kanadan rennoilla ja ei-nationalistisilla 150-vuotisjuhlilla, jotka vietettiin ilman juhlakalua, isänmaata. Juhlien motto oli "yhdessä".  Aunesluoma tuntuukin kaipaavan samanlaisia juhlia, joissa pienen kansakunnan saavutuksilla ei hekumoida, joissa unohdetaan sodat,  identiteetti, kieli, kansallisuus, kulttuuri ja omat tavat, mennyt historia. Onhan uusia kulttuureita tilalle, monin verroin. Sydämet nyt vain auki, pelko pois, relax.

Tänäisessä lehdessä valtiotieteen tohtori Juha Martelius kysyykin Aunesluoman kirjoitukseen viitaten, kuinka paljon päivänsankarilta pitää vaatia, että Suomi - isänmaamme - kelpaa vieraaksi omiin juhliinsa. Lukiessani nyökkäilen, mutta kuitenkin mietin, olisiko tosiaan parempi, että unohtaisimme koko isänmaa-käsitteen, jos kerran siihen liittyvä myönteinen tunne onkin synkeää nationalismia. Usein saan silmiini kyyneleet, kun itsenäisyyspäivänä kuuntelen Veteraanin iltahuutoa. Nyt tiedostan, että nehän ovat tympeitä kyyneleitä. Ehkä tätä myötä herkistyminenkin lakkaa. Ja kun Tellervo heittää ruusun Manun hautaan, niin mitä sitäkään itkemään, kyseessähän on vain yksi kantasuomalainen pressapari.

Kunpa äitikin olisi tiennyt, että hän oli pikkulottana synkeä nationalisti, ja hänen sodassa kaatunut sulhonsa tympeä kiihkonationalisti. Isä vasta hirveä nationalisti olikin, aina käsi lipassa, kun tuli Porilaisten marssi. Ja äidin hautakiveenkin tuli laitettua se nationalistinen Lotta-reliefi. Saisikohan sen pois, ettei kukaan vaan ajattelisi, että me olemme siskon kanssa tympeitä nationalisteja. Ehkä jokin kansainvälinen palmuseppelreliefi tai muu suvaitsevuuden symboli? Rauhankyyhky? Äiti Teresan pää?



Lisäys myöh.

Juuri tuli lehtiin tieto, että Finnair ei vaadi  enää suomen taitoja.  – Jatkossa suomi väistyy monella alalla, sanoo henkilöstö­vuokraaja Opteam. Lentoemänniltä ja stuerteilta vaaditaan enää vain sujuva englannin kielen taito.

8.7.2017

Sananvalinnoista: poliisi otti yhteen ja nuoriso nahisteli


Kyllä minä ymmärrän, mitä Helsingin Sanomien toimittaja tahtoo sanoa, kun hän kirjoittaa, että Nuoriso nahisteli Helsingin Rautatieasemalla. Ulkomaalaistaustaiset nuorethan siellä kisailevat keskenään niin, että tarvitaan kymmenkunta poliisiautoa nuorison nujuuttelua rauhoittamaan.

Ymmärrän senkin, että samaisen lehden toimittaja kirjoittaa Hampurissa G20-kokouksen alla sattuneesta äärivasemmistolaisten anarkistien suurmielenosoituksesta  suomalaisosallistujan kuvailemana näin : "Täällä soi musiikki ja ihmiset ovat hyvällä tuulella. Osa ottaa tanssiaskeleita”.

Toisaalla lehti myöntää, että rajua on: "POLIISI OTTI torstai-iltana ja perjantain vastaisena yönä rajusti yhteen mielenosoittajien kanssa Hampurissa G20-kokouksen alla. Saksalaisen Spiegel-lehden mukaan poliisi keskeytti Tervetuloa helvettiin -nimen saaneen mielenosoituksen ampumalla pippurisumutetta ja käyttämällä vesitykkejä."

Miten se poliisi nyt noin mellakoi! Menee itseään telomaan, ja 160 poliisia ottaa peräti niin rajusti yhteen, että hankkii itselleen vammoja ja joutuu hoitoon. Hyvällä asiallahan siellä oltiin ja tunnelma oli mitä parhain!  Varmaan natseja ne häirikköpoliisit.

Harmi, etten enää ole työssä, kentällä opettamassa lapsille ja nuorille viestinnän koukkuja. Nyt olisi paljon uudenlaista materiaalia. Enää lukija ei voi luottaa sanojen semantiikkaan, vaan merkityksiä on kaivettava ikään kuin lauseitten alta. Sinne on kätketty piiloviestejä, vähän kuin pääsiäispupun munimia suklaamunia.

Tärkeää on havaita, kuka pannaan lauseessa subjektiksi, joka toimii, kuka objektiksi, kohteeksi jolle tehdään. Yllä poliisi on aktiivinen toimija, joka ottaa yhteen ja joka keskeyttää jotakin, objekti jää passiiviseksi kohteeksi jolle tapahtuu. Hyvä lauseopillinen keino rakentaa piilomerkityksiä.

On myös kiinnitettävä huomiota siihen, mitä toimittaja ei sano, mutta mikä leijuu ilmassa vastausta odottavana latauksena, joka voi räjähtää, jos sen sanoo ääneen. Tarkkana on oltava myös opetushallituksen uusien ohjeiden kanssa, jotka ohjaavat oppilasta valmiiseen näkemykseen muuttuvasta maailmantilanteesta. Pirkkalan moniste on kerrattava joka vuosiluokan kanssa: mikä se oli, mitä se tavoitteli, mihin se johti ja miksi se haudattiin. Ja miten meitä nyt naurattaa ne videot kokeilusta ja ne Areenan opetusvideot pimpistä ja pippelistä. Ja niistä tekorempseistä aikuisista, jotka oikeasti näyttivät pyhäkoulutädiltä ja sedältä.

*

Vaan nythän me elämme kesän parasta aikaa, sydänsuvea. Kukkaset ovat hehkeimmillään, marjat ja sienet tuloillaan, linnunpoikaset lentävimmillään, mökin ikkunat tömähtelevät, kun pienokaiset törmäilevät niihin. Yhden hieman haikean havainnon tein eilen. Lintujen äänet alkavat hiljetä, riemukas liverrys on laannut satunnaiseksi luritukseksi. Kaksi viikkoa vielä yksin mökillä, sitten saapuu sukulaisia, perhettä. Nyt on nautittava, vaikka toki odotan rakkaimpia ihmisiäni.

Kuuntelen hiljaisuutta. Eilen puhelin häiriköi, se helvetinkone. Nuori leski soitteli kotikaupungistani kolme kertaa, en vastannut, sillä hän puhuu tunnin puheluja, ikäviä haukkumisia naapureista. Yksi naisihminen lähetti tekstareita Kanarialta kello kaksi yöllä, yksi naapuri pyysi iltaterassille juuri kun olin pukenut yöpaidan ylle kello yhdeksän ja yksi lähetteli kissankuvia pienin väliajoin. Ihanaa, että he ovat, mutta voi miten rakastankaan omaa rauhaani mökillä, missä oravan pikkujalat tömistelevät katolla päivällä ja yöllä. Puhelimen ääni menee selkäytimeeni kuin pieni sähköisku.


3.7.2017

Menkää köyhät luontoon!





Menkää köyhät ihmiset luontoon ja ottakaa suurennuslasi mukaan. Samalla voitte poltella sillä vaikka naapurin isännän ökyriihen, jos se toisi sielullenne autuuden.

Kun en jaksa tätä köyhien rutinaa. Lehdessä itkee äiti sitä, kun saa hädin tuskin eskimopuikon ostettua lapselleen, ja rikkaat vetelevät vieressä supertuutteja nonparelli- ja tsinuskihöysteellä. Eikä sitä älypuhelintakaan saa lapsille, joita on siunaantunut viisi eri isille.

Mikä teitä yyhoot vaivaa, kun viitsitte rutista siitä, että ette saa itsellenne elintasoa, jolla voisi kuluttaa huolettomasti? Mikä pisti teidät alkamaan sen lapsenteon alle kaksikymppisenä, kun peruskoulu oli hädin tuskin päättynyt? Miksi ette panneet jalkojanne edes hetkeksi ristiin, purreet huulianne verille ja menneet kouluun oppimaan ammattia tai lukemaan itsenne vaikka lääkäreiksi - Suomessahan on ilmainen koulutus ja tie auki kaikille niin pitkälle kuin persettä riittää. Mieluummin tulisi sijoittaa se kovalle työtuolille kuin punkan pohjalle jonkun vastuuttoman vellihousun höylättäväksi.

Minulla on seinänaapurina yli viisikymppinen inkerikko, pietarinvenäläinen nainen. Sanottakoon häntä tässä vaikka Irinaksi. Hän on joutumassa työttömäksi yrityksestä, jossa on hoitanut Venäjän-vientiä. Työtunnit on siirretty kotiin ja niitä on vähennetty.

Mitä tekee Irina? Itkeekö hän,  alkaako marista työantajien ahneutta? Ei, hän ei valita palkan pienuutta, vaan etsiytyy iltatöihin opettamaan venäjää ryhmille. Siinä sivussa hän ilmoittautuu luokanopettajan monimuotokoulutukseen kaukana sijaitsevaan isoon kaupunkiin, ja arvatkaapas mitä. Hän valmistuu ensi keväänä! Olisi ollut helppo tie heittäytyä avustettavaksi, mutta aina jokin tie löytyy, sanoo Irina ja painaa menemään punaläiskät poskilla. Ihana Irina. Hänen sukunsa kulttuuritausta on kuulkaapas, arvoisat lukijat ja mahdolliset kommentoijat, fiinimpi kuin yhdenkään teistä, tai meistä. Tiedän, koska olen lukenut hänen sukunsa tarinan kirjasta.

Irina haistatti siis pitkät sossun tuille, uhrasi vapaa-aikansa ja kaiken ylimääräisen taloudestaan. Olen vakuuttunut siitä, että tuolla tarmolla Irina löytää itsensä vielä ohjaamassa kirkassilmiä pärjäämään elämässä ja olemaan rutisematta. Aina on jokin tie,  ikäkään ei ole syy uhriutua tukiautomaatille.

Kyse on paljolti ihmisen omista elämänvalinnoista, valitettavasti myös varhaisista. Koulutus on enemmän kuin tärkeää, koulua pitää arvostaa enemmän kuin nyt tehdään. Yhtäkään nuorta ei saisi päästää vetämään lonkkaa suoraan koulusta tai ajautumaan varhaisiin lapsentekiäisiin ja tukien käyttöön.

Osoitan tässä kohdin sormella myös vanhempia. Asenteiden koulua ja opettajia kohtaan toivoisi olevan myönteisiä ja opettajan työtä tukevaa ja jopa kunnioittavaa. Se on kuin panisi rahaa pankkiin lapsen tulevaisuuden hyväksi.  Jokainen opettajien haukkuminen ja arvosteleminen kotona heikentää lapsen koulutietä ja elämässä menestymistä.

Ja lopuksi: vaaditaanko lapselta tarpeeksi? Vaatiiko ylipäänsä koulukaan oppilailta jämäkkää otetta opintoihin ja tehtävien suorittamiseen ja opettajan arvostamiseen työnantajana ja ohjaajana? Vai meneekö energia siihen kun mietitään, miten lapsukaiset viihtyisivät parhaiten koulussa ja miten opettaja olisi mahdollisimman näkymätön? Lisää sohvia, digiä, kuulokkeita ja kuvia, vähemmän tekstiä ja kirjoja? Mistä yhteiskuntaamme on tullut tämä älytön hyysäyksen ja paapomisen kulttuuri?

(Valokuva Iines)