ikkunaiines

Hieman Laila Kinnusta

2012-01-26T19:12:00.008+02:00

25.1. Kun aikoinani keksin tämän blogin nimen, pidin siitä, mutta kaivelemaan jäi sen muoto, joka oli kielenvastainen, väärin kirjoitettu: ikkunaiines. Purististen kielinormien mukaanhan sen olisi pitänyt olla olla Ikkuna-Iines, myös ikkuna isolla alkukirjaimella, koska se ei ollut tilapäinen etuosa. Oli tarkoitus jatkuvasti tarkastella maailmaa ikkunasta käsin tai katsoen myös ikkunasta sisään. Kuitenkin ikkunaiines oli ortografisesti hauska ja nokkela muoto, joten valitsin sen kummemmin harkitsematta - tämä kaikki on jälkiselittelyä sille, mikä tupsahtaa luonnostaan. On siis mahdollista, että kielenvastainen muoto saattoikin tarkoittaa eräänlaista ammattinimikettä, kuten lappuliisa tai parkkipirkko tai helppoheikki, eräänlaista vakituista ikkunatarkkailijaa, joka ainakin tahtoi katsella laajoja näkymiä pienestä persoonastaan käsin.

Kun sitten muuan Sami Liuhto, jonka muistan hänen kauniista blogirunostaan Neiti nättipillu, nimitti minua jossakin ikkunaeinekseksi, aloin hävetä bloginimeäni. Tunsin itseni Dr. Oetkerin pikapizzaksi. Ja kun Jarkko Tontti kirjoitti syksyisessä kirjassaan blogisti Akkuna-Almasta, vaihdoin hivenen järkyttyneenä blogini nimeksi pelkän Iineksen. Tunsin itseni läpipaskoksi vanhaksi ämmäksi, joka kyttää ikkunastaan muiden tekemisiä.

Oma kutsumanimi blogin nimenä on kuitenkin vähän mahtipontinen, kun ei ole merkkihenkilö. Vaihdan siis blogini nimen tässä ja nyt takaisin ikkunaiinekseksi, pienellä ja yhteen. Tarkkailijan tehtävää hoitaa Iines, ei ikkunaiines, joka on siis vain blogin tuotenimi. Ja kirjoitelkoot nuoret runoilijat, mitä lystävät. He ovat ehkä nähneet Valon, ja ovat täysin oikeassa nimittelyineen.

26.1. Olen päättänyt alkaa kuunnella enemmän musiikkia. Musiikki uudistaa ja elvyttää aivotoimintoja, sanoo tiedeuutinen. Oi kuinka valmis olen uskomaan tämän, sillä minun aivoissani on jotakin erikoista.

Siihen aikaan, kun puhesairautttani vasta diagnosoitiin, neurologeilla oli tapana kiinnostua aivojeni magneettikuvasta, jossa näkyi kulloisenkin neurologin ilmaisutavan mukaan joko mielenkiintoisia pirskahduksia - nuori naisneurologi ryöpsäytti supussa olevat sirot sormenpäänsä villisti hajalleen, tai keski-ikäisen naisneurologin mukaan muutoksia aivojen valkealla alueella tai ei mitään, minkä tarvitsisi merkitä jotakin porilaisen tuhahtelevan vanhan miesneurologin mukaan. Luulen, että otan mieluiten noista ne pirskahdukset. Tosin tuo aivojen muutokset valkealla alueellakin on mielenkiintoinen, sillä luin tiedeuutisista myös sellaisen tiedon, että nuorten netinkäyttäjien aivoissa näkyy samanlaisia muutoksia aivojen valkealla alueella kuin huumeenkäyttäjillä. Kenties olen ollut liikaa netissä. Varokaa muutkin ruudun liikakäyttöä!

Vivaldi on varmaan sopivaa. Samoin Ludvig van Beethoven. Tämän lisäksi voisi kuunnella Koiton laulua, Eila Pellistä, Jamppa Tuomista sekä Mauno Kuusistoa ja Georg Otsia. Voisi tietysti kaivaa tähän jotain älyllisiä ja fiksumpiakin musiikkivalintoja, mutta tiedeuutinen kertoi, että musiikin laadulla ei ole väliä. Elpymistä tapahtuu kaikenlaista musiikkia kuunnellessa! Uskon silti, että kauniilla ja mielihyvää tuottavalla musiikilla on erikoisen elvyttäviä vaikutuksia. Ihmisen voisi olla hyvä kuunnella kerran päivässä Dannyn ja Armin Tahdon olla sulle hyvin hellä. Tai hieman Laila Kinnusta. Ajatuksillahan on mieletön voima. Sen mitä ajattelemme, sen me luomme.

(Videolinkissä on useita kaihoisia tulkintoja - se jatkuu, mm. Markus Allanin Liljankukka.)

Terminen talvi on alkanut

2012-01-21T10:16:00.005+02:00

18.1. On tullut karpattua kolme päivää. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että peruna, vehnä ja sokeri on poistunut kaapistani. Viljoista syön vain täysjyväruista, ja leivän päälle sivelen joululta jäänyttä voita, jonka viimeinen myyntipäivä täyttyy näinä päivinä. On siis valittava uusi leivänpäällys entisen kevytlevitteen sijaan, joka puolestaan on uusimpien ravintouutisten mukaan haitallista terveydelle. Voi on liian hankalaa leivälle, koska se jää klöntiksi leivän keskelle ja reunat jäävät ilman rasvaa.

Helpointa on vehnän poisjättö, koska en pidä esimerkiksi pastaruuista. Pasta ja sen tuhannet lajithan ovat vehnäjauhoista puristamalla liisteröityjä onttoja taikinapallukoita, puikkoja tai levyjä. Pastan suosio onkin minua eniten ihmetyttävä ravintoasia, sillä se on puuromainen ja epäselkeä ruoka, etenkin lihan seuralaisena. Vehnävelli ajaisi ravinto-opillisesti saman asian. Pestotyylinen ohut ja näkymätön kastike on ainoa, jonka kanssa pasta on selkeä sapuska.

Olen tehnyt isoja salaattiannoksia, joissa on normaalirehujen lisäksi pinjansiemeniä ja raastettua inkivääriä sekä valkosipulia. Siementuntemukseni on valitettavan kehno, mutta laajennan tätä ravinnonhaaraa heti, kun löydän muita siemeniä Pikkukaupungin valikoimista. Täällä kyllä kokeillaan myyntiin kaikenlaista, mutta ellei tuote mene kaupaksi, se vedetään nopeasti pois.

21.1. Terminen talvi on alkanut, kertoo sanomalehti. Lämpötila on pysyvästi hyytynyt nollan alapuolelle. Karppaan nähtävästi edelleen, ja olo on vireämpi kuin vehnän ja sokerin syönnin aikana. Vireämpi, vaikka jokin virus yrittää iskeä alanielusta käsin. Korvaakin särkee, mutta aaltomaisesti. Pilleriä en ota, en halua turruttaa lievää kipua, koska muuten en tiedä, onko se edelleen voimissaan.

Huomenna käyn äänestämässä Pekka Haavistoa. Hän on sopivin maan presidentiksi tarjolla olevista ehdokkaista. En ole koskaan havainnut Niinistön lausuvan mitään erityisen oivallista tai omaperäistä. Enkä pidä numeroita suoltavaa ja kovin pidättyvää ihmistä sopivana arvojohtajaksi, jollainen presidentti eittämättä on - valtaa hänellä ei juurikaan ole eikä tarvitsekaan olla.

On hyvä, jos presidentillä on ymmärrystä ihmisarvoasioihin ja tähän liittyviin pullonkauloihin Suomessa - mehän olemme edelleen melko epäluuloista kansakuntaa kaikkea vierasta kohtaan, oli se sitten tummakulmainen uusi asuja tai muualta tullut muhkea rakennus. Kyseessä on raiskauksen kaltainen tapahtuma, jossa Suomi-neitoa joko kusetetaan tai peräti kaltataan lihoiksi ja vielä veronmaksajien kustannuksella. Mitään hyvää rajan takaa ei voi tulla.

Arhinmäki puhuu perinteisen kommunistin retoriikalla köyhien ja vähäosaisten puolesta, niin kuin hänen tuleekin, mutta tällaiset automaattiasetukset puheessa ovat ikäviä eivätkä kerro luovasta asenteesta, ellei agendaan tule mitään omaa säteilyä. Uutisvuodossa Arhinmäen kolea konemaisuus ja huumorintajuttomuus paljastui varsin hyvin. Ei ole ihme, että Soinilla pyyhkii paremmin, sillä hänellä on halutessaan ja jaksaessaan monin verroin enemmän lähelle tulemisen ja sanomisen taitoa, ilmeisen luontaista karismaa.

(Kuva täältä)

Tasa-arvo on miljöön status

2012-01-15T12:30:00.012+02:00

Edellisen keskustelun loppumetreillä on esitetty vakava toive tai kysymys siitä, miksi ei joskus, edes kerran elämässä, keskusteltaisi siitä, mitä tasa-arvo on, ei siitä mitä tasa-arvo ei ole. Kun samaan aikaan arvostetun blogin keskusteluosiosta tarttuu tajuntaani lause "Äitiys ei sentään ole naiselle pakollinen", voi kai tässä nähdä enteen siitä, mitä alla tuleva on.

Eläinmaailmassahan ei ole sellaista tasa-arvoa, että kaikki olisivat samanarvoisia kaikessa, reviirienjaossa ja ravinnon, saati seksin saannissa. Siellä ensin tullut ottaa reviirin ja hallitsee sitä omistajan elkein. Joillain linnuilla, esimerkiksi pingviinillä, puolison valinta tapahtuu materiaalisin perustein: se uros, joka rakentaa parhaan pesän, saa pulskimman naaraan. Ei ole väliä, vaikka pesä olisi rakennettu oveluudella ja kaikinpuolisella kataluudella varastamalla aineksia naapuriuroon pykäämästä pesästä tämän hakiessa lisää rakennusmateriaalia kauempaa kivikosta. Vain lopputulos ratkaisee. Nopeat syövät hitaat eläinmaailmassakin, samoin laskelmoivat ja katalat tyypit potkaisevat lajin sääntöjä noudattavat normityypit kepeästi sivuun.

Juuri katselin kahden mustarastaan käymää kamppailua muutamasta jyväsestä, joita linnuille olen asetellut kituliaaksi jääneeseen pihtakuuseen ripustettuihin metallisiin kukkatelineisiin. Ensin tullut rastas hääti toiseksi tulleen pois hyökkäämällä sen kimppuun. Varpuset ja tiaiset sen sijaan tekevät jonkin verran yhteistyötä. Tiaiset syövät laudalta ja pudottavat aina muutaman jyväsen maahan, josta varpuset ne nokkivat. Myös mustarastas sallii itseään pienemmät linnut, sillä sekin on etupäässä maasta syöjä, siis tavallaan näiden pienempien hyväntahtoisuuden varassa. Vain omiaan se ei siedä. Näin lintujen tasa-arvo olisi ravinnonsaantiin liittyvää: muita suvaitaan niin kauan kuin ne hyödyttävät itseä.

Palataan tuohon alussa mainittuun äitiyteen, joka blogikommentoijan lausuman mukaan ei ole naiselle pakollista. On se, sanon minä! Naisten synnyttämistä ja miesten pakkoarmeijaa ei voi verrata toisiinsa, sillä naiselle on olemassa sosiaalinen pakko. Naisen sosiaalistaminen äitiydelle ja hoivaamiselle aloitetaan samantien kun hän syntyy lahjoittamalla tyttövauvalle vaaleanpunahöttöinen nukke- ja nallearsenaali. Tyttölapsi työnnetään hoivaleikkien pariin, hänen käyttäytymistään vahvistetaan positiivisilla signaaleilla hymyilemällä ja kukertamalla hellästi, kun lapsi lespaa nukelle. Pojalle annetaan aluksi karvainen nalle, mutta halikäyttäytymistä ei vahvisteta samalla tavoin kuin tytön. Päinvastoin, aika pian poikavauvan käteen aletaan työntää palloa, autoa ja peliohjainta ja isän kaveri oppii toimintaräiskeet ennen jaloillenousua.

Olisiko tasa-arvo yksinkertaisesti sitä, että ihminen voisi elää sellaista elämää, jossa häneen ei kohdistettaisi sukupuoleen tai rotuun tai muuhun asiaan liittyviä odotuksia ja asenteita? Että ei olisi asiaa, johon ei kelpaisi sukupuolensa tai rotunsa tai uskontonsa perusteella?

Tasa-arvo ei olisi siis mitään, mitä ihminen voi tehdä, vaan se olisi ympäristön tila, miljöön status?

(Valokuvat Iines: Mona Lisa)

Genesis

2012-01-06T15:20:00.021+02:00

Ja Jumala loi, loukutti, napsautti sormiaan, erotti, yhdisti ja taputti käsiään.

Tuli maata ja taivaanvahvuutta, vesiä leiskumaan niiden väliin, tuli ehtoo ja aamu, tuli kuuta ja tähtiä yöhön, aurinkoa päiviin, tuli vihantaa ja ruohoa, tuli veden viljaa, tuli lintuja ja kaikkinaisia siivekkäitä, tuli suuria ja pieniä eläimiä, kukin lajinsa mukaan, tuli ihminen luojansa kuvaksi!

"Eihän - voi hyvänen aika - mikään karvapäinen Äijä maailmaa (tai maailmankaikkeutta, kenties?) luonut kuudessa päivässä ja piti sitten rokulia? Aika moista legendaa. Siis minusta se on ihmisten tyhmistämistä jos tämmöistä keskustelunaihetta pidetään yllä, niin kuin näyttää vielä olevan, etenkin sunnuntaisin.

Kuus vuorokautta ja sex? Joulupukkiin minä kyllä uskon! (Kerran se tuli kännissä halailemaan minua.) Mutta Jumala... Johan on markkinat!" (m. theodorakis)

Tuommoistakin pohdittiin edellisen keskustelun sivurönsyssä, keskellä kirkasta päivää, mutta en tiedä, missä ruumiin tai sielun tilassa. Ehkä siivittyneessä, muttei sentään ryvettyneessä, uskon.

Usko on mielen asia, ei pään. Minun mieleni ei taivu uskomaan paljoakaan. On niin nähty virtuaalinkin viettelykset, että jäljelle on jäänyt kirkas luu. Palatakseni luomiskertomukseen, kaiken olevaisen lähteille - ei sellaiseen jumaluuteen voi uskoa, joka horisee yhtä, mutta tekee toista, lupaa ja antaa ja kananpaskan kantaa. Milloinkaan ei kuule ääntäni. Milloinkaan ei anna pyytävälle, ei edes toivovalle, saati otsansa maahan painavalle nöyrtyjälle. Tuhkassako vielä pitäisi kieriskellä?

Jonkinlaiseen kiusanhenkeen pikemmin uskon. Kun pääsee asentohuimauksesta, tulee hammassärky, viisaudenhammas särkee helvetillisesti. Kun pääsee hammasjomottelusta, tulee mahatauti ja kun maha on tyven, tulee nikamapistos. Ja juuri kun miettii, että no nyt on kipu tiposen tiessään, nyt voi asettua muhkeaan tuoliin, nostaa kintut rahille ja nauttia lasillisen viiniä - juuri silloin tuleekin alapään tulehdus ja antibiootit, jotka estävät viinilasillisen illan iloksi tai aterian kostukkeeksi. Mene pois perkele!

Onhan tuo luomiskertomus tarinana upea. Erikoisesti pidän siitä, kun Jumala erotti vedet ja pani taivaanvahvuuden niiden väliin ja heitti kuun ja tähdet yöhön, auringon päivään. Sekin oli komeaa, kun Jumala johdatti Israelin kansan halki Punaisen meren Kaanaan maalle. Lapsuuteni elokuvassa kohtaus oli komea. Meren vedet syöksyivät kohisten sivuun ja keskelle aukeni kuiva uoma, jota pitkin Herran kansa pääsi turvaan luvattuun maahan.

Sekin tarina olisi hieno, missä kuvattaisiin alkueläimen nousu merestä maalle, ja asteittainen kehitys ihmiseksi. Evoluutio. Se vaan, että ei kai evoluutio pysähdy koskaan, niin että mihin sitä oikein ollaan menossa.

Olen joskus miettinyt, uskooko Päivi Räsänen oikeasti Genesikseen ja Jumalaan. Voiko lääketieteen tohtori pitäytyä uskon varaan? Olen päätynyt siihen, että uskovaiset tietävät, että uskonto on vain mielen asia, uskomus, joka ei ole reaalisen totta. Se vain takaa tietyt eettiset käyttäytymisohjeet, jotka suojelevat niitä arvoja, joita itse kunnioittaa ja pitää hyvinä, jopa pyhinä. Ihmisellä on pyhyyden kokemuksen tarve, minullakin on. Näin ollen usko olisikin pohjimmiltaan uskoa eettiseen järjestelmään, ja jumala olisi vain kirjoihin ja historioihin kirjoitettu apupoika, joka tukee omia normeja.

(Valokuva Iines 6.1.2012; kuva näkyy parhaiten suureksi klikattuna.)

Manulle illallista eli mietteitä vuoden vaihtuessa

2012-01-01T16:32:00.005+02:00

31.12.2011 Pikkukaupunki vihertää vuoden viimeisenä päivänä. Iltapimeällä napattu kuva paljastaa nurmikot, mustat puut ja ikään kuin jonkin yliluonnollisen voiman merkitsemät valaistut ristit valopisteissä, menneen päällä. Olkoot vaikka Norjan tragedian muistoksi, koska se oli vuoden kamalin tapahtuma.

Raivostuttavin oli vaikka sellainen uutinen, miten vantaalainen pariskunta hakkasi koiransa kuoliaaksi. Siis vantaalainen ja vielä pariskunta. Yhdessä. Kaksi typerää ja julmaa ihmistä, joita antaisin luvan ruoskia samalla tavoin, jos se minun vallassani olisi. Antaisin heidän kokea pelon ja kivun, tuollaisten, joita ei ihmisiksi voi kutsua. Eläimen tuskassa on jotain, joka saa minut parkumaan ja kääntämään katseeni pois, en kestä sitä. Ihmisen tuskaan on jo turtunut, se ikään kuin kuuluu asiaan, koska ihminen on tasavertainen lajitoveriensa kanssa. Mutta että heikompaa, puolustuskyvytöntä eläintä rääkätään - se voisi saada minut lyömään lyöjää.

Kumma, miten mieleen jäävät huonot uutiset ja ikävyydet, kuolemat ja onnettomuudet. Mitään erityisen hyvää tai ihanaa en viime vuodesta muista.

1.1.2012 En oikein ymmärrä, miksi Halonen puhuu uudenvuodenpuheessaan lapsiköyhyydestä. Eivätkö lapsiperheet olekaan aina hieman köyhiä? Ollaan nuoria, ammattiura juuri aloitettu, päällä opinto- ja asuntolainat, paljon hankittavaa. Eihän siinä voi olla rikas mitenkään.

Pitäisikö kaiken muka olla heti valmiina, oman kodin ja kalusteet ja autot ja kaikki tietoliikennevälineet neljänkymmenenkuuden tuuman televisioineen ja älypuhelimineen? Ovatko kaikki nämä jo peruselintasoa, joiden pitää tulla kuin manulle illallinen? Eikö ihmisen pidäkään enää ponnistella omaisuutensa hyväksi? Kuuluuko sen olla niin, että kaikki ovat automaattisesti yhtä varakkaita - en nyt tarkoita tietenkään niitä kauas karanneita sikarikkaita? Ja ne, jotka eivät heti saakaan kaikkea hankituksi, ovat sitten näitä köyhiä lapsiperheitä, joissa on lapsiköyhyys.

Minusta olisi hyvä, jos tavaran ja leivän perään pitäisi vähän yrittää ja ponnistella, kouluttautua ja lukea. Vai onko se vaan nyt niin, että ihmisen oma ponnistelu on mennyttä hapatusta, joutaa unohduksen yöhön kuin edellinen vuosi?

Jos lapsiköyhyys ei tarkoita tavaravarannon automaattiomistusta, niin miten on mahdollista, että lapsilla ei olisi leipää ja vaatetta? Eivätkö vanhemmat pidä huolta itsestään ja lapsistaan? Ja eikö ennen kaikkea nykyajan nainen ymmärrä sitä tosiseikkaa, että pitää olla kohtalaisen korkea koulutus, koska sitä voi milloin tahansa jäädä yksin huoltamaan lapsia. On aika riski panna toivo parisuhteeseen ja ikuiseen liittoon ja mennä suoraan työelämään. Jos jossain on köyhyyttä, se on kuitenkin yksinhuoltajaperhe, nainen parin lapsen kanssa.

(Valokuva Iines, Vanha vuosi kuolee pois. Kuva kannattaa katsoa suureksi klikattuna.)

Miksi mulkut nousevat aina johtoon?

2011-12-28T14:52:00.008+02:00

Tämän blogin keskusteluille on tyypillistä runsas sivupoluille hairahtuminen. Monesti keskustelu saattaa alkaa näennäisen viattomasti jostakin ajankohtaisesta asiasta ja päätyä pohtimaan vaikkapa kainalokarvojen merkitystä ihmisruumiin hikoiluprosessissa. Monesti on päädytty myös pohtimaan, tarkoitettiinko miehellä vanhaa irstasta pukkia vai ylipäänsä miestä. Tässä moniarvoisessa katsantotyylissä tiedetään hyvin kirjoittajan perimmäiset ajatukset, joten keskustelu sujuu joutuisasti, kun voidaan hieman oikaista mutkissa.

Tällainen hairahtelu on siis antoisaa ja virkistävää, sillä kommentoijat ikään kuin siivittävät toisiaan uusiin ajatuksiin ja näkökulmiin.

Edellisen postauksen herttaisen joulutervehdyskuvan alla on nyt päästy kohtaan, jossa on otettu esille runoilija Bukowskin mahdollinen mulkkumaisuus - luonteenpiirteestä ei olla siis varmoja, mutta eikö lukijan kokemusta tule aina arvostaa? Bukowskista ja hänen maskuliinisesta runoudestaan on päädytty myös laajempaan yhteiskunnalliseen ajatteluun, ja näin keskustelu koskettaa ehkä muitakin kuin kirjallisesti orientoituneita suppean spesifejä sieluja. On otettu esille jopa Bukowskin kirkas yhteiskuntanäkemys: köyhät pysyvät köyhinä ja herrat sen kun lihovat.

Muuan kommentoija parahtaa kuitenkin aiheellisen kysymyksen:

"Eikö oleellisin kysymys ole se, jota ei ikinä esitetä: miksi nimenomaan mulkut nousevat (hmmm...) aina ja kaikkialla johtoon. Miksi ikinä eivät kunnon miehet ja kunnon naiset, vaikka he muodostavat sen sorretun enemmistön?

Miksi, oi miksi?"

Samaa kysyn minä, olen aina kysynyt. Miten on mahdollista se, että johtaja kuin johtaja on mulkku ellei peräti emämulkku?

(Maalaus Georg Scholz)

2011-12-24T09:40:00.004+02:00

(Valokuva Iines)

Ollapa rouva, ollapa elämä!

2011-12-18T16:02:00.013+02:00

Voi kauheaa. Olen eksynyt rouvien blogeihin. Ensin yhteen onnelliseen blogiin, sitten siitä linkkiä pitkin toiseen ja siitä taas kolmanteen.

Kaikissa kiilsivät parketit, tammimosaiikkipinnat hohtivat naarmuttomina; jossakin oli lampaantalja tai muu valkoinen luksusmatto paljasta jalkaa hellimässä aviovuoteesta noustaessa, keittiön tasot kiiltävää marmoria, keramiikkainduktioliesiä, teräksisiä uuneja silmän korkeudella, merkittävää uusdesigniä syvillä valkeilla ikkunalaudoilla, valoa hohtavilla seinillä värikästä postmodernitaidetta kehystettynä lasin alla, kauniissa muodostelmissa - niin kirkas lasi, valkea tai musta kehys rajaamassa hallittua hillittömyyttä. Ihania erkkereitä, ruutuikkunoita ja parivuoteen takana tumma paratiisillinen kuviotapetti ja amerikkalaishenkiset penkit - tosin suomalaisin aaltomaisin ritilöin - vuodekompleksin päässä, samanlaisilla yöpöydillä samanlaiset lamput.

Ollapa rouva, ollapa elämä! Sitä vaan heiluttelee jalkojaan korkeassa puusohvassa ja tuntee, miten puulaita painaa reisien takapintaa. Sohvassa on kulumia ja maalipinnan rappeumaa. Seinä on 80-luvun alkuperäistapettia, sellaista haaleaa kuosia, jossa jotain himmeää kukerrusta, raitaa tai punosta, jota ei muista ellei katso. Seinäbetonissa on halkeama, tapetissa repeämä, joka ulottuu yläkertaan asti. Lattiassa on kyllä tammimosaiikkiparketti, mutta kahden ison koiran muokkaama, naarmuinen - pitäisi kai sanoa koloinen, kellertäväksi virttynyt. Tammimosaiikin kuuluu olla himmeä ja rusehtava, sanottiin rouvien blogissa, ja he kyllä tietävät, kun ovat parkettinsa juuri hiotuttaneet.

Keittössä on alkuperäiset beigenväriset lastulevykaapistot, joiden ovessa naurettavat pyöreät nupit. Kuuluu olla suorat kahvavetimet ja ulostulevat laatikot ja hyllyt, ja koko hoito täyspuuta. Toinen putkivalaisin tiskialtaan päällä ei toimi, lampun pidike on vääntynyt, ja kerran kutsuttu sähkömies ei tullut koskaan. Muutakin apeutta on, mutta onneksi kaamoksen hämärä armahtaa.

Anteeksi, rouvat, jos tämän luette. Tämä ei ole teitä saati rouvuutta vastaan. Kauniissa kodeissanne, kauniissa lifestylessanne kokee elämyksiä ja kaihoa. Ihmisellä pitää olla unelmia! Se vielä kiinnostaa, mistä te unelmoitte, kun teillä on jo kaikki, mies, lapset pois jaloista, ja se uusi tai vastaremontoitu täydellinen koti. Mitä sitten, kun kaikki on jo, kun lisää lifestylea ei voi enää hankkia?

Joskus ihmettelee sitäkin, miksi lesket surevat niin kovin, murtuvat ihan, kun puoliso kuolee. Pyydän, älkää käsittäkö väärin! Tämä ei ole sitä, miltä se näyttää omissakin silmissä. Sitä vain ihmettelee, eikö leski huomaa surunsakaan keskellä, miten paljon on saanut, kun on saanut jakaa elämän rakkaan kumppanin kanssa. Eikö se ole kyllin - elämähän on rajallinen? Jotkut ovat ikänsä yksin, ja harvalla se on täysin oma tahto. Ajatelkaa, mikä suru heillä on. Ei koskaan puolisoa. Näihin ajatuksiin päätyy vaikka lukiessaan kauniin rouva Tabermannin kirjaa hänen suruvuodestaan. Niin monelle leskelle hyvä kirjoittamisen aihe, terapiaa parhaimmillaan.

Yhtäkkiä sitä ymmärtää, miksi on osaton pariutumisen onnesta ja kaikesta siitä lifestylesta, joka pariutumista kai seuraa. Sitä ei ole koskaan tahtonut - oikeastaan ei kai olisi sietänyt samanlaisia yöpöytiä ja samanlaisia lamppuja parivuoteen molemmin puolin. Eikä niitä ritiläpenkkejä sänkykompleksin päädyssä. Sitä on tahtonut kerätä vuoteensa ikkunan alle, jotta voisi katsella tähtiä nukahtaessaan.

(Maalaus Alekszej Vlaszow)

Odotan vastausta!

2011-12-14T11:24:00.005+02:00

Muuan äiti on hyvin vihainen. Hän kirjoittaa eilisessä Pikkukaupungin lehdessä, Lukijan sana -palstalla näin:

"Miten on mahdollista, että lapsille tarjotaan sellaista ruokaa kuin 5.12. S:n koululla? Kuka vastaa ruuan tasosta? Eivät lapsetkaan syö raakoja perunoita. Odotan vastausta.

Vihainen äiti"

Ruokapalvelukeskuksen ravitsemistyönjohtaja vastaa heti kirjoituksen perässä - Pikkukaupungin lehdessä on tapana pyytää vastine samantien loukatulta osapuolelta, mikä on mielestäni mainio tapa. Näin juoruja ei synny, kun loukattu pääsee heti selittämään:

"Maanantaina oli ruokana itsenäisyyspäivän lounas: tropical-leike (paneroitu broilerleike, jossa päällä ananasrengas), bearnaisekastike, perunat, jäävuori-persikkasalaatti. Tämä pääruoka oli nyt ensimmäistä kertaa tarjolla oppilaille. Leike on erittäin pidetty useissa ruokapalvelukeskuksen ruokaloissa.-- Mukavaa joulun odotusta!"

Mistä näitä reippaita ja vaativia nykyvanhempia sikiää? Kuka heidät on kasvattanut? Minun hippisukupolveniko? Jollain tavalla uskon tämän.

Minä söin kuitenkin koulussa hernekeittoa, perunasoppaa, puuroa ja kiisseliä ja makaronivelliä, ja lusikoin lautasen tyhjäksi, vaikka inhosin kuumaa maitoa ja siinä lilluvia pitkiä valkoisia lusikasta luiskahtelevia makaroneja. Meidän koulussa lukiota myöten oli vain lusikkaruokia, ei edes haaveiltu perunasta ja kanasta. Eikä tullut mieleen itkeä äidille ylikypsiä makaroneja eikä tullut äidin mieleen kirjoittaa lehteen, että mitä veteliä matoja te lapsille syötätte ja kuka on vastuussa, häh. Päinvastoin, oltiin kiitollisia siitä, että lapsille oli ilmainen lämmin ruoka koulussa, sillä monelle se taisi olla päivän ainoa lämmin ateria.

On aikamoinen säästö perheelle, ettei tarvitse tehdä lapselle eväitä reppuun, niin kuin esimerkiksi Saksassa, Suomea rikkaammassa maassa. Siellä koulureputkin ovat suuria ja painavia, jotta niihin mahtuu lapsen eväät.Yhdysvalloissa kouluruoka on, jos sitä on, hampurilaisia, pizzoja ja cocacolia, ja Britanniasta on tultu Suomeen ottamaan oppia kouluruokailusta.

Mitä näille vihaisille ja valittaville vanhemmille tulisi tehdä? Odottavatko he tosiaan, että lapsille tarjotaan koulussakin pizzaa, pastaa ja colaa? Tuntuu siltä, että lapset eivät aina enää osaa syödä kunnon ruokaa, kokoperunaa ja kokolihaleikettä tai kyljystä. Kokonainen kuorittu peruna on lapsesta kalpea ja raaka, kun sitä ei ole käristetty rasvassa ja suolattu.

PS Einesbaarissa on nyt kaksi joulukuun kirjakeskustelua, uunituore Steinbeckin Vihan hedelmät ja Gustafssonin Huorasatu.

Jouluvalojen syttyessä

2011-12-01T13:10:00.002+02:00

Mikä siinä lie, että Facebook-tiliä on niin vaikea, ellei suorastaan mahdoton lopettaa? Luulin lopettaneeni omani jo kuukausia sitten, mutta kun huvikseni kirjoitin nimeni Googleen, se antoi tulokseksi nelisen sivua, eli nelisenkymmentä tulosta, jotka kaikki olivat erikielisiä Facebook-sivuja.

Hain sitten vanhat tunnukseni esiin, ja huomasin, että pääsen kevyesti sisään lopetettuun tiliini, jossa oli tallella kaksi profiilikuvaakin. Kuitenkin Facebookin Turvallisuusohjeissa lukee, että kun lopettaa tilin, kaikki tiedot poistuvat eikä kukaan niitä enää löydä. Facebook selvästi valehtelee. Lopetin siis toistamiseen tilini, mutta kuviani en osannut poistaa sieltä profiilista, koska missään ei ollut poista-klikkauksen mahdollisuutta.

Minusta tämä on vähän hassua. En tahtoisi olla Facebookissa, en tahtoisi sallia, etten voi halutessani poistaa omia kuviani. En tahtoisi parin pojanklopin perustaman megayhtiön kävelevän ylitseni. Inhoan jo sitäkin, että Google kysyy puhelinnumeroani kirjautuessani sen sähköpostiin. Gustafssonin Huorasadussakin on kohta, jossa informaatioteknologia-alan yrityksessä oli töissä tunteettomia koneita. Muistaakseni heidän kävi huonosti, naiset taisivat listiä ainakin osan heistä.

Lehdessä oli siitäkin uutinen, että uusiin puhelimiin on asetettu vakoiluohjelmia. Ohjelma tallentaa ja viestii muualle kaikki painamasi näppäintoiminnot, eli ihmisen puhelinviestihistorian. Tämä koskee myös Nokian uusia puhelimia. Uskoisiko vai ei? Ei niin, että minulla olisi jotain erityistä salattavaa, mutta yhä enemmän alkaa tuntua siltä, että ihmistä valvotaan niin, ettei hän itse tiedä sitä. Tähän mennessä ihmisiin on uponnut selitys siitä, että esimerkiksi nettihistorian vakoilulla vain tarkkaillaan ihmisen kulutuskäyttäytymistä, jotta häntä voidaan sitten palvella paremmin. Vieläköhän tämä pätee puhelimissa?

Valvoisivat mieluummin vanhuksia palvelutaloissa ja hoitolaitoksissa. Juuri yksi suomalaissyntyinen vanhus kuoli nälkään ruotsalaisessa hoitokodissa. Vanhus kuihtui päivä päivältä ja oli lopuksi luuta ja nahkaa, eivätkä omaisten pontevat huomautukset auttaneet mitään, koska laitoksen mukaan vanhuksella nyt vain oli pieni mahalaukku. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi todettiin sitten nälkään nääntyminen. Hoitokoti kuuluu samaan yritysryppääseen, joka omistaa Suomessa Mehiläisen. Yhdyn siihen ajatukseen, että kunpa olisi eläinaktivistien mallin mukaan myös vanhustensuojelijoita, jotka tekisivät salaisia kameraiskuja hoitolaitoksiin. Antaisivat materiaalin sitten uutislähetyksiin.

Parempia aikoja odotellessa sopii sytyttää vaikka jouluvaloja tähän alati myrskyävään pimeään hämärään. Mukavaa adventin aikaa! Breivikkin voi päästä jouluksi kotiin jo seitsemän vuoden päästä!

(Kuva Maleonn)

Taikatemppu ja miten se tehdään

2011-11-24T11:06:00.016+02:00

Kuusi vuotta sitten tanskalainen Jylland Posten pyysi anteeksi sitä, että jotkut lukijat tunsivat mielipahaa lehdessä julkaistussa Muhammadia esittävästä pilapiirroksesta. Tämä aloitti mediassa tietynlaisten taianomaisten kvasipahoittelujen sarjan, jossa tekijä pyytää anteeksi ihmisten reaktioita, mutta ei mainitse mitään omasta vastuustaan mielipahaan ja kohuun, saati että pyytäisi tekoaan anteeksi.

Käsienpesua jatkaa tänään mm. Isä Mitro, joka pyytää näyttävästi anteeksi sitä, että ihmiset tuntevat mielipahaa hänen tahattoman käytöksensä vuoksi. Hän ei tunne itseään julkistetuista lausunnoista, vaikka on vihjaillut virallisissa tilaisuuksissa naisille seksistisiä huomioitaan heidän vartalostaan ja kertonut mm., että hänellä ei ole kaapunsa alla mitään. Lentoemäntää hän on pyytänyt istumaan syliinsä.

Ilkka Kanervakin pyysi anteeksi ihmisten mielipahaa, kun hänen seksiviestinsä vuosivat julkisuuteen. Kuin sinettinä asialle Kanerva esiintyy tänäänkin lehdissä seksiviestien lähettäjänä tummalle nuorelle naiselle, vaikka on toisaalle kihlattu mies. Jäädään odottamaan sitä, että Kanerva pyytää taas anteeksi ihmisten mielipahaa, jota he suottapäiten tuntevat hänen vuokseen.

Alan päivä päivältä ymmärtää paremmin niitä nuoria naisia, jotka potkivat miehiä munille ja tahtovat katkoa heidän peukaloitaan ja keskareitaan: Ja murran sun keskarin, ettet sä häpäise mua enää/Ja nimetöntä säälisin, mut ei se mitään fiksua teekään/ Hei kohtalo, oon iso tyttö jo/Ja mä päätän sen kenen oon tai en/ Hei kohtalo, mul oma tahto on. (Chisu)

Julkisuudessa tämä tietyntyyppisten miesten harjoittama seksuaalinen ahdistelu pyritään nopeasti mitätöimään pyytämällä naisia astumaan julkisuuden valokeilaan kertomaan kokemastaan. Kun naiset eivät halua, väitetään, että he ovat keksineet kaiken tai ovat seksikielteisiä pihtaajia. Taivaan vallat! Eikö Isä Mitron tapauksessakin riitä, että kymmenenkin naista sanoo samaa?

Sitten on valitettavasti vielä enemmän niitä epävarmoja naisihmisiä, jotka ottavat nämä potenssin purskauttelut itseensä kohdistuvina kohteliaisuuksina, merkkeinä siitä, että he ovat erityisen viehättäviä ja seksikkäitä. Jossain pinnan alla onkin kirjoittamaton sääntö, että naisen kuuluisi olla tyytyväinen näistä seksuaalisista huomioista ja kosiskeluista.

Muistan hyvin ensimmäisen ja toisen itseeni kohdistuneen seksuaalisen lähelletulon. Ensimmäinen sattui kun olin alakoululainen ja menin tuttuun taloon kesäpaikallani katsomaan hevosta, Pojua, jolla minun oli luvattu antaa ratsastaa, vaikka se oli vankka työhevonen. Olin talon isännän - sukulainen - kanssa kahden aitauksessa, ja hän tarttui minua paljaasta reidestä hyvin ylhäältä, niin että käsi oli shortsin lahkeen sisäpuolella. Sävähdin vaistomaisesti ja astuin kauemmaksi. Vaikka olin lapsi, aistin isännän nolouden, ja hän sopersi, että tahtoi vain nostaa minut "kontista" hevosen selkään. Häpesin kauheasti, enkä kertonut kenellekään. Olisin vaipunut maanrakoon, jos tästä olisi pitänyt kertoa vaikka kaverillekin.

Toinen tapaus sattui samaisella kesäpaikalla, heinäpellolla, jossa olin pikku-Lolitan äidin kanssa. Olimme kymmenvuotiaita, korkeintaan yksitoista. Pellolla oli raavaita heinämiehiä ja me pikkutytöt heinänsotkijoina. Miehet naureskelivat meitä ja vilkuilivat sivusilmin. Yksi sanoi, että jaaha, flikat keräävät seipääntappeja illaksi. Se tuntui kauhean härskiltä, ja taas hävettiin posket punaisina. Tuntui kuin olisi tehnyt itse jotain väärää, ollut likainen. Mehän luimme illalla Runotyttöä ja Anna ystäväämme.

Tämä häpeän tunne lienee aikuisilla naisillakin pohjana, kun joku vieras tai puolituttu mies tunkee naisen omimmalle reviirille ja sanoo jotakin alatyylisen rivoa. Ihan kuin nainen olisi niin olematon olento, että hänelle voi sanoa tuollaista. Luulen lisäksi, että kyse ei ole millään tavoin naisen ulkonäöstä, kauneudesta, saati seksuaalisuuden asteesta ja nautintakyvystä, jos tarkastellaan sitä, miten nainen suhtautuu kokemiinsa lähelletunkuihin. Kyse lienee sen sijaan naisen naiseuden vahvuudesta. Mitä vahvempi naiseus, sen sen vahvempi on naisen tunne oman itseytensä, kehonsa ja mielensä loukkaamattomista rajoista. Tästä on kyse Chisun laulussa, Laura Gustafssonin Huorasadussa ja nuorten naisten selvästi näkyvässä eloisassa raivossa ja uudenlaisessa itsetunnossa. Naisen ihmisarvosta. Tervehdin riemulla uudenlaista naista.

(Valokuva E. Buguet)

Hevonen senaattoriksi

2011-11-17T12:33:00.010+02:00

Olen aiemmin ylistänyt hitautta. Nyt ylistän joutilaisuutta. Virike on siis alun perin siinnyt Dannysta ja hänen kavereistaan Pilonista, Pablosta, Iso Joe Portugalilaisesta ja Jesus Maria Corcoranista.

Joutilaisuushan ei ole laiskuutta, vaan se on henkisesti hyvinkin vireä olotila. Ruumis lepää ja mieli vaeltaa. On kuin kalastaja veneessä tai metsästäjä peuraa odotellessaan.

Voi istua näennäisesti tylsämielisen näköisenä kuten Cézannen heppu. Jokin silmien rauhallisessa pihtiotteessa kuitenkin paljastaa, että tässä ei väistetä velvollisuuksia eikä olla edes yhteiskuntavastaisia, laatimassa suunnitelmaa kansankiihotusta varten.

Ei, vaan tässä ehkä vähän hymyillään maailmanmenolle, katsotaan kenties niin avaria näkymiä, ettei kuunaan minkään vuoren huipulta näy, edes nousevassa auringonvalossa, uutena aamuna.

On myös mahdollista, että koneisto seisoo, ollaan niinsanotusti säästötilassa, irti virrankulutuksesta. Tämäkin on ihmiselle hyväksi, sillä ainainen huiskinta, propellien viuhuna, on energiasyöpöttelyä. Ollaan ikään kuin viritysalttiina, latauksessa, jolloin voidaan katsoa vaikka kuvia eletystä elämästä ottamatta kantaa tapahtumien vyöryyn. Jokin satunnainen virike voi sitten herättää koneiston eloon ja supistaa silmien iirikseen sen pihtiotteen, jolloin mieli alkaa taas johtaa orkesteria ja voidaan puhua jonkinlaisesta prosessista.

Sitä voi siis ylipäänsä olla miettivinään, vaikkei tiedä miettivänsä mitään. Energiavirrrassa voi pyöriä hassuja lehtiuutisia, niin kuin homojen tanssia linnan kristallisaleissa tai valelääkäreitä. Sitäkin voi olla miettivinään, oliko se keväinen väärä diagnoosi valelääkäriltä, kun se oli venäläinen ja diagnoosi jokseenkin sopimaton. Ja mikä se musta hoitajakin oli, jonka mummo oli nähnyt viimeisenä ihmisenä tämänpuoleissaan. Sattui vanhalle vanhanaikaisesti, eläissään neekeriä nähnyt kuin lakritsipötkön kääreessä.

Ellei ole miettivinään homojen tanssia tai valelääkäriä tai mummon viimeisiä ikävänpuoleisia hetkiä, voi olla miettivinään sitä, pitäisikö valtakunnassa tehdä niin kuin Galigula, joka laittoi hevosen senaattoriksi. Ei voisi sanoa siitä, että se pitää Setan tanssiaisia tai ajaa Suomea Natoon tai leveilee venäläisillä klassikoilla ja tanhutaidolla. Voisi korkeintaan sanoa, että se hirnuu epämiellyttävästi vieraille. Ainahan senaattorilla jokin hävettävä klenkka on. Sellaisia suomalaiset ovat.

Kunpa luoja armahtaisi ihmistä ja antaisi viisautta tyyntyä olevaan. Kun lapsistakin sanoo muuan viisas, että kilpailu ei ole hyvästä. Kasvaa aggressiivisia ihmisiä, jotka toteuttavat itseään kilpa-autojen ratissa ja taklauskaukalossa helvetinmoisen mölinän säestyksellä.

(Maalaus Paul Cézanne)

Lisäys: Korjattu "Galicula".

Vain naiskirjailijoita

2011-11-10T10:49:00.028+02:00

Tähän* on pakko tarttua heti: Vain naiskirjailijoita Finlandia-ehdokkaana. Näin lukee Ylen tuoreessa uutisotsikossa. Uutinen on kirjailijoiden sukupuoli! Aikamoinen rimanalitus valtakunnan pääuutistoimittajalta, joka ei näe naista ihmisenä, ei kirjailijaa kirjailijana. Naiskirjailijoita!

Kuusi "naiskirjailijaa" on siis ehdolla vuoden 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Miehet loistavat poissaolollaan, kirjoittaa tämä valtakunnan ehkä kunnioitetuin ja asiallisin uutisfoorumi. Ihan kuin olisi sattunut jotakin poikkeuksellista ja jollain tavalla sopimatonta. Onko lehdissä nähty koskaan otsikkoa Vain miehiä Finlandia-palkintoehdokkaina? Tai voisiko tuollainen otsikko ylipäänsä olla mahdollinen?

Itse olen tyytyväinen, ettei esimerkiksi Tervon Laylaa nimetty, sillä se jää sekamelskoineen ja lukuisine pilkkuvirheineen huimasti jälkeen esimerkiksi Kristina Carlsonin mestarillisesta William N Päiväkirja -teoksesta. Myös jotain Miika Nousiaisen Metsäjättiä tai Tuomas Kyrön jäniskirjaa tai Kari Hotakaisen uusinta tunnuttiin pidettävän itsestäänselvinä Finlandia-ehdokkaina.

Huomiota herättääkin se, että nyt Finlandia-listalla onkin kirjoja ja kirjailijoita, joista moni ei liene kuullutkaan. Media ei ole heitä paljonkaan huomannut, naiskirjailijoita. Itselleni mm. Eva-Kaarina Aronen on koskaan kuulematon tapaus, samaten Linturista en ole juuri nähnyt kirjoituksia. Gustafssonin Huorasadusta olen jotain lukenut, mutta aika tuntematon on tämäkin jonkin Layla-kohun rinnalla. Jos Laylan olisi kirjoittanut nainen, se olisi varmaankin luokiteltu viihteelliseksi romaaniksi. Onkin hyvä, että Laila Hirvisaari on arvostettujen ehdokkaiden joukossa, sillä hänen tuotantoaan eivät miehet ainakaan ota vakavasti, samoin kuin jonkun Päätalon tuotanto taas otetaan hyvinkin tosissaan.

Yleensäkin turhasta sukupuolikarsinoinnista on vain haittaa. Niin kuin siitäkin uutisesta, että pojat osaavat nykyään tyttöjä paremmin englannin kieltä pelaamisharrastuksensa vuoksi. Tästäkin uutisoi Yle. Englantilaisen filologian pro gradun tekijä on todennut tämän 500 opiskelijan hastattelutuloksista.

Uutisesta saa käsityksen, että tuloksiin on päästy vertaamalla pelaavien poikien kurssiarvosanoja pelaamattomien lukiolaisten vastaaviin arvosanoihin. Itse voisin miettiä myös muita kriteerejä pelaavien poikien numerojen nousulle. Miten heidän muiden aineiden arvosanansa heijastuvat pelaamattomien oppilaiden vastaaviin arvosanoihin? Ovatko pelaavat pojat kenties muutenkin lahjakkaampia kuin pelaamattomat oppilaat?

Niin tai näin, sukupuolierojen korostaminen tällaisella uutisoinnilla, jota Yle näyttää harrastavan, ei ole omiaan ainakaan vähentämään ihmisten yhdenmukaista arvoa. Karsinointi kun aina johtaa jonkin toisen ryhmän vähättelyyn.

(Valokuva Iines 9.11.2011, Sumuisella joella)

* LISÄYS KLO 16.21. Yle on muuttanut tuon ensimmäisen linkin otsikon! Aamulla se kuului kirjoitukseni mukaisesti: Vain naiskirjailijoita Finlandia-ehdokkaana. Päivitys on tapahtunut klo 13.28, jolloin otsikko on muutettu muotoon: Finlandia-ehdokkuus on naisten juhlaa. Samalla on lisätty kuva ja jutun yläosa.

Keikauskakku

2011-11-05T10:05:00.004+02:00

Pyhäinpäivänä muistelemme poismenneitä läheisiämme.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kusti, joka poisnukkui kesällä. Kaipaus on vielä ilmassa, se leijuu tyhjissä huoneissa, joissa luulee harmaata lankavyyhteä nukkuvaksi kissaksi. Miettii vain, tekikö tarpeeksi syvän kuopan metsän villipetojen varalta. Katsoi jälkeenpäin jopa netistä, mikä on oikea hautaussyvyys. Kyllä, sellainenkin tieto siellä virtuaaliviidakossa on. Olisiko pitänyt mitata, kun se on siinä ja siinä, menikö neljäänkymmeneen senttiin? Joka tapauksessa sitä sytyttää alakerran lipaston päälle kynttilän kuvan eteen. Siinä poismennyt äiti pitää sylissä poismennyttä Kustia, ja heidän vieressään ruskealla nahkasohvalla on poismennyt kultainennoutaja Ruben. Niin monta nukkunutta enkeliä.

Onko henki sidottu aineeseen? Onko henki vain aivopieru? Kun ihminen kuolee fyysisesti, aivot lakkaavat tuottamasta energiaa. Jos näin on, ei ole mitään kuoleman jälkeen, ei ole myöskään uskontojen jumalia. Tämä menee minun järkeeni, mutta en minä sitä toivo. Toivon sitä, että henki on vapaa ja yläpuolella ruumiin. Että se jää elämään, että se on voimakkaampi kehoa, että on enkeleitä ja johdatusta ihmisen elämässä.

Jos tämä onkin vaan tätä, tämä on suoraan sanottuna helkkarin tylsää elämää, maallista ähellystä materian perässä, pientä pätemistä henkisellä saralla ja sitten kaikki romuna, loppu. Ymmärrän juomareita ja pilviveikkoja ennemmän kuin hyvin. Heillä on kaipuu korkeampiin sfääreihin, he tahtovat palan taivasta, he ovat oikeasti niitä, joista tulee enkeleitä. Ne pyhät kirkossakävijät ja yhteiskunnan tukipilarit kieltävät elämisen korkeuden ja keskittyvät oman tomumajansa paapomiseen ja taivaspaikkansa varmistamiseen. Minusta se on aika kauheaa itsekkyyttä. Maailmaa pitäisi katsoa peilistä, nurinpäisenä kuvana, niin että katosta tulisi lattia ja lattiasta katto, vähän kuin keikauskakku, jota Sirkka tarjosi nimipäivänsä kunniaksi. Nyt Sirkka on kuollut, vaikka oli Pikkukaupungin äyrikuningatar ja vanhanakin sai miehen, rikkaan miehen, entisen tehtaanomistajan. Niin, jos maailma olisi keikauskakku, voisivat asiat loksahtaa uomiinsa.

Helsingin Sanomissa muuan vanha nainen odottaa saattokodissa kuolemaansa. - Olen ihan valmis, mutta ei tämä vartoominen kivaa ole, hän tokaisee ja jatkaa, että jos voittaisi lotossa, lähtisi Sveitsiin, kun siellä saa eutanasian. Toisaalla lehdessä kuolleen lähiomainen valittaa kunnioituksen puutetta. Sotaveteraanin kalmoa oli makuutettu sairaalassa vessassa, pää avonaisen vessanpöntön vieressä. Onhan se kamalaa. Muistan, miten Pikkukaupungin eläintenhautaajakin tarttui vasta poismennyttä Rubenia kintuista niin että pää retkahti. - Sinne pääsee, nätin koivun alle, sanoi minulle.

Netotška Nezvanova messuilla

2011-11-01T12:17:00.012+02:00

29.10. Joka tuutista tulee Helsingin kirjamessuja. Kun avasin eilen television, siellä oli Anna-Leena Härkönen leikkimässä nukeilla televisiotoimittajan kanssa. Kun käänsin kanavaa ajankohtaiskeskusteluun, sinne tupsahtivat Duudsonit, sillä ohjelma oli nauhoitettu kirjamessuilla. Kun avasin radion, ihastunut toimittaja lepersi muusikko-kirjailija Kauko Röyhkälle, joka sanoi jotakin.

Kirjailijat ovat siis nousseet koturneille ja kavunneet pahvilavalle temppuilemaan. On ollut tilaisuus koskettaa kirjailijan takinlievettä tai hipaista hameenhelmaa. On saattanut nähdä kärrynpyörää heittävien hikilappuhärkösten lisäksi laulavia munamiehiä ja presidenttiehdokkaita. On ehkä kuullut, kun Väyrynen puhuu Waltarista ja Niinistö viittaa Linnaan, jälleen - niin, ja vähän epäilyttävään Dostojevskin Netotška Nezvanovaan, mainintojen mukaan eroottisia vivahteita sisältävään tarinaan köyhän tyttöraasun varttumisesta seitsentoistavuotiaaksi. On saattanut ostaa ostaa presidentillisiä kirjoja nimikirjoituksella varustettuna. Veikkaan kuitenkin, että tuleva myyntihitti onkin tuo Netotška Nezvanova, mihin asiaan kustantajat toivottavasti ymmärtävät vastata uudella painoksella, jos sellaista ei vielä ole.

Olin minäkin kerran messuilla, venemessuilla. Kävelin päähänpistosta sisään suureen halliin, kun oli ikävä kesää, harmaassa floskassa. Eihän siellä ollut kuin veneitä kuivalla maalla. Muistan pettymyksen tunteen. Mutta siis kirjamessuilla kävijöitä kadehdin, teitä helsinkiläisiä, joita hemmotellaan kaikella hyvällä. Olisin minäkin siellä mieluusti haistellut kirjallista atmosfääriä ja koskettanut muka vahingossa jonkun nukkavierun kirjailijan hihansuuta ottaessani vastaan signeerattua kirjaani. Olisin minä sen Härkösenkin sietänyt, kun se on niin liikuttavan aito niitten hikilappustensa kanssa.

1.11. Marraskuu, maa martaana, kuolleena. No ei täällä Satakunnassa ole. Eläviä kastematoja on runsaasti, ilmassa näkyy vielä lenteleviä pikku hyönteisiä. Maa makaa muutenkin hyvin, politiikassa ei ole intohimoja. Teuvo Hakkaraisesta ei jaksa kukaan enää välittää. Ihmiset valmistautuvat ylle lankeavaan kaamokseen ja talviuneen. Minä lähden kirjastoon hakemaan Netotška Nezvanovaa. Taidanpa ottaa sen rohkeasti Einesbaarin kritiikkilistalle.

Einesbaarissa on muuten nyt hyvää luettavaa, uusia kirjaesittelyjä. On pistämätön alustus Riikka Pulkkisen Rajasta. Veikkaan, että se hakkaa mennen tullen muutaman lehtikritiikin. Samoin Austerin Illuusioiden kirjasta on lukemaan houkutteleva kuvaus.

(Maalaus Marc Chagall)

Hiljaista haikuilua

2011-10-26T17:19:00.012+03:00

25.10. Edellisessä keskustelussa on käyty hiljaista ja hieman verkkaista haikukisaa. Tai kisaa ja kisaa, on vain haikuiltu omaksi iloksi, erään kommenttikirjoittajan sivulauseessa heittämästä vinkistä .

Tämän kirjoittajan mukaan nimittäin kelvollinen haiku syntyy kuin suomalainen kansanlaulu. Ensin otetaan yleinen asia - "Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä ja täynnä" - ja sitten vedetään se henkilökohtaiseksi - "Niin myös nuori sydämeni ajatuksia täynnä". Kolme riviä istutetaan tavulukukaavaan 5 - 7 - 5.

Tällaisia haikuja syntyi yllä mainittujen kansanlaulun säkeiden pohjalta - runot ovat eri kirjoittajien. Minua nämä runot elähdyttivät suuresti, joten tarjoan ne tässä teillekin. Olkaa hyvä, lokakuun lopun pimenevän illan iloksi, hiljaista haikuilua:

1
tuolla pilvi ja
sen sinessä yön tähti.
sydän ei yllä.

2
Sydämenikö
se tuikkii tuhansissa
tähtisilmissä?

3
yö vaihtaa taivaan
astun uusiin virtoihin
vaihdun minäkin

4
Tähtinen taivas
sinistä ja valkoista
sydämet pohtii

5
Taivaan tavarat
tähdet sekä lampahat.
Toiveet, unelmat!

26.10. Pimeys ja hämärä lähenee. Sunnuntaina jysähtää talvikaamos päälle, kuin maapallo Atlaksen harteille, ja Atlas lysähtää toisen polvensa varaan. Taivaan ja maan väliin jää päivä päivältä kapeampi valon rako.

Lokakuu on vuoden pisin kuukausi, tunnin pidempi kuin mikään muu kuukausi. Satakunnassa on pellot vedetty jo savisille viilloille, joiden välissä on ruskeaa vettä. Marraskuussa maa on marras, eli kuollut, maa lumen tulla.

Suomessa kaikki on kai hyvin. Ihmiset varustautuvat talvea ja pimeitä päiviä varten kuin majavat talvipesäänsä. Pihoja haravoidaan, mätiä lehtiä kärrätään pois ja kotiin hankitaan kynttilöitä ja lyhtyjä, ikään kuin lämmikkeeksi.

Marketissakin oli pitkä laiha mies, varmaan yhdeksänkymmenen kieppeillä. Hänellä oli lyhyt harmaa tweedkuvioinen puvun takki ja jalassa mustat verryttelyhousut valkoisin pystyraidoin. Hän ähisteli energiansäästölamppujen edessä, katseli pakkauksia, käänteli ja väänteli niitä. Kenties entisaikaiset hehkulamput oli jo myyty loppuun. Tulimme kassalle yhtaikaa ja asetuin miehen taakse. Hänellä ei ollut muuta ostosta kuin se yksi energiansäästölamppu. Hän maksoi kolikoilla eikä osannut väistyä, vaan haparoi rahapussinsa kanssa vielä kun oli saanut kuitin. Jono takana seisoi, minä etunenässä. Miehestä lehahti voimakas oksennuksen haju. Olisinkohan ollut hyvä ihminen, jos olisin kysynyt, tarvitseeko mies apua? En kysynyt lamppuhyllyllä enkä kassalla.

Minusta ei taitaisi olla hyväntekijäksi eikä kirkkokuoron laulajaksi. En tosin ajatellut miehestä mitään pahaa, paitsi se oksennus kyllä etoi kurkunpäässäni, ja minun piti keskittyä ihan olemiseeni vaan etten yökkää. Mielessäni punoin kyllä tarinaa miehestä. Hän ei voinut olla vanhainkodin asukki, koska yhdeksänkymppiset vanhainkodin asukit eivät käy marketissa hehkulamppuostoksilla. Hänellä ei myös voinut olla vaimoa. Hänen täytyi olla hyvin yksinäinen mies huoneissaan. Harmaa tweedtakki kieli menneestä tyylikkyydestä. Lampun osto todisti, että mies on talonsa herra. Onneksi kukaan hyväntekijä ei osunut paikalle viemään mieheltä tätä uskoa.

(Juliste Rafal Olbinski )

Huom. 1 Tuotapikaa Einesbaariin tulee kolme uutta kirjakeskustelua!
Huom. 2 Lisäsin yhden tänään tulleen haiun tuohon eilisten satsiin. Päivämäärä ei siis täsmää ensimmäiseen haikuun.

Tunnustuksia II

2011-10-19T10:21:00.015+03:00

Saatanpa loppuun edellisessä postauksessa aloittamani tunnustusten sarjan. Sain siis haastetunnustuksen ja samalla piti kertoa itsestä satunnaisia asioita ja nimetä muita bloggaajia A Blog with Substance -tunnustuksen saajiksi. Tässä tunnustukset:

6. Olen arkielämän draamakuningatar. Tästä olisi lukuisia esimerkkejä, mutta lukijoita säästääkseni totean vain, että tämä piirre on ehtymättömän mustan huumorin lähde aina silloin, kun perhettä on koolla. Leipä, jonka suolaprosentti on normaali 1,2 eikä toivomani nolla pilkku jotakin, on puheessani "suolaleipää" - minun huomaamatta itse sananvalintojani. Leivänpaahtimen kolmosasento taas on "polttoasento", minä kun pidän hädin tuskin paahtuneesta leivästä enkä tummaksi kärähtäneestä kuivasta käkkyrästä. - Suolaleipää polttoasentoon, hihkaistaan meillä usein paahtohommissa, minua merkitsevästi katsoen.

7. Kun olin nuori opettajanplanttu, pidin selvänä, että nuoret ovat radikaaleja maailmanparantajia. Eivät he olleet, minä olin luokan radikaalein ja hurjin. Sukupolven murros hämmästytti minua, kun itsekin olin vasta alle kolmikymppinen, monia oppilaita pienempikokoinen tytönheitukka. Luulin, että kaikki lapset ja nuoret ovat vähäosaisten, köyhien ja heikkojen puolella, mutta oppilaat sanoivatkin, että mannet ovat varkaita ja hevoskauppiaita ja neekerit laiskoja ja tyhmiä. Kun valitsin levyraatiin oppilaille pop-kipaleita, joita arvelin hiteiksi, oppilaat nauroivat valinnoilleni ja toivat itse parempaa humppaa.

8. Ihastuin yhteen kollegaan, koska hän hoiti niin uhrautuvasti ja tulisesti opettajien etuja työnantajaa vastaan. Myöhemmin huomasin, että hän on piinkova porvari, joka paasasi asioita vain kartuttaakseen omaa rahapussiaan. Hänellä oli suloinen mutta kouluttautumaton vaimo kotona lapsia hoitamassa ja puuroa keittämässä. Opettajien koulutusretkellä kylpylään hän roikkui apulaiskanslistin kaulassa hamuten tämän rintoja. En tiedä miten juttu päätttyi, mutta tämä avasi silmiäni näkemään, miten herkässä liittojen särkyminen voi olla. Ehkä pikkujuttu jollekulle, toiselle taas iso. Varmaan ainakin kotirouvalle iso asia.

Tästä viimeisestä kohdasta päästäänkin aasinsillan kautta minulle tulleeseen pyyntöön välittää linkki teille, hyvät lukijat.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Arja Mäkinen tekee yleistajuista tietokirjaa naisista, joilla on suhde varattuun henkilöön. "Kirjani aiheena ovat ns. toiset naiset ja heidän kokemuksensa. Kerään kirjan aineiston pyytämällä toisen naisen asemassa olevia naisia kirjoittamaan elämästään ja tunteistaan joko omalla nimellään tai nimettömänä. Kirjoituspyyntöä levitän netin kautta.

Kirjani aineistopyyntö löytyy Kirjapajan sivulta", kirjoittaa Arja Mäkinen ja jatkaa korostamalla sitä, että hänen kirjansa eivät ole hengellisiä, vaikka Kirjapaja mielletäänkin hengelliseksi kustantamoksi. Se julkaisee myös muunlaista kirjallisuutta. Mäkinen on julkaissut aiemmin mm. teoksen lapsettomien naisten asemasta ja heihin kohdistuvista ennakkoluuloista: Vanhojapiikoja ja vapaita naisia.

Itselläni ei ole kokemusta varsinaisesta toisen naisen asemasta, vaikka en ole puhdas pulmunen tässäkään suhteessa. Minun miehilläni ei myöskään - tietääkseni - ole ollut toisia naisia. Luulen, että en voisi elää suhteessa, jossa olisi kolmas pyörä ja jatkuvaa salaamista. Niin miehen perään en ole, että epärehellinen kävisi. Mieluummin voisin itse pettää ja kokea romanttisen ja tuhoavan rakkauden.

Luultavasti kaikki päättyisi siis katastrofiin ja ihmissuhteiden loppumiseen, mutta voisin ottaa riskin, jos omassa liitossa ei olisi eroottista säihkettä tai syvää kiintymystä. Jos toinen pettäisi pitkään, luottamus menisi, ja se on tärkeintä, mitä ihmissuhteessa voi olla. Sitäkään en ymmärrä, että sovitaan vapaasta seksistä. Minusta se on vähään tyytymistä ja tunnetason kylmyyttä. Jännittävämpää on sitten kunnon pettäminen syöksymällä tuhoisaankin suhteeseen.

Mutta siis, jos teillä jollakulla lukijalla on kokemusta asiassa, niin tutustukaa yllä olevaan linkkiin ja levittäkää sitä halutessanne eteenpäin! Minä kirjoittaisin asiasta mieluusti.

Ja lopuksi: Haluan antaa A Blog with Substance -tunnustuksen kaikille sivupalkissani oleville blogeille syystä, että ne ovat hyviä, kaikki tyynni. Luen niitä ilolla joka päivä, enkä minä lukisi tyhjää hömpötystä. Siinä perustetta.

Ei olla köyhiä eikä kipeitä

2011-10-13T17:48:00.010+03:00

12.10. Sain muutamaksi päiväksi syyslomavieraan, tyttären! Hauskaa, koirallakin. Ostin jääkaapin täyteen herkkuja. Tänään tytär kävi paikallisella kampaajalla - annoin oman aikani - ja takaisin tuli blondi, jollainen hän oli teiniksi asti. Paitsi, että nyt kampaus on kai trendikäs, latvat ja sivustat kihartuivat ulospäin kierteelle ja valkea otsatukka putoaa puoliksi silmän päälle. Tätä silmälle putoamista en ihan ymmärrä, mieli tekisi sipaista suortuva sivuun.

13.10. Sain A Blog with Substance -tunnustuksen Mustikkatytöltä! Olen riemuissani, sillä luulin jo, että bloginaiset ovat unohtaneet minut - naisethan näitä tunnustuksia jakavat. Joskus noita kunniamerkkejä tupsahteli säännöllisin väliajoin, nyt tämä on kai ainoa pariin vuoteen. Kiitän lämpimästi Mustikkatyttöä!

Tuo vika, ettei näitä plakaatteja ole enää tullut, on tietenkin minun. Minulla ei ole blogeissa juurikaan naisystäviä, muutamia lukuunottamatta. Minut koetaan jollakin sellaisella tapaa naisten keskuudessa, jota en oikein tunnista, mutta jonka aistin. En ole osannut mennä mukaan naisten perinteisiin juttuihin, vaan taidan paasata liikaa yhteiskunnallisia aiheita ja puhua ongelmista, jotka eivät juonnu naisen maailmasta, eivät ole esteettisiä tai perhekeskeisiä tai sitten kovinkaan kauniita. On mahdollista, että minut koetaan ajattelultani miehisenä ja kovana.

- Mutta nyt tuohon tunnustuksen aiheeseen! Pitäisi jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle bloggaajalle ja pitäisi kertoa itsestään kahdeksan tai kymmenen asiaa. En tiedä, miten selviän tuosta ykkösosiosta, kun niitä naisblogiystäviä ei ole paljon. Voiko miehille antaa? Tuhahtelevatko he mahdolliselle tunnustukselle? Mutta ensin ne asiat. Koetan keksiä sellaisia totuuksia itsestäni, joita en ole ennen maininut, tai ainakaan viime aikoina:

1. Olisin halunnut monta lasta. Vähän nuorempana tein jopa sormustaian kokeillakseni, vieläkö saan lapsia. Sidoin hylätyn vihkisormukseni - kultainen Kalevala-sormus - langan päähän. Jos lanka alkoi heilua, yksi heilahdus merkitsi aina yhtä lasta. En ole varma nyt enää tuloksesta, sillä se vaihteli. Totta puhuen tein taian monta kertaa.

2. Halusin ostaa itselleni ja lapsille, myös niille tuleville, asunnoksi vanhan puisen koulutalon. Ajelimme usein maaseudun pikkuteitä ja katselimme taloja, tyttäreni kanssa. Tai ei hän katsellut, vaikka minä pakotin hänetkin katsomaan, tai pyysin. Hän ei halunnut muuttaa pikku kaksiostamme, läheltä mummia, minnekään.

3. Halusin vaihtaa ammattia. Pohjimmiltani halusin kaiken aikaa vaihtaa ammattia, vaikka olen ylistänyt viihtyväni opettajan työssä. Kyllä minä viihdyinkin sittemmin, mitä vanhemmaksi tulin. Alkuun kärsin esiintymispelosta ja jännitin tunninpitoja. Minun piti hakea Helsingin Sanomien toimittajakouluun tai puheterapeutin opintoihin. En koskaan hakenut. Sopeuduin osaani.

4. Haluaisin syödä verisen pihvin. Päivä päivältä syön yhä vähemmän lihaa. Ensin vastenmieliseltä alkoi tuntua punainen kokoliha, josta kupli veristä nestettä sitä paistaessani. Se johti siihen, etten voinut syödä pihviä edes mediumina, vaan kuivaksi paistettuna, mikä on ravinto-opillisesti väärin. Kun sain koulutuspäivillä eteeni muiden osallistujien tavoin pihvin, joka oli keskeltä raaka, nesteisen verinen, olin vaipua pöydän alle. Peitin pihvin koskemattomana salaatilla. Nykyään en syö valkoistakaan lihaa, kanaa tai kalaa, jos se on "mehevää", niin kuin sisareni sanoo. Graavia lohta en saa suustani alas. Sormia (nakkimakkaroita) en edelleenkään syö, ellei ole poikkeustilanne.

5. Syytän vanhempia lasten pilaamisesta. Tämä on kauheaa, tiedän sen, mutta näin minä ajattelen, ja taisitte tietää tämän ennestään. Minusta on aina vanhempien vika, jos lapsi oirehtii voimakkaasti päiväkodissa ja koulussa, ellei tämä johdu todetusta tarkkaavaisuushäiriöstä, autismista, aspergerista tai jostakin senkaltaisesta. Minusta sekin juontuu jollakin tasolla lapsen hylkäämisestä, että lapsi menee ja teurastaa joukon ikätovereitaan tai ylipäänsä surmaa ihmisiä. En sano silti, että olen oikeassa. Voin olla väärässäkin, mutta näin ajattelen. Voisin jutella kasvatuksesta ja siitä mitä se on, ylipäänsä nukkumatta ja syömättä välillä. Onkohan minulla siis oma lehmä ojassa?

(Jatkuu seuraavassa postauksessa)

(Kuva: Le Petit Journalin kansi, 19.8.1893)

Sulaa läheinen ja kaukainen, kaiken saa vain lahjaks ihminen

2011-10-07T10:17:00.001+03:00

5.10. Kreikalle annettava lainaraha näyttää menevän asevoimien tukemiseen. Maa ostaa Yhdysvalloista 400 taisteluvaunua. Uutiset kertovat, että valmistusaikanaan tankit ovat maksaneet kahdeksan miljoonaa dollaria kappaleelta. Kreikan asevoimien kerrotaan pyytäneen myös hinta-arviota 20 kappaleelle tietynlaisia muita panssariajoneuvoja, joita se olisi myöhemmin hankkimassa jopa sata yksilöä.

6.10. Teija Sopanen on kuollut, huutavat lehdet ja uutiset. Hän ei päässyt hoitoon ajoissa. No ei päässyt äitikään. Kun syöpä todettiin, kesti pari kuukautta, ennen kuin ensimmäinen hoitokerta oli. Päivystävä lykkäsi Diapam-reseptin, kun äiti meni kysymään, eikö näin vanhoja enää hoideta. Suomessa ei yksinkertaisesti pääse hoitoon. Joka luukulla on jo jono kuolemansairaita ihmisiä. Tulee mieleen entinen Neuvostoliitto, jonoja, jonoja, lappuja luukulla, ei yöpäivystystä, ei viikonloppupäivystystä. Menkää naapurikaupunkiin tai odottakaa maanantaihin.

Artturi Saarikoski ei odottanut maanantaihin, hän kuoli heti. Ruumis asetettiin talliin odottamaan ruumisautoa. Kun oli kuollut, oli kuollut, minun lapsuudessani. Kylmähän se oli ja kankea, ja vähän sininen. Katseltiin sormi suussa aidan takaa, kun kuollutta vietiin ruumishuoneelle. Kuolema käveli ohitse.

Huomasitteko muuten, että vaihdoin bloginnimeä? Tiputin ikkunan pois, koska en ole enää aikoihin hakenut kuviini ikkuna-aiheita. Muutenkin Iines on laajempi ja yksinkertaisempi, vähän kuin Kemppinen. Vain nimi, muu tulee tekstissä.

7.10. Tomas Tranströmer on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Se, mitä olen häneltä lukenut, on kirkasta, selkeää, tiivistä, pettävänkin yksinkertaista koruttomuutta. Tranströmer ei tahdo hätkäyttää jo hätkähtäneitä ihmispoloja, hän ei suomalaisten kokeellisten runoilijoiden tapaan hajota eikä revi jo revityssä maailmassa, vaan pikemmin kerää palaset ja ojentaa ne muodostelmassa lukijalle ystävällisesti hymyillen - ota, tuossa se on.

Ja muuten - Tranströmer on kahdeksankymppinen ja lukuisia palkintoja kerännyt konkarikirjailija. Mitähän tästä yli-ikäiselle ihmiselle suunnatusta "apurahasta" ajatellaan Suomessa, jossa nuoret ja köyhät kirjailijat kärsivät puutetta ja jossa palkinto- ja apurahasysteemejä tahdotaan muokata sosiaalisin perustein? Eikö akatemia nyt olisi voinut katsoa vähän nuorempaa kirjailijaa, jolla ei ole muita tuloja? Vai?

Syysmyrskyä luvattiin, vaan eivät nurkat ainakaan näillä lakeuksilla ole vonkuneet. Tyhjensin kyllä terassin kukista, varmuuden vuoksi. Kannoin metrisen pasuunakukan sisälle, samoin Lidlistä ostamani äitienpäiväruusut, keltaisen ja punaisen, joista on kesän mittaan versonut runsaasti roikkuvat pensaat. Kukkivat tikahtuakseen vieläkin, lokakuun hallaöissäkin.

Olen lukenut viime aikoina liikaa. Nyt on menossa Melenderin Lohtu, joka on raskas luettava, etenkin kun vuoroaan odottaa Anhavan Melleri-elämäkerta ja Austerin Illuusioiden kirja. Onhan niitä muitakin, jotka vain tarttuvat mukaan kirjastosta. Monesti saan korini täyteen jo uutuushyllystä ehtimättä klassikko-osastolle, jonne suuntaan aina tietyn kirjaimen kohdalle, etukäteisharkinnan mukaan.

Luin iltapäivälehden lööpin erään tunnetun mediapersoonan sokeutumisesta loppuiäkseen. Jos yksinäinen ihminen sokeutuisi, esimerkiksi minä, niin eihän hänelle jäisi mitään. Voisiko sitä elää huoneissaan vain kuuntelemalla kirjoja ja musiikkia, kädet sylissä, pimeässä? Mitä ilonpilkkuja sokean ihmisen elämässä voisi olla? Mistä ihminen saisi hengelleen ravintoa? Sortuisiko hän helposti siihen ideologiaan, jota hyväntekijä tulisi hänen ovelleen tuomaan?

(Maalaus Salvador Dali)

Napakymppi

2011-09-29T07:25:00.021+03:00

28.9. Hajanainen sadealue leviää Suomeen lännestä. Miten sopivaa. Pidän siitä, kun vuodenajat ovat luonteensa mukaisia. Liian pitkä ja lämmin aurinkojakso syksyllä on kiusallista, ruska viivästyy ja talvi tulee sitten yhtäkkiä, lumi sataa värikkäisiin lehtiin ja tappaa syksyn, jota ei ollutkaan. Saa sataa ja saa olla hämärää, se kuuluu asiaan. Saa olla sumuista tuhnua. Saa tuulla ja lentää lehtiä. Saa vetää harmaan savimaan viilloille latojen edestä. Onpa sitten maa lumen tulla.

Muistakaa muuten seistä! Istuminen vaarantaa terveytenne! Sisäelimenne painuvat toisiaan vasten, aineenvaihduntanne luonnollinen kierto estyy, käytte kuin liian täyteen ladattu blogi, nytkimällä. Näin sanottiin uutisissa, siis että istuminen on vaarallista. Minä lähdin sen kunniaksi istumaan kannon nokkaan, istuihan Simon Styliittakin 37 vuotta pylväänsä päällä. Kannon nokassa istuessani katselin maisemaa ja olin vaan ja kävin varmaan nytkimällä.

Mietin, olenko kenties omituinen, kun en suuntaa askeliani ihmisten ilmoille markkinapaikoille, muzakin ääreen marketteihin tai vaikka asuntoyhtiön naisten luo kahville kälättämään. Ei, vaan menen yksin metsään, siis metsään, ankeana syyspäivänä. Joskus mietin, kulkiessani yksinäisen jousiammuntaradan laitoja vaikka nyt pihlajissa notkuvia rastaita kuvaamassa, että outo minä olen, ei naisen kuulu metsissä yksinään laukata, se on ikiaikaisen miehen rooli. Minut voisi yksinäinen mielenvikainen vaikka naulita jousipyssyllä suoraan maalitauluun kenenkään huomaamatta. Napakymppi.

Naisen kuuluisi kai etsiytyä piireihin, harrastaa hyväntekeväisyyttä ja kotinsa puunaamista. Irtoaisi varmaan niitä näitä, jos ryhtyisin jynssäämään kotiani hammasharjalla. Sekö olisi naisellista ja tarpeellista? Voi olla, että vetäytyminen yhteisestä hyvästä on lapsuudentuntojen seurausta. Minun piti kiivetä piiloon talon katolle tai omenapuuhun lukemaan, kun en jaksanut katsoa humalaista isää. Halusin olla rauhassa. Haluan edelleen.

Kuvasin sitten siinä kannonnokassa - väliin kaatuneen puun rungolla - mustaa metsälampea, joka hehkui väreissä ja muodoissa, joita taiteilijakin kadehtisi. On hauskempaa löytää osumia luonnosta kuin sieviä kippoja kaupasta tai kuunnella, mitä naapurin pienipäinen nainen kälättää satakuntalaismurteella. Toisaalta on sekin hauskaa, mieluusti kuuntelen häntä, mutta seisten ja pieninä paloina. On minulle yksi Maija luvannut näyttää karhunkin kuvia, veljen ottamia. Jännittyneenä odotan, koska minua viedään kylään.

29.9. Einesbaarissa ovat nyt vuorossa lokakuun kirjakeskustelut. Valmiina on alustus Jari Tervon Laylasta. Tulossa pikapuoliin ovat myös Uuno Kailaan Runoja-teoksen ja Sofi Oksasen Liian lyhyt hame -laululyriikkakirjan esittelyt. Kaikilla alustuksilla on eri kirjoittajat, jotka ilmenevät paikan päällä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!

(Valokuva Iines, Metsälampi-sarja, jota on lisää täällä.)

Maailma on hyvin epäilyttävä paikka

2011-09-21T10:44:00.007+03:00

18.9. Tämän sunnuntain olen pessyt pattereita, patterin ja seinän välejä, patterin alapuolia ja lopulta seiniä, sillä puhdistettu alue on aina valkoisempi kuin puhdistamaton. Näin tulin pesseeksi myös ovet. Ja lieden. Ja liesituulettimen.

Kun kuuraaja kohottaa katseensa, hän näkee puhtaan ja likaisen rajan ja se raja on aina jossain, ei lopu koskaan, se jatkuu talon ulkopuolellekin. Keittiön ikkunan alapuolinen pelti on täynnä kasvinöhtää. Betonilaattojen raoista kasvaa rikkaruohoja, laatat ovat vinossa. Metsässäkin huomaa, että syys ei tule kauniisti, vaan rumasti, ei ole punaisia lehtiä, vaikka Olavi Virta laulaa kaihoisasti. Lehdet eivät hehku kullankeltaisinakaan, vaan ruskeina, ruostepilkkuisina, mädänneinä ja revinneinä, täynnä luonnon kuraa. Päivän Havainto: Maailmassa on enemmän likaa kuin puhdasta. Maailma on hyvin epäilyttävä paikka.

19.9. Aamulla heräsin puoli seitsemältä, ja lvi-miesten auto ajoi seitsemältä pihaan. Aloittivat patteriremontin toisesta päästä, tulivat minulle vasta keskipäivällä. Oli joutilasta aikaa istua koneella, kun ei muutakaan voinut tehdä. Miehiä juoksi rappuja ylös ja alas, ja kymmenestä patterista kiskottiin vanhoja termostaatteja pois ja pantiin punainen välitulppa tilalle, huomista odottamaan.

Kaksi ikävää anonyymia pommitti blogikeskustelua kurjilla kommenteillaan, joita ryhdyin poistamaan, sillä kommentteja kertyi kymmenittäin, kaikki kalvavia, yleistä ilmapiiriä ja minua painavia. Kävinkin viemässä muutaman poistetun kommentin kaikkien tunnistaman "anonyymin" omaan blogiin. Minulla oli hikiset patterimiehet selkäni takana ja kurjailijat silmäini edessä, malja täyttyi humahtaen ja kerroin antavani asian poliisille, jos kalvu ei lopu. Tämä on sentään ainoa ilmaisuvälineeni, ellen halua täyttää elämääni kolmisanaisilla lauseentyngillä ja alituisella nyökkäilyllä ja muikealla hymyllä.

20.9. Anonyymi tuli kertomaan poistaneensa "uhkailuni" ja ryhtyvänsä tarvittaviin toimenpiteisiin, jos vielä uhkailen. Mielenkiintoista. Mitähän uhkaa siinä jäynäntekijälle on, jos minä uhkaan poliisilla? Kerroin hänelle toimivani niin kauan kuin jäynä jatkuu. En ole mikään vikisevä uhri, joka pelkää joitain pussipäisiä puskakyykkiä.

Lvi-miehet tulivat taas aamusella. Nyt ilmataan taloyhtiön patterit ja pannaan valkoiset termostaattinupit paikoilleen. Säädetään ja tarkistetaan. Istun kuin tarjottimella, ovet ovat auki ulos, ja kylmänkosteaa ilmaa virtaa sisään. En tiedä, mitä tekisin ja minne menisin, kun vessassakaan ei voi käydä, sillä siellä on kaksikin patteria, tai toinen on saunassa. Koko ajan joku on tulossa tai menossa rapuissa. Kun rupesin puhumaan yhden kanssa pitääkseni vähän seuraa, hän ei vastannutkaan, koska kuunteli tulevaa puhelua, jota en huomannut. No, minä jatkan naputtelua ja kahvin juontia. Kahviakaan ei voi tarjota, koska miehiä on ainakin viisi tai kuusi ja heillä on selvästi kiire tehdä työnsä. Muut asukkaat saisivat lisäksi odottaa asunnoissaan, jos minä itsekkäästi leikkisin hyvää ja kahvittelisin työmiehiä, joilla on sopimussuhteiset kahvitauot tietyssä kahvilassa.

21.9. Illalla paleli. Juuri remontoidut patterit olivat jääkylmät, vaikka väänsin ne ääriasentoon. Menin siitä sitten vuoteeseen Body Pillow'n ja paksun peiton uumeniin, kun ei tarjennut edes istua televisiota katsomassa. Nukahdin heti. Nyt on taas kylmä, villatakki päällä tässsä istutaan. Olikohan termostaattien vaihdon tarkoitus säästötoimenpide: kun ei asuntoihin mene lämpöä, lämmityslaskut pienenevät?

(Valokuva Iines)

Yhä korkeammalle nousevat linnut

2011-09-16T10:14:00.007+03:00

15.9. Joskus sitä luuli, että luontoon voi luottaa, luonto on peruskallio ja luonto on syli. Vaikka kaikki järisisi ympäriltä, meidän on kuitenkin linnut ja kaikki se puitten vihreys. Ei se niin menekään.

Yhä korkeammalle nousevat linnut, yhä etäämmälle työntyvät töyhtötiaiset, punatulkut ja tilhet. Tulevat myrskypyrähdyksenä ja joukkovoimalla asvalttiviidakkoon, kun ihmiset pitävät tuulta sisällä laitteiden hehkussa. Vierailevat valokuvan verran eksoottisessa herkkupensaassa ja poistuvat aronianmarja nokassa.

Ja maa sitten. Yhä lähemmäs työntyy asvaltti, joka nousee nopeammin kuin maa merestä. Savipelto on yhtäkkiä täynnä rivitaloja, joiden etupiha on asvaltoitu ja pikkuinen takapiha kadulle päin. Jokaisella takapihalla on tyhjä tuoli. Joskus on kaasugrilli ja kesäkukka valkoisessa muoviastiassa roikkumassa matalasta väliaidasta. Ihmisiä avoimilla postimerkkipihoilla ei koskaan näy.

Kun olin lapsi, äiti istui kesäheinä hampaissa, helmat reisissä vesirajassa, tervatun veneen vieressä. Siitä on nyt rantaan kaksi kivenheittoa, vesiraja on paennut ja tervattu vene lahonnut merituuliin, palanut räiskyen saunanpesässä. Luin muinaishistorian kirjasta, että äiti oikeastaan istui Litorinameressä, jos tarkasti määritellään, kylän yhteisellä vesijätöllä, jota jättömaa aina on, ellei sitä lunasta itselleen. Minä lunastin ja kutsuin mittamiehet Turusta täyttämään tarpeelliset asiakirjat. Tahdoin palan Litorinamerta, jottei kukaan täytä sitä asvaltilla. Litorinameressä polski toissakesänä villiminkkipoikue. Ruovikko on täynnä kerttusia.

16.9. Paljon on taas keskusteltu eri puolilla siitä, pitäisikö anonyymi nettikirjoittelu kieltää kokonaan, julistaa pannaan. Oikealla nimellä kirjoittamisen vaateet ovat yltyneet. Ihmisen tulee seistä sanojensa takana. Nimi takaa rehellisyyden ja vie turhat kujeilut.

Hassua. Kyllä minä Iineksenä seison sanojeni takana, vieläpä tanakammin kuin ikinä real life -elämässäni. Jos kirjoittaisin blogia ristimänimelläni, en olisi juljennut kirjoittaa hairahtumisestani nettirakkauteen, alkoholisti-isästäni, siskorukastani, yksinäisyyden- ja kelpaamattomuudentunnoistani. En olisi juljennut puolustaa Susan Kuros-Ruususta enkä Tanja Karpelaa enkä varmaan Esko Kiesiäkään, sillä heitä oli vähän tyhmä puolustaa, kukaan muu ei tehnyt niin. Olisin voinut jopa katsoa ensin, mitä mieltä Kemppinen on - hän puhuu kyllä mutkan takaa ajankohtaisista pikkujutuistakin - ja olisin muodostanut vasta sitten kantani. Olisin käynyt kirjoittamassa kommentin ja odottanut vastakommenttia ad I.I. tai ehkä ad omniakin olisi riittänyt. Olisin esittänyt sitä positiivista ja ystävällistä kuvaa itsestäni, jota elämäni ajan olen kai ylläni kantanut: kaikinpuolista pärjääjää, hyvää äitiä, hyvää työihmistä, ihan hyvänlaista naista, joka on valinnut itsenäisen elämän.

Uskon ehkä jopa mieluummin anonyymikirjoittajaa kuin nimellään bloggaavaa asiat tarkasti valikoivaa kirjoittajaa, koska nimellään kirjoittava luo valikoitua kuvaa itsestään. Nimellään kirjoittavat harvoin puhuvat sisimpiä tuntojaan. Syvästi henkilökohtainen anti on kuitenkin kiinnostavinta, sitä mikä ainakin minut eniten sytyttää. Yksityinen on yleistä ja siten se voi olla jopa objektiivisempaa kuin valmiiksi yleistetty ja analysoitu totuus.

En tahdo silti suomia nimellä kirjoittamista, jokainen tehköön katsantonsa mukaan. Se kuitenkin kummastuttaa, että nimellä kirjoittamista mainitaan rehelliseksi, anonyymia salailevaksi ja epärehelliseksi. Asia on käytännössä siis yhtä hyvin päinvastoin. Nimellä kirjoittaminen vertautuu sitä paitsi facebookmaiseen itsensä julkituomiseen. Annetaan kuvaa, luodaan imagoa, rakennetaan itsestä brändiä. Anonyymilla on vain sana.

(Maalaus Ferdinand von Wright)

Mä lööpit luin

2011-09-09T17:46:00.009+03:00

8.9. Kadoksissa ollut Karoliina Kesti on löydetty lammesta hukkuneena. Nyt loppuvat lööpit, ja kukaan ei enää muikista suutaan etulehden kuvassa. Mitenkähän lehdet nyt pärjäävät? Ai niin, onhan vielä hautajaiset. Siinä saadaan vielä myyntipiikki. Mutta sitten on takaraja, enää ei tipu eikä lirise.

Viivi Pumpanen on vietellyt ukkomiehen. Viivi Pumpanen on kauhean surullinen, sillä Viivi Pumpanen ei ole vietellyt ukkomiestä, vaan on onnellinen, kaikki on niin kaunista. Mies oli jo eronnut, kuten hänkin. Mies on kuin Prinssi Daniel, kuntosaliyrittäjä. Krista Kosonen on muhinoinut Antti Jokisen kanssa. Krista Kosonen on raivoissaan. Ei hän mitään muhinoinut ole, ei suudellut Anttia eikä ketään muutakaan. Hän on ollut seurueessa, jossa Anttikin oli. Molemmat ovat tahollaan varattuja ja kaikki olisi hyvin, jos ei tarvitsisi raivota.

Matti Kyllönen on onnellinen. Kaikkien aikojen paras formulasasiantuntija Jyrki Järvilehto palaa aisapariksi selostamoon. Jyrki Järvilehto alkaa siis vihdoin puhua. Pitkä mykkä kausi tällä ruorinkäyttäjällä olikin. Ainakin poliisin edessä.

Jos kaipaatte parempaa luettavaa, Einesbaarin kirjallisuuskeskustelut ovat käynnistyneet. Käykää ja jättäkää puumerkkinne tai edes hajujälkenne. Tässä kuussa on tarjolla kaksi alustusta, Carlsonin uusimmasta (Iines) ja Meriluodon klassikosta (Tapsa). Toisessa keskustelussa arvuutellaan päähenkilön persoonallisuuden tilaa, toisessa taas päähenkilön seksuaalisuuden tolaa. Että onko addikti vai muuten vaan kiihkeän vitaalinen.

9.9. On hiljaiseloa. Ei ole menoja minnekään, kalenteri on tyhjä. Oikeastaan sitä ei tarvitse kalenteria, sillä näillä näkymin siihen ei tule ainuttakaan etappia. En ole menossa minnekään, en ole tulemassa mistään. Mitenkähän tällaisissa oloissa on mahdollista säilyttää mielenterveys tai yleinen tyyneys? Millainen minusta voisi tulla, jos mielenterveys pettää? Mikä kohta kullakin meistä streikkaa - tämä on kai kovin perskohtaista. En ole masentuja, sillä minua ahdistaisi olla tekemättä mitään, kääriytyä Body Pillowiin ja nukkua iltapäivään. En ole riehujakaan, en jaksa huutaa, en jaksa kälätystä. Kenties tulen oikein hulluksi, niin hulluksi, etten sitä ymmärräkään. Menen torille ja tanssin alastomana, vapaudun pidäkkeistäni kuin Aila Meriluoto Jantestaan.

Kylkikipu on parantunut lähes kokonaan, ja alan voida nukkua kyljellä. Kävin ostamassa Lidlistä yllä mainitun Body Pillowin. Jotain pillouta minunkin elämääni. Se on pitkulainen ja kapea lähes sängyn mittainen tyyny, jonka päällä voi nukkua vatsallaan, siihen voi kietoutua, sen voi asettaa polviensa väliin, mutta ennen kaikkea sen voi asettaa puolittain selän taakse niin että voi nukkua puolikylkiasennnossa, kun täysi kylkiasento ei vielä onnistu Tiezen-pistämisen vuoksi. Tiezenhän oli se kylkiruston tulehdus. Yskää saa kun yksin makaa, tulehduksia ja kolotuksia. Olen vähän turhautunut. Ovatkohan kaikki symbioosissa elävät jollakin tapaa ikään kuin turvassa ja sillä tavalla onnellisia?

(Kuvassa Ilta-Sanomat v. 1966)

Moraalista

2011-09-06T10:38:00.003+03:00

5.9. Kylkikipua koko päivä, oikean kylkikaaren kohdalla on pistävä kohta. Säteilee selkäpuolelle, ja hengitykseen. Eilen päivystävä lääkäri totesi melko nopeasti, että kyseessä on Tietzen oire, eli kylkiruston tulehdus, johon antibiootit eivät tehoa. Netistä, suomi24-keskustelusta luin kauhukertomuksia Tietzestä, joka on kestänyt jo 5 vuotta, 9 vuotta, 15 vuotta. Minulle lääkäri sanoi, että pari kolme päivää Panadolia. Tähän luotan.

Lehdessä (HS 3.9.) oli kirjoitus siitä, että Ranska haluaa lisää moraalia kouluihin. Opetusministeri haluaa koulupäivien alkavan arvokeskustelulla. Äkkinäisellä noussevat niskakarvat pystyyn. Moralismia, suvaitsemattomuutta, vapauden riistoa, ahtautta ja pakkoa, kyllähän lapsi oppii erottamaan oikean ja väärän, hyvän ja pahan luontaisesti. Miksei mieluummin opeteta itsepuolustustaitoa, napakkaa potkutekniikkaa ja muuta elämässä selviämistä?

Lapsen moraaliseen kehitykseen pitää kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin älylliseen ja fyysiseen kehitykseen, sanoo opetusministeri ja lisää kirjeessään La Figaro -lehdelle, että opetuksen ytimessä ovat kohteliaisuus, käytöstavat, yhteistyö ja kunnioitus. Kukapa voisi olla eri mieltä? Ongelma on vain siinä, että meillä Suomessa vallitsee edelleen kuvien kaatamistrendi, jonka sotienjälkeinen sukupolvi hippiliikkeineen aloitti. Vapautta on se, että mitään ei saa kunnioittaa, arvot yleensäkin ovat perseestä ja ne on tuhottava, yhteiskunta hoitaa ja maksaa kaiken, ja vika on yksilöllisissäkin tragedioissa ulkoistettava aina yhteiskuntaan.

Mutta siis, miksei, lisää moraalia vaan kouluihin jos siitä kerran on vajausta. Jos tulevaisuuden lapset oppisivat kunnioittamaan ketä tahansa lähimmäistään, sitä eriväristäkin, oppisivat pohtimaan oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa myös muusta kuin omien etujen näkökulmasta, niin keneltä se on pois? Lapseltako? Minun onkin aina tehnyt mieleni kysyä, mitä vikaa kunnioittamisessa ja hyvissä tavoissa on. Kertokaa. Miksi lapset eivät saisi enää esimerkiksi kunnioittaa opettajia tai vanhempia ihmisiä? Onko meillä nyt siis ihmisten välinen onni ja tasa-arvo, kun ketään ei enää juurikaan kunnioiteta, yleisellä tasolla operoidakseni?

6.9. Lukupiirissä on nyt hieman etuajassa ilmoitetusta ensimmäinen kirjaesittely, Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja. Meriluodon Peter Peter on tulossa, ja Tervon Layla on siirretty lokakuun kirjaksi myöhäisen ilmestysajan vuoksi. Poiketkaa Einesbaariin, keskustelukynnys on matala, kirjallisuus kuuluu kaikille!

(Maalaus Francois-Emile Barraud)

Näillä mennään

2011-08-31T10:26:00.010+03:00

30.8. Sain vuosikontrollin laboratoriotulokset. Hemoglobiini 139, verenpaine 128/85, muutkin arvot erinomaisia. Kelpaa näillä mennä eteenpäin. Äänenikin kanssa pärjään, kun puhun vaan enkä arkaile. Olen oppinut säätelemään sanani hengityksen tahtiin, joten saan asiani puhuttua, tosin vain välttämättömän. Kälätykseen minusta ei ole muuta kuin lähimpien kanssa.

Tänään olin sauvalenkillä. Jo metsän toiselta puolen kuuli, että naispari oli tulossa joltain suunnalta. Kälättävä nainen puhuu hengästyneenäkin, korkealta ja kovaa, ei malta henkeä vetää. Miksi naiset aina kulkevat pareittain? Miksi sitä sauvalenkkiä ei voi vetäistä yksin ja rauhoittaa puhe-elimiään luonnon keskellä? On naisia, jotka eivät tee mitään yksin, kaikkeen pitää olla joku mukana.

Luin Kirsti Ellilän Ristiaallokon, tosin hieman oikaisemalla ja ahmimalla, sillä innostuin Auliksesta, kirjan papista. Hänellä oli nimittäin tämä minun harvinaiseksi luokiteltu äänisairauteni, dysphonia spasmodica. Sitä ei kirjassa nimetty, en ainakaan huomannut kun luin nopeasti, mutta tunnistin sairauden kirjasta ensi oireen kuvailusta lähtien. Itse en ole kokenut tuota Auliksen psyykkiseksi vaivaksi leimaamista - muuta kuin täällä netissä - mutta Auliksen vanhakirkollisissa piireissähän leimaaminen on luonnollista, samoin ajatus sitä, että sairaus on synnin palkka. Tuo hieman huvitti, että Aulis odotti botuliinipiikkiä suu ammollaan. Minulle se annetaan aina kaulalihasten läpi, suoraan äänihuuliin. Muutoin sairauden kuvaus oli hyvinkin tarkka, jos vielä kivuliaat kouristukset lasketaan pois. Spasmit eivät satu, niitä ei edes huomaa muuta kuin puheen pätkimisenä.

Näytän päätyneen jatkuvaan päiväkirjamuotoiseen pohdiskeluun entisten ohjelmajulistusten sijaan. Onkohan tällainen subjektiivinen kirjoittaminen itsekästä ja ahdasta kirjoittamista? Toisaalta ilahduin, kun lukiessani Meriluodon Peter Peteriä Einesbaaria varten löysin sieltä lauseen "on kirjoitettava nimenomaan subjektiivisesti, sillä se vastaa perimmäistä objektiivisuutta." Näinhän Meriluoto tekee kaikessa sanassaan, ja vieläpä voimistuvalla trendillä loppua kohden. Uusin päiväkirja on subjektiivisin ja raadollisin. Päivä päivältä luen mieluummin sitä, minkä tiedän olleen totta, mutta joka on silti fiktiota.

Olen silmäillyt matkaesitteitä. Matkat ovatkin halvempia kuin luulinkaan. Voisi lähteä jonnekin kauemmas, kun pimeys laskeutuu Suomen ylle lokakuussa. Vaan harvat ystäväni ovat työssä tai miehensä kanssa lähdössä, luonnollisesti. Yksin matkustaessa tarvitaan kunnossa oleva ääni, ei voi ottaa riskiä, ettei jonain hetkenä pysty ollenkaan puhumaan, yksin vieraassa maassa, vieraissa oloissa. Tai tietenkin voisi, mutta pitäisi olla itsenäinen ja rohkea heittäytyjä. Mahdanko haluta tarpeeksi matkalle, kun en mene? Unelmani on edelleen viettää pimeä kausi lämpimässä maassa, omassa talossa jossain vuoren rinteellä, alapuolella alava laakso ja pikkuinen kyläyhteisö. Tai voisi siellä laaksossakin olla, muiden joukossa.

31.8. Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki on valinnut väärin. Hän menee tänään Helsingin uuden ja odotetun Musiikkitalon avajaisten sijaan Liettuaan koripallo-otteluun, vaikka Musiikkitalo on niin ihana, että soittajat itkevät onnesta siellä soittaessaan.

Alusta pitäen onkin ollut selvää, että Arhinmäen ministerinsympatiat tulevat olemaan enemmän urheilun kuin kulttuurin puolella. Minusta on aina sääli nähdä himokasta suhtautumista urheiluun. Se syö ihmisestä herkkyyttä, sillä mitä väliä on sillä kuka pompahtaa korkeimmalle tai juoksee ohittaen muut? Kulttuurin saralta muistan Arhinmäen osallistumineen vain johonkin mielenosoitusmarssiin. Ehkä on toisaalta hyvä, että tehdään vähän uudenlaisia nykytodellisuutta vastaavia arvolatauksia.

Helsingin Sanomissa oli myös mielipidekirjoitus siitä, että maksullinen seksi tulee saattaa kaikin puolin sallituksi ja rehellisesti veronalaiseksi, jotta asenteet muuttuvat. Nykypäivänä ei seksintarvetta ole enää tarvis häpeillä, vaan kirjoittajan mukaan seksityöstä tulisi voida olla yhtä ylpeä kuin sairaanhoitajan työstä. Tästä olen minäkin paasannut! Miksi jokin ammatti-ala olisi verotonta? Sehän jos mikä, osoittaa nenän vartta pitkin tapahtuvaa "suvaitsemista" ja alistamista. Huorien salahyysäämisestä on päästävä, jotta lempipanot voidaan kutsua kotiin perheen päivällispöytään. Seksiobjekti on ystävä, jonka olemassaolo hoitaa koko perhettä.

(Kuvassa venäläinen juliste)

Diagnooseista

2011-08-26T10:34:00.009+03:00

25.8. Sivupalkissa on uusi sivublogi, Lukupiiri. Blogi alkaa pienesti, matalalla profiililla, kokeiluna. On mahdollista, että blogi päättyy samantien, mutta se ei haittaa. En koe sitä häpeänä. Pikemmin häpeän sitä, että koetan pitää jotain kirjallisuusblogia, sillä en ole käsitteiden ihminen, en diskurssoi asioita nippuun tarkastelua varten enkä halua rikkoa kieltä tai mieltä. Tuskin tiedän, mikä diskurssi on, ja sanojen uudelleenkoonti epämääräiseen viitekehykseen ärsyttää minua, samoin niiden diagnosointi. En osaa ajatella, että runokin tulee jättää kesken, auki, ammottamaan, koska maailmakin ammottaa. Tai että kieli tulee särkeä, jotta ihmiset havahtuvat näkemään sen, että maailmakin on särkynyt. Ihan kuin ihmiset olisivat idiootteja, joita tulee ravistella ja joille tulee näyttää särkymys ja kaaos. Minusta runoilijan tehtävä on mieluummin järjestää palapeli ja tehdä kaaoksesta kosmos. Ihmisillä on jo murheensa ja mikrokaaoksensa, ja he ovat elämän hätkähdyttämiä.

Toisaalta olen aina lukenut paljon. Olen jopa suorittanut loppututkinnon kirjallisuudesta ja taisi joku tieteentekijä sanoa, että olen lupaava ja odotuksia herättävä tulkitsija. Silti olen hieman säikähtänyt, pelästynyt kirjallisia piirejä, jotka tietävät mitä ja kenen kirjallisuus on. En välitä trendeistä, en itseni markkinoinnista, mutta nautin vaikkapa William N:n päiväkirjan lukemisesta. Se on lukupiirin ensimmäinen keskustelukirja, parin muun vaihtoehdon ohella. Jos nyt joku jaksaa sanoa yhdestä jäkälätutkijasta mitään. Itse arvelen ymmärtäväni jäkälätutkijaa hyvinkin, sillä voisin kuvitella erakoituvani hyönteistentarkkailijaksi, joka voisi vaikka haluta murhata, jos röyhkeä teini astuu merkkitossuillaan harvinaisen hyönteisen päälle. Nytkin käyn yhdellä vuorella, jolla elää hyvin uhanalainen perhonen. Nuoret ajavat pelit soiden ja hihkuen autolla vuoren huipulle, vaikka alempanakin olisi pysäköintitilaa, minun autoni vieressä. Pidättelen itseäni, etten menisi sanomaan heille, että auton pyörien alle voi litistyä Scolitantides orion.

26.8. Tänään kävin laboratoriossa. Jonossa oli totisia naisia ja miehiä, syömättä ja juomatta, ja vain yksi laborantti ottamassa näytteitä. Ovi aukeni verkkaisaan tahtiin. Vanhemmat miehet eivät voineet pidätellä kielenkantojaan, vaan alkoivat tarinoida ikään kuin ikiaikaiset tarinankertojat iltapuhteella pirtissä, ajankuluksi, kun naiset olivat askareissaan tai muuten hiljaa jotain rukkia polkemassa. Nyt verrattiin maakunnan laboratoriot ja mainittiin ne, joissa palvelu pelasi ja oli terävät neulat. Täällä oli tylsät, kun piti teroittaa välillä, kun niin kauan kesti. Oli yksi mies, jolla oli risa sydän joka oli ihan sekaisin ja kyllä sen siitä tiesi, kun väliin oli hiki, väliin vilu. Oli yksi peltimies, joka oli kattotöissä ollessaan tipahtanut katolta. Oli pudotessaan ehtinyt kirota kaksi kertaa. Naurettiin kaikki siinä sitten herakasti, mutta vieressäni istunut kirkonmies pisti siihen että et sitten isämeitää ehtinyt. Tämä aiheutti suuren naurunremakan. Yksi naisvanhus alkoi epäillä, että hänen täytyisi kai päästä ennnen muita, kun poika odotti autossa, ja näytteet menevät Porin sairaalaan. - No menetkö sää itte sinne viälä tänään, kysyttiin häneltä, ja kun ei mennyt, kukaan ei antanut paikkaansa hänelle.

Loppuaika ennen sisäänpääsyäni kerrottiin vääristä diagnooseista. Katolta pudonnut peltimies oli saanut seitsemän eri lääkärin väärän diagnoosin, ennen kuin selvisi, että hänellä on kananmunan kokoinen syöpä peräaukossaan, ei peräpukamia, joita oltiin jo hirttämässä, kun kananmuna havaittiin. Muillakin oli huonoja lääkäreitä ja vääriä diagnooseja. Nyt peltimies on terveen kirjoissa. Jos en olisi äänisairas, olisin kertonut, miten monta diagnoosia minuun sovellettiin, ennen kuin sairauteni diagnosoitiin. Ensimmäinen epäily oli tietenkin väärä puhuminen ja minut passitettiin puheterapeutille. Sitten oli allergia, refluks, äänihuulikyhmyt, keliakia, astma, vaskuliitti, borrelioosi, geenivirhe, ms-tauti. Missään vaiheessa korvieni väliä ei epäilty, vaikka tarjosin sitä itse selitykseksi. Foniatri diagnosoi lopulta sen, minkä olin jo itsekin löytänyt.

Ylläolevassa kuvassa on ikkunanäkymä takapihalle. Lasista heijastuu olohuoneen seinä tauluineen ja kauempana olevan toisen talon katto. Kuvasta kannattaa ehkä huomata pasuunakukka vasemmassa alalaidassa. Se avautuu illalla ja tuoksuu kuin Saaronin lilja. Keskellä avautuu valkoinen jouluamaryllis, jonka sipulin heitin keväällä pois, sireenipensaan juureen, paljaana. Se olikin kasvattanut kukkavan pimeässä paikassaan, ilman multaa. Rautatienomenapuussa on omenia.

(Valokuva Iines, Näkymä ikkunasta 25.8.2011 illansuussa)
Scolitantides orion 1

Veto katosi

2011-08-21T13:16:00.009+03:00

20.8. Mökillä käymässä. Ruohonleikkurista katosi veto, itseveto. Se vaan stoppasi, vaikka vehkeen olisi kuulunut vetää minua perässään ylämäkeen. Moottori kävi, ja kone odotti, että eikö tästä perkele päästä liikkeelle. Leikkuri on raskasta mallia, eikä sitä työnnä vanha kehnokaan mäkisellä rinnetontilla. Ihan sama kuin auton pyöristä katoaisi veto. Tämän ongelman taidan siirtää kevääseen, koska sain nyt nurmikot niistettyä lyhyiksi ja syksyn sopii minun puolestani tulla vaikka heti.

Keväässä odottaa toinenkin mökkiongelma. Saunamökin huoneitten yhteinen pelli ei mene kiinni, sillä piipun sisällä on jokin kova este. Mistäs minä nyt muurarin nappaan? Koko saunamökki meinasi jo 80-luvulla jäädä rakentamatta muurarin puuteessa. Kukaan ei tiennyt muuraria eikä ollut nettiä. Viime tipassa saatiin kaksi juoppoa Turusta. Miehiä sitten haettiin keskellä kirkasta päivää kylän kaljabaarista töitänsä jatkamaan. Lähtiessään heittivät työvälineet ojaan. Muuristakin oli tulla vino, mutta se huomattiin kesken, ja käsittääkseni ainakin muurin loppuosa oikaistiin.

Ja mikä siinäkin on, että sitä kokee mökillä kaiken rikkimenemisen ja rapistumisen itseensä kohdistuvana. Niin se loppuu ihmisestä veto, ennen kuin ilta on. Tai ainakin ennen kuin hän huomaakaan, että ilta on tullut. Aitan katto on entistä sammaloituneempi ja mureampi, räystäslaudasta on pala pois, eikä sinnepäin viitsi enää katsoa. Pihlajisto kasvaa siihen eteen ja kyyt ovat valinneet aitanpolun kulkureitikseen.

Ja tiedoksi: aittaa ei tyhjennettykään, romut ovat toistaiseksi paikoillaan. Siskon puhdistamisuho talttui telttatuolin hajottamisyritykseen. Tuolin piti mennä kasaan kevyellä kirveeniskulla, hamarapäällä, samoin kuin vanhan laverisängyn. Terä ei mennyt otsaan, mutta ei mennyt tuolikaan rikki. Se ei hievahtanutkaan parista hamarapään iskusta. Tuoli päätyi sitten kokonaisena jätesäiliön viereen.

Poimin kukkapenkistä krasseja, kosmoskukkia ja keltakakkaroita Kustin haudalla olevaan enkelipatsaan maljaan. Kusti nousi usein kahdelle tassulle ja kurottui puoleeni, kun halusi syliin. Kun panin käden sen pyöreän takapuolen alle, se punnersi ketterästi ylös. Silloin ei kirjoitettu, ei luettu, ei tehty mitään muuta, kaksin käsin pideltiin. Jos Kustin torjui, se asettui torjujaan selin ja oli lyöty, hylätty, murheen murtama. Kun ihminen sitten heltyi ja sanoi että Kusti, se nousi salamannopeasti miukaisten ja tuli silitettäväksi, josta se lupsahti syliin ja alkoi kehrätä hurjasti.

21.8. Muuan kommentoija ehdotti lukupiiriä ja kirjoista juttelua. Samantapaista ajatusta on ehdotettu ennenkin ja niinpä panin sivupalkkiin kyselyn, koska lämpenin ajatukselle. Nyt alkuinnostuksen jälkeen ajatus on alkanut ahdistaa minua. Koen kuitenkin lukupiirin säänneltynä ja jollakin tapaa liian puikoissa olevana, työn kaltaisena. Sitoudutaan lukemaan kirja, josta sitten on määrä keskustella. Vähän tulee mieleen koulu ja oppilaat, joille on annettu tehtävä ja joita sitten määräaikana kuulustellaan asiasta. Joku on unohtanut läksynsä, joku ei osaa sanoa mitään, joku osaa ulkoa ja joku sitten säteilee yli muiden karismaattisilla sanoillaan. Harva sanoo kai mitään omaperäistä, enemmän pyritään toistelemaan muualta luettuja muka hienompia tulkintoja.

Enpä siis lopulta tiedä. Itselleni ominaisinta kirjoittamisessa ja lukemisessakin taitaa kuitenkin olla spontaanius, hetkestä syttyminen. Keskustelu syntyy itsestään, jos on syntyäkseen. Kaikki kunnia Kirsi Pihan lukupiirille, mutta en taida olla kirsipiha. Taidan lisäksi haluta miettiä kirjan tunnelmia enemmän kuin puhua niistä. Lisäksi haluaisin tätä nykyä lukea etupäässä uusia kirjoja ja kirjoittaa niistä, ja niitä on piiriläisten hankala saada etenkin isoissa kaupungeissa, ellei huomaa tehdä kirjastosta ajoissa ennakkovarauksia. Olen itse havahtunut siihen, etten halua enää ostaa hyllyjen tukkeeksi kaikkia kirjoja, vaan varaan mieleisimmät kirjastosta jo ennen niiden ilmestymistä. Näin pääsen jonossa yleensä ensimmäiseksi tai toiseksi.

Olkoon tuo kysely tuossa nyt kuitenkin säädetyn ajan, mutta ellei kiinnostusta ilmene huomattavasti enemmän, taidan jatkaa niin, että kirjoitan vain niistä kirjoista, joita olen juuri lukenut ja joista itselleni herää jotakin sanomisen tarvetta. Kauheasti en muuten tunne viehtymystä pohtia esimerkiksi romaanihenkilöiden tekemisiä, jos he ovat tästä päivästä ja esittäytyvät eroottisine ihmissuhde- tai maailmankatsomusongelmineen. Eri asia, jos pitäisi tutkia psykopaatti Hedda Gableria tai Don Juania tai Odysseusta, näitä narsisteja. Voisin myös pohtia, eikö Kevinin äiti tosiaankaan huomannut, että hänhän suorastaan kasvatti ja ruokki psykopaatin kasvua miehensä kanssa.

Aamut alkavat olla kosteita ja kylmiä. Olen juonut aamukahvini ja lukenut lehden tähän asti ulkona, takapihan terassilla kuunnellen ja katselen lintuja. Harmi, jos pitää luopua tästä. Puissa on parvi tämän vuoden poikasia, sinitiaisia ja ilmeisesti pajulintuja sekä myös varpusia. Pyydystävät jo hyvin taitavasti hyönteisiä lehtien alapinnoilta.

(Valokuva Iines, Sinitiaisen poikanen ymmärsi pestä kädet ja itsensä ennen ateriaa)

Rumputulta

2011-08-17T12:22:00.009+03:00

17.8. Edellisen keskustelun lopussa on aihelma kirjailijan yksityiselämästä, lyhyt pohdinta siitä, onko Aila Meriluoto seksuaaliaddikti. Yliseksuaalisuus on tullut mieleeni, koska Meriluoto altisti itsensä niin erikoisiin ja vaikeisiin oloihin miehen takia, monestikin. Oli Lauri Viitaa, oli ruotsalaista naimisissa olevaa miestä, oli tämä viimeisin, jonka kanssa elämä oli kuvauksista päätellen helvetillistä.

Ajatus Meriluodosta seksuaaliaddiktina on tietenkin siinä mielessä hassu, että jo kättelyssä on helppo viitata hänen kilttiin nuoruuteensa ja vastaavien koulutoverien - Marja-Liisa Vartio, Kirsti Ortola ja kuka se kolmas olikaan - villiin poikien kanssa juoksemiseen. Meriluoto vain runoili ja säilytti neitsyytensä avioliittoon asti.

En ajattele kuitenkaan yksin seksin määrää tässä yliseksuaalisuuden maininnassani, vaan lähinnä laatua. Enkä tahdo juoruilla, kuten joku närkästynyt lukija nyt ehkä luulee. Meriluoto itse sanoo eräässä teoksensa esipuheessa, että elämäkertojen työstäminen eikä siis lukeminenkaan ole juoruiluhalun tyydyttämistä, vaan pikemmin jonkinlaista psykologista tutkimusta. Juuri näin sen koen. Ollaan kiinostuneita ihmiskuntaa yhdistävistä ikiaikaisista tekijöistä, haetaan synteesejä.

Meriluodolle seksi oli niin tärkeää, että se sai tuoda mukanaan hankalia ja jopa kurjia olosuhteita, joita naiset keskimäärin eivät ehkä sietäisi. Esimerkiksi Ruotsin-aikanahan Meriluodon rakastajan vaimo otti Meriluodon kotiinsa miehensä toveriksi, mutta tuona maailmanaikana elämä isossa perhesymbioosissa tuskin oli vailla jännitteitä. Lapsiakaan ei voi unohtaa. Kaikki ei voinut olla auvoista onnea ja hekumaa. Viimeisin avioliitto - ja mies - on järkyttävää kuvausta, etenkin sen jälkeen, kun vertaa kirjan antia varhaiseen lehtihaastatteluun Meriluodosta. Siinä hän kutsuu miehensä kuutta lasta keijukaislapsiksi ja ylistää elämisenmuotonsa pilviin. Tuntuukin oudolta, että elämä sitten tänä aikana söi Meriluotoa niin rajusti, kuin kuvauksesta voi lukea - vaikkei hän valittanut. Tämä kaikki ilmenevä elämänhankaluus ei poissulje sitä, että kaikki Meriluodon miehet ovat olleet älykkäitä ja hurmaavia. Mainituilla ominaisuuksilla ei ole mitään tekemistä ihmisen elämän onnen kanssa.

Minua hieman kummastuttaa se vallitseva trendi, jossa puhutaan siitä, että kirjailijan on luotava oma julkisuutensa itse ja saatava lukijat kiinnostumaan profiilistaan. Tätä kautta kirjoja sitten myydään. Minusta sopisi kysyä myös, luetaanko myös, vai selataanko vaan ja kuinka kestävää kiinnostus on.

Itse olen kiinnostunut kirjailijan elämästä ja ajatuksista, mutta vasta lukukokemusten jälkeen. Kaikista kirjailijoista en kiinnostu, ellen syty sanasta. Julkisuus yksin ei saa siis minua tarttumaan kirjailijan kirjaan. Esimerkiksi Sofi Oksasessa minua on alkanut häiritä julkisuusrumba, samoin Anna-Leena Härkösessä, Virpi Hämeen-Anttilassa ja Anja Snellmanissa. Kolmea viime mainittua en enää edes välitä lukea. En periaatteesta, vaan koska julkisuusrumba tympäisee. Sen sijaan kaivan kirjaston hyllystä esiin kirjoja, monesti suomalaisia naiskirjailijoita, joita ei kauhean hyvin tunneta. Minua miellyttää se, että kirjailija ei korosta itseään, olen huomannut sen lupaavan hyvää. Itsensä korostaminen on vierasta kirjailijuudelle. En pidä siitä alkuunkaan, eikä tämä sulje pois sitä, että on kiinnostunut kirjailijoiden elämäkerroista tai elämista ja ajatuksista. Tiedot tulkoot vasta ansioitten jälkeen, ei rumputulena ennen kirjoja. Ei pallona markkinatorilla.

Nyt olen kiinostunut esimerkiksi Kristina Carlsonista, jonka uusimman varasin kirjastosta. Luin aiemmin Herra Darwinin puutarhurin, ja se oli mainio. Carlsonista itsestään en tiedä mitään, ja voisin haluta tietää. Toisaalta on ehkä parempi, etten tiedä, hän on senkaltainen. Samoin en tiedä paljonkaan Helvi Juvosesta, joka oli Meriluodon Sirkka-sisaren elinikäinen rakastettu. Helvi Juvosesta tietäisin mielelläni, sillä hän kirjoitti jumalaisia säkeitä.

(Valokuva Iines, Ilmapallokauppias Laitilan munamarkkinoilta 2011)

Kulttuurifundamentalismia

2011-08-14T10:39:00.012+03:00

11.8. Luin, että Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa Pirkko Saision kirjoittama Homo!-musiikkifarssi, jossa pilkataan rajusti Päivi Räsästä. Näytelmässä esiintyy nimittäin kansanedustaja ja fundamentalistikristitty Hellevi Teräs, joka paheksuu yksinhuoltajia, kirkosta eronneita, homoja ja siviilipalvelusmiehiä. Sellaista paheksumistahan tulee luonnollisesti paheksua.

Täällä Pikkukaupungissakin on fundamentalistikristittyjä, jotka vainoavat kirjoituksissaan samoja asioita kuin Hellevi Teräs. Yksi f-kristitty toimi opettajana ja kävi aikanaan kurkistelemassa paikallisen diskon ikkunoista, näkyikö siellä oppilaita syntiin langenneina. Tiedettiin myös varsin laajalti, että f-kristityn tytär oli tehnyt korviinsa reiät hakaneulalla, kun äiti ei antanut laitattaa saatanasta peräisin olevia reikiä. Korvat tulehtuivat pahasti. Myöhemmin tytär karkasi sirkukseen tulennielijän viettelemänä. Ei ole tiedossa, onko äiti antanut tyttärelle synninpäästön, vai voittiko saatana lapsen.

Päivi Räsäsellä on aito hengen palo, joka on harvinaista nykyään. Kai tähän yhteiskuntaan nyt yksi Räsänen mahtuu. Ei hänen liekkiään saa mennä sammuttamaan, naisessa on ruutia enemmän kuin molemmissa pääpresidenttiehdokkaissa yhteensä. Kuinka moni meistä enää uskoo siihen mitä tekee ja sanoo? Yhtä lailla tällaisen palon sammuttaminen on fundamentalismia, kulttuurifundamentalismia, joka ei ole uskonnollista fundamentalismia kummempaa.

13.8. Käväisin mökillä hakemassa pasuunakukan ja pari muutakin pihakukkaa. Revin myös liiterin kuivalta seinustalta näivettyneen köynnöshortensian irti ja istutin sen tänne kaupunkiin takapihan aidanseinustalle, jossa naapurilla on villiviini toisella puolen. Kun naapurin villiviini nimittäin kasvoi aidanraosta minun puolelleni, kiinnitin sen langalla aitaani kiinni. Kun olin pois, naapuri oli repinyt sen takaisin omalle puolelleen. Olkoon, minullapas on kohta muhkea valkokukkainen köynnös, joka niistää parit villiviinit alleen. Kun tulin mökiltä kotiin, Laitilan kohdalla maantiellä oli kaksi mustavalkoista yliajettua kissaa, toinen keskellä tietä, toinen reunassa, eri paikoissa tietä. Eurassa punainen kissa kipitti tien yli aivan auton keulan edestä, harmaa kulkuspanta kaulassa.

14.8. Istuin takapihan varjoisen viileässä nurkkauksessa juomassa aamukahvin ja lukemassa lehden. Tuomipihlajassa sirkutti ja pompahteli lintuarmeija. Juuri näin lehti pitää lukea: lintujen keskellä. Sam Inkisenkin ohjelmoitu elämä tuntui ihan kivalta, kun toinen silmä katsoi pientä sinitiaista, joka roikkui oksilla kuin trapetsitaiteilija.

Tuo yllä oleva viimeisiään vetelevä sinisiipi on kuvattu samaan aikaan lempivuorellani, kun sen jossakin kolossa tai rinteen alla on maannut kuollut mies. Hänet oli löydetty seuraavana päivänä. Ihmettelin kuvatessani keltaturvaliivisiä miehiä, jotka etsivät jotain ja laskeutuivat jyrkänteiltä alas maastoon. Etsittävä mies, vainaja siis jo silloin, oli viisi-kuusikymppinen, pukeutunut vaaleansiniseen kauluspaitaan ja beigeihin suoriin housuihin, luki lehdessä. Auto oli löytynyt vuorelta tyhjänä. Joku oli tullut naapuripitäjästä vuorelle kuolemaan.

(Valokuva Iines, Vähän aikaa)

Oikeen tarttis kylään käskeä

2011-08-10T11:25:00.012+03:00

9.8. Kun laskeudun portaita, luulen piirongin päälle nostamaani harmaata angoralankakerää Kustiksi. Aistikuva on nopea ja itsestäänselvä, sillä Kusti makoili usein samassa paikassa auringonläikässä.

On kaksi kudinta meneillään, ollut jo puoli vuotta. Toinen on harmaa sukka, joka on kantapääkavennusvaiheessa. Toinen on kaulahuivi, joustinneuletta, mustaa ja harmaata angoralankaa. Näitä ennen tein punaiset sukat, jotka olivat puikoilla viitisen vuotta. Sitä ajattelee äitinsä kuoltua, että villasukkien ketju ei saa katketa, ihmisellä pitää olla itsetehtyjä villasukkia. Nyt ajattelee, että kutominen se vasta kivaa onkin, voi meditoida omiaan samalla kun puikot helskyvät ja valmista tulee, vääjäämättä. Ei mene hukkaan se joutilaan näköinen istuminen. Tupakkimiehillä on sama. On olevinaan kuin jotain tekisi, kun polttaa tupakin.

Hiljaista täällä on. Puhun jälleen vain myyjien ja naapureitten kanssa. Näin nämä pikku tapaamiset saavat ladattua merkitystä, jokainen niistä muuttuu tapaukseksi. Mietin, alanko joskus elää vain naapureitten kautta, kun nyt jo joskus tarkkailen ikkunasta heidän liikkumisiaan.

Vanhat ihmiset ovat otollisia tarkkailun kohteita. Voi katsoa lonkkaleikattua Maijaa, että miten se nyt kulkee, varaako liikaa polvelle, vaikka lääkäri kielsi. Voi katsoa Kerttua, entistä puhelinyhtiön kirjanpitäjää, joka herää vasta yhdeksältä aamuisin ja on puolikuuro. Voi miettiä, mitä ihmettä vanha ihminen tekee iltaisin, kun ei ajoissa sänkyyn pääse. Onko salaisia paheita? Ryyppääkö iltaisin? Voi katsoa yhtä tummaa naista, joka ulkoilee aina aamupäivisin. Tulee pikku pihalleen ja nyppii lehden sieltä, toisen täältä, asettaa jotakin jonnekin, aina välillä nousee kurkistamaan, eikö ketään näy tiellä. Jos näkyy, ihminen ikään kuin herää ja alkaa helskyttää kuin olisi voimia kerännyt nimenomaan tätä toimitusta varten.

Voi katsoa myös, onko vanha Alpo ulkona, ennen kuin itse menee pihalle. Alpo on jokapaikanhöylä, ja yhdyttää jokaisen pihalla liikkuvan ja kysyy, minne matka. Alpo on hieman salakavala. Hän on nimittäin joskus piilossa esimerkiksi autonsa takana katoksessa jotain olematonta tekemässä. Pomppaa sieltä yllättäen esiin ja aloittaa iloisen jutustelun. Alpo on yhden entisen oppilaani isä, ja pitää minua siksi arvossa. Hänen autonsa paikka on vastapäätä omaani, joten kohtaamme turhankin usein. On vielä yksi mainittava naapuri, siistijänainen, joka on pihan kaikuvin kälättäjä ja tiedonvälittäjä. Hän on se beigetakkinen laiha nainen, joka tarttuu marketissa olkapäästäsi, juuri kun olet panemassa kärryihisi paria siideri- tai olutpulloa. Luo niihin merkittävän katseen ja katsoo muutkin ostokset. Kertoo sitten koko marketille olevansa menossa iltavuoroon. - Oikeen tarttis kylään käskeä, on häneltä usein kuultu lause, johon en ole toistaiseksi reagoinut. Hän on asettanut pihakeinunsa piha-aukiolle päin, kun muilla keinut ovat selin, puutarhaan päin.

10.8. Olen hieman tietämätön Lontoon mellakoistakin, kesäisen uutispimennon jälkeen. Nuoret rikkovat ikkunoita ja varastavat tavaraa, yksi on kuollutkin. Koko brittipoliisikunta on ymmällään ja kerää rivejään todelliseen taisteluun. Aatteellisia vallankumouksia ymmärrän, mutta tästä ei saa tolkkua, tämä on liian fyysistä, räjähtävää. Kuin joku olisi valanut bensiiniä liekkeihin. Tilanne tuntuu oudon vakavalta, vähän kuin Norjan tapaus. On tekijöitä, mutta mielestään syyttömiä.

Nyt paistaa aurinko, eiliset ukkospilvet ovat revenneet. Joen hieman tympeä tuoksu tuntuu kaikkialla. Öisin tulee kuuma, vaikka ikkuna on auki. Betoni ei hengitä niin kuin puutalo. Iho alkaa kuivua ja vaatii rasvaa. On kuin välitilassa, mieli on kesäpaikassa, keho nauttii mukavuuksista. Huomaan vilkkaan kesän jälkeen, että kaipaan juttukumppania. Haluan puhua. Ei ole enää kissaakaan. Taidan lähteä kameran kanssa ulos.

(Valokuva Iines, Ukkosen jälkeen)

Kesäpäiväkirjan viimeinen sivu: Poika on kotona

2011-08-07T09:57:00.005+03:00

5.8. Olen kääntänyt postini ja sanomalehteni mökille 6.8. asti, tasan kahden kuukauden ajaksi. Tämä riittää minun kesälomakseni, vaikka vapaa olenkin lomailemaan vaikka kaksitoista kuukautta vuodessa. Illat alkavat pimetä, yöllä on jo mustaa. En pelkää mökillä, mutta olo on vähän orpo ja ankea, kun toiset lähtevät töihinsä. Siksi minäkin lähden.

Istuimme Martalla iltaa. Martilla oli syntymäpäivä ja lauloimme hänelle. Päivällä kun olimme syömässä siskon piikkiin terassilla, Martan tytär letkautti syötyään tarjoilijalle, että tämä pippuripihvi ei ole mediumia nähnytkään. Pippuriakin oli liikaa! Martan tytär saa varmaan useimmiten sen, minkä haluaa. Uusi matkalaukkukin oli pinkki Samsonite eikä pinkki matkalaukku. Puhelin on Suurempi iPhone, eikä se pienempigigainen, joka on vain köyhillä. Hän ei edes tainnut kiittää siskoa, joka maksoi kuuden hengen ateriat juomineen.

Kun muut ovat lähteneet huomenna kahdentoista aikoihin, luulen meneväni Kustin haudalle, ennen kuin lähden. Luulen kaihoavani Kustia sateessa. Kenties itken vähän. Koskaan enää en ota eläintä. Edessä on aika, jolloin kuitenkin laskisi, kumpi kuolee ensin. Eläimet elävät melkein kaksikymmentä vuotta, ja ihmisen elämään ei mahdu monta kahdenkymmenen vuoden jaksoa. Tämä on realiteetti. Ymmärrän nyt yhtä eläinrakasta vanhaa Maijaa, joka koiran kuoltua silitteli minun Rubeniani ja sanoi silmät vesissä, ettei hän ota koskaan enää koiraa.

7.8. Mutta eihän nainen tarvitse muuta kuin lutkuuden! Riittää, kun hän asettaa sulonsa esille ja valitsee saaliin.

On kaksi samanikäistä nuorta naista, pikkuserkusta, joille tapahtuu samaan aikaan se, että toinen saa vakituisen lehtorinviran pääkaupunkiseudulta, ja toinen, melko vaatimattomassa ja pienipalkkaisessa naisammatissa toimiva, saa Mäxin, suomenruotsalaisen kauppatieteiden maisterin, pääkaupunkiseudulta. Kumpaa kiitetään, kumpaa onnitellaan, kumpaa pidetään onnekkaampana? No Mäxin saanutta tietenkin. Lehtorinviran saanutta ei edes onnitella, mutta Mäxin saanutta ihaillaan ja katsotaan ylöspäin, juodaan maljat uudelle rakkaudelle. Näin se menee. Naisen ei tarvitse edelleenkään kuin saada ansiokas mies. Se on siinä, poika on kotona.

Nyt istun Pikkukaupungissa, kuumassa betoniluukussa, ja ihmettelen pölyn määrää, joka peittää pinnat. On tartuttava imurin varteen ja tunnustettava, että jos minäkin olisin älynnyt tavoitella elämässäni Mäxiä, en ihmettelisi niin monia asioita. Ja opettaisin tyttärenkin tavoittelemaan Mäxiä. Niin se käy, onnen maksimointi. Maria Jotuni oli kaukaa viisas, kun hän hoksasi, että vasta sitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin.

(Valokuva Iines, Kerttu Horilaa Rauman kanaalissa)

Kesäpäiväkirja: 18. sivu

2011-08-04T08:34:00.004+03:00

2.8. Siskon peukalonpää on punainen ja turvonnut. Suutuin hänelle. Minua raivostuttaa se, miten vähän hän itsestään välittää, miten alttiiksi itsensä asettaa, miten antaa polkea itseään. Poisti eilen tikun sormestaan. Ei polttanut neulanpäätä liekissä, niin kuin opetettu on. Ei pannut ronkitun kohdan päälle laastaria, vaan alkoi perata ruusupuskaa, otti käteensä likaiset puutarhasakset ja jyysti punalehtiruusun alas, keräsi piikkioksat hiostuneilla käsillään ja kuskasi likaiset hansikkaat kädessä oksat jonnekin. Näytti minulle sitten illansuussa peukaloaan ja sanoi että onkohan peukalossa jotakin, kun kuumottaa.

Oli siinä. Peukalo on tulipunainen ja puolet paksumpi kuin toinen. Haukuin siskon lyttyyn. Miksi sinä aina olet niin nuuka, sanoin, miksi et polttanut neulaa, miksi et laittanut laastaria ronkitun kohdan päälle? Olen vihainen siitä, miten säästät kaikessa, ja asetat itsesi uhriksi, huusin itku kurkussa. Ei meillä laastaria säästetä! Meillä on puhtaita puutarhahansikkaitakin! Miksi aina otat likaiset ja reikäiset!

Panin siskon istumaan ja työnsin hänen terveen kätensä pois, kun hän esteli, että ei noin paljon antibioottivoidetta, ei mitään kalliita harsositeitä, no pannaan solmu tuohon ettei harsoside purkaannu. On tämä ruma, en minä tällä kyllä huomenna risteilylle voi mennä. Kyllä voit, jos nyt mihinkään risteilylle pääset. Aamulla mennään terveydenhoitajalle, ellei punoitus laske. Siskon naamasta näkyi, ettei mihinkään lääkäreihin mennä eikä millekään antibioottikuurille ruveta, vaikka puoli päätä turpoaisi. Pitääköhän kukaan siskosta huolen Saksassa? Sanoi kerran pelkäävänsä miehensä aseita. Eroa, puuskahti Martta. Minä olin hiljaa, sillä näin, että sisko ei eroa koskaan. Hän ei osaa olla yksin, ei lähteä kodistaan, taitaa rakastaakin, vaikka rakkaudesta ei tiedä ja sanoi kerran, että kunpa se kuolisi pois.

3.8. yöllä Voi että nauroin Kemppisen vihapuhebloggausta. Mainio kirjoitus. Olin kyllä juonut lasin viiniä yleiseen elämänriemuun, mutta luulen, että olisin nauranut Kemppisen vihapuhebloggausta muutenkin.

Olimme Uudenkaupungin kesäteatterinrannassa kuvaamassa pääskysiä, jotka pitivät veneitä pesäpaikkanaan. Senpäiväinen tsirputus. Haettiin myös koteloa uuteen puhelimeen ja istuttiin makasiinirannan Sualaspuarissa syömässä lounasta. Sisko oli Martan, Martin ja Martan lapsen kanssa Rauman saaristossa Kylmäpihlajan risteilyllä. Minun piti alunperin mennä mukaan, mutta Martan aikuinen tytär vei paikkani, tai annoin hänen viedä, koska hän vei. Pääsenhän minä Kylmäpihlajaan vaikka yksinkin. Majakka siellä on, rumanlainen, ja merilintuja ei ollut näkynyt Martinkaan kameraan. Sisko sai pikkuisella kamerallaan kuvia epämääräisistä merilinnuista. Lohisoppa oli ollut perunasoppaa.

Minun on surku siskoa. Hänellä on ollut vaikea talvi sairastelevan miehensä kanssa. Nyt kun hänen paluulentonsa hetki lähestyy, hän käy yhä herkemmäksi, juo nopeammin ja enemmän, humaltuu sammaltavaksi, pillahtaa melkein itkuun, kun minun lapseni sanoo, että
kentälle pitää lähteä ajoissa, jotta hän ehtii sieltä vielä jatkamaan omaa matkaansa ennen Kehä kolmosen ruuhkia.

Sisko heitetään siis kentälle kolmeksi tunniksi odottamaan koneen lähtöä. Näen, miten huulet vapisevat ja silmät kyyneltyvät ja muistan siskon laulamassa joululaulua kirkossa vieressäni silmät loistaen. En voi ymmärtää lastani. Minäkö olen kasvattanut hänet noin itsekkääksi, ettei voi joustaa vanhemman ihmisen takia? Miksi hän ei voi siskon takia lähteä vähän myöhemmin, jottei tämän tarvitsisi yksin odottaa kentällä, jossa ei ole mitään katsottavaa tai aktiviteetteja, saati drinksubaaria? Toisaalta ymmärrän, että lapsi kammoaa pääkaupungin ruuhkateitä ja tahtoo ajoittaa menonsa aamuun. Luulen, että minun on lahjottava hänet lähtemään myöhemmin, jottei siskon tarvitse tuntea, ettei hänestä muka välitetä. Tarjoan hiljaisuudessa satasta. Tämäkin tuntuu pahalta. Lapsi joutuu nyt pelkäämään ruuhkassa ajoa. Miksi ihmisten keskinäinen elämä on joskus niin kompleksista? Miksi se ei suju niin kuin elokuvissa, joissa perheenjäsenet tulevat, menevät, halaavat ja hymyilevät tullessaan ja erotessaan?

Nyt illansuussa pelattiin pihapelejä, joitain mölkkyjä heitettiin nurin ketoon. Sisko voitti. Tarua vai totta -pelissä oli hassuja väitteitä, joista piti arvata, totta vai tarua. Ilmeni, että kahvin loppuminen taloudesta on peruste avioeron myöntämiselleTurkissa, ja sekin ilmeni, että Melanesiassa sijaitsevien Yasawasaarten asukkailla oli tapana kysyä kookospähkinöiltä lupa ennen niiden syöntiä.

Taidan olla pateettinen ja sentimentaalinen ihmistyyppi. Minulla on vielä kaksi yötä ihmisiä lähelläni. Yksi nukkuu pimeässä saunamökissä, ilman sähköä ja vettä, yksin tummien puitten ja pensaitten uumenissa, yksi nukkuu seinän takana, koira on tuvan lattialla, lähellä kamarini avointa ovea. Kissan tuore hauta on kukkamaassa, enkelipatsaan vartioimana, kukitettuna ja kivillä ympyröitynä, kuin pakana-ajan vainajan hauta. Tuvan isolta klaffipöydältä hohtaa läppäreiden valo kamariini asti. Jääkaapit hurisevat. Juomakaapin ovi pitää potkaista alalaidastaan kiinni, muuten se jää auki. Joskus siinä on rako, mutta koskaan syyllistä ei löydy. Yleensä kaikki muistavat potkaista alalaitaa ajatuksissaankin ollessaan.

Yhtenä yönä valo alkoi vilkkua siskon läppäristä. Nostin kannen ylös. Läppäri olikin auki. Sisko on suhmuroija. Hänen hennosti vapisevat sormensa klikkaavat tuhannesti peräkkäin, kun pitäisi vaan odottaa. Hän sekoittaa koneen ja saattaa sammuttaa sen painamalla kannen kiinni tai virtakytkimestä. Nettiyhteyden hän voi katkaista vetäisemällä mokkulan yhtäkkiä irti koneesta. Hänen juuri koneelle siirretyt kuvansa saattavat hävitä jonnekin, vaikka kaikki näkivät ne juuri. Mikä pahinta - tai parasta - hän häpeää suhmurointiaan, mutta altistaa itsensä aina uudelle häpeälle, leuka koholla, keskittyneesti, mutta sormet yhäti haparoiden. Oikeasti hän on nokkela ja nopea hoksaamaan. Tietokone ei vain kestä hänen nopeuttaan.

4.8. Kaunis aamu, kylmyys on silti jo hiipinyt varjopaikkoihin, auringonvalo on elokuisen tummaa. Edessä on reissu pankkiin ja kauppaan, sitten viinimarjan poimintaa ja pussitusta. Kunpa kukaan ei nyt tulisi tai kutsuisi kylään. Minulla on kiintiö vähäksi aikaa täynnä, vaikka hauskaakin on ollut. Lukeminen on taas jäänyt vähälle, mutta ehkä se on vain hyvä. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmisen oma sanan taito syntyy pikemminkin tarkkailevan uteliaasta elämänasenteesta, reaalimaailman havainnoinnista ja puheen kuulemisesta kuin lukemisesta.

En tiedä, kirjoitanko enää kesäpäiväkirjan sivuja kaupunkiin palattuani, vai siirrynkö syyspäiväkirjaan vai mitä. Katsotaan!

(Valokuvat Iines)

Kesäpäiväkirja: 17. sivu

2011-08-01T08:23:00.009+03:00

1.8. Elokuu, aamussa kosteus ja yöllä jäähtyneen maan ja metsän tuoksu. Kosteus ei haihdu varjoista päivälläkään, syvä tuoksu läpäisee kudokset. Voisi pyörtyä, kun pysähtyy hengittämään. On määrä mennä tänään korjauttamaan yksi irronnut bensatankin suojaläppä. Lääppä, niin kuin sisko sanoo. On unohtanut muutamia suomen kielen sanoja. - Yritä nyt pinnikkäästi, saattaa sanoa.

On ollut hyviä kirjoituksia lehdessä. Sunnuntaisessa Helsingin Sanomissa oli kaksikin talteenotettavaa. Toisessa puhuttiin vihan kansainvälisestä käsikirjoituksesta, jonkalaista Anders Behring Breivikkin noudatti. On vain suuri harmi, että Anna-Sofia Bernerin kirjoittama teksti on rakenteelllisesti ainakin minulle kärsimystä tuottavaa. On runsaasti virkkeitä, jotka ovatkin sivulauseita epäitsenäisine kokonaisuuksineen. Mistä on tullut tapa tehdä alisteisesta sivulauseesta itsenäinen päälause? Ja mistä on tullut tapa tehdä yhdestä nysälauseesta koko kappale. Ei yhden kerran. Vaan monta kertaa. Ärsyttävää. Etten paremmin sanoisi. Kai lukija nyt kestää. Jopa kokonaisen virkkeen. Saati kappaletta. Mutta siis. Kirjoitus oli sisällöltään hyvä, jos jaksaa tuon hakkorytmin.

Toisessa kirjoituksessa esitellään saksalaisen lastenpsykiatri Michael Winterhoffin ajatuksia nykylapsista. Winterhoffilta on jo peräti neljä alan kirjaa, joista yhtäkään ei ole suomennettu, vaikka ne keikkuvat konservatiivisen Saksankin myyntilistojen kärjessä. Kirjoissa puhutaan häiriintyneistä tyrannilapsista. Winterhoffin mukaan 60 - 70 prosenttia saksalaislapsista on häiriintyneitä, kurittomia, kiukuttelevia, vastuuttomia narsistilapsia. Itävallassa luku on 50 prosenttia.

Kun ennen saksalaisluokassa 30 oppilaan luokalla oli kahdesta neljään häiriintynyttä, nyt heitä on kaksikymmentä. He ovat opettajan näkökulmasta tottelemattomia, mutta Winterhoffin mukaan kyse on siitä, että he eivät tunnista opettajaa toiseksi ihmiseksi, aikuiseksi. Heidän maailmakuvansa on pikkulapsen: pystyn kaikkeen, voin ohjata kaikkia ja päättää kaikista.

Winterhoffin mukaan vääristynyt suhde lapsiin on kulttuurimme tuho. Se, että olemme siirtäneet vallan lapsille kuin he olisivat aikuisia, estää lapsen psyykeä kehittymästä. Vallansiirto on pysäyttänyt lasten psyykkisen kehityksen 10 - 16 kuukauden ikäisen pikkulapsen taholle, siis lapsuuden narsistiseen vaiheeseen, jolloin ihminen ei kykene tekemään eroa toisen ihmisen ja esineen välillä.

Winterhoff ei syytä kuitenkaan vanhempia, jotka tekevät kaikkensa lastensa hyväksi ja eteen, mutta sanoo kuitenkin, että häiriöitä tuottavat aikuiset olemalla kumppaniaikuisia, rakkauden kerjäläisiä tai symbioottisia vanhempia, jotka kokevat lapsen osaksi itseään, eivätkä siksi esimerkiksi kiellä lapsiaan, vaikka nämä löisivät heitä kasvoihin. Hehän siinä itse lyövät itseään. Pelottavana Winterhoff näkee myös ajatuksen siitä, miten ihmiset odottavat lapsiltaan rakkautta: jos kukaan muu ei minua rakasta, lasteni täytyy rakastaa minua. Ei kielletä, jottei menetettäisi rakkautta.

Loma lähenee loppuaan. Vain tämä viikko enää, sitten kaupunkiin. Mitenkähän taas pystyy hengittämään kuumenneessa betonitalossa? Vaan nyt voin pitää kaikkia ovia auki, kun ei ole enää ketään, joka karkaisisi ovesta.

(Iines, pasuunakukka )

von Kusti 1.6.1992 - 27.7.2011

2011-07-27T19:34:00.003+03:00

Tulit meille Raivoisana Rolandona kahdeksanviikkoisena ja aivan liian pienenä. Äitisi oli Rauman Rosita, maankuulu kaunotar ja isäsi Musta Rudolf, merten kauhu. Näin ainakin meille kerroit. Mahduit aamutossuun.

Kuljit mukanamme lähes kaksikymmentä vuotta. Näit äitini, ensimmäisen koiramme ja toisen koiramme, joita ei ole enää. Kuljit tyttären opiskelutien hänen bokseissaan, asuit Turut ja Helsingit hänen kansssaan, turkkiisi on itketty ensirakkaudet ja tuskat. Sitten tulit minulle Pikkukaupunkiin kuin varkain. Kaksi jo hieman hidastunutta sopi hyvin yhteen. Olet iso siivu historiaa, olet pala kieltä, olet kirjallisuus, jota ei ole julkaistu, olet teatteri. Ilman sinua kielestä jää elementti pois.

Matkasit tänään sylissäni vaaaleanpunaisen huopasi sisässä viimeiselle matkallesi, eläinklinikalle Turkuun. Meillä oli hätä saada sinulle aika, koska näytit kärsivältä, etkä tahtonut päästä makuulle etkä liikkunut, värisit, et syönyt. Ihan kuin enkelit olisivat olleet matkassamme. Pääsimme jonottamatta tietöitten läpi, ohitimme rekat kevyesti kuin unessa, pääsimme läpi vihreällä aallolla koko Turun pään, löysimme Tuhatjalan heti, vaikkei ollut aavistustakaan sen tarkasta sijainnista. Löysimme parkkipaikan, jota ei pitänyt siinä olla. Oli kiire päästää sinut tuskista.

Autossa istuit sylissäni niin pehmeänä ja pienenä, katsoit minuun sokeasti luottaen, juoden kasvojani, miu'uit ilman ääntä. Puristin sinua hellästi, en päästänyt irti hetkeksikään. Pissasit huovan läpi syliini, mutta otin sen kiitollisena vastaan. Vielä sain lämpösi. Yritin painaa hellästi kämmeniini vartalosi pehmeyden muiston. Kaikkein pehmein olit, kun kannoin sinut takaisin autoon. Kun nyt muistelen sinua, en ole eläissäni koskenut mitään niin pehmeää. Eikä kukaan ole koskaan luottanut minuun niin sokeasti kuin sinä, viimeisellä matkallasi. Kiitos elämästäsi, lepää rauhassa mökin kauneimmassa kukkamaassa.

Kesäpäiväkirja: 16. sivu

2011-07-24T22:08:00.004+03:00

24.7. Hautajaisissa pappikin sai kahvia juodakseen, samoin lukkari. Molemmat viipyivät pitkään surutalossa, ja kaikesta henki, että entinen deeku tahdottiin taivaaseen.

En oikein tuntenut vainajaa papin puheesta, vaikka alamäkikin mainittiin, ne elämän myrskyt. Jotenkin puheen kuvio lipsahti siihen, että deeku olikin ilahduttanut vanhaa äitiään pitämällä tästä huolen elämän illassa. Ja ne olivat hyväeväiset sisarukset, jotka olivat tukeneet alamäkeen luisunutta veljeään, ei se yksi vainajan elämänrakas, Leea, joka istui huonovointisena autossa, hautausmaan parkkipaikalla, kuunnellen veisuutamme, joka oli pitkä ja harras, varsinkin lukkarin tenorin ja papin sopraanon osalta.

Illalla soitti Pikku-Lolitan äiti, ja tarjoutui meille muutamaksi päiväksi kylään. En sanonut, että tervetuloa, sillä mieli teki huutaa, että tervemenoa, en kaipaa tänne lisää suulaita ihmisiä, jotka eivät osaa olla hetkeäkään yksin. Kylään sopii aina tulla, mutta ei herra paratkoon aikavarkaaksi päiväkausiksi toisen elämään ja hupeneviin lomapäiviin. Voin melkein pahoin kun ajattelen, etten saisi hetkeäkään rauhoittua yksinäni, vaan joka hetki olisi taukoamatonta seuraa, puhetta ja pahimman luokan naiskälätystä ihmisistä, joita en tunne. Lupasi soittaa uudelleen, ja luulen, etten vastaa, koska hänen numeronsa on "Tuntematon soittaa". Pikku-Lolitan äiti ei lue mitään, ei tunne internetiä, ei osaa olla yksin eikä hiljaa. En yksinkertaisesti jaksa häntä, mutta en tahtoisi loukatakaan. Saako toisen ihmisen aikaa varastaa?

En oikein tahdo jaksaa enää Norjan massamurhan spekulointejakaan, koska ne ovat ulkokohtaisia, loittonevia. Haetaan motiivia ikään kuin se mitään auttaisi. Luullaan, että aselain tiukennus lopettaisi massamurhat, luullaan, että ääriliikkeet aiheuttavat massamurhia, luullaan että koulukiusaaminen ja internet ja media viettelevät nuoria pahoille teille.

Kaikille motiivipohdiskeluille on yhteistä se, että murhaamisen syy on ulkoistettu yhteiskuntaan, pois ihmisestä itsestään. Rehellisin ja koruttomin on mielestäni ollut Lehden selitys, jossa sanotaan, että ampuja on ihan vitun hullu. Pidän tätä ainoana mahdollisena: ampuja on luonnehäiriöinen psykopaatti, jonka viha tulee sisältä, ei ulkoa.

Useimmat massamurhaajat ovat yksinkertaisesti psykopaatteja, joilla on hyvä selitys. Erilaiset ääriliikkeet ovat psykopaatille vain vihan purkukanavia, eikä oikeastaan ideologialla ole väliä, kunhan se vain on ääri. Aseitakin psykopaatti juonii omalta osaamisalueeltaan, sillä tappaa voi muutenkin kuin pyssyllä. Vaikka lannoitteilla.

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja: 15. sivu

2011-07-22T22:49:00.006+03:00

21.7. Oltiin naisissa Martan järvihuvilalla. Alkoi sataa, ja keräsimme itsemme ja siskon tupakit kastumasta ja menimme suojaan. Saatuamme itsemme kapealle puupenkille ja tupakit hollille sade lakkasi ja mentiin takaisin kallioille. Jokin kuikka laskeutui järven tummaan pintaan. Tuli vielä pari kuikkaa toisesta ilmansuunnasta, ja siinä telmittiin myttynä pyörien. Kauempana virvelöivä pariskunta sai kalan. Molemmat nousivat seisomaan ja mätkimään saalista. Martta oli juuri sanonut, ettei tästä järvestä mitään tule. Tulee mieleen siskon mies, joka muinoin sanoi täällä mökillä yhdelle Hansille, että kala ei nyt syö, ei kannata mennä merelle. Hans oli mennyt lähisaaren rantaan ja vetänyt sieltä virvelillä monikiloisen hauen. Siitä ei otettu valokuvaa, mutta voissa se paistettiin.

Martan saunassa lauteet ovat korkealla. Viikonlopulla haudattava vainaja on ne tehnyt. On paljon pahkaa ja kiemuraisia känkkäränkkäoksia ovenripana ja ylälauteen kaiteena.

22.7. Aamulla käytiin kylän kukkakaupassa kysymässä kukkakimppua hiljaisiin hautajaisiin. Emme halunneet suurempaa kuin pääsurijoilla, mutta emme kielokimppuakaan. Päädyimme kirjavaan asiallisen kokoiseen - kukkakauppiaan sanonta - kimppuun, jossa on hieman räiskettä, kuten vainajan elämässä. Muistolauseeksi olisi tullut kauppiaan ehdotuksesta Ilkan muistoa kunnioittaen, mutta siihen tuli vain Ilkkaa muistaen ja etunimemme. Tilaisuudessa katsotaan sitten, lausutaanko säkeitä. Olemme vieraista vähimmät, kaukaisimmat, joten ei kai sovi erottua runolla, jos perheenjäsenet lukevat vain kaipauslauseita. Teemana olisi sopiva "maailman myrskyt", ja siitä jotakin. Hiski Salomaakin käväisi mielessä, mutta en tiedä. Rauha uneen uupuneelle, matkan määrään saapuneelle on kaunis, mutta sitä käytimme jo hänen isälleen.

Iltapäivällä valuttiin hikeä, kun oli nimipäiväkutsut. Ja kyllä. Tein taas sen saman virheen. Kaadoin kuuman veden kuppiin, ennen kuin teenjuoja oli pannut sinne teepussia. Olen kuin yksi Attila, joka ajoi suoraan kiveen, kun hänen vaimonsa parkaisi etupenkiltä: Attila, Attila, tiellä on kivi!

Lopun päivää on ukkostellut. Yhtäkkiä illansuussa iski salama aika lähelle, vaikkei ollut tummaa pilveä. Räsähdys kuului, ja tavarat jäivät ulos kastumaan, kirjaston kirja ja pehmustettu tuoli. Sisko istui kaikessa rauhassa tupakoimassa sähköpylvään juurella.

Huomenna ei ole ohjelmassa mitään. Luulen että koetamme keksiä muistolauseita hiljaisiin hautajaisiin. Ei pidä käsittää väärin, mutta uskon, että siitä tulee hauskaa. No, kyllä me illansuussa grillaammekin.

On hyvä ja kevyt olla, kun ei ole yksin. Voisikohan elämä olla aina näin helppoa?

Lisäys: On pimeää. Kello on 23.43. Ikkunat ovat auki hyttysverkon takana, ja helteisessä mustassa yössä kuuluu laukaus, toinenkin, ei kauhean kaukana. Koirat alkavat haukkua. Rastaita ei ammuta yöllä. Miksi joku ampuu kesäisen tummuvaan yöhön?

(Kuvat Iines 21.7.)

Kesäpäiväkirja: 14. sivu

2011-07-20T18:47:00.007+03:00

20.7. Nyt meikäläistä viedään kun mustalaisen hevosta markkinoilla. Tai ainakin siltä tuntuu. Eilinen ilta meni siskon tulon kohinassa, ja tämä päivä on mennyt myös niin, että koko ajan on jotain tekemistä ja puhumista. Tekisi mieli sanoa, että auttakaa, antakaa minun olla hetki itsekseni, osallistumatta. Kurkkuni kihelmöi, kun en malta olla hiljaa ja kun minua puhutetaan koko ajan.

Uudenkaupungin torilta tullessamme törmäsimme ruumisautokulkueen perään, ja vasta kylän tienhaarassa kirkon lähellä huomasimme, että saattue oli Martan juuri kuolleen veljen saattokulkue, Martan Mazda heti ruumisauton jäljessä. Kun nousimme autosta mökin pihalla, kellot soivat pitkin tauoin, ja meillä oli auton perä täynnä viinipakkauksia, pari kakkupohjaa, toriostoksina ahvenfileitä, kantarelleja, mansikoita sekä herneitä; kirjakakauppaostoksena kirja naistenviikon nimipäiväsankarille, ynnä muuta tarviketta, kuten kermaa ja jogurtteja sekä rasvaton piimä. Nimipäiväkutsujen jälkeen on sitten viikonloppuna Martan veljen hautajaiset, jonne olemme kutsutut, vaikka hautajaiset ovat ns. hiljaiset hautajaiset ulkosalla, jos sää sallii. Martta ja Martti puolestaan ovat kutsutut meille nimipäiväkesteihin, jossa tarjoillaan kahvia ja teetä ja tilkka Hennessyä.

Iltapäivällä kävimme rannassa, ja totesimme yhdessä, kaislasakset kainalossa ja hansikkaat kädessä, että emme enää naisissa pysty taistelemaan kaislanperkeleitä vastaan, ne ovat saaneet meistä erävoiton. Laiturin alkupään rikki menneet lankutkin käännyttivät meidät takaisin, minulla käsivarret, siskolla sääret paarmansyöminä. Tämä on ensimmäinen kesä ilman suoraa yhteyttä mereen.

Sisko päätti sitten, että nyt siivotaan aitta vanhasta romusta, kun ei kerran rantaa voikaan itse perata. Aitassa on orsilla pino äidin kutomia mattoja. On myös vanha koristeellinen puusohva ja lipasto, jonka vetimet ovat rikki , mutta jonka laatikoissa on äidin Wetterhoffin käsityöpiirustuksia ja Olga-tädin ikivanhoja mustareunaisia surukirjeitä. On vanhat nukenvaunut, kirjoja, lehtiä, kouluvihkoja, kangaspuut osina. On myös äidin vanhoja vaatteita, mm. musta kauluksesta kiiltävä juhlapuku, joka hänellä oli jotain ansiomerkkiä saadessaan. On vihreä jakkupuku, jossa hän oli tumma ja kaunis hymykuoppainen kiharapää. Muistan, että hän värjäsi itse hiuksiaan Poly Colorilla, kun harmaantuminen alkoi. Aina hän osti uuden mustan tuubin. On lapsen keltainen sadetakki, jossa on iso sininen musteläiskä.

Edessä on henkien taisto, kun sisko tahtoo aitan tyhjäksi ja kamat mustiin jätesäkkeihin ja jätekuljetukseen, ja minusta taas olisi hauska säilyttää aitta sellaisenaan, muistojen paikkana. Toisaalta, mitä ihminen tekee muistoilla?

(Valokuvassa vanha Kusti-kisu, tänään iltapäivän auringossa)

Kesäpäiväkirja: 13. sivu

2011-07-17T10:34:00.005+03:00

16.7. Eletään aikoja, jolloin elokuun täyteläiset päivät ja yöt eivät vielä ole tulleet, mutta ovat heti oven takana. Viinimarja mustuu jo, samoin vadelman kylki sihtaa ensimmäiset punaisensa.

Niityllä on ensimmäinen perhospolvi jo lopetellut ja toinen aloitellut. On keisarinviittoja, loistokultasiipiä ja hopeatäpliä vähän joka alalajista. Nokkosperhosia ei enää edes viitsi katsoa ja lauhahiipijöitä ei jaksa enää kuvata, vaikka ne ovat lempiperhosiani kultasiipien ja sinisiipien lisäksi.

Odotan yhä yllätyksiä, kuten viime vuonna, kun keisarinviitta ilmestyi näkökenttääni ohittaen kaikki muut lepattavaiset koollaan ja värillään. Se oli kuin Marian ilmestys, sai mieleni yhtä aikaa nöyräksi ja riehakkaaksi.

Pelkään vain pahoin, että sieltä tullaan tutulla porukalla, neitoperhoissa ja ohdakeperhoissa sekä amiraaleissa keikistelemään, imemään ohdakkeitten viime tipat. Vaan pietaryrtit ja sinipunaiset ahdekaunokit saattavat vielä kutsua uusia lajeja, kun ne nyt juuri röyhähtävät tienpientareisiin. Joskus pelkään sitä hetkeä, että uusia hyönteislajeja ei enää tule, että olen nähnyt kaiken. Semmoinen olisi luontokuvaajan, erikoisesti makrokuvaajan maanpäällinen helvetti, luulen. Ei tarvittaisi edes tulenlieskoja eikä piruja hiilihankoineen. Toisaalta olen haaveillut villipetojen kuvaamisesta, että on vielä tutkimatonta kuvausreviiriä. Toisaalta se laavussa tai piilokojussa kykkiminen tuntuu petokselta eläintä kohtaan. On myös niin, että piilokojuhan repeää yhdellä karhunkämmenen lyönnillä. Olisi reilua kuvata face to face.

Pesin päivällä saunan takkahuoneen, joka on siskon kamarina, ja saunatilat. Vein lipaston laatikoihin Pikkukaupungissa pesemäni siskon mökkivaatteet. Lipaston laatikoissa oli lisää vaatteita, joita en pessyt, viivasuorissa pinoissa. En viitsinyt laittaa pesemiäni vaatteita laatikoihin, koska ne eivät olleet ihan viivasuorissa pinoissa. Jätin ne lipaston päälle säällisiin pinoihin. Pesin ikkunat ja tuuletin petivaatteet. Kun olin siivonnut, torkuin hetken siskon parisängyssä ja katselin puukaton oksankuvioita. Yritin löytää erilaisia ilmeitä. Löytyi monta hupaisaa, ei yhtään pelottavaa. Lähdin sitten niityn kautta talolle ja ruokin kissan ja join pullakahvit. Kirjoitin ostoslistaan: pieni muoviämpäri ja kolme kukkasta. Kukat tulevat keskellä pihaa olevan sähköpylvään edessä olevaan keramiikkaruukkuun, jonka vanhentuneet orvokit vein kompostiin.

17.7. On pyhä. Kirkonkellot ovat soineet useaan otteeseen, kuten pyhäisin tapana on. Pidän tästä rituaalista, se tuo sunnuntain tunnun. Haluaisin jopa joskus mennä kirkkoon kuuntelemaan urkuja ja laulua, mutta täällä on naispappi enkä välitä heleistä äänistä holveissa. Pitäisin miehen voimakkaasta laulusta, mielellään en tenorista, mutta käy sekin, jos äänessä on muutoin volyymia. Enkä oikein jaksa niitä muita kirkonmenoja, rituaaleja ja kaavoja. Tahtoisin vain sen laulun ja soiton, virret ja muun musiikin. Ja jos joku lukisi jotain viisasta ja kokeneen elämänmakuista saarnastuolista, voisin kyllä kuunnella ja painaa mieleeni.

Sunnuntaiaamun Helsingin Sanomissa luki uuden opetusministerin lausuntona, että Suvivirsi saa jäädä. Närkästyin, ettäkö suvivirsi saa jäädä. Mokoma Gustafsson, kritiikitön mielistelijä! Tarkka luku kuitenkin paljastikin, että suvivirsi saakin jäädä. On se Gustafsson varmaan hyvä opetusministeri.

(Valokuva Iines, hopeatäplä)

Kesäpäiväkirja: 12. sivu

2011-07-14T08:24:00.005+03:00

12.7. Tytär soitti Helsingistä. Isänsä on Suomessa käymässä, olivat olleet tietokoneostoksilla ja syömässä. Heillä on ollut keskinäistä känää, ja nyt näyttää siltä, että välit on sovittu ja sovinnon ateria syöty. Pyysin heitä mökille, mutta sopu ei ole ilmeisesti vielä niin hyvä, että voisivat olla yön yli saman katon alla minun tutkivien silmieni alla. Ehkä tytär nimenomaan ei tahdo, että minulle kerrotaan skaban tarkat vaiheet. Mutta hyvä alku viileiden välien jälkeen. Uudelleen syntynyttä harmoniaa kannattaa vaalia varoen.

13.7. Sulattelen pakastinta, joka on nyt jollakin tapaa viallinen. Sen ovi oli talven kuivan kauden jälkeen vääntynyt epätasaiseksi, ja oli kiinni ollessaankin ylhäältä hieman auki. Pakastin vuosi ilmaa sisälleen. Nyt siellä oli metrinen jää kuukauden käytön jälkeen, vaikka olen koettanut teipata ovea suoraksi. Tuntuisi epätoivoisen turhauttavalta ostaa mökille uusi pakastin, kun kotonakin tarvittaisiin uusi kylmäkoneistus. Vanha arkkupakastin nielee sähköä ja on hankala käytössä. Niinpä käytän vain jenkkikaappini pakasteluukkua.

On pilvessä, tuulee, lämpötila on laskenut alle kahdenkymmenen. Luulen, että on pestävä ikkunat. Siunatut suihkepullot! Talouspaperirulla kainaloon, vettä ei tarvita. En ainakaan minä tarvitse. Puitteetkin voi pyyhkiä lasista kostuneella talouspaperilla.

Illalla. Pesin ikkunat, 56 lasipintaa + verannan pikkuruudut sisäpuolelta, ulkopinnat jäivät kun pesuaine loppui kesken. Siivosin lisäksi ruokakomeron, järjestin ylähyllylle muovipussit siisteihin pinoihin, ja panin vierekkäin foliorullat ja talouskelmun. Leivinpaperia oli jostain syystä kolme rullaa ja pakastuspusseja samaten kolme pussillista. Oli yksi kullattu viinapullon lahjapussi, johon oli kirjoitettu tussilla, siskon käsialalla, Coffee. Tullia varten? Oli myös Hennessy-pullon tyhjä pahvikotelo. Varmaan joku säilöökin siihen jotain. Siskon vimma säästää kaikki kääreet ja paperit ja lahjanarut on uskomaton. Heitin pois myös kaikki käytetyt leipäpaperipussit, jotka sisko oli viikannut suoraan pinoon pölyä keräämään.

Ulkona haravoin viimeiset syyslehdet yläpihalta, liiterin edestä. Siinä on tikkarata. Asetin tikkataulun valmiiksi. Sisällä heitin puusohvan vanhan likaisen - koira - päiväpeitteen pois, ja panin tilalle fleecehuovan, jonka olin ostanut Hongkongista kolmella eurolla. Kissa kävi haistelemassa vaalean fleecehuovan mustat kuviot ja kiertyi sitten keräksi sohvan nurkkaan. Huomenna on muistettava ostaa ruohonleikkuriin bensaa, Chifonet-rättipakkaus sekä lisää ikkunanpesusuihketta. Saunamökki on vielä pesemättä, ja siellä on ruutuikkunat siskon huoneessa.

Pitää lisäksi ostaa leipomisaineet, sillä sisko rakastaa leipomaani pullaa. Kun sitä ei viime vuonna ollut, hän oli pettynyt. Äiti leipoi aina siskolle lisäksi Hanna-tädin kakkuja ja grahamkorppuja, joita sisko vieläkin muistelee ja kyselee reseptiä. Piirongin laatikossa on äidin sinikantinen reseptivihko, mutta korppujen ohjetta ei ole.

14.7. Hytisin yöllä peiton alla, niin että oli haettava lisää peittoja. Huoneissa oli hyytävän kylmä, ja säälin kissaa, joka nukkui puusohvan nurkassa. Sähköpatterit naksuivat, mutta kaikki patterit eivät toimi. Vain yksi tuvan neljästä patterista toimii, muissa on säätönuppi juuttunut nolla-asentoon. Putkimies ei uskaltanut koskea niihin, enkä tiedä, kuka tulisi tänne maalle korjaamaan ne, vai pitäisikö hankkia uudet patterit. Aamulla sytytin tulen hellan pesään ja kissa hyppäsi samantien muurin kupeelle asetettuun nojatuoliin.

Martta on hankkinut ilmalämpöpumpun, koska se säästää rahaa. Se on kammottava syylä kauniin vanhan talon seinässä. Minä pidän enemmän elävästä tulesta, etenkin kun puita riittää omasta takaa jatkossakin. Marttikin on hyvin järkevä ihminen, ymmärtää ilmalämpöpumpun ja muunkin materian arvon. Hän kehuskelee Martan upeaa autoa, miten se lähtee laakista ja voimalla. Hevosvoimia on turkaisesti. Ymmärrän päivä päivältä paremmin, että parisuhteessa pitää olla yhdistäviä asioita, mielenkiinnon kohteita.

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja: 11. sivu

2011-07-11T18:06:00.004+03:00

9.7. Istuimme myöhään illalla Martan pihalla ja siemailimme kuivaa valkoviiniä - tosin Pikku-Lolitan äiti oli tuonut pullon puolimakeaa J.P. Chenet'tä, koska myyjä oli kehunut sitä. Itse Pikku-Lolitan äiti on konstailemattoman viinan, jallun ja kossun ystävä. Söimme hapankorppuja ja ruohosipulijuustoa sekä suolakaloja. Martalla ei tunnetusti ole kokin taipumuksia, mutta on hyvä, ettei hän enää edes yritä. Viimeksi kun saimme Martan leipomia pullia, niihin oli hupsahtanut sämpyläjauhoja. Tiikerikakussa ei ollut nostatusainetta.

Ääneni on taas käheä ja pätkivä, eikä minua erityisemmin jaksettu kuunnella. Näin kohteliaan pinnistyksen muiden kasvoilla, tai luulinko vain, en tiedä. Joka tapauksessa en vaivannut muita sitten pitkillä selostuksilla, vaan etupäässä tyydyin myöntelemään ja nyökkäilemään.

Sitä paitsi Pikku-Lolitan äidiltä eivät juuri muutkaan saaneet suunvuoroa. Hän on äänekäs ja meluisa. Toisaalta kuuntelemme häntä mieluusti, sillä hän on estoton ja spontaani, vailla itsekontrollia. Hänen kielensä on värikästä ja voimasanojen höystämää.

Martta ja Martti hehkuivat tasapainoa ja tyytyväisyyttä. Martta on ollut vuosikymmenen tai parikin yksinään aika kireänä, nyt hän on myhäilevä. Minulta tietenkin taas tivattiin, missä minun kotivihtorini on. Kysymykseen on vaikea vastata nasevasti, menen aina hämilleni, kun en oikein jaksa mennä tuommoiseen mukaan naureskelemaan. Yksinäinen nainen on aika arvoton, vaikka hän olisi vaikka tohtorikin. Parisuhteessa oleva on aina ikään kuin todesta otettavampi.

10.7. Olen lukenut Riikka Pulkkisen Rajaa, luettuani ensin hänen uudemman Totta-romaaninsa. Raja mainitaan hiotuksi ja hallituksi esikoiseksi, ja se sai hyvän vastaanoton ja palkintoja.

Kirja lässähti kuitenkin vastoin odotuksiani ja lukemiani ylistyksiä alkuunsa, siinä kohdassa, kun romaanin 53-vuotias nainen, kirjallisuustieteen professori, dementikkomiehen vaimo, kohtaa dementiaosastolla Johanneksen. Johannes on 40-vuotias, ja hänen äitinsä on osastolla. Johanneksen vartalo on täydellinen ja hän puhuu pehmeästi ja naista huomioivasti. Syntyy tietenkin suhde ja ennen pitkää rakastellaan. Johannes ymmärtää. Hohhoijaa.

Siinäkin aloin haukotella, kun 16-vuotias itseään viiltelevä Mari ja hänen äidinkielenopettajansa, jonka nimi on tietenkin Julian Kanerva, kiinnostuvat toisistaan. Tyttö osaa ajatella Julianin mielestä filosofisesti ja kirjoittaa upeita aineita. Julian ajattelee kuitenkin tytön vittua, ja tyttö sitä, miten pääsisi neitsyydestään. Hän pääseekin aika pian, ja pian Mari ja hänen opettajansa naivatkin sitten tyhjässä pimeässä luokassa. Julian on hurmoksissaan tytön tiukasta pillusta.

Voi näitä trendikliseitä, jotka täytyy esikoisromaanissa olla. Ikäero, dementikon kuolinapu, itsensä viiltely, epäonnistunut suihinotto, onnistunut suihinotto, ikävä vaimo, ihana Johannes ja ihana Julian sekä Marin tiukka pillu. Olen puolivälissä tätä romaania. Kun vain pääsisin noitten kliseitten yli.

Pikku-Lolitan äiti tuli aamubrunssille. Hän asuu nykyään Turussa kerrostalossa myytyään merenrantatalonsa. On koko ikänsä halunnut kaupunkiin asumaan, oikein kerrostaloon, pikkukylän tyttö. Nyt hän polttelee ikuista tupakkiaan pienellä parvekkeella, kun ennen oli lääninä metsät ja rannat, huvila saaressa. Pikku-Lolitakin asuu jo omillaan, nyt ilman poikaystävää, eikä vieläkään ole suostunut mihinkään koulutukseen. Hän olisi päässyt opistoon suorittamaan kaksoistutkintoa: eräopas ja ylioppilastutkinto. Hän vastasi tähänkin ei, kuten kaikkeen muuhunkin opiskeluun. Suoritti kyllä peruskoulunsa loppuun. Alunperinhän hän ei saanut päättötodistusta peruskoulustakaan.

11.7. Sain kiinni eläinlääkärin sen jälkeen, kun olin soittanut jälleen kotikuntani terveyskeskukseen ja sieltä ohjattuna sijaislääkärin kotikunnan terveyskeskuskseen, joka ohjasi minut puolestaan kolmanteen kuntaan, koska he ovat yhteydessä sinne. Pienen miettimistauon jälkeen soitinkin vielä eläinlääkärille, ja sieltä vastasi ihminen, nuori tyttö. Olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaa suustani, vaan parahdin, että herranen aika, onko siellä ihminen. Oli siellä ja resepti luvattiin soittaa apteekkiin. Apteekissa ei kuitenkaan ollut mitään. Ehkä olin vain liian aikaisessa.

Lopuksi kirjattakoon muistiin uutinen Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta: "Jos palkaton työ lasketaan mukaan, naiset tekevät maailmassa YK:n arvion mukaan noin 60 prosenttia töistä mutta saavat tuloista vain 10 prosenttia ja omistavat omaisuudesta prosentin." (HS 11.7.) Hohhoijaa tällekin. Siirrynpä pihalle tuon taikakukkapuun juurelle nauttimaan lämpimästä illasta.

(Valokuva Iines, vanha omenapuu mökin pihalla)

Kesäpäiväkirja: 10. sivu

2011-07-08T10:10:00.003+03:00

3.7. luullakseni. Ja niin onkin, kun tarkistin viemällä kursorin tietokoneen päiväyksen päälle. Olen nyt kotona Pikkukaupungissa vain käymäseltään. Koti tuntuu autiolta tyhjine jääkaappeineen ja katkaistuine sähköineen ja alaslaskettuine kaihtimineen. Nyt koti on mökillä. Aluksi kun menen mökille, koti on kaupungissa. Elän kaksi siirtymävaihetta vuodessa. Kumpikin saa aikaan mahtavan orpouden ja irtaantumisen tunteen, ihan kuin olisi juureton kasvi, jokin irtonainen lumme lillumassa mustassa järvessä, kiinnittymättä mihinkään muihin kuin viereisiin kasveihin ja jopa järviruttoon.

4.7. Mitä kritiikki on ja mitä se ei ole? Lyhyt oppimäärä.

Tapaus lähtee vaikka siitä, että anonyymi haukkuu blogistia puskista oikein henkilökohtaisesti. Tulee julmaa mollausta. Sitten tulee se, että blogisti ei salli eikä siedä kritiikkiä, koska hän torjuu kritiikin.

Mistä lähtien henkilökohtaisuuksiin meneminen, haukkuminen ja molllaus on ollut kritiikkiä? Ovatko ihmiset niin tyhmiä, etteivät tosiaan tiedä, mitä kritiikki on? Tuleeko siis opettajankin sanoa oppilaalle, jota joku kalvaa, että koetapas nyt Kerttu sietää vähän kritiikkiä? Pyyhi paksut poskesi ja mene terästäytymään, hus.

5.7. Pesukoneen linko ei linkoa kuin osittain. Joudun vääntämään pyykin käsin ripustettavaksi. Nyt ei ole energiaa pesukonekaupoille ja koneen tuontia odottelemaan ja uutta opettelemaan. Kodin koneen korjaushan ei kannata, vaan meidät on opetettu ostamaan uusi tuote vuodenkin käytön jälkeen. Tämä pesukone on onneksi toiminut yhtä kauan kuin autoni, 12 vuotta. Ehkä on uuden aika. Olen säästänyt Nordean Etutilille peräti 600 euroa. En siis joudu vararikkoon. Olen kuitenkin ehkä tulossa materialistiksi, sillä en mitenkään raaskisi kajota säästöihini, vaan tahtoisin vain ihailla summan kasvua. Minulla on säästöjä. Onko teillä?

7.7. Palasin aamulla mökille puhtaitten pyykkien kanssa, kolme mustaa muovisäkillistä, yhdessä siskon mökkivaatteet, toisessa lakanat ja pyyhkeet ja kolmannessa omat mökkivaatteeni. Tytär lupautui pesemään omat mökkivaatteensa ja lakanansa itse tykönään. Palaa siskoni kanssa, poimii tämän kentältä tullessaan parin viikon kuluttua. Minä täällä panen huushollin ja maiseman priimakuntoon leidien tulla. Ostan jääkaapit täyteen juomia ja herkkuja. Siivoan saunan ja panen lakanat siskon sänkyyn. Asetan tuhkakupin saunan terassille, kukkaruukku nurinpäin savilautasen päälle. Kannan astiat täyteen saunavettä. Tuon takkapuita ja pesen takkahuoneen ruutuikkunat. Poimin kuolleet kärpäsenraadot lattialta.

Nyt olen kissan kanssa kahden. Martan ja Martin autot ovat poissa, piha on tyhjä, joten en voi mennä heidän terassilleen, vaikka kutsu on käynyt - kun palaan pyykkireissulta. Täällä ovat muutaman päivän poissaolon aikana puhjenneet kukkaan sormustinkukat, harjaneilikat, pähkämöt, ruusut täyteyteensä, nukkeruusu on nupulla. Myös sukulaisen pihasta kaivettu vaaleanpunainen kerrottu ruusu kukkii kaaritukeen nojaten, samoin kuin valkea pitsimäinen köynnoshortensia. Lisäksi kaikki istuttamani yksivuotiset kukat ovat venyneet ja vanuneet joka suuntaan. Krassissa on oranssi nuppu, köynnöksen kärki tavoittelee valkoista ikkunanpuitetta. Kasvua ei huomaa, jos seisoo koko ajan vieressä. Pitää etääntyä. Muutoinkin liike ja muutos on kai ihmiselle vain hyväksi.

8.7. Eläinlääkäriin en ole saanut yhteyttä kymmenistä soitoista huolimatta. Automaatti toistaa samaa tietoa äkillisesti sairastuneista eläimistä. Pitäisi vain uusia kissan kilpirauhaslääkeresepti. Luulen, että nousen tästä ja ajan suoraan yhdelle yksityisklinikalle reseptin kanssa. En lähde, ennen kuin lääkäri uusii reseptin, sillä lääkkeet loppuvat alkuviikolla. Kissa on muutenkin vanha ja väsynyt, ei sitä saa kiusata, jos auttaakin voi. Se ei enää miu'ukaan muuta kuin avaten suunsa äänettämään miukaisuun, silmiin katsoen.

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja: 9. sivu

2011-07-02T11:15:00.003+03:00

2.7. Heräsin makeasta unesta neljältä koiran levottomuuteen. Raatokärpänen riehui huoneissa. Tapoin sen ja päästin koiran hätäkakalle. Viideltä heräsin siihen, että kissa istui sängyssäni tyynyni vieressä ja tuijotti minua kuin vähämielinen. Koira istui kamarini lattialla ja tuijotti myös, ja huohotti. Korkealta, paljon pääni yläpuolelta. Se ei pyydä ulos, vaan odottaa kiltisti vaikka rakko haljeten. Päästin sen pihalle kuusen juureen, ja huomasin, että huoneissa riehui toinenkin raatokärpänen, jota koira pelkäsi. Sitä en saanut kiinni jahdista huolimatta, se piiloutui. Jatkoin unia kahdeksan korville. Avasin ikkunat ja panin hyttysverkot paikoilleen. Raatokärpänen koettaa sitä kautta ulos ja on siten helppo saalis lätkääjälle.

En viitsinyt hakea Hesaria mäenalisesta postilaatikosta. Maailman tapahtumat ovat nyt kaukana. Ei tarvinnut enää ottaa talteen Martan ja Martin lehtiäkään, sillä he tulevat tänään takaisin Norjan-matkaltaan. Tytärkin tulee risteilyltä hakemaan Goljattinsa, ja lähtee huomenna takaisin kaupungin riemuihin. Jään taas yksin pariksi viikoksi, ja se sopii minulle, vaikka alkuun olo on vähän orpo. Pitää käydä kaupungissa katsastamassa pikkupihat ja pesemässä isompi pyykki. Pesen täällä nyrkkipyykissä lähinnä vain pikkuhousuja ja muuta pientä ja kevyttä. Vaikka on joukossa kyllä yhdet tosi isot mummokalsarit, punteilla. Tyttären pyynnöstä en pidä niitä enää shortseina pihalla.

Katselin kahvia juodessani ikkunasta ulos. Lännen puoleisen metsikön kuusenoksalla nukkui orava, ensin silmät auki ja sitten silmät kiinni. Tänä vuonna oravat eivät ole vielä tepsutelleet mökin katolla pikku jaloillaan. Ehkä poikaset ovat vielä pesässä ja emo uupunut imetykseen ja ravinnon hakuun. Vai ruokkiiko oravaemo poikiaan kuin lintuemo joillain öttiäisillä ja lieroilla? Hämmästyttävää - en tiedä. Miten vähän oikein maailmasta tiedän, jos en tiedä tällaistakaan asiaa, mutta tiedän halituskokoonpanon jokaisen ministerin yksityiselämän kiemuratkin.

Alan varmaan olla aika tylsä, kun minusta oravan elämä saattaa olla kiinnostavampaa kuin ihmisen. Tai en tiedä onko. Ajatukset tulevat ja menevät, mikään ei kiinnity, vaan virtaa kuin vuoksi. Virtaako vuoksi? Vai luode? Tätäkään en tiedä. Koulu ei opeta yhtään mitään muuta kuin miten selvitä ihmisviidakossa ja mitkä ovat saksan kielen taka- tai etukohtaiset pronominit ja Suomen vesistöjen reitit, joista muistan lähinnä Ähtärin reitin. Sen opetti lapsuusystäväni Mallun varanotaariäiti, joka otettiin kouluun maantiedon opettajaksi, kun hänestä tuli opettajan leski.

(Valokuvat Iines 2.7.)

Kesäpäiväkirja: 8. sivu

2011-06-30T13:17:00.001+03:00

30.6. Kesäkuun viimeinen päivä. Raikkaus on ohi, alkavat täyteyden ja kypsyyden päivät. Kirjosiepon poikaset ovat jo oksalla ruokittavina, lehtokerttusen poikaset kadonneet niityn vadelmikosta, eksyneen näköinen rastaanpoika rannan lepikossa.

On hellettä, tekee mieli laiturille ja mereen. Sain serkkupojalta lupauksen rannan ruoppaamisesta ja kunnostamisesta, ja nyt jo kaduttaa. Serkkupoika on ronski kaivinkoneurakoija, esteettisestä silmästä tai luontoarvosta ei ole järin paljon tietoa. Hän ajaa ryskyen paikalle, viimeksi suoraan luumunpuuntaimieni päältä. Ruoppausjäte voi löytyä mistä vaan, ja rannan kurpat saavat kyytiä. Jotain pitää kuitenkin tehdä, sillä on suorastaan synti jättää merenranta kaisloittumaan. Nyt laituri on kaislojen keskellä, ja uimaan pitäisi kävellä viidakon lävitse. Ei onnistu minulta, käärmekammoiselta. Jään odottamaan siskon tuloa ja hänen ajatuksiaan rannan parantamisesta.

Tytär ei ole käynytkään rannassa kahteen vuoteen. Nyt hän lähti neljän kaverinsa kanssa risteilylle, ja minä istun jättimäisen koiran kanssa pirtissä. Koira ulvoi kuin susi, kun tytär lähti aamulla pihasta. Nyt se söi puolet minun ateriastani, enkä uskalla jättää sitä yksin tupaan, tulee pian ikkunanpokat kaulassa perässäni, jos lähden pois pihasta.

Siispä istun sisällä ja kirjoittelen. Bloggerkin risasi aamulla. En päässyt kirjautumaan sisälle, enkä edes lukemaan kommentteja, kuin nopeasti kerran pari. Tyhjensin äsken koneeltani kaiken turhan väliaikaistiedoston, ja se palautti Bloggerin toimintakyvyn.

Minua hämmästyttää ihmisten into tarjota vanhemmallekin työvyttömyyseläkeläiselle uutta koulutusta ja työpaikkaa. Kukaan ei arvosta hiljaisuutta ja paikoillaan oloa; joutilaisuus lie perkeleestä. Pitää olla näkyvässä liikkeessä koko ajan, ellei töissä niin ainakin matkoilla, muuten ihminen on arvoton ja vain turha kuluerä terveiden ja työssäolevien kukkarolla. Ihmisellä pitää olla kiire toiseen kiireeseen.

(Valokuva Iines 29.6. saunan takaa)

Kesäpäiväkirja: 7. sivu

2011-06-28T10:26:00.002+03:00

27.6. En ollut itse huomannut, että olenkin tarpeeton ihminen, tuottamaton kuluerä työkyvyttömyyseläkkeineni. Tämä tultiin sanomaan oikein anonyymien voimalla, edellisessä keskustelussa. Heidän mukaansa työkyvytön pitää osoittaa työtehtävään, jossa kyvytön ei tarvitse kyvytöntä osaansa. Voi toimia muilla osilla tai ottaa käyttöön varaosan, eikä mitään eläkkeitä tule maksaa niin kauan kuin ihmisessä jokin osa toimii. Näin esimerkiksi kädetön voisi elannokseen tanssia ja jalaton toimia pöytärättinä tai kunnallisena pikkuryssänä sekä masentunut ilotalossa. Se, jolta on munuainen poistettu, luottakoon maksaansa, ja se jolla on sydänvika, tehköön työtä vatsallaan - ei siihen sydäntä tarvita. Ylipäänsä työkyvyttömät maisterit ja muut voisivat mennä marjanpoimijoiksi ansaitsemaan marjanpoimijan palkkaa.

Luulin, että kuvatunlaiset ajatukset loppuivat holokaustiin ja fasismiin. Ei, ajatus terveen valkoisen ihmisen paremmuudesta elää edelleen sitkeänä ja Suomessa varsin voimakkaana. Keskustelun anonyymit ovat tosissaan, ja heitä täytyy siis olla enemmänkin. Perussuomalainen uho näyttää tässä ikävimmät puolensa ja fasistiset vivahteensa.

Ilmat ovat kääntyneet aurinkoisiksi. Ajoin nurmikon saunalta, ja vetelin niittypeltooni leveät kävelypolut, koska näin siellä muutamna päivä sitten mustan kyyn kiemurtelevan pyrstön katoavan heinikkoon juuri siinä, missä kuvaan usein perhosia. Nyt polku on kahden leikkurinuoman levyinen. Näin oksalla ylllättäen kolme kirjosiepon poikasta, joille emo pyrähti tuomaan murua rinnan alle. Somaa, kun tuollaista saa katsoa ihan läheltä. Päivän kohokohta, vaikka aamulla olimmekin Vanhassa Raumassa. Rauma on lempikaupunkini ja voisin kuvitella, että jos jonnekin muutan, muutan sinne.

28.6. Tänään leikkaan ylänurmikon ja menen ehkä laiturille kaislojen keskelle. Täytyy myös käydä kastelemassa Martan ja Martin pihakukkaset. Ovat Norjan-reissulla, bussimatkalla. Niin Marttaa nyt viedään, vaikka hän on aina vannonnut, ettei mene ikinä bussimatkalle, kun pyysin häntä Pietarin-matkaseuraksi kauan sitten. Hän on nopeitten lentojen ihminen. Minä taas mieluiten junamatkaaja, hitaasti halki maisemien, niin että raja-asemilla pysähdytään ja näkee, kun junasta talutetaan rajapoliisin etsimä karkuri ulos. Siirtymän muihin maihin huomaa ja siirtymän hetkellä ajattelee, että no niin, nyt ollaan Tanskassa. Nyt tultiin Saksaan. Tällaista on Saksassa, maisema täynnä matalia pensaita, ei metsiä missään. Onpas kaunista. Jollain pysähdyksellä kuulee ihmeellistä linnunlaulua vaunuun ja ajattelee, että minulle on valehdeltu. On sanottu, että ei missään muualla kuin Suomessa voi lintu laulaa kauniisti. Tämä saksalainen lintu lauloi kauniimmin.

(Valokuva Iines 27.6.)

Kesäpäiväkirja: 6. sivu

2011-06-22T08:45:00.001+03:00

21.6. Viemäri vetää taas, vessa toimii. On se tukkeutuminen katastrofi taloudelle, jossa ei ole pikkulaa pihan perällä. Muutoin olen tottunut hyyskäkulttuuriin, sillä vielä nuoruudessanikin tässä mökissä oli pihapolun päässä harmaassa navettarakennuksessa hurmaava käymälä ruutuikkunalla ja räsymaton palalla ja lehtipinolla. Ruutuikkunan alapuolella kukkivat kirsikkapuut ja omenapuut, ja kaiken muun maiseman peitti pitsimäinen koiranputki. Olen kyseisessä eriössä keksinyt lapseni nimen päivää ennen ristiäisiä, elokuussa, kypsyviä kirsikoita katsellessani. Nimi ei ole kuitenkaan Kirsikka.

Martta ja Martti auttoivat minua aamupäivällä tien raivaamisessa, ja pyysin heidät kiitokseksi virvokkeelle, pihalle istumaan. He ovat hitsautuneet yhdeksi, kuten pareille usein käy. Ja miksei kävisi.

Meillä on jo ritariperhonen, sanoi Martta, vaikka vain Martti harrastaa valokuvausta. Meillä on myös keisarinviitta, sanoi Martta edelleen, vaikkei ole kuunaan ottanut kameraa käteensä muuta kuin lastensa rippi- ja ylioppilasjuhlissa eikä tiedä perhosista kuin nokkosperhosen. Meille on asennettu kuumavesiboileri, sanoi puolestaan Martti Martan talon uudistuksista. Martta puhdisti Martin olkapäiltä näkymättömän pölyhiukkasen, siinä istuessamme. Luulen, että kaukana ei ole aika, jolloin heillä on samanlaiset tuulipuvut. En viitsi valehdella, että herttaista, kun minusta tällainen sulautuminen yhdeksi persoonallisuudeksi on aika kauheaa. Voin olla kamala, mutta tykkäisin enemmän erillisistä persoonallisuuksista, jotka kunnioittaisivat ja rakastaisivat toisiaan pienen välimatkan päästä, eivät hengittäisi samoilla keuhkoilla, samaa ilmaa. Me-syndrooma saa minulle kylmät väreet, mutta voi se kai kateuttakin olla. Toisaalta ehkä ei, sillä liitossa ollessanikin minulla on aina ollut tarve itseyteen, erillisyyteen. Minusta rakkauden korkeimmalla fyysisellä hetkelläkin ihminen on lopulta yksin, hetki on vain hänen.

22.6. Tästä päivästä en enempää tiedä. Kaunis aamu, olemme menossa kirjastoon ja ehkä ulos syömään. Loppupäivän ajattelin makoilla riippukeinussa kirjan kanssa. Eilen ajoin ruohonleikkurilla rantatien, jossa oli jo metrinen ruoho. Olen vältellyt tietä, koska näin siellä heti keväällä käärmeen, joka ei väistänyt minua - yleensä käärmeet eivät väistä minua, vaan jäävät paikoilleen, niin että saan niitä hyvin jopa valokuvattua. Sain ruohonleikkuusta selän kipeäksi, joten löhöpäivä voi olla ansaittu.

Lisäkirjoitus illansuussa: En malta olla iloitsematta tässä vielä elämäni ensimmäisen ritariperhosen bongausta kameralla! Perhonen liiteli sivuitseni lupiinipehkoon, kun loikoilin kirjan kanssa riippukeinussa. Vaihdoin siis Gorowskin julistekuvan tähän hehkeään näkymään.

(Valokuva Iines 22.6.)

Kesäpäiväkirja: 5. sivu

2011-06-20T09:28:00.003+03:00

18.6. Oltiin munamarkkinoilla ja ostettiin irtolakua. Katseltiin ihmisiä. Oli miehiä, paksuin kultasormuksin, oli naisia kaksin korvakoruin. Oli tavaraa, jota en tiennytkään. Ostin venäläiseltä - luulen - myyjältä kesäpöksyt ja teepaidan, toisiinsa sointuvat, kauniit ripustimessaan. Otin salakuvia, etupäässä miehistä, koska heissä näkyy markkinakepeys paremmin kuin naisissa. Naisten otsassa on arvioiva ryppy ja he hypistelevät kaiken aikaa jotakin.

19.6. Oltiin Turussa Horneteja katsomassa. Satoi kaatamalla ja kastuimme, korvat menivät lukkoon korvatulpista huolimatta. Hornetien melu tuntui ihossa asti, mutta olihan se temppuilu taivaalla komeaa katsottavaa, ja sitä ihaili väkisinkin lentäjien urheutta ja taituruutta siinä vesilätäkössä seisoessa. Kenestä tahansa ei olisi lentäjäksi. Voisin kuvitella kyllä naisen taitolentueeseen. Koneet lensivät neljän muodostelmassa melkein kiinni toisissaan. Pienikin virhe maksaisi hengen. Hollantilaiskone sinkautti sateiselle taivaalle kauniita raketteja.

20.6. Kesämökin autuutta: viemäri tukossa, ei hyyskää pihalla, ei edes riukua. Sakokaivo lienee täynnä. Soitin sakokaivojen tyhjennys -yritykseen, ja sieltä vastasi mies, että mahdoton tehtävä, me emme teidän mäkeen pääse isolla autollamme. Viimeksi käydessä tämä auto nimittäin oli juuttua puiden väliin lähes suoran kulman muodostavassa kiepissä. Tie kulkee Martan pihan ja tontin kautta, hänellä on rasitusta tontillaan. Pyysin häntä tulemaan tiekatselmukseen, jossa kiireesti päätetään, mitä puita kaadetaan ja karsitaan, ja kuka kaataa ja kenen laskuun ja kuka korjaa pöllit, minun putkimieheni vai hänen nettimiehensä tai velikatraansa. Ihme on, jos yhteen mökkiin ei paskakaivon tyhjennysauto pääse.

Mitä maailmalla tapahtuu - en tiedä. Televisio on edelleen asentamatta pikkukamarin nojatuolin takana. Sen tiedän, että Urpilaisesta tulee valtiovarainministeri. Ehkä se on hyvä.

Uusi satsi pyykkejä valuu narulla. Yöpaita, violetti, kahdet valkeat tennissukat ilman raitaa, rintaliivit, alushousut ja yhdet trikoohousut, punaiset. Mutta nyt tuli stoppi pyykinpesuun ja tiskiin, kunnes saadaan sakokaivo tyhjennettyä. Viemärifirman mies heltyi aneluuni, ja lupasi tulla juhannusviikolla katsomaan, millainen tie on. Jos ei pääse, ei voi mitään, jos pääsee, kaivo tyhjennetään varmaan erikoismaksuluokassa. Nyt eletään innovaatioiden varassa. Miten toimia hädän hetkellä, kun vessa tulvii ja pihakäymälää ei ole? Miten hoidetaan intiimi puhtaus? Klassista mökkielämää.

(Valokuva Iines munamarkkinoilta)

Kesäpäiväkirja: 4. sivu

2011-06-16T09:02:00.004+03:00

15.6. Nainen ja Facebook

Kun nainen on neljänkymmenen,
tietää,
että kauneimmat kuvat on jo otettu.

On aika valita kaunein
ja panna se profiiliin.
Sen jälkeen toiseksi kaunein,
hieman kuvankäsittelyä
kunnes on tullut aika siirtyä
käyttämään
herttaisia lapsuudenkuvia
ja lopuksi on oltava vitsikäs:
lapsi taljalla.

16.6. Kahden sadepäivän jälkeen sinitaivasta näkyy lännestä alkaen koko taivaan mitalta. Eilinen päivä oli pirtissä istumista, sade ropisi ja tihkui koko päivän ja pyykki narulla valui kolmatta päivää. Kohta minulta loppuu housut, jos sade tuosta vielä äityy.

Kävin naapurikaupungissa kaupassa ja ostin tarvikkeita jääkaappiin, kun saan yhden lomalaisen tänne mökille huomenissa. Tullaan tuomaan koiraa minulle, kun itse lähdetään liesuun, risteilylle kaverien kanssa. Täällä minä sitten istun ison hurtan vankina, ruokkimassa Narsisti-kissaa, joka pitää minua palvelijanaan ja itsensä jatkeena, jonka paras tehtävä on toimia sylinä ja ruokinta-automaattina sekä pihakaverina valjasviritelmän päässä. Vaadin kyllä poliisin, palokunnan ja eläinlääkärin pika-ambulanssin numerolistaa tuohon pöydälle, ennen kuin minut jätetään näiden elukoitten armoille. Koira ulvoo kuin susi, kun sen oma emäntä lähtee hetkeksikin pois. Kissa hyppää pöydälle, ja läpsii sieltä koiraa kuonoon ja silmiin. Yritän syödä siinä sivussa häiritsemättä kissan hajuaistia, joka on virkeä, vaikka kissa lähentelee kahtakymmentä ikävuotta. Koira kuolaa lattialla istuen pää lähes oman pääni korkeudella.

Tänään pitää vielä käydä puodissa, mutta olisi myös leikattava nurmikot, jahka ne tuosta ensin vähän kuivuvat. Eilen, kun jätin kameran kotiin, näin heti sateessa pupulauman värjöttelemässä vettä valuen keskellä niittyä! Niin kuin olen niitä odottanut kamera kaulassa. Mitkä kuvat niistä nyt olisi saanut. Näin samalla kamerattomalla reissulla myös Kurkelinien perheen, isä, äiti ja poika Kurkelin, myös ihan rauhassa sateessa niityn laidalla.

(Valokuva Iines, kuva julkaistu myös kuvablogissa)

Kesäpäiväkirja: 3. sivu

2011-06-14T11:36:00.006+03:00

13.6. Sateella on aikaa miettiä vaikka lutkaliikettä, kun muutakaan liikettä ei pihapiirissä näy. Tosin kissa väittää olevansa eri mieltä ja tuijottaa keskittyneesti metsän uumeniin yhtä pistettä. Näkee jotakin, mitä minä en erota, vaikka teroitan katseeni äärimmilleen ja suuntaan leukaani kohottaen kaksiteholinssieni lukupisteen metsikön reunaan. Sumenee vain, olkoon.

Takaisin lutkaliikkeeseen. Eikös nyt eletä kaikissa mies-naiskeskusteluissa sitä stabiilia vaihetta, että miehet ovat todistautuneet biologiansa vietävissä oleviksi olennoiksi? He ovat kuin ajelehtiva lastu voimakkaassa testosteronivirrassa. Kun poven kaari vilahtaa, niin mies kilahtaa. Jos on normaalinen mies.

Mies on siis nopeaimpulssinen eroottisviritteinen olento, jonka seksuaalisuus ei ole täysin järjen hallinnassa missään tilassa eikä minään aikana, ei edes hallitusneuvotteluissa. Sielläkin virikkeen villeihin kuvitelmiin voi antaa vaikka Jutta Urpilaisen uusi huulipuna tai avonainen dekoltee. Urpilainen taas hitaampiviritteisenä naisihmisenä tuskin ajattelee ensimmäiseksi seksiä katsoessaan Kataisen hiestyneen kosteita kasvoja tai helliksi livottuja huulia.

On kuitenkin yksi asia, joka voisi saada Urpilaisen pään sekaisin kesken hallitusväännön. Jos Katainen avaisi paidannappinsa ja paljastaisi karvaisen ja hyvinkehittyneen rintakehänsä rintarangan keskipisteeseen asti, Jutan katse taatusti harhailisi levottomana silmien alapuolelle. Vaan harvoin, jos koskaan, saa ihaillakseen leveää ja hyvinmuodostunutta, mustilla karvoilla pehmustettua miehen rintakehää.

Olen joskus miettinyt, miksi miehet eivät pukeudu niukasti ja nouse koturneille, jos se kerran on seksikästä. Miksi vain naisen pohkeen kaari olisi seksikäs koturneilla, kun yhtä hyvin piikkikorko korostaa miehen upeana värähtelevää pohkeen kaarta? Ja miksi miehet eivät käytä nostattavia penisliivejä ja pakara-push upeja? Miksi heillä ei ole peniksenjuurta -vrt. rintavako - paljastavaa tuuletusrakoa housuissaan? Miksi heillä ei ole vatsakorselettia? Miksi miehet eivät perusta gigololiikettä ja vaadi oikeutta pukeutua vapaasti ja mukavasti? Häh?

14.6. Kissa istuu vierelläni ja tuijottaa minua vaativasti. Ulos ja heti, palvelija. Tahdon haistelemaan sisiliskoja kivelle. Ei, kattiseni, minun on nyt käytävä kylän osuuskaupassa ostamassa Fairya, että pääsen tiskaamaan. Tiskipöytä sortuu lautaspinon alta. Sitä paitsi saat papparainen virtsatulehduksen, jos istut märässä maassa.

Eilen ukkosti taas. Tänään oli talo kylmä, ja nukuin kuin tukki ehkä juuri siitä syystä. Aamulla viritin valkean hellan pesään ja sulatin hiivaleivän palan uunissa. Söin sen juustolla päällystettynä, kuumana kahvin kanssa. Arvaatte jo: oli taivaallisen hyvää. On haravoitava yläpihan viimeiset lehdet ja kannettava pirttiin lisää puita.

(Valokuva Iines 13.6.)

Kesäpäiväkirja: 2. sivu

2011-06-12T16:37:00.004+03:00

11.6. Kello on kuusi, illalla. Kirkonkellot soivat läheiseltä vastarannalta pyhän merkiksi. Nyt pitää lopettaa työnteko, on aika laskeutua joutenoloon. Enää hiljaisuutta ei leikkaa ruohonleikkurin ääni kuin korkeintaan korven uumenista, jossa arvellaan, ettei kylille kuulu syntirikkeen ääni. Enää ei hakata edes saunapuita saati käytetä terävä-äänistä sirkkeliä. Rakentaminenkin on siirrettävä arkeen. Meri kaiuttaa äänet kauas.

Pidin Martan entisestä miehestä, Rapesta, joka ajoi nurmikon sunnuntaisin kirkonmenojen aikaan ja lähti sitten pyörällä kirkkokaljoille kylän ainoaan baariin. Tämä uusi deittimies katsoo kellosta minuutilleen, koska yhden oluen jälkeen voi nousta rattiin ja ajaa järvisaunalta kahdeksan kilometriä metsätietä takaisin kotiin. Hän laittaa broilersuikaleista kanakeittoa, joka riittää aina kahdeksi päiväksi.

Illalla ukkosti, pamaus nousi yllättäen niin kuin täällä aina, niin että Baden Baden -tuolini kastui, samaten sandaalini jäivät sateeseen, kun ryntäsin autoon istumaan. Autossa pelkäsin, että Farradayn häkistä ei ole minulle hyötyä. Jos salama iskee viereiseen kuuseen, se kaatuu tietenkin auton päälle. Selvisin kuitenkin hengissä, autossa istuessani katsoin nettipuhelimestani ukkostutkaa, joka ei alkuun noteerannut tätä möräkkää, vaan vasta kun ukkonen oli ohi, meidän kohdalle ilmestyi valkoinen neliö. Lämpötila laski 24 asteeseen. Vesipuntut tulivat täyteen siitepölyistä vettä.

12.6. Tänään on taas paahtava helle. Martta soitti ja pyysi mukaan järvelle, kun on viimeinen kaunis päivä vähään aikaan. Olin juuri ottanut lohen sulamaan ja lähdössä omalle saunalle kuvaamaan hyönteisiä, joten kiitin ja kieltäydyin. Ei minua edes haluttanut lähteä, sillä niityllä on nyt kuhinaa, ja olin juuri edellispäivänä tavannut Martan. Ilmeisesti alan taas päästä naisystävän rooliin, kun miehelää on koettu kyllin pitkään. Mukavaa sinänsä, ja Martta kuulosti vähän pettyneeltä, kun en lähtenyt.

Olen lukenut Kirjailijan häiriöklinikan kiinnostavaa keskustelua pahuudesta, paikoin hieman kursorisesti. En ole varma, puhunko nyt läpiä päähäni, kun tahdon sanoa tässä, mitä minusta tarkoittaa käsite "paha ihminen". Mutta sanon kuitenkin, ihan vaikka viittaamatta mihinkään klinikalla sanottuun.

Pahuus on nimittäin minulle vasta aikuisiässä havaittu kiinnostava ilmiö. Lähes näihin aikoihin asti olen uskonut, että ihminen on automaattisesti ja synnynnäisesti hyvä, mutta maailma ja uusimmat tieteen teokset ovat opettaneet minulle karvaan totuuden: Eino Leino oli väärässä, kun hän sanoi että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paha ihminen on hirvittävän vahva. Hän ei muutu hyvyydestä, ei ymmärtämisestä, vaan juuri näitä hän käyttää hyväkseen.

On olemassa semmoista demonisuutta, joka ei parane ja jota ei saa ymmärtää. On olemassa tappavaa julmuutta ja äärimmäistä tunteettomuutta. Tällöin puhutaan luonnehäiriöisestä ihmisestä, ehkä psykopaatista - määrittelyt vaihtelevat hieman eri tutkijoilla. Uusimmat suomalaistutkijat tahtovat korvata esimerkiksi narsisti-sanan psykopaatilla, jollainen narsisti on.

Luonnehäiriöinen psykopaatti ei ole mielisairas, hänen mielensä ei ole sairas, vaan hänen luonteensa. Hän voi olla täysin normaalisti käyttäytyvä, jopa suosittu ja arvostettu ihminen. Kaikki luonnehäiriöiset eivät jää koskaan kiinni, vaikka tekevät tuhojaan jossakin piirissä. Luonnehäiriöisellä ihmisellä on aina hovinsa, kannattajansa, jotka eivät näe henkilön luonteen kieroa puolta, koska henkilö palkitsee hoviaan ja kohtelee heitä hyvin. Luonnehäiriöinen paha ihminen pystyy hämäämään jopa tutkijansa, ja diagnoosi pitääkin tehdä uhreja tutkimalla ja määrittää sieltä käsin.

Näin ollen jos vaikka tahtoo kirjoittaa pahasta ihmisestä kirjan, tulee mennä luonnehäiriöisen ihmisen nahan alle, sillä vain luonnehäiriöisen pahuus ei muutu hyvyydeksi. Sen sijaan tavallisen ihmisen satunnaispahoista voi ehkä kirjoittaa kuka tahansa hyvä kirjoittaja. Vaan - onko se kiinnostavaa? Jokainen meistä tekee satunnaispahaa, eikä kuka tahansa pahis ole aidosti paha.

(Kukkahämähäkki, valokuva Iines 12.6.)

Kesäpäiväkirja: 1. sivu

2011-06-08T09:57:00.006+03:00

Tänään kävelin Uudenkaupungin kaduilla. Kyttäsin kuvattavaa. Maisema oli merellisen raikas, joten mikäs siinä oli kävellessä ennen helteen nousua sietämättömäksi.

Oli myös kirjastoasiaa ja kauppa-asiaa, piti ostaa vesikanisteri, kun putkista tuli vaaleanruskeaa vettä. Kävin lisäksi katsomassa, mitä Lentävässä lokissa tänä kesänä esitetään: Yksiöön en äitee ota. Paikan päällä kävin siksi, että teatterimakasiinin hoitamattomalla takapihalla pesii lukuisia lintuja, kivitaskukin keikkui viime vuonna puuaidalla merta katsellen. Nyt sain kuvatuksi vain pesäänsä vahtivan varpusen ja Tivoli Seiterän autonkylkimaalauksia sekä katunäkymiä.

Helle uuvuttaa makoilemaan riippukeinussa koivujen varjossa. Pihaa on vielä haravoimatta ylhäältä jossa ei kasva nurmikkoa, vaan maapohja on epätasaista metsänpohjaa. Vanhat lahonneet porrashirret olisi kannettava jonnekin. Polttaa niitä ei voi, koska ne ovat käsiteltyä puuta. Rantatie olisi ajettava leikkurilla, muut nurmikot vedin alas saman iltana kun tulin, ennen kuin helle hyökkäsi. Haudalla pitäisi käydä kastelemassa ja istuttamassa vaikka keltaiset päivänkakkarat. Tiskatakin pitäisi, astioita kertyy, kun en ole sitä lajia, joka tiskaa samantien syötyään. Panen käytetyt astiat nättiin pinoon, lautaset päällekkäin ja lasit ja kupit kulhoon, samaten haarukat ja veitset.

Alanaapuria - olkoon tämä ystäväni nyt vaikka Martta - olen myös jo nopeasti nähnyt, nettideittimiestään en. Olkoon mies vaikka Martti, koska hän muistuttaa yhtä matematiikan opettajaa, joka oli Martti. Sellainen pitkä ja laiha, jollainen Martta sitten taas ei ole. Martta on juureva ja tomera, sopivan persjalkainen, kuten lyhyenpuoleiset naiset ovat. Viime vuonna Martin piti rakentaa terassi Martan järvisaunan kallioille. Martti sanoi, ettei osaa, Martta sanoi, että kyllä sinä osaat. En vielä tiedä, onko osannut.

Alan olla epätoivoinen rantani kanssa. Se kasvaa umpeen kaislikkoa, luonto voittaa pienen ihmisen. Viime kesänä Sisko raivasi laiturin nokkaan puolen metrin levyisen kulkuaukon, usean metrin matkalta. Minä istuin laiturilla odottamassa, ja sisko toi minulle saksalaisella täsmällisyydellä aina pienen nyhtämänsä kaislakimpun, jonka minä sitten roudasin pitkänpitkää ja mutkalla olevaa laituria myöten rantaan ja koetin heittää olemassaolevien kaislojen yli jorpakkoon. Monesti ne putosivat kaislikon eteen ihan laiturin viereen, ja vaikka minua huimasi jo helteessä työskentely ja jatkuva kumartelu, jatkettava oli kunnes reitti oli auki. Se puolen metrin avoin vana siellä nyt siis enää on, muutoin laituri on joka reunaltaan tiiviin kaislikon kehystämä umpio. Venekin on kumollaan maissa. Ja mikä kauheinta: näin polulla pystypäisen käärmeen aivan rannan tuntumassa. Nyt tuntuu, että kaislikko kuhisee käärmeitä. Vaan onneksi saunalla on siskon miehen jumalattomat kalasaappaat. Vedän ne jalkaan, kun menen rantaan. Ne ulottuvat yli polven, reiteen asti. Kävely on raskasta, mutta kyseessä on vapaa valinta, joten en valita. Nyt vaan olisi mentävä rautaharavan kanssa sinne kaislaviidakkoon haravoimaan tonni kuolleita kaisloja pois laiturin päältä. Pitää myös katsoa, ettei jalka meni läpi laiturista. On mennyt jo kahdesta kohtaa. Kyllä taitava mies olisi lahja naiselle. Voisi olla kukkakeppikin, jos olisi muuten tekevä.

Lumetta

2011-06-05T21:33:00.007+03:00

Elämä tuntuu nyt kepeältä. Kaikki on mahdollista. Huomisesta tai ylihuomisesta lähtien aloitan Kesäpäiväkirja-sarjan, jota päivitän päivittäin, alkuun. Kerron, miten orava kipittää mökin katolla pikkujaloillaan, ja miten Olivia on taas pudonnut vesisaaviin ja kokenut yksinäisen yöllisen hukkumiskuoleman - Olivia on joko rastaan- tai oravanpoika, jonkalaiset olen poiminut eteläpäädyn saavista pois vettä pilaamasta. Pieni veltto oravanvartalo on yllättävän painava.

Kerron oletettavasti myös alatontin naapuristani, ystävästäni, joka elää nyt nettideittimiehen kanssa, kahdenkymmenen miehettömän vuoden jälkeen, jo toista vuotta. Ovat jo siellä, postilaatikko oli asennettu, kun ruuvasin omani siihen viereen. Ja kyllä jo juttelin ystäväni kanssa.

Muuan anonyymi tuli eilen blogiini sanomaan, että oli ollut blogissani kolme vuotta sitten. Nyt hänen asiansa oli, että meno ei ole muuttunut. Elän lume-elämää, enkä tajua, että kaikki ovat jo Facebookissa ja Twitterissa elämässä oikeaa elämää, oikeilla nimillä. The Real Life, in Facebook. Lupasi tulla taas kolmen vuoden päästä katsomaan, ellen sitä ennen heitä veiviäni. En voi luvata mitään, mutta jään odottamaan tapahtumain kehitystä.

Tänään olen pakannut niin, että päässä kohisee. Tosin join äsken lasillisen viiniä, joten kohina voi olla itse aiheutettua. Kukat ja taimet vein jo eilen, ja silti auto tulee täyteen tavaraa. Tapasin putkimiehenikin eilen, viedessäni tavaraa, sillä hän tuli hakemaan palkkaansa tehdyistä uusista portaista. Sain ujutettua hänelle uuden työtilauksen: terassi mökin eteläpäätyyn. Terassiin tulee kaiteet ja kukkalaatikot ja ehkä pylväät, joita pitkin voi istuttaa vaikka villiviinin kiipeilemään. Ihan kuin olisi kiinni elämässä. Ehkä pystyn vielä järjestämään jonkun korjaamaan laiturin ja uusimaan aitan katon.

(Maalaus Francois-Emile Barraud)

Kokeiluja

2011-05-31T09:41:00.008+03:00

Olen kokeillut elämässäni joitain asioita. Olen kokeillut, miltä tuntuu, kun käden panee housuihin, seisoo seinää vasten ja hinguttaa sieltä alhaalta. Marja-Liisa tuli ihan punaiseksi ja sanoi, että näin tekee hyvää. Me muutkin koetimme, mutta ei meillä tehnyt. Marja-Liisan perässä kokeilimme ketjutarinoitakin, ja ne onnistuivat paremmin. Marja-Liisa aloitti, istuessamme siinä portailla ja katsellessamme ohi ajavia autoja, Skodia, Wartburgeja, Mercedeksiä, Fiateja ja Ifoja. Lopulta se meni kuitenkin niin, että Marja-Liisan tarina oli kaikkein jännittävin ja rukoilimme häntä jatkamaan.

Lukiossa kokeilin korkokenkiä, kevätjuhlassa, oikein piikkikorkoja. Kävelin niillä sitten kolme kilometriä pikatien laitaa kotiin. Kovasti en sen jälkeen niitä jalkaani laittanut. Päälläni oli sininen kapea pikkuhihallinen kotelomekko, jonka dekolteessa oli hiuslaskokset, tukka oli tupeerattu takaa pyöreäksi keoksi. Hameeseen oli tullut persepussi istumisesta, kuten pelkäsin, ja rypyt vatsan päälle. Mikään ei ollut niin kauheaa kuin persepussi, sillä perse ei kerta kaikkiaan saanut näkyä. Muuan Sirpakin laihdutti itsensä, jotta pääsisi perseestä eroon. Neljässäkymmenessäneljässä kilossa perse ei enää näkynyt, peilattu sivukuva oli kumpareeton, ja Sirpa oli onnellinen. Persehame siis jäi komeroon, samoin piikkikorot, mutta tupeeraus jatkui ja ostin farkut ja trikoopaidan. Farkkuja pestiin saunan kivilattialla juuriharjalla, jotta saataisiin ne kuluneiksi. Mikään ei ollut niin kamalaa, kuin tummansiniset uudet farkut.

Ylioppilaskeväänä kokeilin tupakkaa vintillä. Äiti oli ostanut savukkeita, sillä pöydässä tuli olla savuketarjoilu herroja varten. Savukkeet otettiin rasiasta ja pantiin pystyyn pieneen koristeastiaan. Äidillä oli yksi tuttavaherra, muuan pankinjohtaja, jonka konttorille äiti teki yksityiskirjanpitoa. Mies oli ehkä ihailija, ei enempää, kova tupakkamies, jonka vierailujen jälkeen nuuhkin aina hyvää tupakansavua. Joku oli käynyt, meillä oli ollut vieraita. Oli kiihottavaa puhallella savuja vintillä kohti korkeaa vuoraamantonta puukattoa, yksin, katsellen kapeasta ikkunasta, kuinka pikkulapset leikkivät pihalla.

Kuriositeettina en malta olla mainitsematta Esa Härmälän eilistä kokeilua, kun hän puhui uutisissa markkinasta, tarkoittaen tietenkin markkinoita. Samaan markkinat-sanan raiskaukseen puutuin syksymmälläkin, kun Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä lausui, että ”Nuorten tyttöjen markkina on kiinnostava, sillä sitä ei ole vielä kokonaan valloitettu, toisin kuin esimerkiksi keski-ikäisille naisille suunnattujen lehtien markkina. " Voiko markkina-sanan väärinkäyttöä siis enää pitää kokeiluna, kun kaksikin johtajatason ihmistä puhuu markkinasta yksikössä. Vähän sama kuin puhua häästä tai housusta. Minä ainakin menen kesällä Laitilan munamarkkinoille.

Nyt ajattelin kokeilla blogiini uutta kuosia. Ihastuin itse näihin ikkunan sadepisaroihin, sillä pidän sateesta, sateessa on ihmisen hyvä olla. Sade on pehmeää, ja se yhdistää ihmisen luontoon likemmin kuin kirkas auringonpaiste. Sanokaa, onko tämä blogikuosi parempi kuin vanha, vai ärsyttääkö lukea tekstiä mustalla pohjalla. Jos ärsytttää, vaihdan takaisin, sillä arvelen, että itseäni alkaa ärsyttää aika pian.

(Maalaus Jack Vettriano)

Levottomat

2011-05-25T10:29:00.012+03:00

24.5. Olen usein miettinyt, mistä asti Suomessa lasten, koululaisten ja ylipäänsä nuorten äänekästä ja kaihtelematonta käytöstä on alettu pitää aktiivisuuden ja yleisen reippauden merkkinä. Milloin frekkiydestä tuli johtava käytösmalli?

Mistä lähtien on omaksuttu se asenne, että kodeissa, tarhoissa ja luokissa tauotta kuuluva ääni, puhe ja jopa meteli on lasten vireyden merkki, käyttäytymissuunta, johon lasta ohjataan, vaikka hän olisi peruspiirteiltään ujo ja rauhallinen, yksinkin viihtyvä?

Suomalaislapsia aktivoidaan kaiken aikaa, heidän hermojärjestelmänsä ärsytetään liikkeeseen elävällä ja äänekkäällä kuvalla, musiikilla, peleillä, toimintakehotuksilla, tuuppimisilla. Ääntä, puhetta, toimintaa, liikettä, menoa, melskettä, nopeita väläyksiä sitä ja tätä, eteenpäin, alta pois. Jos joku lyö, lyö takaisin, pidä puolesi, pärjää, älä ole nynny, anna mennä vaan. Ole mukana, näy, liity Facebookiin, olet olemassa ja voit kontrolloida elämääsi.

25.5. En ole nukkunut montakaan tuntia. Kissa herätti minut kahdelta mouruamalla ja olemalla levoton. Se kulki rapuissa edestakaisin, oli alakerrassa kymmenen minuuttia, tuli yläkertaan, kävi astialla, söi, mourusi meni alakertaan. Viiteen asti tätä kesti, kunnes avasin tietokoneen ja etsin eläinlääkärin yhteystiedot. Vastaanoton puhelinlinja aukeaisi yhdeksältä. Kissa hyppäsi tietokoneen viereen makoilemaan, ja kun huomasin, että sen silmät menivät kiinni lämpimässä hurisevassa paikassa, menin peiton alle ja nukuin pari tuntia.

Eläinlääkäri oli aika ronski ja sain apteekkiin puhelinmääräyksen kissaa tutkimatta, kilpirauhasen ylituotantolääkettä ja munuaisen vajaatoimintaruokalisää. Sovittiin, että vanhaa lähes kaksikymmentävuotiasta kissaa ei rääkätä piikityksillä eikä tutkimuksilla, kun kaikilla kuulemma tuossa iässä on munuaiset sökönä ja kilpirauhanen ylikierroksilla. Lääkettä vaan kitusiin, kun oireet ovat ilmeiset. Ellei auta, kyseessä on jokin vakavampi.

Nyt von Kusti nukkuu taas tuossa koneen vierellä. Kauhea huoli eläimestä, jolla on kaulassakin patteja ja joka kääntyy kuin vanha pappa, vaivalloisesti, niveliään varoen. Sattuukohan sitä munuaisista, kun ne lopettelevat toimintaansa? Alan tulla kai vanhaksi, en tahdo kestää eläimen kärsimystä. Luonto-ohjelmissakin kauhistun, kun tiikeri tai puuma hyökkää pienen vasan kimppuun. Tunnen elimistössäni tiikerin hampaat ja konkreettisen kivun vihlaisun. Tunnen munuaisissani kihelmöintiä, kun katson kissaa. Olen kuin Siri Hustvedt, joka tunsi fyysistä kipua, kun näki jonkun kaatuvan tai loukkaavan itsensä. Kun tytär valitti flunssassa putkien tukkoisuutta ja hengenahdistusta, minuakin alkoi ahdistaa putkesta. Elämä on rajua, kun maailma väreilee tuskaa ja kipua, jota ei voi sivuuttaa.

(Maalaus Ernest Bieler)

Ikkunaeinestä

2011-05-18T19:04:00.001+03:00

Olen otettu. Blogiminäni on mainittu kirjailijablogissa, tosin kommenttiosiossa mutta kuitenkin ja vieläpä niin rakkaasti, että on annettu lempinimi ja nimi on runsastettu monikolliseksi: ikkunaeinekset. Olen onnistunut olemaan siis yksi monista, olen tavoittanut yleispätevyyden ja tullut lihaksi, tai ehkä vähän lihaa syövänä mieluummin leiväksi bloggaajien pöytään.

Mikä värisyttävää, suorastaan ujostuttavaa - ikkunaeines on liitetty kahden oikean kirjailijan nimen väliin, ja vieläpä sellaisten kirjailijoiden, jotka eivät ole mitään omakustanne- tai pienkustantamokirjailijoita, vaan suurkustanne. Milloin teidän bloginimenne viimeksi on päässyt suurkustannekirjailijoiden nimien väliin tai edes jatkeeksi? Kysyn vaan.

Näin tietäkää siis, että ikkunaeinekset kirjoittavat tästä lähtien tätä blogia, joka kaiken järjen mukaan herättää ajatuksenliikahduksia jopa niissä, joiden kirjallisuus on. Tämä on siis tärkeä blogi. Kiitän nostosta minut maininnutta Neiti Nättipillun runoilijaa, vaikken kyllä tiedä, onko hän kirjailija, vai kuuluuko hän vain niihin, joiden kirjallisuus on. Luulen, että hän kuuluu tietäjien laajaan heimoon.

Muutoin menee epävarmasti. En aina tiedä, kenelle blogikirjoitan. Olen hukannut kykyni personoida lukijakuntaa - personointi on aina ollut blogikirjoittamiseni lähtökohta ja dialogi tavoite. - Huomaatteko nyt? Puhun tässä kuin ulkopuoliselle, persoonattomasti, lukijakunnasta. En kohdenna sanojani. En keskustele. Ihan kuin joku olisi leikannut tuntosarveni ja sokaissut silmäni. Eihän näin voi kirjoittaa, ei blogikirjoittaminen voi olla kohteetonta näyttämistä tai subjektiivista pussien tyhjentämistä tällaisella henkilöllä, joka kirjoittaa einestasolta. Gourmet-tasolta varmaan voisi kirjoittaa monologejakin.

Vaan yllä oleva maalaus on sellainen, joka pysäyttää. En tiedä miksi, mutta on kiehtovaa kun tyttö katsoo kuvaajaa kuin ilmaa ja juuri siksi kutsuu kuvaajan mukaan tauluun.

(Maalaus François-Emile Barraud)

Kirkas ja Sokea Oikeudenmukaisuus

2011-05-12T19:06:00.000+03:00

Blogger on oikutellut tänään. Se on poistanut kuvia, muunnellut nimiä ja näyttänyt toisia nimiä, joiden ei pitänyt näkyä. Minustakin tuli kommenttiosiossa i-i, jolla melkein pääsee blogiini, jos arvaa helpon salasanan.

Olen hieman harmissani Timo Soinin puolesta, koska kirkas ja sokea oikeudenmukaisuus ei nyt toteudukaan. Politiikka tuntuu sopimuksilta ja kähminnältä, mitä se tietysti onkin. On sekä inhimillisen oikeustajun että demokratian vastaista, että suurin vaalivoittaja ja siis kansan tahto ei pääsekään vaikuttamaan päätöksentekoon, vaan hävinneet liitoutuvat ja alkavat säätää asioita. Ihan kuin Jutta ja Jyrki olisivat olleet pussauskopissa keskenään ja tulleet sieltä punoittavina ja tyytyväisinä pois. Mieluusti olisin nähnyt, millainen se kansan tahto oikein on. Olisikohan jokin etuisuus tai ropo herunut omaankin pussiini? Vaan taidan päästä minäkin maksamaan pankkiveroa Portugali-tuen lisäksi. Ja moderni ja kokeileva taide saa edelleen elää ja kasvaa. Mikäs tässä on ihmisen ollessa.

Tänään bongasin kallioilta harvinaisen kalliosinisiiven, saman lajin kuin viime vuonnakin toukokuussa. Bongasin myös mansikkakirjosiiven, punemittarin ja lepattavan suruvaipan. Suruvaippa käyttäytyi perin kummallisesti, suorastaan runollisesti. Se etsiytyi hyvin lähelle, kiersi minut tanssien, ikään kuin merkiten minut. Pelästyin hieman symboliikkaa, sillä minulla on taipumus pyytää yläilmaisilta tai hyviltä hengiltä apua, kun toivon jotakin hartaasti, vaikkapa nyt harvinaista lintua kuvattavaksi. Miestä en viitsi enää pyytää, kun aiemmat pyyntöni on sivuutettu aika kylmästi, luvalla sanoen. Joskus mietin, tulenko toiveineni mananneeksi vahingossa pahantahtoisia henkiä. Olen nimittäin lukenut hiljakkoin pari yliluonnollisia asioita käsittelevää kirjaa, jotka kiehtovat minua. Ei kai se niin voi mennä, että vain kaikki se, minkä tiedämme, on totta. Tahdon uskoa enempään, sillä on niin paljon piilossa olevaa ylimaallista kauneutta.

Toisaalta tämän suruvaippatanssahtelun ei tarvitse merkitä mitään, sillä suruvaipalla on taipumus tulla ihmisen iholle, josta olen sitä jopa kuvannut. Kenties se on tuoksujen perään. Kuljin nimittäin aamulla ilmaan suihkautetun hajuvesipilven läpi.

(Valokuva Iines, Scolitantides orion ja Nymphalis antiopa 12.5. Lisää kuvia on kuvablogissani sivupalkissa.)

Älä syö yksin

2011-05-09T16:48:00.011+03:00

8.5. Liput liehuivat ja paska haisi, kun ajoin eilen halki maiseman rannikolle. Missä oli peltoa, siellä pöllysi traktorin perässä multainen cumuluspilvi ja pilven perässä laskeutui lokkiparvi juuri kynnetylle tai lannoitetulle pellolle.

Paskanhajua ei päässyt pakoon, se tunki autoon sisälle jokaisessa kunnassa, jonka läpi ajoin, Bachin ja Vivaldin tahdissa. En erottanut myöskään eroja paskanhajussa, mutta voi olla, että Hinnerjoen risteyksessä oli makeimmat aromit, miedoimmat rannikolla. Haju muistutti sikalan hajua, jonkalainen leijui lukioaikana Pikkukaupungin ja etenkin sikalaa vastapäätä olleen lukion yllä keväisin. Me tietenkin sanoimme aina uudelleen sen nautinnollisen lauseen, että opettajainhuoneen ikkuna on taas ollut auki.

Rannikolla oli raikasta, meri oli auki, mutta rannassa oli kaislikon keskellä vielä jäälauttoja. Rantapolulla näin käärmeen, joka ei väistänyt minua. Se jähmötti pää koholla polulla niin etten päässyt sen ohi kapeasta paikasta, jonka reunoilla oli kiviesteitä. Odottellessani kuvasin sitä ja vaihdoin jalkaa. Se ei lähtenyt pois, vaikka heitin sitä oksanpätkillä. Vasta kun otin pitkän kepin, jolla nostin sen keskivartaloa, se liukui hitaasti pois.

9.5. Tänään minut herätti tekstiviesti kello 6.51. Viestin kuvassa oli valkoinen ruusukimppu ja toivotus Hyvää syntymäpäivää. Ilahduin ja painoin Kiitos-vastausviestin numeroon, jota en tuntenut. Kun katsoin sitten kuvaa tarkemmin, huomasin, että ruusukimppu olikin lotkastunut, aukeamattomat nuput riiputtivat päätään ja ruusut olivat reunoiltaan ruskehtavia. Erään tuntemattoman tervehdys naiselle, joka ei ole enää nuori eikä keski-iästäkään niin tiedä. Lähettäjä siis selvisi, eikä se ollut kukaan teistä, vaikka olikin vanha virtuaalituttu, jota en ole koskaan tavannut. Ehkä se oli jopa viisasta.

Muutkin naiset ovat aikojen kuluessa saaneet rumia lahjoja tai muistamisia. Parhaita tässä sarjassa ovat lukemani mukaan narsistimiesten lähettämät muistamiset. Ne ovat pirullisen nerokkaita, vähän kuin tuo nuppuihinsa lakastunut ruusukimppu vanhalle naiselle, joka ei hunningoi tai ratsasta ilta-aurinkoon, jos kauniisti sanotaan. Kun et ottanut minua, luuska, nuppusi eivät koskaan aukea, vaan kuihtuvat niille sijoilleen.

Juuri on julkaistu uusi väkivaltatutkimuskin, josta ilmenee, että kotihälytysten määrä on kasvanut eräässä tutkitussa kunnassa 22 prosenttia, muissakin merkittävästi. Poliiseja kutsutaan kotiin myös siksi, että lapset ovat väkivaltaisia vanhemmilleen ja naiset miehille.

Tässä onkin jokin kohta, jota en käsitä. Eikö eläminen jonkun kanssa ole aina oma valinta, ainakin parisuhteessa? Kenenkään ei ole pakko elää aggressiivisen tai huonosti kohtelevan henkilön kanssa. Ei se ole rakkautta, jota tuntee itseään kiusaavaa kohtaan, ei voi olla. Miksi etenkään nainen ei lähde pois vahvemman miehen sorron alta? Juuri tämä on yksi kynnys tasa-arvon toteutumattomuuteen, että meillä on niin paljon alistuneita naisia, jotka kärvistelevät huonoissakin liitoissa, koska eivät luota itseensä ja pärjäämiseensä yksin. Pitää olla mies, vaikka mimmoinen nyrkkisankari tai vihtahousu. Nainen on olemassa vain miehen kautta, edelleen, lopulta.

On jotenkin harmillista, että yksin eläminen on yhteiskunnassamme niin voimakkaasti demonisoitu. Tämä siitäkin huolimatta, että puolet Suomen talouksista on yhden hengen talouksia. Tänään sanottiin uutisissakin, että ei saisi syödä yksin, yksin syömisestä tulisi tehdä rangaistava teko. Perusteluja en jäänyt kuuntelemaan, mutta oletan, että kyse oli ihmisten vääristä ruokailutottumuksista ja lihomisesta. Toisaalta olen kyllä havainnut, että avioliitto tai symbioosi lihottaa enemmän kuin yksin asuminen.

(Valokuvat Iines)

Ihmisistä

2011-05-03T19:40:00.004+03:00

2.5. On se aika vuodesta, jolloin tuttu putkimies on tilattu avaamaan mökin vesi ja putsaamaan katto ja rännit. Putkimiehellä ei pää huimaa, ja kessu palaa koko ajan vasemmassa kädessä.

Puhuin hänet - ääneni kulkee nykyään ihmeen, jopa oudon kirkkaasti ja luulen, että ihmeparantuminen on lähellä - katsomaan alatontille saunapöheikköä ja sortunutta siltaa, josta jalkani meni läpi viime syksynä. Jospa hän tekisi uuden sillan ja kaataisi mottorisahalla tien yli valuvat pajut. Saan niiden alta kumarassa kulkiessani puseroni entistä märemmäksi. Pelkään tippuvani rikkinäiseltä sillalta leveään jokimaiseen ojaan, kun kuljetan ruohonleikkuria sen yli ajaakseni rantatien ruohon matalaksi. Putkimies lupasi katsoa, mitä voidaan tehdä, vaikka on kovin työllistetty ihan pelkistä putkihommistakin. Saunatontti kasvaa kuitenkin umpeen, ellen saa ketään tekemään mitään, kun itse liihottelen päivät pitkät kameran kanssa niityllä. Joskus mietin, mitä tekisin ilman putkimiestäni. Hän on tehnyt minulle linnunpönttöjäkin, männyn rungosta koverrettuja, ihan tuosta vaan toi tullessaan ja sanoi, että tossa olis tommosia.

3.5. Lapsi lähetti tekstarin: Mulle tarjottiin johtoryhmän paikkaa! Tuntuu hassulta kirjoittaa hyviä uutisia. Ihan kuin kehuisi itseään. Olen toisaalta kyllästynyt siihen, että oma itse kuuluu esittää huonossa valossa ihan kuin kertojaminä olisi kömpelö sörssijä, joka munailee aina tai jota seuraa epäonni ja erehdysten aalto. Vähän aikaa sitten lapsi valittiin vakituiseksi lehtoriksi ja vielä vähemmän aikaa sitten hän osti ison ja hyvä auton.

No niin, nyt saatte antaa satikutia retostelusta, kun menen kehumaan omaa pesääni. Etten kurja ajattele, miten kurjasti muilla menee, vaan ylpeilen. - Lapsi, se tytär, on varmaan kauhea hirmu, jos totta puhutaan, saatatte ajatella. - No ei ole. Kun hän juuri soitti, hän ei riemuinnut yhtään johtoryhmän mahdollisesta paikasta, vaan väänsi itkua, kun joutuu luopumaan rakkaaksi tulleesta luokkahuoneesta ja vaihtamaan ensi vuonna toiseen, jotta saadaan rinnakkaisluokkia vierekkäin.

Vielä tuosta puhumisestani, johon viittasin - olen puhunut puhumisen ilosta ihmisten kanssa viime aikoina tavallista enemmän. Ääneni on kirkkaampi kuin talvella, katkeilua ei välillä esiinny lyhyissä lauseissa ollenkaan, kun talvella sitä oli joka toisessa sanassa, ja yli kolmitavuisissa sanoissa aina. Tänään etsin jopa marketissa myyjän palvelemaan minua. Tai oikeastaan en etsinyt, sillä vieressäni sauvasekoitinta ostanut etelämaalainen mies kutsui hänet ja puhui minullekin. Innostuin itsekin pyytämään palvelua, kun mies oli sekoittimensa valinnut. Kyselin vuolaasti myyjältä laitetta, jolla voisi tehdä lehtiselleri-valkosipuli-tomaatti-sipulijuomasekoituksen. Myyjä esitteli minulle tehosekoitinta, ja minäpäs kyselin häneltä senkin, voiko sillä tehdä musseeta ja smoothieta. En ole puhunut näin paljon aikoihin! Minulla oli sama olo kuin töissä ollessani, ihmisten keskellä, puhumassa niitä näitä ja olemalla ylipäänsä olemassa. Tulin marketista tehosekoitinlaatikko sylissäni aika keveästi. Vieläkin on hyvä olo.

(Valokuvat Iines v. 2007 ja 2008)

Bloggaamisesta ja tukanleikkuusta

2011-04-28T10:15:00.019+03:00

Kemppisellä keskusteltiin jokapäiväisestä bloggaamisesta. Tällä tarkoitettiin sitä, että kirjoitetaan joka päivä uusi blogiteksti, ja tämä nähdäkseni nähtiin runsauden sarvena, hyvänä tuotteliaisuutena, joskaan ei ainoana varteenotettavana vaihtoehtona. Kohtuuden nimissä mainittakoon siis, että bloggaamista ei hehkutettu taidemuotona, vaan ikään kuin huonomman, toisarvoisen kirjoittamisen purkukanavana. Jossain taustalla jäi siis kummittelemaan ajatus, että blogeihin ei ruutia kannata tuhlata, bloggaaja osaa kirjoittaa kyllä paremmin, mutta onhan röörejäkin on hyvä pitää auki turskauttelemalla räkää pitsituukiin.

En viitsinyt mennä sanomaan, että minusta asiaa käsiteltiin keskustelupuolella vajaasti, kun ei otettu huomioon sitä, että joskus perässä tuleva omakin kommentti voi olla blogitekstiä parempi ja laajempikin. Kommentteja voidaan kirjoittaa kymmeniäkin päivässä. Bloginpitäjä voi käydä keskustelua muiden kanssa, ja näin bloggaaminen on runsasta ja jatkuvaa ja ylittää monin verroin päivittäisten blogitekstien määrän - jos kerran määrästä ja runsaudesta puhutaan. Kun puhutaan laajoista tai tuotteliaista blogeista, ei voi siis tuijottaa vain blogitekstien määrään, vaan myös keskustelujen kommenttipuheenvuorojen frekvenssiin.

Toisaalta minua jäi myös mietityttämään se, että nykyään on kovin suosittua ja sallittua ja jopa trendikästä se, että kirjoitetaan huolimattomasti. Hiomista ja tekstin tarkastusta saatetaan pitää tiukkapipoisuutena. Kaiken valtaa nopeus ja helppous. Mitään ei tarvitse. Määrä on tärkeämpää kuin laatu, ja julkinen blogi on hyvä ja kevyt kiitorata henkilökohtaisille kirjoitusharjoituksille. Tämä yleisesti, mihinkään viittaamatta.

Toinen minua blogimaailmassa hieman sävähdyttänyt asia tapahtui Blogisiskon blogissa. Hän perää yksinoikeutta blogisisko-sanan käyttöön blogeissa. Joissain blogeissa on nimittäin alettu jakaa Blogisisko-tunnustusplakaatteja rakkaille blogisiskoille, eikä Blogisiskolla ole tekemistä tämän asian kanssa. Nyt asiaa hoidetaan käsittääkseni virallisen tahon kautta, eli Blogisisko ajaa Blogisisko-nimen rekisteröintiä blogilleen, koska kyse on hänen mukaansa blogi-identiteetistä ja sen viemisestä.

Virkistävää! Hengen paloa Blogistaniassa ei ole nähtykään sitten bloggaamisen alkuaikojen, jolloin bloggaajilla oli mm. yhteinen lehti, Blogisanomat. Kannatan kaikkia aatteen taisteluja Suurta Virtuaaliviidakoa vastaan, sillä ei täällä totisesti pidä pellossa elettämän! Täällä ollaan vereslihalla olevia olentoja, joilla on sielu. Varsinkin anonyymius sallii sielun vuodatuksen ja kaikenlaisen narsistisen oman itsensä ja kivan tai raadollisen elämänsä esittelyn laajoille piireille. Omalla nimellään bloggaavat ovat ehkä paremmin suojassa nimensä identiteettivarkauksilta, mutta he eivät yleensä kirjoitakaan niin paljaan rehellisesti kuin anonyymit, jotka voivat avata kaikkien kaappiensa ovet blogissaan.

Muutoin olen sitä mieltä, että olemassa olevaa yleisnimeä on kyllä peräti hankalaa saada yksityiskäyttöön. Meillä on sielunsiskokin, joka muistuttaa blogisiskoa, ja on ajatukseltaankin sukua sille. Jos asia nyt hoituu asiantuntijakäsittelyyn viralliselle taholle, on lopputulos odottamisen arvoinen ennakkotapaus.

Oma bloggaamiseni on hieman jäissä, vireongelmia. Kun aikoo kirjoittaa vaikkapa Hägglundin potenssiongelmista, huomaa, että asia on jo muilla foorumeilla kaluttu pojan kuolemaa myöten luuhun saakka. Ei ehdi asioiden perään, kun ne jo karkaavat. Omasta itsestä kirjoittaminen olisi taas senkaltaista tukanleikkuuta, jossa pitäisi kirjoittaa siitä, miten peipponen kantoi närhen sulkaa suussaan ja pudotti sen sitten häirittynä ja miten tuli huono omatunto, kun kameroineen kyylää puskissa ja häiritsee luontokappaleiden luonnollisen elämän kulkua.

(Maalaus Bernardo Strozzi))

Miesten vuoro

2011-04-22T10:38:00.005+03:00

Joku tuli juuri blogiini haulla siitin seisoo. Hän päätyi artikkeliin Nuorta sen lihan olla pitää. Miten moni onkaan päätynyt seksinkaipuussaan tähän artikkeliin, joka ei, niin luulen, suo armahdusta henkilöllä vallitsevaan tilaan. Miten paljon turhia seisokkeja, miten paljon haudattuja unelmia, miten paljon raunioita, joilla unelmien kukatkin vähenevät vähenemistään!

Kun mekin sitten äidin ja siskon kanssa muutettiin siinä isossa kuorma-autossa pois siitä keltaisesta vinosta talosta, jota häpesin, etenkin kun opettaja kulki siitä ohi ja katsoi, ja kun isä oli sanonut, että koirankin sitten veitte, ja kun minä olin partiossa käydessäni vienyt isälle jenkkikasissa äidin pesemät vaihtolakanat, ja kun isä oli kerran tullut pimeässä polkupyörällä meidän uuden kodin oven taakse kolkuttelemaan ja kun me olimme menneet kodin välikköön, sellaiseen huoneeseen keittiön ja makuuhuoneen välille ja sammuttaneet kaikki valot, niin sitten isä muutti aika pian siitä kotiseudulleen, Tampereen taakse, ja asui kesät puroon alenevan peltosaran päässä olevassa työmaakopissa. Veli piti kotitaloa kesähuvilana, hallitsi sarkojaan, kävi niskavenytyksessä, oli talvet lehtorina Keravalla, lauloi kuorossa oletettavasti ensi tenoria, jos sellainen on, isä hoiti pitäjän keskustassa vähäisiä lakiasioita, puisen kerrostalon yläkerran vuokrahuoneessa asuen. Tältä ajalta on kirje, jossa lukee, että jalassa on jotakin, kun nousee portaita ylös. Se on se jalka, joka tullaan katkaisemaan ja isä uhkaa mennä junan alle.

Erään kerran sitten puron rannassa oleva työmaakoppi räjähti ilmaan, kun isä sytytti tupakan hieman varomattomasti. Kun seuraavana kesänä menimme isää katsomaan, hänellä oli iho täynnä ruskeita läiskiä. Ei hän enempää siitä räjähdyksestä puhunut, kysyi vain, oliko äidillä uusi mies. Kun ei ollut, naurahti Työmies suupielessä. Me asuimme vierailumme ajan aina Keravan lehtorin huvilalla, kun eihän siihen työmaakoppiin kahta isoa tyttöä olisi mahtunut. Nukuimme ja söimme Keravan lehtorin perheen kanssa. Oli uunisilliä ja munavoita ja karitsan paistia ja perunoita ja jälkiruokaa. Joinain elokuun iltoina oli rapukestit ja vähän viiniäkin. Isä oli sen ajan siellä puron rannalla mökissään yksin. Kun menimme sitten taas hänen majalleen, hän kyseli tarkkaan, mitä oli puhuttu ja mitä pöydässä oli ollut. Lupasimme aina tulla ensi kesänäkin uudestaan.

Isällä oli tuttava, muuan nuori mies, joka teki väitöskirjaa, en nyt muista mistä. Lisenssiksi hän miestä kutsui ja koetti myöhemmissä vaiheissa naittaa Lisenssiä meille. Lisenssi oli viisas, mutta häpesimme isän naittamisyrityksiä. Kun siskoni sitten tapasi nykyisen miehensä, isä haukkui häntä laivakokiksi, kun hän ei ollut liiemmin kouluja käynyt. Siitä huolimatta Laivakokki ja Sisko kävivät häntä katsomassa jalan katkaisun jälkeen vanhainkodissa. Minä en nyt muista, missä olin, luultavasti bailaamassa ja lintsaamassa luennoilta. Myöhemmistä kirjeistä huomasin, että sisko oli koko opiskeluaikansakin lähettänyt isälle 50 markkaa kuukaudessa. Näin erilaisia me ihmiset olemme.

(Maalaus Ilya Bolotowsky)

Sananlasku 7: Ei lämmin luita riko tms.

2011-04-20T10:16:00.009+03:00

Heräsin kello 7.35 vähän väsyneenä, sillä heräilin yöllä pari kertaa. Kissa herätti minut viiden aikaan, mourusi nälkäänsä tai seuran puutetta, ja annoin sille annospussista pari lusikallista ja jatkoin unia. Joinain aamuina se herättää minut oksentamalla, sillä se on huomannut, miten sähäkästi nousen, kun kakominen alkaa. Se on vanha kissa, jonka piti olla minulla kesäkissana, mutta tuossa se nyt on, kohta kaksikymmenvuotias kissa, joka yleensä nukkuu niin että hämmästyn, kun se yhtäkkiä nouseekin portaat ylös ja hyppää tähän pöydälle, tietokoneen viereen. Nytkin se nukkuu tuossa selkä näyttöruutua koskien. Tietokoneet hohkavat lämpöä ja lämpö hellii vanhan kissan lonkkaluita. Näppäimistö on täynnä kissankarvoja. Kun vetelin kirjainten välejä muovisella hammastikulla, sen kärki nosti edellään kerta kerran jälkeen tukun karvoja. Oikeastaan minun olisi pitänyt kirjoittaa juttu blogiini, mutta jotenkin tuo kirjainten välien putsaus tuntui tärkeältä. Ei ollut innostustakaan. Nykyään kaikki on jo sanottu, joka puolella keskustellaan, tärkeitä blogeja on päivittäin vissiin sata kappaletta enemmän.

Kello on nyt vähän yli kymmenen, ja juon tässä vielä kahvia ja luen nettilehtiä ja blogeja. Uusin trendi onkin nyt se, että älymystöeliitti ei saakaan parkua Timo Soinin vaalivoittoa, kuten se on tehnyt. Joku nimittäin hoksasi, että Soinia halveksiessaan ihminenhän halveksii samalla kansaa, ja sitä sivistynyt eliitti ei tietenkään tee. Sivistynyt eliitti on kansan ja kerjäläisten ystävä.

Mietin mitä tekisin. Kaikki valokuvauspaikat ovat nyt auki. Lumet ovat sulaneet, metsiin ja vuorille pääsee, linnut ovat saapuneet, perhoset ja muut hyönteiset lentävät kaupungissakin. Voisin mennä minne vaan. Toisaalta kyllä on harmaata ja märkää, voi tulla oikein sadekin. Voisin tietysti siivotakin. Minulla on runsaasti pesunesteitä, erilaisia suihkepulloja. Ostelen niitä silloin tällöin, kun muistan, että pitäisi oikeastaan siivota. Ikkunasuihkeitakin on kolme täyttä pulloa. Sitten kun tulen uuden pulloni kanssa kotiin, huomaan että ai niin, tuollahan ovat nuokin suihkepullot melkein täynnään tai ihan täynnä. Huomenna kuitenkin imuroin ja pyyhin pinnat suihkepulloa käyttäen. Uusin on vihreä ja ärjyn tuntuinen. Varmasti tulee puhdasta. Mietin, siivoaako joku oikeasti joka viikko noita suihkeita käyttäen. Kun enää juuri kukaan ei tamppaa mattojakaan ulkona. Saati tuuleta petivaatteitaan parvekkeellaan. Harvoin näkee ketään ikkunoitaankaan hinkkaamassa.

Minua ärsyttää edelleen Jarkko Tontti (vastenmielinen Jukka Relander -bloggaus), Anne Moilanen (eläkeläiset riistävät leivän nuorten suusta -kolumni) ja se, että äidinkielenopettajia syytetään poikien huonoista kirjoitustaidoista. En ole päässyt näistä yli, mutta en jaksa alustaa kustakin erikseen juttua. Ymmärrän siis hyvin, jos kukaan ei pysty näistä esittämään virkistäviä ajatuksiaan, jotka poistaisivat masennukseni näitä asioita kohtaan. Eletään vielä hiljaista viikkoakin, jolloin laskeudutaan pääsiäisherkkuihin. Huomenna on jo kiirastorstai. Lankalauantaina käymme mökillä katsastamassa talven tuhot. Aion istuksia jonkin aikaa laiturin nokassa, vaikka jäät olisivat nostaneet sen kymmenen metrin korkeuteen.

Tämä oli samalla hieman epämääräisen Sananlasku-sarjan viimeinen kirjoitus.

(Puolalainen juliste
Oikaisu: tsekkiläinen olutalusta)

Sananlasku 6: Älä lyö lyötyä

2011-04-15T10:50:00.005+03:00

Sain kortin Gambiasta. Hei! Täällä ollaan viikko Sheraton-hotellissa, jossa ruoat ja juomat kuuluvat hintaan. Atlannin tuuli on vilvoittava. Niin on Kokemäenjoenkin, ja vesi on lisäksi noussut pellolle, jonne on rantautunut joutsenia. Kastelen jalkani, ja farkkujeni lahkeet ovat puolipohkeeseen märät ja kuraiset. Toisaalta ymmärrän hyvin M:aa, sillä hän on aina pitänyt enemmän nopeasta siirtymisestä paikasta toiseen ja läheltä kauas, minulle taas riittää se, että hitaan matkanteon jälkeen saan jossakin paikassa nojata selkääni lämpimään talonseinään ja katsella vierasta maisemaa, oleutua siihen. Pienellä pöydällä vieressäni voisi olla lasi viiniä ja pöydän toisella puolen ystävä, viinilasinsa kanssa. Näin me suunnittelimme M:n kanssa, ennen kuin hän löysi rakkauden netin deittipalvelusta.

Olen blogissani puolustanut tai selittänyt Rahmi Sahindalia, Susan Kuros-Ruususta, Nina Mikkolaa, Mari Kiviniemeä, Tanja Karpelaa, Esko Kiesiä, kalapuikkopojan keittäjää, videopojan käräyttänyttä, ja monta muutakin henkilöä, joita on julkisuudessa juurikin aiottu lynkata heidän ilmeisen väärän ja tuomittavan tekonsa vuoksi. Tai sanotaanko niin, että heidän lynkkaamisensa on ollut ikään kuin yhteiskuntasopimus, valtaisasti hyökynyt vihan ja närkästyksen aalto, joka on liikkunut kuin Japanin tulva temmaten mukaansa talot ja puhelinpylväät. On ikään kuin suicide mennä siihen väliin puolustamaan lynkattavaa. Ja juuri näin olen tuntenut tarvetta tehdä. Puolustaa alhaisen teon tehnyttä, nähdä teon taakse. Jos olisin lakimies, en olisi syyttäjä, vaan esimerkiksi Anneli Auerin puolustaja.

Eilen näin marketissa nuoren tumman naisen, ehkä romanialaisen, jollaisia täällä ei ole vielä näkynyt. Hän istui marketin sivupenkillä, ostoskärryjonon vieressä ja huojutteli itseään, lattiaan katsoen. Huomasi katseeni, jonka arvelen nyt jälkikäteen muisteltuna kysyväksi. Palauttaessani kärryjä katsoin häntä taas, ja hän alkoi puhua outoa kieltä, josta erotin sanat "tuu juro" tai kaksi euroa, en muista enää kumpaa kieltä se oli, vai oliko kumpaakaan, joka tapauksessa en ymmärtänyt sitä kieltä, näin vain itkunsekaisen ilmeen. Näytin hänelle ostoskärryjen metalliavainta, sillä minulla ei ollut kolikon kolikkoa, ei rahapussia mukanani, koska ostan ruuat marketissa olevalle tililleni. Nainen jatkoi pyytämistä, ja selitin hänelle että minulla ei ole rahaa mukanani, ai häv no mani ät ool. Koetin sanoa englanniksi, että minulla on tili kaupassa, ei rahaa, ja näytin hänelle korini sisältöä - nou mani, tsast appelssin änd som other fruits and margarin and rypsioil. Nainen ei ymmärtänyt sanaakaan, pyysi vain kahta juuroa ja itki ahdistuneena. Minä en pystynyt viestimään, että vaikka minulla on ostoksia, minulla ei ole rahaa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, en pystynyt auttamaan millään muulla tavoin kuin tarttumalla häntä hartioista, halaamalla. Ostoksiani hän ei tahtonut, vaan jäi penkille huojumaan.

Jälkeenpäin mietin, olisiko minun pitänyt huutaa marketissa, onko kellään kahta euroa, tulkaa nyt hyvät ihmiset auttamaan. Vaan kun minulta ei käy se huuto. Sokea ei voi taluttaa kuuroa. Ääntä olisin tarvinnut tänään aamullakin, kun koetin peruuttaa minulle puhelimessa tuputetun Dna:n Etutilin. Sanoin puhelinmyyjälle, että en tarvitse tällaista etuisuutta, jossa saa lisää halpaa puheaikaa, koska en soita koskaan minnekään puhelimellani. Olen puhevammainen, lisäsin hänelle uhmakkaasti. Jaaha, no, siinä tapauksesa me pannaan tämmöinen ja tämmöinen ja saatte siitä tilausvahvistuksen. Sain mitä ilmeisimmin erikoismitoitetun vammaiskohtelun. Tilausvahvistuksesta huomasin, että Etusopimus pitää sisällään sen, että liittymää ei voi purkaa sopimusaikana, ja halusin tietenkin heti purkaa sopimuksen. Hain tunnin verran Dna:n sähköpostiosoitetta - lähetin kaksi viestiä vanhaan osoitteeseen, ja ne palautuivat, koska ilmeni, että Dna on lopettanut kokonaan sähköpostiyhteyden asiakkaisiinsa. Toisin sanoen minulle jää ainoaksi mahdollisuudeksi etanaposti Lahteen. Kuinkahan paljon Suomessa on muuten kuuromykkiä ja muita puhevammaisia, jotka eivät voi viestiä puhelimitse?

Vieläkään en tiedä, ketä äänestän. Kenties kokeilen vielä vaalikoneen ja koetan olla läpeeni rehellinen joka kysymyksen kohdalla. Vaan jos ehdokas ei olekaan yhtä rehellinen?

(Maalaus Edward Hopper)

Sananlasku 5: Ei haukku haavaa tee

2011-04-11T11:36:00.006+03:00

Mari Kiviniemeä on pilkattu. Helsinkiin on ilmestynyt luvattomia vaalimainoksia, joissa Kiviniemi näyttää lähinnä vampyyrilta suusta noruvine verivanoineen. Verivana symboloi eläinten verta, sillä Kiviniemen katsotaan haluavan sulkea eläimet häkkeihin. Pilkkajulisteista ollaan tekemässä rikosilmoitusta.

En sitten tiedä, miksi juuri Kiviniemi on valittu pilkan kohteeksi, sillä en ole havainnut hänen sanoneen mitään eläinasioista tai toimineen erityisen eläinvastaisesti. Ihan kuin muutama mistääntietämätön hevostyttö olisi ollut asialla. Itse olisin sijoittanut Sirkka-Liisa Anttilan noihin verimainoksiin, sillä hänellä on ollut käsissään avaimet eläinten olojen kohentamiseen. Jos parannusta ei ole tapahtunut, se ei ole Kivinimenen syy. Tai siis on samalla tavalla, kuin kaikki on pääministerin syy. Työttömyys, turvattomuuden lisääntyminen, terveyspalvelujen huonontuminen.

En osaa sanoa, millä tavalla pilkkaaminen parantaa asioita. Minusta pilkkaaminen repii aina railoa leveämmäksi, haavaa vuotavammaksi, etäännyttää eheyttämisen sijaan. Ei ole tilannetta, jossa pilkka yksin rakentaisi, sillä pilkka on ilkeää, ihmisen pahuudesta versovaa. Pilkkaa ei pidä sekoittaa leikinlaskuun, ei ironiaan, sarkasmiin, satiiriin - purevaankaan, sillä pilkan ja satiirin ero on on se, että pilkka sisältää pilkkaajan omaa sisäistä kaunaa, satiiri asiaan kohdistuvaa ivaa. Pilkassa on mukana pilkkaaja, satiiri irtoaa sanojastaan. Pilkka on tahmeaa ja siitä tulee paha olo, satiiri sen sijaan kohottaa ja yhdistää, suo oivalluksen.

Nythän tässä Kiviniemi-pilkassa voidaan tietysti esittää älykäs kysymys: Mutta onko poliitikko ihminen, luonnollinen henkilö? Voiko rikoslain mukaan pilkata sellaista, joka ei ole luonnollinen henkilö? Eikö poliitikon tule roolissaan kestää pilkkaa, sillä pilkka kohdistuu toimiin, ei ihmiseen, vaikka pilkattaisiin poliitikon yksityisasioita?

Onko bloggaajaa olemassa? Onko bloggaaja ihminen? Tätä kysyttiin minulta blogistina, kun kyselin bloggaajien tunteista ja mielenpahoittamisista. Moni bloggaaja on nimittäin blogissaan ilmoittanut pahoittaneensa mielensä jostakin häneen bloggaajana kohdistuneesta sanomisesta. Samoin itse koin oloni ahdistuneeksi parin naisbloggaajan kulkiessa pilkaten askelissani vuosien ajan. Sain muutamalta vastauksen, että bloggaajaa ei voi pilkata, koska häntä ei ole olemassa. Niin että turhaan te pilkatut bloggaajat ja poliitikot itkette, teitä ei ole olemassa, ettäs tiedätte. Pilkka valukoon yltänne kuin vesi hanhen selästä! Ei ole rikosta, ei ole kunniaa, olette hahmottomia haamuja varjojen valtakunnassa.

(Maalaus Jean-Léon Gerome)

Sananlasku 4: Kovat on koneet, sanoi vaari hohtimia

2011-04-08T12:47:00.003+03:00

Yllä oleva Alejandro Decintin maalaus kiehtoo minua. Pyydystin eilen löytyneeltä nettifoorumilta kymmeniä kuvia arkistooni, ja tähän maalaukseen katseeni jää pitkäksi aikaa.

Tunnelmassa on vakavuutta ja hartautta, jota naisten keskinen kokoontuminen harvoin, jos koskaan, tavoittaa. Haluaisin nähdä seitsemän naista vastaavassa tilanteessa yhtä seesteisinä, laittamattomina, jokainen rooliinsa loksahtaneena ja luonnollisena, ilman puhumisen tarvetta tai sen toteutumista. Missä seitsemän naista on koolla, alkaa puheenporina, tai sanoakseni vähän rumasti, armoton kälätys ja naureskelu, tekeytyminen, puheareenan johtopaikan valtaaminen.

Pidän siitä miehisen maailman perushiljaisuudesta, jossa ilmenee jonkinlainen resignaatio, alistuminen tai sopeutuminen siihen osaan, jossa ollaan, jossa täytetään se tehtävä, joka osaksi on tullut. Jos ollaan baarimikkoja tai kahvilanomistajia, ollaan sitä tyynesti valkoinen paita yllä, jos ollaan rasvareita, putkiasentajia, autonapumiehiä tai suutareita, ollaan sitä reilusti ja istutaan valkopaitoja vastapäätä hieman matalammalla, mutta palveltavina. Löydetään yhteinen kieli, mutta ollaan kahdessa linjassa, baaripöydän erottamina. Miten monessa paikassa pöytä onkaan se, joka erottaa luokat toisistaan!

Muistan vieläkin rehtorin huoneen. Pöytä oli mahtava, ja rehtori oli asettanut sen eteen vanhan 60-luvun tuolin, joka oli niin matala, että siinä istuvan polvet olivat suussa ja päälaki juuri ja juuri pöydänpinnan yläpuolella. Rehtori silmäili sitten sieltä korkealta alempana istuvaa ja ojensi lisäksi tuoliin tulijalle tulikuuman kahvikupin eteen, niin että tukala olo muuttui myös hiestyneeksi. Tässä asennossa käytiin lukuisat kehityskeskustelut. Minäkin lupasin hehkuvin poskin käydä enemmän kursseilla.

Luulen muuten, että tuo maalauksen kaltainen miesten perushiljaisuus ja tyyni alistuminen on mahdollista vain miehillä, joilla on nainen kotona. Ainoa miehistä, jolla ei ole naista, voisi olla seinään nojaava nuorempi asiakas. Hän lisäksi ei tahdo vielä nojautua muiden puoleen. Jos miesjoukon keskelle astelisi nyt nainen hameessa ja kiharoissa, se olisi virhe, särkisi harmonian, tekisi kuvasta tavanomaisen, jopa halvan, pilaisi sen. Kuitenkin maalauksen taustalla voisi soida jopa argentiinalainen tango. Hämmentävä maalaus, tyyni ja tiheä.

Mitä sananlaskun hohtimiin tulee, minulla on isän vanhat hohtimet. On tongitkin, kahdetkin, ja vasarakin, siis isäntekoinen, lakatulla puuvarrella - isän piti aina somistaa tekeleitään jollakin tapaa. Kovat ovat koneet edelleen, vaan on niiden rinnalle tullut Black & Deckerin ruuvinväännin, joka surauttaa ruuvin paikalleen napista painamalla.

(Maalaus Alejandro Decinti)

Sananlasku 3: Oppia ikä kaikki

2011-04-05T08:19:00.013+03:00

Aamun lehdessä lukee, että varusmiesten siviiliin paluuta pyritään helpottamaan opastamalla siviiliin paluuta. Heille järjestetään siviiliin paluun kotiuttamisoppitunteja. Siviiliin paluun toivotaan näin sujuvan paremmin.

Ajatus on hupaisa, ihan kuin ihminen ei kotiinsa osaisi, ei osaisi vapaana olla, oman ortensa alla. Ja ihan kuin armeija ei olisikaan enää miesten koulu, josta tullaan ulos varmuutta uhkuen, lihakset pullistuneina.

Tällaiseen siviiliinopastuskäytäntöön on päädytty ehkä siksi, että nykyisen lain mukaan niiden nuorten, joilla ei ole tiedossa opiskelupaikkaa tai työtä, on osoitettava halunsa opiskella, mikäli haluaa varmistaa oikeuden työmarkkinatukeen. Halun voi osoittaa osallistumalla keväällä kolmeen ja syksyllä kahteen pääsykokeeseen. Niinpä tässä siviiliinpääsykoulutuksessa esitelläänkin myös opiskeluvaihtoehtoja pojille. Tulee varmaan yllätyksenä monelle.

Mielenkiintoista asiassa on vain se, että poikia patistetaan opiskelemaan jo armeijan käskystä. Ihan kuin ihminen - mies - ei itse ymmärtäisi sitä, että elämässä kannattaa opiskella itselleen tutkinto tai parikin, jotta saisi töitä. Voi poikien äitejä, sanon minä. Miksi paapotte poikianne, ikään kuin aarretta tai harvinaista linnunmunaa?

Suomessa on helppo elää, poikien. Aktiivisuutta ei tarvita, vaan yhteiskunta kantaa lastaan, tuo eteen, avaa ovia. Erään uutistiedon mukaan tuore tutkimus kertoo, että päiväkodeissa autetaan poikia enemmän kuin tyttöjä, esimerkiksi pukeutumisessa. Samoin kotona. Tytöt saavat selvitä yksin, ja he osaavatkin pukeutua nopeammin. Pojat saavat kouluissakin tyttöjä enemmän opettajan huomiota ja aikaa, koska pojat ovat poikia, villejä ja vallattomia veijareita. Se on tietenkin väärin, että heidän poikuuttaan ei aina ymmärretä arvostaa ja päästää heitä ohi tunnollisten tyttöjen, jotka kypsyvät nopeasti yhteiskunnan tavoille, ohi hitaiden poikien.

(Maalaus Grant Wood)

Sananlasku 2: Ihminen on ihmiselle susi

2011-03-31T16:37:00.024+03:00

ärkeää ei ole pelastaa ihminen vaan ihmisyys. Tämä inhimillinen ajatus kirkastui vielä puoliunessa, kun luin edellisen keskustelun viimeistä, Pentti Linkolaa, koskevaa kommenttia, ja muita, yöllä ja aamulla tulleita. Keskustelussa on nimittäin ajauduttu ihmisen pelastamiseen ja ihmislajin mahdolliseen tuhoon ylimaallisen kulutuksen ja ydinvoimaloiden poksahtelutaipumuksen vuoksi. Tänään pyydänkin teitä kaikkia uskomaan inhimillisyyteen, siihen hieman epämääräiseen ihmisarvoon, joka vähäisilläkin on. Uskokaa siis humanismiin, sillä ei ole muuta tietä säilyttää ihmisyyttä ihmisessä ja ajaa hänestä sutta pois. Lukekaa vaikka Sakari Topeliuksen Lukemisia lapsille ja saakaa sieltä hyviä vaikutteita. Siellä ei ole mitään pahaa, ei mitään mikä sotisi ihmisarvoa vastaan eikä mitään, mitä vastaan teidän tulisi sotia. Siellä vähinkin on suuri ja rikas on armelias, jokaisella on sijansa, kaikella aikansa ja paikkansa. Luomakunnassa on järjestys, sillä ihminen joka säilyttää kruununsa, kykenee nousemaan alhostakin.

lkaa siis rauhassa maailman melskeiltä, sillä eivät ne teitä tavoita, jos ette tartu niihin kiihkolla. Älkää hamstratko kauppoja tyhjäksi, vaikka tulisi lakko. Luoja pitää huolen lapsistaan, einettä riittää linnuillekin, vaikka maa on vielä jäässä ja siemen piilossa. Älkää pilkatko ja ivatko toisianne, sillä ette te ole ivaamianne parempia ihmisarvossa, vaan näin olette susia ja himmennätte vain kruununne. Mitä enemmän teette muille tilaa, sen enemmän teitä tarvitaan. Antakaa taivaspaikkanne sellaista jahtaavalle, antakaa eloonjäämispaikkanne vaikka Linkolan sukulaisille, jos hänellä sellaisia on. Olkaa Linkolaakin vahvempia, sillä antaessaan saa ja ottaessaan menettää.

itten vielä todettakoon, että on huhtikuu, pääsiäiskuu! Yhä pulleampia ovat silmut lehtometsän terttuseljassa, yhä raivokkaammin närhi rajaa reviiriltään harakoita, joilla on risu nokassa. Ostin eilen kahdet kämmenpuolelta kumiset mutta sirot puutarhahansikkaat, toiset lahjaksi, ja siemenpusseja on hipelöity, ostettukin ensimmäiset. Tässä kuussa mennään mökille, ensi kerran talven jälkeen. Tullaan uppoamaan puolisääreen lumeen. Meri tulee olemaan vielä jäässä, rannan kaislat tönköiksi ruskistuneet. Jäällä tulee näkymään merkitty latureitti ja autonrenkaitten jäljet. Laituri on noussut jäitten mukana ylös, mutkalle, mutta sen päälle tullaan silti kapuamaan ja istuksimaan. Kaiken kirkkauden yllä voi laulaa kiuru tai rääkyä pari tiiraa.

En malta olla kommentoimatta lopuksi eilen televisiosta kuulemaani puhetaidon asiantuntijan lausuntoa. Hän sanoi, että Timo Soinin ja median kuherruskuukausi on ohi. Soini on alkanut änkytellä ja menettää leppoisaa isällisyyttään, joka on ollut suuri syy eksyneiden äänestäjien helmoihin kertymiseen. Juuri tätä hermostumista ja lausuntojen tyhjyyttä olen ounastellut itsekin, kun olen katsellut Soinin haparointia, Muistan lisäksi lukeneeni toisenkin asiantuntijaoraakkelin ennustaneen, että Soinin nousu saattaa taittua juuri ennen vaaleja.

Kukaan ei ole vielä ehtinyt ennustaa, minne Soinilta nyt irtautuvat äänet menevät. Kannattaa kokeilla Helsingin Sanomien minuutin vaalikonetta, jolla saa pika-analyysin puoluekannastaan.

(Piirrokset Sakari Topeliuksen Lukemisia lapsille -teoksista, Gutenbergin kirjasto)

Sananlasku 1: Tarkoitus pyhittää keinot

2011-03-27T11:41:00.010+03:00

En taida nyt kirjoittaa virallisesti oikeaa ja poliittisesti korrektia mielipidettä.

Olen kyllästynyt lukemaan liberaalisti tiedostavia kirjoituksia, joissa suvaitaan nupit kaakossa asioita, joita tulee suvaita, maahanmuuttajia, sukupuolisia vähemmistöjä, tasa-arvoa, kestävää kehitystä ja romaniankerjäläisiä. Asiat todistellaan oikeiksi havaituilla argumenteilla, joista on tullut hehkuvia mantroja ja joista voisi koota virallisten mielipiteiden luettelon ja naulata teesit Tuomiokirkon seinään.

Viittaan ensinnäkin siihen, mitä olen todennut suvaitsemisesta. Emme suvaitse hyviä, kunnioitettavia, haluttuja asioita, vaan asioita, jotka ovat meitä alempana ja ikään kuin vähäarvoisempia. Suvaitsemalla osoitamme tiedostavamme ja olevamme mukana liberaalissa eliitissä, älymystössä. Ihmiset, jotka älymystön lauluja laulavat, ovat kuin nunnat laaksoissa, veisaavat heleästi ja kirkkaasti suvaitsevaisuuden säkeitä rinta kohoillen, varmana henkensä avaruudesta, pala pyhyyttä hallussaan.

Tällainen on tietenkin tärkeää ja kannatettavaakin yleisen humaniteetin nimissä. Humanisti minäkin olen, niin kuin Timo Hännikäinen, jonka ajatuksista löydän uudenlaista ehdotonta kirkkautta. Tahdonkin tänään poiketa laumasta ja olla kunnon konservatiivi, kun esitän ajatukseni erään kirjailijan käytöksestä, joka on mielestäni törkeää ja vastenmielistä.

Näen siis punaista, kun ajattelen kirjailija Päivi Alasalmea, joka huusi poikansa kiusaajan äidille "Kasvata sitä lastasi, saatanan ämmä!" Lisäksi kirjailija heristeli huutaessaan tyhjää muovista limonadipulloa päänsä päällä uhaten sillä kiusaajan äitiä. Hän oli paiskannut myös potkulaudan kiusaajapojan kotitalon ikkunan läpi. Eikä tässä vielä kaikki, vaan Alasalmi oli myös näpistänyt samaisen potkulaudan ja heittänyt sen jorpakkoon, jossa se on vieläkin.

Alasalmelle on tullut runsaasti kannustustusta, ja on ehdotettu jopa kansalaiskeräystä Alasalmen mahdollisten sakkojen maksamiseksi. Mieskirjailijakollegat ovat sparranneet naiskollegaa siitä, kuinka oikeudessa tulee käyttäytyä, on tullut tekstareita ja Facebook-tukea.

Vaan mihin unohtui lapsi, kumpikin heistä, kiusaaja ja kiusattu? Mitä he tästä oppivat? Kiusaaminen lopetetaan vain väkivallalla ja kiroilulla? Lapsihan pelkää lisäksi oman vanhempansa aggressioita ja raivoamista, vaikka se ei kohdistuisikaan häneen itseensä, joten tapahtuman täytyy merkitä uhkaa kummallekin lapselle. Voiko turvata aikuiseen, joka menettää rajusti itsehillintänsä? Voiko turvata aikuiseen, jonka kimppuun toinen aikuinen käy?

On tietenkin otettava huomioon mahdollisuus, että kyseessä on kuohuva taiteilijaveri, mutta koska käsite on epämääräinen, rajaan sen pois selittävistä tekijöistä ja kysyn teiltä, arvoisat lukijat, pyhittääkö tarkoitus aina keinot. Aloitan samalla kirjoitussarjan, jossa käsittelen suomalaisia sananlaskuja tuoreiden yhteiskunnallisten ilmiöiden ja tapahtumain valossa ja avulla.

(Tekstilähde: Kari Salminen, Kahden totuuden maa, Timo Hännikäisen Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä -kirjan esittely, IS 26.3.)

Ihmisen mielipiteitä

2011-03-24T11:09:00.014+02:00

Sain illalla riemastuneen ja pelleilevän puhelinsoiton lapseltani: "Täällä soittaa lehtori!" Hän oli saanut hakemansa vakituisen viran helsinkiläiskoulusta, jossa on toiminut tuntiopettajana. Oi elämän kevät, oikein virka näinä aikoina, kun suuri osa nuorista elää epävarmoissa pätkätöissä. Virkojakin harvoin perustetaan, mutta tähän kouluun niitä perustettiin kolme, ja kaikkiin valittiin talossa jo työskentelevä opettaja.

Aion järjestää tyttärelle juhlat, kun hän tulee pääsiäisenä käymään. Ostan ehkä suurimman suklaamunan, jonka löydän. Marketissa näin yhden pään kokoisen koristepaperissa. Leivon myös kakun ja laitan hyvää ruokaa. Voisimme myös käydä mökillä leikkaamassa omenapuut, jos on hyvä ilma. Koristelen kodin pääsiäiskoristeilla, joita on kenkälaatikollinen, munia ja tipuja ja värillisiä höyheniä. Siskokin lähettää ehkä suklaapaketin, on aina lähettänyt, sillä Saksassa pääsiäinen on iso kevätjuhla, ja kouluista on kahden viikon loma.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut harkita kirkosta eroamista. Kristillisen nuortenlehden Nuotan Älä alistu! -mediakampanja on vastenmielinen ja epätieteellinen. Toisaalta kirkko on sanoutunut kampanjasta irti, mutta jos uskovaisuus kaikiaan näyttäytyy näin pimeänä mielenhäiriönä, en halua ehkä olla kristillisyyden kanssa tekemisissä. Eniten tässä mietityttää se, että miten kummassa nuoret ovat noin homehtuneita ja tiukkoja ajatuksiltaan.

Pikkukaupungin kiihkouskovaisryhmäkin jyllää paikallislehdessä naurettavasti. Rovastilla itsellään ei olisi mitään homoja vastaan, mutta muuan fundamentalisti uhoaa, että "meidän käy hullusti, jos nousemme Pyhää Jumalaa vastaan, ja tarjoamme tilalle filosofisia, liberalistisia ihmisten mielipiteitä. Pitäisi nöyrtyä ja pyytää anteeksi, ennen kaikkea homojen. Rukoilkaa parannusta!" Mistä näitä mielenpimeyksiä sikiää? Eikö olisi parasta pyytää vain itselle lisää ymmärrystä sietää erilaisuutta?

Jotenkin liitän kirkkoon kuulumisen kirkkorakennuksiin, viehättäviin hautausmaihin ja kirkkomusiikkiin, urkujensoittoon ja Bachiin. Ajattelen, että kiellän sen kaiken, jos eroan kirkosta. Kirkkoon kuuluminen on minulle oikeastaan suuri mosaiikki-ikkuna, jonka läpi näkyy heiluvia puunoksia ja sinitaivasta. Taustalla kuuluu parvella harjoittelevan urkutaiteilijan - voi olla myös kanttori - soolojuoksutuksia. Helvettiä ja ikuista tulta en enää osaa pelätä, niin monessa kiirastulessa ihminen eläissään jo on. Tämä puoli ei siis pelota kirkosta eroamisessa. Se vain, että miten kirkon käy, jos kukaan ei tarvitse sitä enää? Onko kirkkoa ilman sen kristillistä ulottuvuutta? Eihän rakennus ole mitään ilman historiaa.

Näin muuten unta koulusta. Löysin heti luokkani, joka oli kolmannen luokan markkinointilinja. En koskaan pitänyt sihteeri- tai datanomi- tai taloushallintolinjoista yhtä paljon. Markkinoijat olivat lempilapsiani, impulsiivisia ja vilkkaita, hieman villejäkin, osa melkoisia hunsvotteja. Unessa minun tehtäväni oli voittaa heidän luottamuksensa, kääntää heidät puoleeni. Alkuun he eivät olleet minusta kiinnostuneita, mutta tempasin heidät seuraamaan hauskaa tuntiani. Yksi toisensa jälkeen kiinnostui asiasta ja tuli mukaan. Asiaa en muista, mutta jossain vaiheessa kävin jossain ja minulla oli jalassani korkokengät. Unesta jäi miellyttävä tunnelma. Aamulla heräsin aurinkoon. Nyt on noussut kova tuuli, vaakasuoraa lunta menee tuosta ikkunasta kaiken aikaa lännestä Helsinkiin päin.

(Juliste Sylvie Vodáková)

Harakalla risu nokassa

2011-03-21T12:41:00.010+02:00

Hangon edustalla on jo avovettä. Harakalla oli risu nokassaan. Ikkunan ulkopinnalla oli eilen pitkulainen ruskea hyönteinen. Kurkiaurassa on ollut yhdeksän kurkea. Fasaanit riekkuvat, ja niiden on nähty hyppäävän kuusiaidan päälle kiimoissaan. Katolta on pudonnut lunta pohjoispuoleltakin. Pajuissa on kissat. Talitintit ovat jo rasittavia. Illalla valonkajo kestää kahdeksaan.

Oikea takahammas on kummallinen. Se juurihoidettiin syksyllä, kun sitä vihloi ja särki viikkoja. Kipu katosi, pureskelu sujui kuin nuorella tytöllä. Nyt kun avaan suuni kevättuulelle, alkaa kotiin päästyä kyseistä kiusankappaletta vihloa ja särkeä. Kun juon kuumaa, hätkähdän vihlaisua kuin sähköiskun saanut.

Olen lukenut taas Sediksen blogin hampaanpoiston jälkeisen tilan ohjeet. Päätän varata poistoajan joksikin tulevaksi maanantaiaamuksi, jotta kaikki paikat ovat sitten viikolla auki, kun komplikaatiot ja verenvuoto alkaa. Teen listan varotoimista.

Imuroi. Hampaan juuressa on bakteereja, ja haavaan voi tulla tulehdus, jos bakteeri äityy. Vaihda vuodevaatteet, erikoisesti tyynyliina, älä päästä kissaa sänkyyn äläkä ruokapöydälle. Pese pinnat Tolulla. Varusta jääkaappiin jugurttipurkkeja ja piimää ja jäätelöä. Katso, että on keittoja. Osta apteekista sideharsotuppoja, suuvettä ja vahvaa särkylääkettä. Kysy, onko rasvatuppoja, jotka eivät tarttuisi haavaan kiinni ja kiskaisi verihyytymää pois. Pese pyykit. Jäädytä akut, siis kylmäkallet. Pane esille lääkäreiden puhelinnumerot, hammaslääkärin, äkillisen päivystyslääkärin ja yleinen hätänumero. Kertaa Sediksen blogin verenseisautusohjeet.

Kun on kipeä, näkee vain harmaata tai ruskeaa. Nyt on kyllä pilvessä. Ihmettelen, miksi valokuvani eivät onnistu. Ei ole kohteita, linnut eivät lennähdä eteeni, jänistä ei näy, ketustakin vain jäljet, metsä on hiljainen eikä siellä ole ihmisiä, ihmisiä ei voi kuvata kaupungissakaan. Mieleni tekisi tehdä kuvasarja päivän asiakassaldosta viinakaupassa tai missä tahansa erikoisliikkeessä. Muotiputiikin asiakasryhmästä tulisi oiva kokoelma, tai terveyskeskuksessa kävijöistä. Vaan kuvaapa ihmisiä salaa. Tai luvalla. Anteeksi, saanko kuvata teidät salaiseen blogiini. Ottaisin luonnekuvan, jossa näytätte itseltänne ja ilmentäisitte liikettä, jossa juuri asioitte.

Mistä johtuu, että minulla on aina ideoita, harvoin toteutuksia? Hammaslääkäriäkään en saa tilatuksi. Hampaan menetys tuntuu lopulliselta. On se julmaa, kun ihmistä riisutaan. Kun viitsisi lukea edes aloittamansa kirjan loppuun. Mitä jos ei lukisi yhtään kirjaa, panisi kirjastokorttinsa naftaliiniin ja kadottaisi verkkokirjakauppojen linkit. Ei postaisi yhtään kuvaa. Jättäisi bloginsa kuin koira kakkansa ja alkaisi elää real lifea. Hieno idea.

(Valokuvat Iines)

Etsii hyviin tekoihin syyllistyviä

2011-03-17T10:17:00.007+02:00

Tänään meille on syntynyt viaton lapsi. On lapsi syntynyt meille. On meille lapsi annettu.

Viaton, Ian, Janne, Jean. Meille on syntynyt tyhmä. Toisenlainen salapoliisi. Etsii hyviin tekoihin syyllistyviä.*

Minäkin etsin hyviin tekoihin syyllistyviä, olen aina etsinyt. Olen aina nähnyt punaisen pisteen, kuoleman pisteen kuin ruusun balleriinan hiuksissa, kun joku tekee erillisen hyvän teon ja paukauttaa rumpua sen kohdalla, viestii teon tapahtuneeksi: annoin almun, saatoin vanhan kadun yli, liityin SPR:n ystävätoimintaan, lahjoitin rahaa keräykseen.

Tässä on siis syntynyt toinen tyhmä, tosin jo kauan sitten, Risto Ahdin rinnalle. On aina huikeaa, kun löytää toisen, tarkalleen samanmoisen, jossakin asiassa, jossa on tuntenut itsensä vialliseksi eikä ole ymmärtänyt syytä käytökseensä.

Väänsin eilen edellisessä keskustelussa ihanan Charin kanssa hyväntekeväisyyttä pahantekeväisyydeksi, sillä minulle lauloi taas punainen kukko lukiessani selostuksia hyvistä teoista. Siis minä väänsin, Char ei. Aamukahvia siemaillessani luin sitten Risto Ahdin Neron käsikirjaa. Ihan kuin joku yläilmainen olisi antanut minulle vastauksen hankalaan vääntööni, valkoisen osoittamiseen mustaksi: syyllistyä hyviin tekoihin, luki kirjassa. Mikä paradoksi! Ja mikä huikea kuolemantanssi, tappaa nyt hyvä noin vaan.

Vaan niin minäkin ajattelen, että hyväntekijää on vaikea löytää, täytyy olla täällä, paikan päällä. Hyväntekijä, näet, täytyy aina saada kiinni itse teossa. Näin on, koska hyväntekijän oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee. Sellainen ihminen ei kelpaa omien tekojensa kehujaksi saati todistajaksi eikä syytä tietämätön voi tunnustaa. Ja jos joku tajuaisi syyllistyneensä hyvään, hän heti tajuaisi vain olleensa suuressa pieni, pienessä suuri. Tajuaisi, että oli hetken ei-kukaan.

Sen sijaan paha on aina itsetietoista ja harkittua. Jopa silloin kun pyrimme tekemään hyvää, mutta teemme sen harkitusti, teemme pahaa. Lapsikin tietää, että harkittu on aina paha. Paha piileskelee suunnitelmassa, piileskelee hyvän takana, piileskelee tarkoituksien takana.

Tuo on Risto Ahtia, mutta samalla minun automaattikirjoitustani, ottakaa se miten vain. Tältä pohjalta maailma on minulle täynnä hyväntekeväisyyspornoa, surupornoa, sosiaalipornoa, ja mikä surulllisinta, kaikki tämä porno ruokkii kurjuutta, vähäosaisuutta, syrjäytymistä, se ei salli kurjan nousta, koska silloin me emme voisi suvaita ja olla hyviä. Tai sitten vain ostamme itsellemme hyvän omantunnon.

Esimerkiksi vanha, vammainen ja vapiseva ei ole vajaa, vaikka on vajaakuntoinen. Hän tekee hitaammin ja haparoivammin, mutta mieluusti itse. Sallittakoon se, sallittakoon nämä vajaakuntoiset ja annettakoon heille aikaa ja tilaa yhteiskunnassamme. He pystyvät enempään kuin päältä näyttää, harva tahtoo tulla autetuksi ja talutetuksi vanhuuden tai vapinan vuoksi. Eri asia ovat tietenkin selkeästi apua kaipaavat tai hyvin vammaiset ja sairaat, jotka harvoin liikkuvatkaan yksin - he ovat jo yksiöihinsä tuettuja tai laitoksiin sidottuja. Osaavat roolinsa ja avaavat käskystä suunsa lusikan tulla ja mennä.

Eikä kukaan taannu ja laitostu niin nopeasti kuin syötetty ja autettu vanhus. Laitoksissa, joissa nyt on kokeiltu "auttamattomuutta", ovat vanhukset jalkeilla ja vireinä pidempään. Balleriinat tanssivat sitä pidempään ja onnellisempina, mitä enemmän sallitaan horjahdukset ja hitaampi rytmi rientämättä hätiin suvaitsemaan vanhaa.

(Maalaus Salvador Dali, Ballerine et Tete de Mort, 1939)

(*Kursivoidut kohdat Risto Ahti, Neron käsikirja, esseeromaani 2010)

Tietäjät keskuudessamme 2

2011-03-15T11:03:00.011+02:00

Jos ajatellaan, että jo theravada-buddhalaisia arvioidaan olevan noin 124 miljoonaa, mahayana-buddhalaisia noin 185 miljoonaa ja vajrayana-buddhalaisia noin 20 miljoonaa, on Penin uuden puheenjohtajan, Jarkko Tontin, visiolla uskonnottomasta maailmasta mitätön mahdollisuus toteutua. Vaan ainahan meillä on tietäjät keskuudessamme.

Nyt Jarkko Tontti tietää paljon muutakin kuin uskontojen globaalin tuhovoiman. Viimeksihän kirjailija Jarkko Tontti tiesi, että 50- ja 40-luvuilla syntyneet ovat rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä ja että he ylläpitävät myyttisen suomalaisuuden maailmaa, jossa ilmentävät yhtä kieltä ja kulttuuria tietyillä, hyvin pakonomaisilla eleillä. Mainituilla vuosikymmenillä syntyneet ovat vastuussa myös pinnan alla kuplivasta nationalistisesta uhosta ja epäluulosta muutosta kohtaan, tiesi Tontti.

Sama tuomitseva syytöslinja jatkuu, ja on ilmennyt uusiakin uhkia. Vanhojen ihmisten lisäksi siis uskonnot ovat hyvin paha asia, ja Jumala on paha mutta EU hyvä - hallelujaa ja aaltoja Tontilta. Sekin, jos lapsia ei panna varhain päiväkotiin opettelemaan toimeentulemista muiden kanssa, on paha asia. Kotonahan lapsi luonnollisesti erakoituu ja taantuu epäsosiaaliseksi yksilöksi. Tontti tahtookin varhaisen päivähoidon pakolliseksi - sanoohan tämän nyt järkikin, saati oikeusoppineen ja sananvapauskirjailijan asiantuntijoita suurempi ymmärrys.

Tontti tietää myös, että Raamattu on kirja, joka täyttää rikoslaissa kriminalisoidun kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistön. Raamattu tulisikin Tontista mitä ilmeisimmin kieltää rikollisena julkaisuna, sillä ei kai hän huvikseen tällaisia totea. Senkin Tontti tietää, että Tarja Halonen on hemulitäti, joka mumisee Venäjällä fraaseja - me muuthan emme missään tilanteissa koskaan mumise fraaseja, vaan sanomme aina suorat sanat esimiehille, opettajille, läheisille, ystäville, vastaantulijoille, kommentoijille ja kanssabloggareille. Varmaan Tarja Halonen siis tulisi kieltää ja saattaa juridiseen vastuuseen fraaseistaan.

Kansallismielisyys on kaikkein kamalin piru, sillä se on veriaate, kommunismia ja fasismiakin verisempi. Se tulisikin Tontin mukaan mitä ilmeisimmin julistaa rikolliseksi ja saattaa päiviltä. EU on uusi Isä. Laskekaamme asiamme luottamuksella Hänen jalkojensa juureen, hän kyllä huomaa vähäisenkin.

Ei sen väliä, että äidinkieli sitten taas on Tontin ja monen kirjailijan kotimaa - tämä on tietenkin sallittua eikä vaadi toimenpiteitä. Eikä yksikään kieli putoa, vaan EU näkee pienimmänkin murresanan, joka kansalta katoaa! Eikä mene englannin eikä saksan eikä ranskan eikä italiankaan kieli koskaan yli pikku kielien, vaan suomen kieli on yhtä arvossaan kuin klassiset kielet. Kaikkihan sitä EU:ssa osaavat. Demokratia on taattu, kun on EU! Iirin kielikin elää dokumenteissa!

Sivariksi sen sijaan voi heittäytyä, sillä sivari on nyky-Suomen Antti Rokka, sanoo Jarkko Tontti lupsakkaasti. Ja muuten, älkäämme enää jatkossa sanoko Jumalan kiitos, vaan EU:n kiitos! Tämä oli minun ehdotukseni, ei Jarkko Tontin, joka ei siis pidä jumalia, sillä ihminen on vahva eikä tarvitse yläilmaisia, kun on liittovaltio.

(Kuvassa Sokrates ja Ksantippa)

(Lähteenä HS 14.3.2011 C1)

Suhteeni ajatusluisteluun

2011-03-11T11:43:00.006+02:00

Muuan kommentoija nimesi minut ajatusluistelijaksi. Toinen tarttui siihen mieluusti jatkaen löylynlyöntiä. Kai sitten olen sellainen, vaikka en täysin tiedä, mitä herrat asialla tarkoittavat. Termi kuulostaa kuitenkin hauskalta, joten pureskellaanpa sitä, josko asia selkenisi.

Joskus olen luullut, että nainen on ajatusluistelija, mies joustava, kun puhutaan näkökulman vaihtamisesta ja uudesta pisteestä jatkamisesta. Enää en luule. Minusta taijissakin on hienoa, kun välillä pysähdytään kuin hidastetussa filmissä, ja sitten taas koneen pyörähtäessä käyntiin jatketaan suuntaa vaihtaen puolipiruetin kautta etuviistoon tai minne milloinkin.

Tuokin on kummallista että mielipidettä ei saisi vaihtaa. Minusta mielipiteissä on parasta juuri se, että niitä on niin paljon ja että ne voi halutessa vaihtaa. Kauheinta on, kun lauluissa sanotaan, että älä koskaan ikinä muutu, ja pysy aina sellaisena kuin olet. Minusta kaikkien tulisi muuttua kaiken aikaa, kasvaa ja liikkua ja hengen palaa.

Muistanpa eräänkin kerran, kun aloittelin kirjoitusuraani Helsingin Sanomien keskustelupalstalla. Siellä oli meneillään hurja keskustelu kunniamurhasta, kun muuan Fadime oli murhattu. Minua alkoi se teurastusvimma harmittaa, vaikka toki järkytyin hirvittävästä teosta. Niinpä kirjoitin sitten keskusteluun kommenttini, jossa vertasin tapahtumia antiikin tragedioiden perhemurhiin. Sain aikaan valtaisan raivon aallon, päälleni suurin piirtein syljettiin. Lisäsin pökköä pesään ja jatkoin linjaani vetämällä esiin nimiä ja näytelmiä, Oidipusta ja Medeiaa. Lopulta väki oli minun kimpussani unohtaen murhaajan.

Olin kieltämättä vaikeuksissa, mutta periksi en antanut, vaan jatkoin hikoillen, kunnes keskustelu häipyi näkymättömiin. Tämä taisi olla ensi kosketukseni ajatusluisteluun, sillä liitelin aikamoisia piruetteja jäällä, enkä saanut mistään tukea, tietenkään. Kuitenkaan tänä päivänäkään ei voida kieltää, etteikö kunniamurhissa olisi jotain samaa kuin antiikin tragedioiden perheenjäsenten murhissa. Murha, surma, tappo, hengen riistäminen on yleensäkin vanhimpia ihmiskuntaa yhdistäviä asioita. Yhä edelleen murhataan perheenjäseniä, äidit surmaavat lapsiaan, lapset vanhempiaan, puolisot toisiaan.

Ajatusluistelu on kaikin tavoin hyödyllistä ja hauskaa, ja antaa lukuisia mahdollisuuksia avartaa omaa ajattelua ja laajentaa keskustelua. Kun aloittaa ratsastuksen tammalla ja hyppääkin sitten oriin selkään, näkee tietenkin eri asioita kuin pelkällä tammalla ratsastaessa. Joskus voi kapsahtaa toki vaikka kamelin selkään tai koettaa ratsastaa hampaattomalla alligaattorilla. Suosittelen muillekin.

(Kuva Hedda Morrison)

Hyvää naistenpäivää, naiset!

2011-03-08T08:06:00.007+02:00

Pitäkää itsenne naisina!

Pitäkää puolenne niiden edessä,
jotka nousevat ihmisyyttänne vastaan!
Älkää antako kenenkään kävellä ylitsenne
kättelemään miestä,
joka sanoi juuri ne sanat,
jotka te aiemmin sanoitte,
mutta joita kukaan ei noteerannut!

Älkää antako kenenkään lyödä teitä
tai sanoa halventavia sanoja,
joita yksikään ihminen ei ole ansainnut.

Älkää antako miesten tarjota teille juomia ja ruokia,
vaan ostakaa itse juomanne ja ruokanne.
Näin varmistatte sen,
että leipä pöydästänne ja lastenne pöydästä ei lopu.
Opiskelkaa, opiskelkaa, opiskelkaa,
sillä teidän ovat yliopistot.
Hankkikaa itsellenne tutkinto
ja puhkaiskaa lasikatto.
Äänestäkää naista ja ottakaa valta,
joka on edessänne.

Älkää verhotko varttanne viekoitukseksi,
sillä se johtaa teidät tielle,
jolla teille sanotaan,
kuinka olla, kuinka elää, mitä ajatella.

Verhotkaa vartenne viehkeästi
mutta älkää nostako rintojanne,
pakaroitanne pykätkö,
huulianne hupeloitko,
sillä se on kutsuhuuto kiimaisille,
koirille jotka juoksevat lihapalan perässä.

Nostakaa päänne ja katsokaa aurinkoon
tai kulkekaa sateen ja tuulen läpi
ja eläkää elämäänne juuri niin kuin te itse tahdotte,
sillä ei teillä pidä oleman sanojia,
miten teidän tulee mistäkin asiasta ajatella,
ei käskijää ruumiinne ja henkenne yli.
Te olette itse se polku.
Teissä on voima!

Suhteeni kirjoihin 3: Hyllyni häpeäpilkut

2011-03-06T11:36:00.010+02:00

Kirjan ei tarvitse olla hyvä nauttiakseni siitä. Eihän ihmisenkään tarvitse olla hyvä pitääkseni hänestä. Asia on jopa päinvastoin, sillä olen aina pitänyt eniten oppilaista, jotka ovat pahoja poikia, suupaltteja veijareita tai velmuja koltiaisia.

Hyvillä oppilailla ei ole ollut minulle kovinkaan paljon annettavaa, sillä he ovat toteuttaneet monesti vain oppimiaan käyttäytymiskaavoja ja ratkaiseeet yhtälöitä sulavasti mallin mukaan. Helppoa ja mukavaa opettajalle, mutta miten olenkaan unohtanut tähtioppilaani ja miten hyvin muistankaan kaikki lukihäiriöiset, aadeehoodeet, ahdistuneen oloiset kynsienpureskelijat ja takarivistä huutelijat. Muistan senkin Arin, joka pani tuolilleni nastan ja toivotti vallan hyvät pääsiäismunat tai sen Panun, joka irrotti oven saranoiltaan, kun olin tulossa luokkaan ja sain sitten oven puoliksi päälleni.

Kirjahyllyssänikin on häpeäpilkkuja, joista minun toivottiin kirjoittavan. Huonoa kirjallisuutta, jota kuuluu katsoa nenänvartta pitkin. On mm. Heli Laaksosen Pulu uis. Kun joskus kirjoitin Heli Laaksosesta ja runon närkkijöistä blogiini, joku keskustelija moitti minua tuohtuneena, että valistunut ihminen, äidinkielenopettaja, ei saa mainitakaan Heli Laaksosen nimeä. Heli Laaksonen on markkinakone, joka on tehnyt kirjailijuudestaan tuotteen, jota hävittömästi myy ja markkinoi. Eihän oikea runoilija puhu rahasta eikä tee mitään rahan vuoksi. Hänellä on palava kutsumus ja ilmiömäinen sanan lahja, jota hän pakonomaisesti toteuttaa, vaikka ei olisi varaa kuin paitaan päällä. Heli Laaksonen on siis huono runoilija, oikein huono ja tämä häpeäpilkku koristaa kirjastoani edelleen. Mainittakoon, että olen vienyt tätä syntiä pidemmällekin. Olen sijoittanut Laitilan munamarkkinoilla pakarani Katteisen kivelle ja valokuvauttanut itseni siinä, kivi on Laaksosen nimeämä kateellisten kivi. Ehkä osuvakin?

Toisena häpeäpilkkuna mainitsen Valittujen Palojen Kirjavaliot, kolme kappaletta. Kaksi on tullut huutokaupan miljoonalaatikosta ja yksi on lahja säästäväiseltä anopilta, köyhälle kirjallisuudenopiskelijalle. Monta kirjaa yksissä koreissa kansissa, on punaista ja kultaa. Näistä häpeäpilkuista olen lukenut muutaman tarinan henkeä pidätellen, niin jännittävä oli vaikkapa Lumen vangit ja Torni, tulipalokertomus. On vain hyvä, että Valitut palat oli valmiiksi lyhentänyt kertomukset, sillä jo lapsena hyppäsin kirjoisssa mm. maisemakuvausten yli.

Kolmantena häpeäpilkkuna olkoon Huutomerkki-kirjasarja, jota keräskelin joskus divareista. Tähän kuuluu mm. Alas auton pakkovalta, jossa jalankulkijoita kehotetaan pitämään taskussaan vasaraa tai muuta napakkaa iskuvälinettä, jolla pitää hakata jokaista suojatielle tunkeutuvaa peltilehmää. Mitä isompi lommo, sen parempi. Pamflettikirjassa on tällaisia alalukuja: Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi luottaa, Pakkoautoistuva yhteiskunta, Jalankulkijan oikeusturva, Yksityisautolla joukkohautaan, Auto vai ihminen, Liikenne ja tasa-arvo, Make Love Not Cars, Enemmmistö r.y:n liikennemanifesti. Muita sarjan kirjoja ovat vaikkapa Terve urheilun maa, jossa on mm. Jouko Tyyrin kirjoitus aiheesta Urheileva luokka. Terho Purisaisen Uusin testamentti taas vakuuttaa, että Vallankumous on välttämätön ja että Opit ovat toissijaisia.

Häpeäpilkkuja on muitakin, oikeastaan niitä taitaa olla suuri osa kirjastostani. Kaari Utrion Eevan tyttäretkin on häpeäpilkku, sillä Utriohan kuuluu samaan sarjaan kuin Laila Hirvisaari, jonka yksi teos minulla myös on, nimeä en muista, mutta olkoon sekin siis pilkkuna muiden joukossa. Sitä paitsi tuo Eevan tyttäret, jonka sain äidiltä joululahjaksi, iski varmaan minuunkin feminismin varhaiset siemenet kuvatessaan varsin laajasti naisen yhteiskunnallista historiaa. Kirjasta muistan kuitenkin parhaiten yhden kuvan, joka kiihotti minua enemmän kuin naisten vapauttaminen miesten orjuudesta. Se oli kuva, jossa kahdelle jalalle noussut sarvipääpukki yhtyi naiseen, joka oli auliisti levittänyt jalkovälinsä tarjolle, jopa koholle. Toisaalla kirjassa on kuva yksisarvisesta, joka istuu neidon vieressä. Tätäkin kuvaa katselin enemmän kuin muita kuvia. Se oli eroottisesti latautunut keskiaikainen piirros.

Tällaisia häpeäpilkkuja tällä kertaa. Kama Sutrakin minulla on, mutta en löydä sitä nyt tähän artikkeliin. Olenkohan piilottanut sen tyttären katseilta? Jos olen, niin silloinhan häpeän sitäkin. Ellen ole, kirja ei kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en piilota mitään tyttäreltäni. Mutta jos on niin, että jollain teistä on vaikka pornoa koneellanne väärällä tiedostonimellä, tai Jalluja patjan alla, niin silloinhan tekin häpeätte niitä, vai mitä?

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Suhteeni kirjoihin 2

2011-03-03T12:13:00.013+02:00

Suhteeni kirjoihin on myös esineellinen ja ilakoiva, siis aineellinen ja pinnallinen.

Onkin sääli, että kirjat ovat esineenä nykyään hieman haaleita, niissä on usein pelkistetyn tyylitelty kuva tai kansi on vain erilaisia toisiaan leikkaavia pastellinsävyisiä tasopintoja. Jos julkaisisin kirjan, tahtoisin sen kanteen kuvan, jossa on ihmisiä. Ihmisistähän kirjat kertovat eikä abstrakteista kuvioista.

Kirjoissa on lisäksi useimmiten erillinen kansipaperi, jota ei raatsi heittää pois, rumuudesta huolimatta. Toisaalta sen lievettä voi käyttää kirjanmerkkinä, jos kirja ei ole paksu. Kirjastossa säästettäisiin merkittävä määrä työtunteja, jos kirjassa ei olisi näitä erillisiä kuoripeitteitä kannessa, joiden vuoksi muovittaminen hankaloituu erikoisesti kirjan seläkkeen ala- ja yläosan muovilipsua taitettaessa. Tuskailin, kun tein tätä kohtaa ollessani kymmenvuotiaana lapsityövoimana Pikkukaupungin kirjastossa muovitus- ja leimaustöissä.

Vanhat kirjat ovat kauniita, ruskeansävyisiä tai harmaanhimmeitä, vain kansitekstillä varustettuja kuvattomia aarteita. Jokin taitavasti piirretty painokuva tai logo saattaa kannessa olla. Sellaisen kirjan saatan ostaa pelkän kannenkin vuoksi. Viimeksi ostin kirpputorilta kaksi vanhaa kirjaa, joita en sen koommin ole avannut, kunhan työnsin hyllyyn ihailtuani ensin niiden kantta ja hipelöityäni niiden pehmeyttä ja sivunreunojen kuluneisuutta sormissani. Luin sanoja sieltä täältä. Se riitti.

Eniten kirjoissa pidän punaruskean ja okran eri sävyistä. Kirjan nimen tulisi olla vaakasuoraan luettavissa, ei pystysuoraan, sillä kirjastoissa alkaa usein huimata kun kulkee pää vinossa hyllyriviltä toiselle, tutkii nimekkeitä lattiasta kattoon. Ei pitäisi julkaista niin ohutta kirjaa, jonka selkämykseen nimi ei mahdu!

Kaikkein vanhimmat ja kauneimmat kirjani ovat uskonnollisia opuksia 1800-luvulta, äidin puolen peruja. Teksti on koristeellista fraktuuraa, paperi ruskeankeltaista, lehdet risareunaisia. On Arndtin Postilla, joka sisältää Ewangeliumien hengellisiä ja rakentavaisia selityksiä. On myös Tien-osottaja ijankaikkiseen elämään sekä Pyhät Tutkistelemukset ja Jokapäiväisen Jumalisuuden harjoitukset. Viime mainitussa pohditaan erityisesti ikuisuuskysymystä "kusta sieluni autuuden, kusta lewon löytää".

Isän puoleisesta suvusta on minulle kulkeutunut käytännöllisempää ja hivenen maallisempaa vanhaa kirjallisuutta, mm. Liverpoolin piispan J. C. Rylen Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille. Teos on laadittu, koska "ahkeroi perkele erityisesti turmella nuorukaisten sieluja, vaikk'eivät he itse näy sitä aavistavan". On myös Vänrikki Stoolin tarinat kahdella tapaa, Paavo Cajanderin ja Otto Mannisen hieman eroavina suomennoksina. Mannisen suomennoksessa on Edelfeldtin kuvitus, jota olen lapsena paikoin tehostanut puuliiduilla. Olen värittänyt esimerkiksi Runebergin tukan ja nuoren sotilaspojan paidan siniseksi, Dunckerin housut ja Maamme-laulun taivaan punaiseksi, samoin vanhan Speltin hevosen harjan. Torpan tyttöön en ole koskenut, sillä hänen turha odotuksensa liikutti minua.

Nykyään ostopäätökseeni vaikuttaa sisällön lisäksi kirjan käyttömukavuuskin. Ostan mieluiten pienikokoisen pehmeäkantisen kirjan, koska sitä pääsee lähemmäksi kuin kovakantista. Pokkarit ovat mainio keksintö, ellei teksti ole liian pientä. Toisaalta en peru ostoaietta, vaikka kirja olisi painava ja hankala käsitellä, jos sisältö kiinnostaa. Näin on esimerkiksi aiemmin mainitsemani 800-sivuisen ja kovakantisen Zetterbergin Viron Historian tapauksessa.

Myös exlibriksiin on aina kiinnitetty taiteellista huomiota ja ambitiota. Muistan jossain valitun joskus kauneimman kirjankannenkin, samoin kauneimman exlibriksen. Toisaalta exlibris-ajatus on hassu: leimata omat kirjat. Kirjathan monesti ensimmäisinä kuolinpesistä heivataan yli laidan. Harvan lapset tahtovat uusiin koteihinsa vanhempien pölyistä kirjastoa.

(Maalaus George Seurat)

Suhteeni kirjoihin 1

2011-03-02T12:17:00.021+02:00

Maaliskuu. Aika aloittaa kevätpäiväkirja. Peilaan lähipäivinä lähinnä itseäni kirjoitussarjassa, jonka kesto ja lopullinen muoto ja aihepiiri olkoon tuntematon ja avoin.

Muuan teistä pyysi minua nimittäin kirjoittamaan itsestäni ja kirjoistani, kun kyselin kirjoitussarjan aiheita. Muita ehdotuksia ei tullut. Aloitan siis puhumalla suhteestani kirjoihin. Rajaan laajan aiheen uusiin hankintoihini. Jatkossa ehkä valotan suhdettani vanhempiin kirjoihini, kenties siirryn rahaan ja tavaraan, huonekaluihini, ihmisiin, ehkä joihinkin maailmantapahtumiin, joissa peilaan itseäni. On myös mahdollista että en kirjoita näistä, vaan jostain muusta. Sitoutuminen aiheuttaa nimittäin lievää ahdistuksen kaltaista tunnetta rintalastan alle.

Miten minä kirjoistani kirjoitan? Ei niissä mitään teemaa ole. Jos minua hakee hyllyistäni, menee metsään, en minä ole noissa kirjoissa. Ei niistä kannata muodostaa käsitystä henkilöstä, kuten Virpi Hämeen-Anttila kertoo tehneensä ollessaan ensi kertaa tulevan miehensä Jaakon opiskelijaboksissa. Suuri osa kirjoista toki on omia ostamiani, mutta en ole laskelmoiva ostaja - tämä kannattaa ostaa, tämä on sijoitus joko henkiselle tai aineelliselle pääomapuolelle. Ostan tunteiden varassa, ja teen siis huonojakin ostoja. En tiedä mitä se sitten taas kertoo, että huonojakaan en heitä hyllystäni, sillä kirja on minulle pyhä kapistus.

Esimerkiksi viimeksi ostin elokuvaohjaaja Kaija Juurikkalan Varjojen taian, joka on äärettömän huono kirja, oikein huono. Olin utelias, kun kuulin radiohaastattelun, jossa Juurikkala kertoi pystyvänsä näkemään vainajien maailmaan. Kirjasta selvisi, että nainen ei nähnytkään, tunsi vain värähtelyjä ja tiesi, että oikealla puolella seisoi pieni karhunsyömä tyttö tai hänen isävainaansa punaisen kakadupapukaijan hahmossa. Tuollainen ei vakuuta, että tietää. Pitää nähdä! Juurikkalasta kiinnostuin siinä vaiheessa, kun huomasin hänen tekevän elokuvaa Aleksanteri Ahola-Valon päiväkirjojen pohjalta avautuvasta kasvatusfilosofiasta, viime vuosisadan vaihteesta.

Juurikkalaa edelliset ostamani kirjat ovat Zetterbergin Viron historia, joka on hyvä kirja ja Hustvedtin Vapiseva nainen, jota luen vähän väkisin, kun kerran ostin. En tiedä, onko se hyvä vai huono, en ole lukenut kritiikkejä, enkä osaa sanoa. Viron historia on hyvä, oikein hyvä, ja siksi luen sitä hitaasti käyttäen sivujen välissä Virosta ostamaani nahkaista kirjanmerkkiä. (Näkisittepä muuten kirjanmerkkivalikoimani. Olen hassuna kirjanmerkkeihin, ja minulla on yksi hopeinen pöllökirjanmerkki isän peruja ja kaksi uutta hopeanvärisestä metallista tehtyä helmisomisteista killutinta, kuin rukousnauhaa.) Tästä kirjasta teen myös muistiinpanoja keltaisille tarralapuille, jotka olen kiinnittänyt pahvitauluun. Merkitsin ylös esihistorialliset ajan kaudet ja vuosiluvut. Näin kokonaiskuvan saaminen on helpompaa.

Arto Mellerin Runot ostin, kaikki yksissä kansissa, ja niistäkään en kaikista pidä, suuresta osasta kyllä kovastikin. Osaan on aika purrut hivenen liikaa, mutta kyllä niistä lahjakkuuden erottaa. Lisäksi näen silmissäni Mellerin kesämökkini pihalla merirosvohuivi kaulassa, kun hän tuli ostamaan oranssia kuplaani, rahatta. Se oli viehkeää. Valitettavasti vielä viehkeämpi vaimo tunkee samaan näkyyn. Oikeastaan ostin Mellerin runokirjan siksi, että haen siitä yhtä mieleenjäänyttä aistillista ja väkevää runoa, jossa puhutaan tanssimisesta ja siitä, miten jalat iskeytyvät lattiaan. En ole vielä löytänyt sitä, ja kirjanmerkki on jo puolessa välissä. Mellerin Pääkallolipun alla on kiinnostava, ehkä siksikin, että lukujännitys on tallella, koska ole vielä avannut sitä muuta kuin präntin koon tarkistusta varten. Tästäkään en ole huomannut kritiikkejä, joten en tiedä, onko se hyvä vai kenties jokin palasista koottu tekele, jolla saadaan vielä vainajaa vähän myytyä.

Uusimpiani on myös Pulkkisen Totta, jota en ole vielä lukenut, joten siitäkään en tiedä. Käsittääkseni kritiikki ei aivan hirveästi arvosta häntä, enemmän hänen kauniit kasvonsa ovat saaneet kai huomiota. Jotenkin aistin ennakkoon pettymyksen, ja ehkä siksi siirrän lukemista. Yksi uudehko on myös Essi Kummun Karhun kuolema, jota luin nautiskellen. Muistan sen hyvin tarkkaan, henkilöt jäivät muistiini erillisinä kiinnostavina hahmoina. Kellokosken prinsessa oli huono, oikein huono, harvinaisen kehnosti kirjoitettu opus, enkä muista edes kirjoittajia, joita oli kaksi. Tämä on se jouluisessa kissapalossa tärvääntynyt kirja, jonka sain omakseni kirjastosta uutta kirjaa vastaan. Se on siis hyllyssäni, vaikkei sinne kuulu. Onhan hyllyssäni anoppivainajan lahjakirjatkin, iloiset uskonnolliset opukset, joissa ylistetään avioliiton pysyvyyttä ja yhdessä kokkaamista, hymysuin.

Mitä nämä mainitsemani uusimmat kirjani siis minusta muka kertovat? Suurta osaa opuksista pidän paperintäytteenä, osaa jonninjoutavana turhakkeena, joka sietäisi polttaa pölyä keräämästä. Jättäisin näistä mainitsemistani siis itselleni ehkä vain Zetterbergin ja Kummun, jos puhuisin kirjoista, joita rakastan lukea ja joita ehkä tarvitsen tai joihin palaan. No jaa, ehkä Mellerit myös.

(Maalaus Ernest Biéler)