28.1.2017

Kitisijöitä



Ylen teettämän tutkimuksen mukaan valtaosa opiskelijoita kokee taloutensa heikoksi. 60 prosenttia yliopisto- ja 70 prosenttia ammattikorkeakouluopiskelijoista ei pidä talouttaan hyvänä.

Tätä uutista on kommentoinut mm.  valtiotieteiden tohtori, Aalto-yliopiston johtamiskoulun Aalto EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila Facebookissa seuraavasti:

"Jos opiskelija haluaa lomailla ja matkustaa, menköön töihin ja ratkaiskoon ongelman. Ei ole veronmaksajan asia tarjota hedonismiin hoitoa. Kaikenlaisia kitisijöitä sitä nykyään." 
"Uudempi koulukunta haluaa maksattaa varhaiskeski-ikään jatkuvat identiteettiprojektinsa muilla, Mattila kirjoittaa ja arvioi, että maksuton koulutus, tuettu asuminen, terveydenhoito ja ateriointi eivät taida riittää mihinkään."

Eihän tässä voi entisenä näkkileivän purijana ja ruokaa varastaneena opiskelijana muuta kuin taputtaa pieniä kätösiään yhteen.  Eikös muka opiskelijan kuulukaan nähdä nälkää ja matkustaa viikonloppuisin kotiin äidin lihasoppakattilan ääreen? Meillä ainakin vielä sairasvuoteellaankin äiti muisteli, miten tulimme siskon kanssa lauantaina kotiin ja ryntäsimme suoraan soppakauhaan kiinni, rahattomina ja usein flunssaisina räkänokkina.

Vaan tutkinnot suoritettiin rutisematta, ja kesällä käytiin Ruotsissa, ei hurvittelemassa vaan tehdastyössä tienaamassa vaaterahaa syksyksi, jotta pääsisimme vähän bailaamaan. Syksyllä nostettiin sitten muuhun elantoon opintolainat. Opintotuki taisi olla sata markkaa syyslukukaudelta, ja eräänkin kerran hurvittelin ostamalla oman kirjoituskoneen, Facit Privatin.

Valtion takaamaa opintolainaa maksettiin sitten kymmenen vuotta takaisin, jumalattomia kuukausieriä vaatimattomasta alkupalkasta. Vaan kiitollisuus ei herpaantunut hetkeksikään. Hieman vain ihmetteli, että miksi kukaan ei kiittänyt minua, minähän sen lainan maksoin takaisin korkoineen, ei valtio. Kun sain maksettua, olinkin jo keski-ikäinen. Kiitos minä itse! Vieläkään en päässyt istumaan rahakasan päälle, vaan alkoi asuntolainan takaisinmaksu. Terveisiä Osku Pajamäelle lähettää ahne sukupolvi, joka sai kaiken ilmaiseksi.

Tätä taustaa vasten en ihmettele Pekka Mattilan  puuskahdusta. Mies on totisesti oikeassa, ja katsoo nenäänsä pidemmälle. Moni opiskelija ei näe etuuksiaan, joita nyt jo saa. Miksi valtion tosiaan tulisi kustantaa opiskelijalle tai kenellekään muullekaan elämä niin, että kaikki olisi täysimittaista ja mukavaa? Pieni kurjuus pitää ihmisen nöyränä ja asettaa asiat hieman toisenlaiseen tärkeysjärjestykseen kuin mä ja mun bodyni ja laiffini.

Sitäkin mietin, miksi opintojen harjoittelujaksoilta pitäisi saada erikseen palkka. Kyseessähän on opintotuen kattama kohtalaisen lyhyt opiskelu harjoittelupaikassa. Jos palkka maksettaisiin, voisi kysyä, pitääkö opintotuki lakkauttaa siksi aikaa. Miten pitkälle valtion elatto pitää ulottaa? Mikä on riittävä määrä ja humaania?

*

Tähän loppuun kevennykseksi vielä yksi kitisijä, Teemu Selänne. Mies on suuren someyleisön mielestä nyt armoton tosikko, loukkaantunut kivojen Broljesten veljesten ivalaulusta. Sankari ei kestä pientä pilkkaa itsestään ja perheestään! Itse en ole tätä veljesten tuotantoa kuunnellut, enkä kovasti haluakaan.

Jään vain miettimään, pitääkö ihmisen aina vain kestää kaikki kiusaaminen, sillä mielenpahoittamiselle pitää nauraa kovasti tässä narsistisessa ajassamme.  Kiusaaminen on puheessa ja teoissa normalisoitu, ja etenkin jos on julkisuuden henkilö, tulee kestää ruoskan jäljet hymyillen. Kiitos vaan sinullekin, Tuomas Kyrö, joka lähinnä taot rahaa hahmollasi.

Ja loppujen lopuksi päivän iloinen uutinen: Aamun Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen esittely uudesta  Hannu Salaman elämäkerrasta Paperilla seisova perkele. Tein varauksen kirjastoon ja jo helähti puhelin: kirja on noudettavissa samantien. Pikkukaupungin etuja. Kiitos valtio, palvelustasi.

(Maalaus Briton Riviére)

23.1.2017

Trump vaihtoi Obaman verhotkin!



Näinä päivinä kun Trump on suurin uhka maailman naisille, syön eväitä kannon nokassa ja ihmettelen keväistä tuntua. Plusasteita, aurinkoa, puitten oksilla kimaltavia vesipisaroita. Koski kuohuu avoimena.

On sattunut niin monta huonoa äänestystulosta lähiaikoina. Suomeen tuli huono hallituskombo, Englannissa voitti brexit ja USA:ssa Trump. Kaikki vääriä valintoja, joiden takia media on kestohorkassa ja median maailmanlopun ennustusten myötä me lukijatkin.

En halua valittaa tässä nyt yhtään lisää, niin ankea tunnelma kaikkialla on. En jää tuleen makaamaan, vaan mietin ensi hätään, miten tästä nyt noustaan, miten eteenpäin.

On syytä analysoida pattitilannetta purkamalla se osiin. Kaikkiin kolmeen yllä mainittuun onnettomaan tapahtumaan liittyy valintatilanne, maassa suoritettu vaali kaikkine esivalmistautumisineen ja pidettyine puheineen. On ollut siis aikaa harkita ääntään, kaikilla on ollut tilaisuus osallistua ja vetää punainen viivansa.

Vai siinäkö se vika onkin? Että kaikilla on ollut lupa? Kun jokaisen lähiön työtön, leipäjonon lorvija ja korpiseudun mitään ymmärtämätön juutas rosinoineen  on päästetty uurnille uhoamaan. Höplästä vedettävät, huijatut, amislaiset, lukutaidottomat, sahatyöntekijät. Mahtavan kotikasvatuksen saaneet nuoret. Mäntit, moukat, pöljät.

Pitäisikö  säätää jokin äänestyskortti? Kun eivät ymmärrä äänestää oikein.  Sen saisi, kun selviäisi testistä läpi. Testi olisi laadittu Pirkkalassa, ääritapauksessa myös Kalliossa tai Mensan tiloissa. Testissä olisi taattuja kysymyksiä elintärkeästä globaaliudesta, sukupuolettomuuskasvatuksesta, uskonnoista, kieliasioista, suhteesta poliisiin,  ja omasta Suomi-kuvasta kirjoitettaisiin satasanainen essee. Kartoitettaisiin myös rajakysymyksiä ja ajatuksia suuresta maailmasta. Pitäisi saada toimikunnan asettama alin pistemäärä. Ellei saisi, ei saisi äänestyslupaa. Näin eliminoitaisiin epätoivottavat väärät äänestystulokset.

Näillä eväillä kohti Pohjois- - - pohjoista aamunkoittoa. Valonnäkemisiin!

(Kuva elokuvasta Ryysyrannan Jooseppi)

18.1.2017

Mä haluan sun



17.1. Lehdissä varoitellaan naisväkeä huijarikapteeneista ja muista pettureista. Muutama nainen on tullut esiin ja antanut kasvot huijarin ansaan joutuneelle viattomalle uhrille. Ensin mies on pyytänyt muutamaa tuhatta euroa, jolla nainen voi lunastaa varakkaan miehen arvokkaan lähetyksen suojaan Suomeen. Nainen on innoissaan maksanut. Samantien on tullut lisäpyyntö: nyt tarvitaan timanttilähetyksen vakuusmaksuksi seitsemän tuhatta euroa, muuten pakettia ei saa ulos postista. Nainen maksaa. Mies rakastaa ja on juuri tulemaisillaan, Suomeen.

Eihän tässä voi muuta kuin ihmetellä. Miten rikkaita yksinäiset naiset oikein ovat, kun samantien pystyvät siirtämään kymmeniä tuhansia miehen tilille? Ketkä naiset meillä näin varoissaan ovat, kun työttömiä on pilvin pimein, samoin pienituloisia hoitajia ja kaupan myyjiä? Missä ne rikkaat luuraavat?

Akateemisia naisia taas harvoin voi vedättää, sen verran kriittistä sakkia tässä ollaan, nenä nirpallaan ja suu mutrussa. Unissanikaan en panisi euron latiakaan tuntemattoman miehen tilille. Pakolaiseltakin tahdon passit ja paperit,  ennen kuin uskon hädän. Jos voi ottaa iPhonen taskuun, voi ottaa passinkin. Kun noudattaa samaa nyrpeää asennetta kaikkeen uuteen, miehiinkiin, ei taatusti hävitä rahojaan mustaviiksille.

18.1.  Olen lukenut viime päivinä inkeriläiseltä naapuriltani, olkoon nyt vaikka Irina, lainaksi saamaani kirjaa erään inkeriläissuvun historiasta. Innostuin aiheesta lukiessani Tervon Matriarkkaa, josta on ollut keskustelua Einesbaarin puolella, lähinnä minun ja Tapsan kesken. Muut eivät liene kirjaa lukeneet.

Kysyin Irinalta mielipidettä Matriarkasta, ja hän sanoi, etteivät inkeriläiset arvosta kirjaa, koska sen maailma  on heille vieras. Inkeriläisistä on tehty omituisia otuksia ja kauniit inkeriläisnimet on halvennettu ja kieleen on keksitty itsetehtyjä sanoja, joita inkeriläiset eivät ole käyttäneet. Tervon sijaan hän suositteli inkeriläistaustaisia kirjoja ja tutkimuksia.

Irinan oman suvun tarina ulottuu seitsemän sukupolven päähän, kantaisään, joka oli suuri mies ja kulttuuripersoona, taiteilija ja monien inkeriläisten laulujen säveltäjä ja kuoronjohtaja. Suku on täynnä taiteilijoita,  opettajia ja yksi suvun jäsen on parhaillaankin tunnetun bändin jäsen, nykyään soololaulaja. Muistan nähneeni hänet viimeksi Suomi Love -nimisessä Ylen musiikkiohjelmassa laulamassa erästä hittiään.

Irina itse on nyt jäämässä työttömäksi, eikä tämä yli viisikymmenvuotias inkeriläisnainen suinkaan aio heittäytyä sosiaalitoimen tukia nostamaan. Ei, hän suorittaa monimuotokoulutuksena työnsä ohella luokanopettajan tutkintoa lähikaupungissa. Nostan hattua sitkeille inkeriläisille, siis suomalaisille kanssasiskoille ja veljille myös. Näitä maahanmuuttajia saa tulla Suomeen vaikka miljoona ihmistä. Eivätkä he ole Tervon kuvaamia maahiskummajaisia, vaan niin kuin Irinakin, jopa meitä kantasuomalaisia hienostuneempaa vanhaa kulttuurisukua, josta me talonpoikien ja renkien ja piikojen lapset emme tiedä mitään.

13.1.2017

Hyödyllisiä idiootteja




Kerroin teille aiemmin Nuorehkosta Leskestä, joka vaivasi minua runsailla puhelinsoitoillaan. Tämä alkoi joskus vuosi pari sitten, kun osoitin hänelle myötätuntoa. Herahti itkemään jotakin pihalla, tulossa jostakin tai menossa johonkin. Sanoi surevansa Hannua, miestään, joka kuoli jalkaruusuun muutama vuosi sitten. Osoitin ymmärtäväni hänen suruaan. Tämä oli virhe, enkä tullut ajatelleeksi, että kuolemasta oli jo kolme vuotta, ja herahtamisvaiheen tulisi kaiken järjen ja kokemani mukaan olla jo ohi. Tämä kaikella kunnioituksella kaikkia surijoita kohtaan.

Jos minä joudun hankaluuksiin tai jopa vaikeuksiin, se tapahtuu liiallisen myötäelämisen vuoksi. Ihmiset tahtovat käyttää ystävällistä persoonaa hyväkseen. Kun hymyilin tuntemattomalle miehelle ystävällisesti laskeutuessamme samalle bussipysäkille, hänpä alkoikin seurata minua ja tultuamme lähiön metsikön reunaan hän tarttui minuun ja alkoi raahata kohti puskia. Tämä tapaus on kerrottu täällä aiemmin, joten  totean vain, että selvisin tilanteesta viekkaudella ja vain nyrjähdyksillä, ruhjeilla ja särkyneillä silmälaseilla. Korvaukseksi sain myöhemmin silmälasien hinnan. Muuta en osannut pyytää, eikä poliisi neuvonut vaatimaan edes lääkärikuluja, kirjasi vain pyynnön laseista. Vaan linnaan se mies joutui, ehdonalaisessa kun oli.

Nyt olen vakavassa liemessä Nuorehkon Lesken kanssa, enkä tahdo järjelläkään keksiä ulospääsyä ahdingosta. Leski soittelee kaikkina vuorokauden aikoina. Saatan herätä puhelimen ääneen ennen kahdeksaa, tai saatan saada puhelun lauantaina iltamyöhään, kun olen saunassa, tai päivällä, kun olen luonnossa kameran kanssa. Lesken puheluita olen saanut myös lääkärin vastaanotolla, kirjastossa, kokouksessa, kesälomalla mustan pitsin yössä, ja hyvin usein kello 22 jälkeen. Ikinä hän ei ole kuolemanvaarassa eikä hänelle ole tapahtunut mitään, mutta hänellä on idea taloyhtiön asioista tai uusi juoru naapurin konkurssista.

Eilen leski soitti kuusi kertaa. Neljänteen soittoon en halunnut enää vastata, enkä vastannut, vaikka puhelin soi pitkään, ja minä pitelin lopulta päätäni äänen särkiessä luissani ja kudoksissani.  Hetkisen kuluttua puhelin soi taas, juuri niin kuin äänettömälle säädetty värinä-ääni soi, jyystäen munaskuita toistuessaan useita minuutteja, mitä nyt puhelin soi ennen kuin katkeaa. Pitelin  korviani ja mietin, minne pakenen. En vastannut. Tuli hiljaista, epäilyttävän hiljaista. En voinut rentoutua, sillä tiesin, että kohta se alkaa taas.  Odotin kireänä. Ja taas, puhelin alkoi  jyystää äänetöntä värinäänsä - hirveä ääni - ja minua alkoi pelottaa, ei vain se, että ääni ei lopu koskaan. Ei kai terve ihminen häiritse toista jatkuvalla soittamisella peräjälkeen, ellei toinen vastaa?

Niinpä vastasin. Leskellä oli teoria taloyhtiön hallituksen toimista. Teoria oli täyttä potaskaa ja pahaa puhetta naapureista, kuten hänen muutkin puhelunsa.  Hän oli kaivanut miesvainajansa,  hallituksen puheenjohtajan, arkistoa ja ilmoitti asianaan, että minun joskus kehumani perhe on haastettu oikeuteen maksamattomista remonttilaskuista. Tämä ilmoitus siis eilen kello 22.30.

Tällaista asiaa hänellä usein on. Salaisia tietoja miesvainajansa arkistoista, jostain lypsettyjä pahoja puheita ja konkurssitietoja talon yrittäjistä, tietoja siitä, kuka on ollut hullujenhuoneella saamassa hoitoa, tietoja nuorista talon hoitajanaisista, jotka antavat kaikille lääkäreille.

Ja minusta hän on saanut kiltin kuuntelijan, koska säälin aikoinaan hänen suruaan. Olen ollut hölmö ja kiltti, hyödyllinen idiootti. Nyt kun pyristelen irti ja sanon hänelle vastaan ja koetan olla vastaamatta hänen puheluihinsa, hän yrittää saada yhä tiukemman otteen minusta. Olen hänen mielestään sivistynyt ihminen,  joka osaa puhua. Imartelua, muka intiimien juorujen uskomista lahjana minulle. Näin hän toimii ja manipuloi ihmisiä. Omituisinta on, että tiedän hänen olevan persoonallisuudeltaan jonkin lajin häiriöinen, mutta en saa sanottua hänelle, että hän puhuu potaskaa, jota en halua kuunnella. Etsiköön uuden hyödyllisen idiootin.

Mitä tästä opin. Älä ole Iines kiltti ihmisille. Ole mieluummin vähän häijy ja arvosi tunteva. Älä hymyile vieraille miehille,  äläkä lohduta liian vuolaasti surevaa leskeä. Kaikki he ripustautuvat sinuun ja imevät veresi.  Tekevät sinusta hyödyllisen idiootin, joka häpeää heikkouttaan, muttei saa lyödyksi ovea kiinni hyväksikäyttäjänsä nenän edestä.  Kannattaako kaikkia oikeasti auttaa yhtään missään? Avuttomuuden takana on liian usein hyväksikäyttäjä. Sitäkin kannattaa minusta pohtia, mitä auttaja on vailla, jos saa hirveitä kiksejä auttamisesta.

(Kuva liittyy Fjodor Dostojevkin teokseen Idiootti)

6.1.2017

Hyvän ja pahan tuolla puolen



5.1. Radiotoimittaja Rea Haverinen on  ilmoittanut somessa antaneensa kovassa pakkasessa palelevalle ryysyläiselle hansikkaat kädestään. Nyt häntä haastatellaan eräällä toisella radiokanavalla. Lisäksi iltapäivälehdet ottivat hänet lööppeihinsä.

Muuan toinen radiojuontaja kertoi tarjonneensa kyydin bangladeshiläiselle naiselle, joka tarpoi kuormineen pitkin jotakin Helsingin sisääntuloteistä. Autettavat olivat nöyriä ja kiitollisia ja auttajat saivat kyyneleet silmiinsä, kuten kuulijat ja lukijatkin, Iineskin, jota erikoisesti palelevan miehen nöyrä kiitollisuus kosketti syvältä sydämestä.

Lisää vaan positiivia uutisia kaiken ahdistuksen ja kaamoksen keskelle! Mistään ei tule niin hyvä mieli, etten sanoisi katharsis,  kuin vähemmän auttamisesta. Kunpa joku voisi tehdä vielä yhden hyvän teon: teloittaa sen lahtelaisen ihmishirviön, joka ampui varsijousella nuolen joutsenen rintaan, niin että poliisikaan ei saanut joutsenta kiinni auttaakseen sitä.  Tässä on ollut asialla itse Pahuus, joka valitettavasti elää hyvän rinnalla tässä maailmassa. Mitä pyörii tällaisen ihmisen mielessä, joka kulkee varsijousen kanssa luonnossa etsimässä kidutuskohteita? Mitä hänelle on tapahtunut? Oikeastaan en halua edes tietää, sillä luultavasti kävisin hänen kimppuunsa, jos hän olisi edessäni. Kyllä, minä joka en osaa raivostua, haluaisin repiä ja lyödä häntä ja huutaa hänelle.

6.1. Luen Tervon Matriarkkaa yhä tuskastuneempana. Nyt olen sivulla 260/405, ja kyseessä on e-versio. Rakenteen sekavuus ja teennäinen kieli harmittavat niin paljon, että tartun teoksen kritiikkeihin. Hämmästyn! Huomaan, että teoksesta on kirjoitettu monessa paikassa ja etenkin keskustelukommenteissa ylistävästi selvästi ilman, että kirjaa on luettu. Eivät ne kai nyt Tervoa arvosta kirjan sijaan? Me Naisetkin puhuu kritiikissään koukuttavasta trilleristä. Nyt minulta on jäänyt huomaamatta jotakin. Lyön pääni pantiksi, että Me Naiset -lehden lukijakunta ei kirjaa ole lukenut, eivät edes toimittajat. Sen verran mainoslauseelta esittely vaikutti. Milloin meillä on yleistynyt tapa kirjoittaa arviointeja asioista ilman perehtymistä muuhun kuin otsikkoon? Näinkö lehtiäkin nykyään luetaan?

Yhdyn siis Tervon teoksen kriittisiin kommentteihin. Tästä kuulette kuitenkin lisää Einesbaarissa, kun Tapsan alustus Matriarkasta kohta julkaistaan. Odotan jännityksellä, mitä Tapsa tulee vastaamaan kysymykseen, ovatko suomalaiset autistista kansaa, joka häätää sukulaiskansatkin mailtaan. Kuljemmeko me kuitenkin pahuuden teitä?

Sanon vielä senkin, että minua haittaa tämän meneillään olevan lukemisprosessin aikana tavattomasti se, että näen Tervon irvailevan jokaisen lauseen takana. Tarkkailen yhtä paljon hänen pyrskähdyksiään kuin lauseen sisältöä. Miksi teksti nyt vaan ei irtaannu persoonastaan? Tällaista en ole ennen kokenut lukiessani.

Lopuksi: Pari iltaa sitten tuli Teemalta hyvä elokuva, Mandariinit. Vihjeenä totean: Katsokaa Areenasta, jos kaipaatte laatuelokuvaa. Hyvän ja pahan tuolla puolen - tässä taisi hyvä kuitenkin voittaa. Vai?

(Maalaus Hugo Simberg)